Maailman uskonnot ja niiden erottaminen toisistaan

Kirjoittanut Petteri Haipola  •  27. toukokuuta 2007

Uskontoja yhdistävät ja erottavat seikat

Jokaisessa uskonnossa on tiettyjä erityispiirteitä, joiden perusteella ne voidaan erottaa toisistaan niiden sisältämien uskomusten ja oppien perusteella. On myös piirteitä, mitkä ovat yhteisiä useimmille tai kaikille uskonnoille. Emme voi kuitenkaan erottaa uskontoja toisistaan luettelemalla niille yhteisiä piirteitä ja vaikenemalla erottavista kohdista. Uskonnot voidaan erottaa toisistaan vain siten, että kerrotaan erot niiden välillä ja luokitellaan uskonnot näiden erojen perusteella eri uskonnoiksi. Ekumeniassa pyritään lopulta siihen, että näistä eroista vaietaan ja pyritään löytämään yhteinen uskon määritelmä, mihin kaikki voivat uskoa. Jos joku ei halua uskoa mihinkään ihmistä korkeampaan älyyn tai henkeen, niin sekin sallitaan, mikä on luonnollisesti oikein. Uskovien tehtävä ei ole vainota epäuskoisia ja tuomita heitä maallisilla tuomioilla.

Monia uskontoja yhdistää toisiinsa seuraava uskomus:

Jumala on luonut kaiken, mitä on olemassa.

Tämän opillisen määritelmän mukaan kaikki maailman ihmiset, jotka uskovat luomiseen, voivat olla yhden ja saman Jumalan palvelijoita, kukin omalla erityisellä tavallaan. Tätä uskontoa markkinoidaan tulevina aikoina ekumenian nimissä, sillä se mahdollistaa islamin, hindulaisuuden, kristinuskon ja juutalaisuuden rauhaisan yhdessäolon, kun vielä vaietaan kunkin uskonnon moraalisäännöistä ja viimeistä tuomiota koskevasta opetuksesta.

Pedon valtakunnassa kielletään opettamasta viimeisestä tuomiosta, jos se sisältää opetuksen syntisiä kohtaavasta kuolemanjälkeisestä kärsimyksestä. Vain sellainen uskonnon opetus sallitaan, mikä ei aiheuta ihmisessä pelkoa ja mielipahaa vaan on rohkaisevaa, lohduttavaa ja toivoa herättävää. Kristinusko ja juutalaisuus eivät ole tällaisia uskontoja tai sellaista uskoa, joten ne kielletään pedon valtakunnassa, samoin kuin monet muut uskonlahkot, jotka perustuvat Raamatun ilmoitukseen sellaisena kuin se on näiltä osin kirjoitettu ja oikein tulkittu. Raamattuun perustuvaa uskoa ei pidetä toivoa herättävänä sen vuoksi, että Raamatun ilmoitus aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa niiden kohdalla, jotka eivät usko Raamatun ilmoittamaan Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan. Raamatun ulkopuolinen klassinen helvettioppi on tullut seurakuntaan katolisen kirkon kautta. Sen julistaminen ja helvetin pelolla imisten hallitseminen ovat olleet omiaan johtamaan yleisen mielipiteen kristinuskoa ja seurakuntaa vastaan, vaikka siihen ei olisi syytä. Raamatussa ei opeteta päättymättömän piinan oppia.

Eri uskonnoille on lisäksi yhteistä usko ihmisen hengellisyyteen, mikä tunnustetaan myös tietyissä ideologioissa ja filosofiassa. Uskontojen ja filosofioiden avulla pyritään usein saavuttamaan korkeampi tietoisuuden taso ja kokemaan jonkinlainen valaistuminen, mikä lisää ihmisen varmuutta ja tietoisuutta itsestään osana jotakin suurempaa kokonaisuutta, mikä tuo osaltaan lohtua, rohkaisua ja voimaa elämään.

Useimmille uskonnoille on tyypillistä etsiä lohtua kuolemaa ja kuoleman jälkeisiä asioita käsiteltäessä. Omaan pelastumiseen uskominen tai tuomion kieltäminen on päämäärä, mihin kaikki uskomukset tähtäävät. Yksi keino tuomion kieltämiseen on kieltää kaikki kuoleman jälkeinen tietoinen oleminen ja ihmisen henkisyys. (usko hengen olemassaoloon aineesta riippumattomana todellisuutena ja itsestään tietoisena entiteettinä) Periaatteessa myös Jumalan kieltäminen sen eri muodoissa on uskonnollisuutta ja uskontoa, vaikka siitä puuttuisikin rituaalit ja pappisjärjestelmä tai muu hallinto.

Yhteinen ideologia ja Jumalan kieltäminen voi saada opin kannattajien keskuudessa aikaan ilmiön, mikä fanaattisuudessaan vetää vertoja mille tahansa uskonnolle tai jopa Jumalan vaikuttamalle uskolle. Kaikkien uskomusten ja uskonnottomuuden pohjalla vaikuttaa maailmankatsomus ja oppijärjestelmä, mikä ohjaa itse kunkin elämää ja määrää sen suunnan. Maailmankatsomus ei perustu koskaan eksaktiin tieteelliseen tietoon vaan epävarmuustekijöihin ja on siten uskoa. Tiedekin kertoo vain todennäköisyyden tietyille ilmiöille, mutta metafyysiseen ulottuvuuteen se ei ota kantaa, ellei sitten kiellä aineen ulkopuolisen älyn ja Hengen olemassaoloa, mitä taas ei voida tieteellisesti todistaa suuntaan eikä toiseen.

Riippumatta siitä, uskovatko ihmiset viimeiseen tuomioon ja sitä seuraavaan kärsimykseen, uskontojen päämäärä on vapauttaa ihminen kuoleman pelosta ja antaa hänelle eväät ihmisen arvoiseen elämään maan päällä. Käsitykset moraalisesta hyvästä ja pahasta vaihtelevat kuitenkin eri uskonnoissa, mistä johtuen ekumeeninen liike ei edellytä minkään moraalilain tunnustamista ihmistä ohjaavaksi ja tuomitsevaksi korkeimmaksi moraalilaiksi. Raamatun kymmenen käskyä, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö menettävät merkityksensä moraalin ja ihmisten tuomarina siinä mielessä kuin ne Raamatussa on esitetty. Niiden tilalle tulee usko ihmisyyteen ihmisiä yhdistävänä tekijänä ja suvaitsevaisuus, missä suvaitaan kaikkea muuta, mutta ei tiukkoja moraalilakeja ja ahdistusta sekä pelkoa aiheuttavia ilmoituksia, mitkä perustuvat Raamattuun tai muihin pyhiin kirjoituksiin.

Eri uskonnoille on siis yhteistä seuraavat asiat:

  • 1. Usko ihmisen henkisyyteen (henkeen) tai hengellisyyteen (valaistumisen ja korkeamman ymmärryksen tason tavoittelu: myös ateistit uskovat omistavansa kirkkaamman valon kuin uskovaiset ihmiset)
  • 2. Usko kuoleman jälkeiseen elämään ja pelastumiseen tai viimeisen tuomion kieltäminen, jolloin yhteistä kaikille uskonnoille ja uskontojen kieltäville ideologioille on pyrkimys oman tuomion kieltämiseen tai sen välttämiseen.

Kolmantena yhteisenä piirteenä on luomiseen uskoville se, että

  • 3. Jumala on kaiken olevaisen luoja eikä mitään ole olemassa muuten kuin Jumalan luomana.

Usko luomiseen ei vielä määrittele sitä, mikä on luomiseen uskovan ihmisen käsitys kuolemanjälkeisistä asioista ja moraalista tai mitä uskontoa hän edustaa. Suurin osa maailman ihmisistä uskoo edelleen luomiseen, vaikka evoluutioteorian kannattajat ovat saaneet lisää kannatusta etenkin länsimaissa, missä on alettu palvoa ihmistä ja tiedettä Jumalan palvontaan verrattavalla tavalla. Silti ihmisen koulutustaso tai älykkyys ei sanele sitä, uskooko joku luomiseen vai evoluutioteoriaan. Luomiseen uskovien joukossa on yhtä korkeasti koulutettuja tiedemiehiä ja älymystön edustajia kuin evoluutioteorian kannattajien joukossa. Ihmisen viisaus, tieteellisyys ja koulutus ei siten ratkaise luomiseen tai evoluutioteoriaan uskomisen välillä vaan syyt ovat yleensä moraaliset tai uskonnolliset.

Evoluutioteoria käy fanaattisen kannatuksen puolesta hyvin uskonnosta, vaikka siitä puuttuvat uskonnolliset rituaalit ja rukous. Sen sijaan henkilönpalvontaa esiintyy siinä kuin missä tahansa uskonnossa tai populaarikulttuurissa. Evoluutioteorian johtavia tiedemiehiä saatetaan palvoa ja vannoa heidän nimiinsä, vaikka itse asiasta eivät maallikot paljon mitään ymmärrä ja voivat itse asiassa opettaa täysin vastoin sitä, mitä johtavat tiedemiehet uskovat. Eräskin evolutionisti väitti, että kaikki maailman eliöt eivät ole polveutuneet yhdestä ainoasta alkueliöstä ja elämää on syntynyt monta eri kertaa elottomasta aineesta maapallon historian aikana ja syntyy edelleen. Tämä ei ole kuitenkaan se, mitä evoluutioteoriaa kannattavat tiedemiehet julkisesti ovat opettaneet asioista. Maallikot ja heidän esikuvansa voivat olla siten hyvinkin eri mieltä asioista, vaikka uskovat pohjimmiltaan samaan asiaan. Samanlaista hajaannusta opillisissa yksityiskohdissa on nähtävänä myös eri uskontojen sisällä. Lähes kaikki uskonnot ovat jakaantuneet lukuisiin eri lahkoihin. Esimerkiksi kristinuskossa on laskettu olevan tuhansia ja jopa kymmeniätuhansia pienempiä lahkoja.

Sovitukseen perustuvat ja muut uskonnot

Uskonnot voidaan jakaa sovitukseen perustuviin ja niihin, mitkä eivät perustu sovitukseen.

  • 1. Uskonnot, jotka perustuvat sovitukseen.
  • 2. Uskonnot, jotka eivät perustu sovitukseen.

Sovitukseen perustuvien uskontojen mukaan viaton uhri lepyttää Jumalan vihan ja estää rangaistuksi tulemisen. Sovitukseksi uhrataan eri uskonnoissa eläimiä, ruokaa ja juomia tai jopa ihmisiä.

Usko siihen, että syyttömän ihmisen kärsimys toisi sovituksen synneistä ja pelastuksen maailmalle, perustunee Jumalan puheeseen Aatamille paratiisissa. Jumala ennusti, että Eevan siemen (Kristus) on murskaava käärmeen (saatana) pään ja tuova siten sovituksen sekä pelastuksen syntiin langenneelle ihmiskunnalle. (1Moos 3:13-15.) Profetia tulevasta Messiaasta (voidellusta kuninkaasta ja lunastajasta, pelastajasta) on kulkenut perimätietona eri kansoille maailman ääriin asti. Esimerkiksi Etelä- ja Väli-Amerikan intiaanit ovat uhranneet suuren määrän ihmisiä jumalalle tai jumalille saadakseen siten Jumalan mielisuosion. Samaa ihmisten uhraamista ovat harjoittaneet nykyisen Lähi-Idän alueella asuvat kansat ennen ajanlaskumme alkua. Myös Israelin kansa lankesi uhraamaan lapsiaan Baaleille, Astartelle ja Molokille, alueella asuneiden uskomusten mukaan. Tässä näemme sen, mihin vääristynyt käsitys Jumalan sanasta pahimmillaan johtaa: viattomien kärsimykseen syyllisten edestä. Silti yhden viattoman kärsimys on koitunut koko maailmalle pelastukseksi ja vanhurskautukseksi, mutta sovitusta ei lueta automaattisesti kaikkien ihmisten hyväksi. Sovitetuksi tulemisen yhtenä ehtona on usko sovituksen sanaan. Sovitus tulee ottaa henkilökohtaisesti vastaan ja antaa pelastaa itsensä: ottaa vastaan Jumalan armo, ettei se käy turhaksi. (2Kor 5:18-6:2; Jes 45:22; Apt 2:38-42.)

Viattomien ihmisten uhraaminen epäjumalille on karmea synti, minkä Raamatun Jumala jyrkästi kieltää. (3Moos 18:21; 20:2-4; Jer 7:31; 19:5; 32:35.) Raamatun Jumala ei ole myöskään vaatinut itselleen ihmisuhreja Israelin kansasta, vaikka jotkut Jumalan kieltävät ihmiset ovat sellaista väittäneet virheelliseen Raamatun tulkintaan perustuen.

Sovitukseen perustuvissa uskonnoissa ei eläinten uhraamista tai Jumalan Pojan kertakaikkiseen uhriin uskomista lasketa sovitettavan ihmisen ansioksi, vaikka eläimen uhraaminen Jumalan käskyn mukaan ja syntinsä tunnustaminen papille ovat itsessään hyviä tekoja. Syntiä tehnyt ei ole kuitenkaan ansainnut sovitetuksi tulemista, joten syntien anteeksisaaminen eläimen sijaiskärsimyksen ja viattoman uhrin tuoman sovituksen kautta ei ole laskettava ansioksi vaan sitä on pidettävä Jumalan armona. Syntejä ei voida koskaan saada anteeksi tekemällä hyvää pahan vastapainoksi tai karttamalla pahan tekemistä synnin teon jälkeen. Näin ollen sovitetuksi tuleminen on aina viattoman kärsimykseen ja uhriin perustuva lahja, missä uhri kärsii rangaistuksen syyllisten edestä. Tämän johdosta syyllinen on vapaa rangaistuksesta ja saa jatkaa matkaansa vapautettuna syyllisyyden tuomasta rangaistuksesta, tuomiosta. Tätä on armahdus viattoman uhrin tuomaan syntien sovitukseen perustuen.

Maailman pääuskonnot voidaan jakaa kahteen osaan sen perusteella, onko niissä synti- ja vikauhria syntien sovitukseksi vai ei. Karkean luokituksen mukaan jako menee näin:

  • 1. Uskonnot, joissa on syntien sovitus.
    • — Sovitus tarkoittaa sitä, että uhrataan viaton uhri Jumalalle tai jumalille, jolloin uhri kärsii rangaistuksen syyllisen puolesta tai hyvittää syyllisen teon, niin että Jumala leppyy vihastaan syyllistä kohtaan.
    • — Sovitukseen perustuvia uskontoja ovat juutalaisuus, kristinusko ja tietyin varauksin muinaiset pakanauskonnot, esimerkiksi nykyisen Lähi-Idän alueella harjoitettu Baalin, Astarten ja Molokin palvonta sekä heille uhraaminen.
  • 2. Uskonnot, joissa ei ole syntien sovitusta.
    • — Jos uskontoon kuuluu osana syntien anteeksisaaminen, niin se ei edellytä viattoman uhrin kärsimää rangaistusta syyllisen edestä. Synnit voi saada anteeksi ilman, että syyttömän täytyy kärsiä rangaistus syyllisen puolesta. Kenenkään muun ei tarvitse kärsiä synnistä tämän uskomuksen mukaan kuin synnin uhrin. Syyllisen kärsimys rajoittuu ajalliseen omantunnon tuskaan ja häpeään, jos sellaista koetaan. Syntien anteeksisaaminen ei ole kaikissa uskonnoissa välttämätöntä eikä syntiä tunnusteta kaikissa uskomuksissa olevan olemassa.
    • — Uskontoja, joissa ei ole syntien sovitusta, ovat mm. islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, kungfutselaisuus, shintolaisuus, taolaisuus ja sikhiläisyys.
    • — Jotkut kristinuskosta eriytyneet ideologiat ja uskomukset tunnustavat Jeesuksen ristinkuoleman sekä kuolleistanousemisen historiallisena totuutena, mutta kieltävät Jeesuksen kuolleen maailman syntien sovitukseksi. Näitä uskomuksia ei voida pitää puhtaana kristinuskona, sillä Jeesuksen kertakaikkisen ruumiin ja veren uhrin tuoma iankaikkinen lunastus synneistä (syntivelan maksaminen ja sielujen lunastaminen synnin, paholaisen ja kuoleman vallasta) ja sovitus Isän Jumalan kanssa on kristinuskon tärkein opinkohta, mitä ilman kristinuskoa ei ole olemassa. Tämän vuoksi kaikki opit, missä kielletään Jeesuksen ruumiin kuolema ja kuolleistanouseminen sekä hänen uhrinsa merkitys syntien sovituksena, ovat harhaoppeja Jumalan seurakunnan opin mukaan. Esimerkiksi ranskalainen uskonto-filosofi René Girard edustaa näkemystä, mikä ei ole kristinuskoa, kun kieltää Jeesuksen sovittaneen maailman synnit uhrikuolemansa kautta.

Kasteen sakramenttiin perustuvat uskonnot

Kasteen sakramentilla tarkoitan tässä kasteen välittämää armoa ja syntien sovitusta laajemmassa merkityksessä kuin katolinen kirkko ja siitä eriytyneet nimeltään kristityt seurakunnat asiasta opettavat. Sisällytän kasteen sakramenttiin perustuvaksi uskonnoksi myös hindulaisuuden, koska siinä uskotaan syntien anteeksisaamiseen ja tavallaan uudestisyntymiseen kasteen yhteydessä, vaikka kastetta ei suoriteta kristinuskon Herran nimeen.

Kasteen sakramenttiin perustuvat uskonnot ovat uskomuksia, joiden mukaan Jumala antaa synnit anteeksi niille, joille suoritetaan vedellä kastamisen rituaali. Samassa yhteydessä uskotaan tapahtuvan jumalallisesta luonnosta osalliseksi tuleminen tai uudestisyntyminen eli Pyhän Hengen saaminen ja pelastuminen. Pyhä Augustinus sanoi kasteen sakramentista, ettei sakramentti tee vanhurskaaksi vaan sakramenttiin uskominen. Toisin sanoen pelkkä kaste ei tee ihmistä Jumalalle kelpaavaksi ja pelastuneeksi vaan se, että ihminen uskoo jossakin vaiheessa elämäänsä sakramenttiopin ilmoittamiin kasteen välittämiin lupauksiin. Jos lupauksiin ei uskota, niin kaste ei välttämättä pelasta sielua.

Sakramenttiuskossa uskon kohde on kasteen välittämä armo ja syntien anteeksiantamus. Kaste ohittaa merkityksessä Jeesuksen vanhurskauden teon niissä uskonnoissa, missä kastetta pidetään välttämättömänä pelastumiselle ja kasteelta kieltäytyvän uskotaan joutuvan kadotukseen. Kasteesta kieltäytymiseksi rinnastetaan usein sakramenttiopin hylkääminen ja kasteen pitäminen pelkkänä uskonnollisena rituaalina, joka on Jumalan käskyn tottelemista, mutta ei pelastukseen johtava "Jumalan teko".

Nimeltään kristityssä uskonnossa kasteen uskotaan välittävän Jumalan armoa niin, että kasteessa saadaan pelastava sydämen usko, synnit anteeksi, Pyhä Henki eli silloin synnytään uudesti ylhäältä ja kaste pelastaa synnin, paholaisen ja kuoleman vallasta sekä tulevalta tuomiolta. Näissä uskomuksissa sielun pelastumisen turva ja paremman ylösnousemisen toivo on kokonaan kasteessa eikä lainkaan Jeesuksen vanhurskauden teossa eli syntien sovituksessa. Tämä siitä syystä, ettei syntien sovituksesta ole tämän uskomuksen mukaan mahdollista olla osallinen, ellei ole tullut kastetuksi kristillisellä kasteella.

Kasteeseen perustuvaa uskoa sanotaan sakramentalismiksi. Sakramentalisti puhuu paljon "kasteen armosta", mitä käsitettä ei ole lainkaan Raamatussa. Hän turvaa alati "kasteen armoon", mutta Raamatussa puhutaan vain "Jumalan armosta" tai "armosta." Sakramentalisti puhuu myös "kasteen evankeliumista", mutta Raamatussa on mainittu vain "Jeesuksen Kristuksen evankeliumi". (Mar 1:1.) Apostolien ja Jeesuksen julistuksen painopiste ei ollut koskaan vedellä kastaminen, mikä olisi ollut luontevaa, jos he olisivat uskoneet kasteen välittävän Jumalan armoa ja syntien anteeksiantoa. Kasteen sijasta evankelistat ja apostolit julistivat ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta, mikä on evankeliumin sisältö ja "pelastuksen sana". (Apt 3:19-4:12; 10:34-48; 1Kor 15:1-11; Efe 1:11-14.) Kaste (vedessä tapahtuva kastaminen) mainitaan vain harvoin eikä koskaan pelastuksen tuovana rituaalina. (1Kor 1:13-18; 4:15.)

Kasteen sakramenttiin perustuvan uskonnon kannattajia ovat mm. roomalais-katolinen, ortodoksinen, luterilainen, anglikaaninen, reformoitu ja presbyteerinen kirkko. Uutena ryhmänä ovat ns. uus-sakramentalistit, jotka eivät kasta vauvoja vaan leikki-ikäisiä (4–5 vuotiaita), nuoria ja aikuisia. He puhuvat "uskoontulevien kasteesta", mikä on eri asia kuin Jumalan seurakuntien suorittama "uskovien kaste". Uskoontulevien kasteen vaikutus ja sisältö ovat täsmälleen samat kuin paavin-Lutherin kasteessa eli vauvoja kastavien kirkkojen kasteessa. Kaste suoritetaan kuitenkin eri tavalla eli upottamalla kastettava kokonaan veteen ja vasta ymmärryksen ikään ehtineille lapsille, jos nyt leikki-ikäistä kovin ymmärtäväisenä voidaan pitää. Käytännössä jokainen neljä- tai viisivuotias uskoo vanhempiensa lupaukset siitä, että ottamalla kaste siinä iässä pääsee isän ja äidin kanssa taivaaseen, saa synnit anteeksi, tulee uskoon ja saa Pyhän Hengen. Käytännössä tämä kaste on siis täysin sama vaikutuksiltaan kuin katolinen kasteen sakramentti.

Kasteen sakramentti on saanut alkunsa muinaisesta Baabelin (Babylonian) uskonnosta 2300 eKr. Baabelin papit kastoivat kansalaisia ja silloin uskottiin uudestisyntymiseen eli jumalallisesta luonnosta osalliseksi tulemiseen ja syntien anteeksisaamiseen kasteen hetkellä. Tämä kasteen tapa levisi juutalaisille heidän ollessaan pakkosiirtolaisina Babyloniassa 712 eKr (Israelin pohjoinen valtio) ja 604, 598 ja 587 eKr (Juudan eteläinen valtio) lähtien. Juutalaiset kastoivat käännynnäisiä eli pakanuudesta juutalaisuuteen kääntyviä ihmisiä uskoen kasteen vaikuttavan kaiken sen, mitä babylonialaiset uskoivat sen vaikuttavan. Juutalaisten "proselyyttikasteesta" tämä kasteen muoto ja tapa siirtyi roomalais-katoliseen kirkkoon. Siitä se on tullut muiden kirkkokuntien käytännöksi ja opiksi. Lutherin ja muiden vauvoja kastavien tavoite oli, ettei kansaa jaettaisi kahtia kastettuihin ja kasteesta osattomiin. Tavoite oli kastaa kaikki kunkin ruhtinaan eli maallisen hallitsijan alueella elävät ihmiset samaan uskontoon, sen edustajaksi ja kirkon veron maksajaksi. Katolisen kirkon valtakaudella ennen uskonpuhdistusta tämä onnistuikin sangen hyvin. Liki 99 % kansasta oli kastettu vauvana tai aikuisena miekkalähetyksen tuloksena. Luterilaisilla alueilla Pohjois-Saksassa ja Skandinaviassa kasteen sakramenttiin osallisten määrä on sittemmin laskenut, ollen Suomessa enää 84 % vuonna 2006.

Vauvana ja leikki-ikäisenä perheen pään tai toisen vanhemman uskon perusteella ja vaikutuksesta suoritettu kaste ei erota kastettua maailmasta niillä alueilla, missä kaikki tai valtaosa ihmisistä kastetaan saman uskonnon edustajiksi. Näin suoritettuna kaste on menettänyt sen alkuperäisen apostolisen merkityksen. Alkuseurakunnan aikana ei kastettu ketään, joka ei uskonut henkilökohtaisesti Jeesukseen ja tunnustanut uskoaan muille. Tämän lisäksi kastettavasta tuli näkyä mielenmuutoksen hyvä hedelmä eli synneissä jatkavaa ja katumatonta ihmistä ei kastettu. Kaste oli julkinen tunnustautuminen Jeesuksen seuraajaksi, minkä vuoksi kastetut joutuivat kärsimään vainoa ja pilkkaa jumalattomien sekä eriuskoisten taholta. Kaste on toisin sanoen Jumalan uskovaisessa vaikuttama uskon teko, joka on osa Hengen pyhitystä ja uskon kuuliaisuutta, samoin kuin kaikki rakkauden teot ja esimerkiksi ehtoollisen nauttiminen. Kaste ei ole turha vaan tarpeellinen osa kristityn elämää.

Roomalais-katolisen kirkon noustua valtion uskonnoksi 300-luvulla jKr ja kirkon kasteen tullessa valtakunnan pakolliseksi kasteeksi, jäivät uskovien kastajat vähemmistönä muiden vainon kohteeksi. Keisarit Theodosius (379–395) ja Honorius (395–423) säätivät Rooman lakiin (Roman codex) käskyn, jonka mukaan anabaptistit eli (uskovien) kastajat oli tapettava. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V vahvisti tämän lain Speyerin valtiopäivillä vuonna 1529. Luther ja Philip Melanchton antoivat luterilaisille ruhtinaille, mm. Hessenin prinssi Philipille, niin ikään ohjeet, joiden mukaan rauhalliset kastajat tuli tappaa, koska heidän julistamaansa oppia ja sen levitystä pidettiin jumalanpilkkana, harhaoppina, esivallan vastustamisena ja suorana kapinaan yllyttämisenä.

Luterilaiset luulivat, että kastajien oppi johtaisi anarkiaan ja pakanuuteen, jos valtaosa väestöstä uskoisi meidän tavallamme. Olemme nähneet historian saatossa, että katolisen kirkon ja sen tyttärien kuten luterilaisten kaste ja oppi ovat johtaneet pakanuuteen ja synnissä rypemiseen. Sen sijaan kastajien kuten baptistien ja helluntailaisten yhteisöt noudattavat pääosin Raamattuun perustuvia kristillisiä arvoja ja elämäntapoja, niin että valtaosa näiden seurakuntien jäsenistä elää kuuliaisena esivallan laille. Aseista kieltäytyminen on monen valinta omaantuntoon perustuen, mutta sitä ei pidetä enää rikoksena niin kuin Lutherin ajan Saksassa pidettiin.

Hedelmät kertovat sen, kenen oppi ja kaste on täyttä totta ja Raamatun opetusten mukainen sekä tietysti myös Raamattu itse, missä ei tunneta oppia "Sanasta ja sakramenteista". Se oppi on syntynyt toiselta vuosisadalta lähtien ja Luther kehitti sitä edelleen. Sakramentit eivät olleet seurakunnan käytössä vielä apostolien aikana.

Kasteen sakramenttiin uskovia uskontoja ovat olleet ja ovat seuraavat uskonnot:

  • – muinainen Babylonian uskonto 2300 eKr
  • – hindulaisuus (käytäntö on peräisin Babyloniasta)
  • – roomalais-katolinen, ortodoksinen, luterilainen, anglikaaninen, reformoitu ja presbyteerinen kirkko sekä jotkut muut kannattaja- ja jäsenmääriltään vähäisemmät kirkkokunnat
  • – uus-sakramentalistit, jotka kastavat leikki-ikäisiä ja sitä vanhempia upottamalla heidät kokonaan veteen, mutta kasteeen vaikutuksen uskotaan olevan täsmälleen sama kuin kasteen sakramenttiopissa yleisesti.

Muita kriteerejä uskontojen erottamiseksi toisistaan

Muita eroja tai tunnusmerkkejä, joiden perusteella uskonnot voidaan jakaa eri uskontoihin ovat mm. seuraavat:

  • 1. Oppi kuoleman jälkeisistä asioista kuten viimeisestä tuomiosta ja iankaikkisesta elämästä tai sielun vaelluksesta tai ihmisen olemisen lakkaamisesta eli annihilaatiosta.
  • 2. Käsitys Jumalasta tai jumaluudesta.
    • a) Panteismi: Jumala ei ole persoonallinen eikä transsendenttinen (maailman ulkopuolella oleva, ylimaallinen, ulkomaailmallinen). Jumala ja kaikki ovat identtiset, mutta Jumala rajoittuu tähän maailmaan eli on immanentti: maailmassa läsnä oleva Jumala. Jumala on kaikkialla ja kaikissa vaikuttava persoonaton alkuvoima, maailmansielu tai maailmanjärki, joka on alituisesti läsnä maailmassa ja vaikuttaa kaikissa sen ilmiöissä.
    • b) Monoteismi: On vain yksi Jumala, joka teismisen tulkinnan mukaan (teismi) on persoonallinen ja on ilmoittanut itsensä pyhissä kirjoituksissa, mutta deistisen näkemyksen mukaan (deismi) ei ole ilmoittanut itseään kirjoitusten tai profetioiden kautta. Edellisessä kohdassa käsitelty panteismi on yksi monoteistinen näkemys.
    • c) Polyteismi: Käsitys, jonka mukaan on olemassa monia jumalia. (monijumaluus) Polyteistisiä uskontoja ovat olleet mm. muinaiset Egyptin, Kreikan ja Rooman uskonnot sekä Suomen kansan muinainen luonnonuskonto ja monet muut pakanalliset uskonnot kaikkialla maailmassa.
    • d) Ateismi tai muu Jumalan kieltäjien uskomusjärjestelmä, joka kuuluu pikemmin ideologioiden ja maailmankatsomusten kuin uskontojen piiriin, koska Jumalan kieltäjät eivät rukoile eikä heillä ole rituaaleja, papistoa tai yhteisön johtajia eli toimivaa muutamille jäsenille keskitettyä hallintoa tai edes yhteisöksi järjestynyttä toimintaa. Jotkut pitävät ateismia osana panteismia. Eräät uskonnot ovat käytännössä lähellä ateismia. Näistä esimerkkinä mainittakoon zen-buddhalaisuus.
  • 3. Käsitys hyvästä ja pahasta sekä siitä, mikä on korkein moraalilaki: miten hyvä ja paha määritellään tai onko olemassa absoluuttista hyvää ja absoluuttista pahaa sekä mikä on ihmisen suhde hyvään ja pahaan.
  • 4. Kirjauskonnot ja muut uskonnot: kirjauskontoja ovat esimerkiksi juutalaisuus, kristinusko ja islam; muita uskontoja ovat jotkut pakanauskonnot kuten muinainen Baalin, Molokin ja Astarten palvonta. Kirjauskonnoissa määritellään yleensä hyvä ja paha eli kirjoissa on jonkinlaiset moraalisäädökset tai ohjeet uskoville, miten tulee elää maan päällä suhteessa lähimmäisiin, itseensä ja Jumalaan sekä myös luontoon.

Aito kristinusko

Aito kristinusko on Jumalan vaikuttamaa uskoa (Apt 3:16; Room 10:17; Kol 2:12.), joka perustuu Raamatun kirjoituksiin ja Jeesuksen uhrikuolemaan Golgatan ristillä sekä ylösnousemukseen kuolleista. Kristinuskon keskeinen asia on oppi syntien sovituksesta, mikä toteutui Jeesuksen sijaiskärsimyksessä ja uhrikuolemassa. Kristinusko ei ole silti vain Jumalan sanan ilmoituksen totena pitämistä vaan se on Kristuksen elämää Pyhän Hengen muodossa kristityn sydämessä. Kristinusko on luonteeltaan ilmoitususkonto, mikä ilmoitus tulee lihaksi eli ruumillistuu Jeesuksen ihmiseksi tulemisessa ja hänen seuraajiensa ruumiissa, missä Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan tahdon toteutumista ja uskoa Jeesukseen. Kristinuskon todistus ei perustu pelkästään muiden ihmisten todistukseen Jumalasta ja pyhiin kirjoituksiin vaan Jumalan todistukseen omasta Pojastaan, kun Kristus asuu uskovaisen sydämessä. (1Joh 5:5-13; Room 8:9-16.)

Kristinusko on jatketta juutalaisuudelle ja perustuu Jumalan ilmoitukseen ihmisille, mikä on taltioitu ylös Raamattuun. (Room 3:1; Hebr 1:1; 2Piet 1:20,21; 2Sam 23:2,3; Apt 1:16; 4:25.) Raamattu on kristitylle Jumalan sanaa ja Jumalan puhetta, joskaan kristityt eivät ole yhtä mieltä Raamatun erehtymättömyydestä pienissä yksityiskohdissa koskien pelastuksen kannalta vähäpätöisiä asioita kuten yksityiskohtia sukuluetteloissa, kuninkaiden palvelusvuosissa, ajoissa, tapahtumajärjestyksissä ja paikan nimissä. Näissä on joitakin selittämättömiä ristiriitoja, joita osa pitää vain näennäisenä, mutta osa todellisina ja sovittamattomina inhimillisinä virheinä.

Osa kristityistä luulee, että Jumala on vaikuttanut tarkasti jokaisen kirjaimen ylöskirjoittamisen, niin ettei mitään virhettä ole Raamattuun tullut; osa ajattelee, että ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun Pyhän Hengen inspiraatiosta eli vaikutuksesta, mutta kirjoituksissa voi olla vähäisiä inhimillisiä erehdyksiä ja suoranaisia virheitä sekä todellisia ristiriitoja. Suhtautuminen kirjoituksiin vaikuttaa hyvin paljon siihen, millainen kuva itseään kristittynä pitävällä ihmisellä on Jumalasta kokonaisuutena.

Kristinusko eroaa muista uskonnoista merkittävästi sen vuoksi, että

1.
Kristinuskon mukaan neitsyt Mirjamista syntynyt Nasaretilainen poika, Jeesus, on Vanhassa Testamentissa profetoitu ja esikuvin ilmoitettu Israelin kansan luvattu Messias eli voideltu kuningas (kreikaksi: Kristus), Jumalan Poika ja Herra, joka on sovittanut maailman synnit kuolemalla synnittömänä Jumalan uhrikaritsana syntisten edestä Golgatan ristillä ja on noussut ylös kuolleista kolmantena päivänä kirjoitusten mukaan, minkä jälkeen hänet otettiin ylös taivaaseen, mistä hän on tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Suhtautuminen Jeesukseen ja siihen, kuka hän on, ratkaisee käytännössä sen, onko ihminen kristitty vai eikö hän ole kristitty, mutta kristittynä oleminen ei ole pelkästään Raamatun ilmoituksen ja apostolien todistuksen totena pitämistä vaan se on Kristuksen elämää uskovaisen sydämessä eli kristitty on osallinen Pyhästä Hengestä. (2Kor 13:13; Room 5:1-11.)

2.
Kristitty ihminen on sellainen, jonka sydämessä asuu Kristuksen Henki. (Room 8:9.) Kukaan muu ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä kuin se, jonka sydämessä Kristus asuu uskon kautta. (Efe 3:14-17; 2Kor 13:5.) Raamatun mukaan kristitty on saanut Pyhän Hengen eli Jumala on sinetöinyt hänet Pyhällä Hengellä ja antanut hänelle Poikansa Hengen vakuudeksi perintöoikeudesta kaikkien pyhitettyjen kanssa Jumalan taivaassa. Paavali kirjoitti efesolaisille, että "heille oli annettu Jumalan Pyhä Henki sinetiksi lunastuksen päivään asti" eli että valitut ja pyhät on sinetöity Jumalan Pyhällä Hengellä. (Efe 1:13,14; 4:30; 2Kor 1:21,22; 5:5; Room 8:9-16; Gal 4:1-6.) Jeesuksen sanojen mukaan hän ei jättänyt opetuslapsia yksin mentyään Isän tykö vaan tuli heidän tykönsä ja lähetti Isän tyköä Pyhän Hengen, niin että Isä ja Poika jäävät niiden tykö asumaan, jotka rakastavat Jeesusta ja pitävät hänen sanansa. (Joh 14:14-28; 15:26,27; 16:7-16.) Jumala asuu ihmisen sydämessä Hengen muodossa, sillä Jumala on Henki. (Joh 4:24; 2Kor 3:18.)

3.
Kristinuskossa ei tarvitse uhrata Jumalalle uhreja, jotta Jumala leppyisi vihastaan ja ihminen tulisi sovitetuksi oman tai papin uhraaman uhrin kautta Jumalan kanssa. Kristinuskossa riittää se, että uskoo Jumalan Pojan uhrin riittävän sovitukseksi Isän Jumalan kanssa ja iankaikkiseksi lunastukseksi sielustamme eli maksuksi syntivelastamme, mikä meillä on Jumalalle tekemiemme syntien vuoksi.

4.
Kristinuskossa pelastusta ei tarvitse ansaita olemalla itse hyvä ihminen, tekemällä hyviä tekoja tai karttamalla syntiä. Pelastus on ilmainen lahja, joka on otettavissa vastaan uskon kautta, minkä Jumala antaa niille, jotka ottavat vastaan Jumalan sanan. Jeesus sanoi, että se on Jumalan teko, kun joku uskoo häneen, jonka Jumala on lähettänyt. (Joh 6:29.) Johannes on käyttänyt tässä kohdassa kreikankielen objektiivista genetiiviä ilmaistessaan asian. Jumalan teko ei tarkoita tässä jakeessa sitä, että Jumala tekee jonkin teon ihmisen puolesta vaan sitä, että Jumala antaa ja lahjoittaa ihmiselle uskon, mikä voidaan ottaa vastaan ja pelastua tämän Jumalan vaikuttaman uskon kautta. Usko syntyy Jumalan sanan kuulemisen kautta, mutta kaikki sanan kuulijat eivät pelastu vaan ainoastaan ne, jotka säilyttävät sanan hyvässä sydämessä ja tuottavat sanan hyvää hedelmää. (Luuk 8:4-15; Joh 5:37-47; 15:1-8; Room 10:4-21; Gal 5:22; Jaak 3:6-18.) Voit verrata tätä asiaa rahalahjan vastaanottamiseen. Rikas isä tarjoaa lapselleen suuren määrän rahaa ojentaen sen kädessään lasta kohti. Jos lapsi ottaa rahatukun vastaan, niin se on hänen. Jos lapsi torjuu rahatukun pois luotaan ja kieltäytyy ottamasta sitä vastaan, niin hän ei saa rahoja eikä niistä ole hänelle mitään hyötyä. Kun sijoitat vertauksessa rahatukun tilalle uskon ja sisällytät tuohon uskoon Jumalan armoon pääsemisen sekä iankaikkisen elämän lahjan, niin käsität, mitä Jumalan teko uskosta puhuttaessa tarkoittaa. (Room 5:1-11; 6:23.) Se tarkoittaa sitä, että usko on Jumalan antamaa, pyhien saamaa uskoa, Jumalan ja Jeesuksen vaikuttamaa uskoa, alkuisin Jumalasta ja hänen loppuun saattamaa eli päättämää uskoa, sillä Jeesus lisää uskoa niille, jotka hänessä pysyvät. (Jda 1:3; 2Piet 1:1; Kol 2:12; Apt 3:16; Hebr 12:2; Luuk 17:5; Joh 15:1-6; Room 11:17-23; Fil 1:6.)

5.
Kristinuskossa ei ole mitään uskonnollisia rituaaleja, joihin osallistuminen on välttämätöntä iankaikkisen elämän saamiseksi. Kaste ja ehtoollinen tai muut uskonnolliset rituaalit eivät lisää mitään ilmaiseksi saatuun pelastuksen lahjaan. Jumala ei pelastanut meitä vanhurskaudessa tekemiemme hyvien tekojen ansiosta vaan laupeutensa mukaan yksin armosta uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta. (Tiit 3:5.) Tämä uudestisyntyminen tapahtuu niille, jotka ottavat vastaan Jumalan sanan, armon ja Jumalan Pojan avaamalla sydämensä hänelle mielen liikkeen seurauksena, mikä on tahdon ilmaisu ja päätös, johon Jumala antaa kutsutulle voiman. (Joh 1:12; 17:8; 1Tess 1:3-7; 2:13; 2Kor 5:18-6:2; Jes 45:22-25; Apt 2:38-42; 1Piet 1:5,23.) Johannes käyttää tätä vastaanottamista ja Jeesuksen nimeen uskomista kuvatessaan sanaa 'eksusia', mikä on suomeksi valta, oikeus, voima; esivalta. (Joh 1:12.) Jumala antaa toisin sanoen kutsumilleen ihmisille vallan päättää Jeesuksen ja Jumalan sanan vastaanottamisesta. Jumala ei tee sitä päätöstä jumalattomasta ihmisestä riippumattomista syistä vaan sen päätöksen tekee ihminen Jumalasta saamansa todistuksen perusteella. Näin ollen sanan vastaanottaminen tai torjuminen ja myös Jeesuksen vastaanottaminen tai torjuminen jää yksin ihmisen vastuulle. (Joh 12:42-50; 6:63-69.) Vastaanottaminen ei ole mikään ansio, koska se ei poista syntejä ja ansaittua kadotusta niiden tähden. Jokainen syntiä tehnyt ansaitsee pelkästään kadotuksen tekojensa perusteella eikä yksikään ihmissuvun jäsen voi pelastua ilman lahjaksi saamaansa armoa ja osallisuutta paremmasta ylösnousemuksesta. Vain Jeesus voi nostaa kuolleet elämään iankaikkisesti yhteydessään: siihen ei kukaan ihminen kykene omin voimin. (Joh 5:24-30.)

6.
Kristinuskossa ihmisen ei tarvitse muuttaa itse itseään, niin että hänestä tulee Jumalalle kelpaava ja hyvä ihminen. Jumala pelastaa vain ne, jotka näkee täydellisenä Kristuksen ruumiin ja veren uhrin kautta. (Hebr 10:14.) Uskovaisen ei tarvitse olla pelastuakseen täysin synnitön ja onnistunut pyhässä vaelluksessa, sillä pelastus saadaan armosta syntien anteeksisaamisen kautta, mitä tarvitsemme loppuun saakka ollessamme sillä tiellä, mikä johtaa Isän Jumalan tykö. (Joh 14:6; Fil 3:12-21.) Jokainen Kristuksessa ja Jeesus-tiellä oleva on täysin pelastunut siitä hetkestä lähtien, kun sai synnit anteeksi ja sen kylkiäisenä Pyhän Hengen sisimpäänsä. Hyvät teot ja syntien karttaminen sekä jumalanpalveluselämä eivät lisää mitään pelastukseen eivätkä tehdyt synnit vähennä sitä. Pelastus on aina sama kaikille armosta pelastuneille. (vrt. Matt 20:1-17, "yhden denarin työmiehet" ja "palvelijan ansiottomat teot" Luuk 17:7-10.) Asema Jumalan lapsena ei muutu tekojen tai syntien myötä niin kauan kuin Kristuksessa ollaan. Asemaa Jumalan lapsena ei saada hyvien tekojen ja synnin karttamisen ansiona vaan armosta syntien anteeksisaamisen kautta, niin että tämä asema säilyy hengelliseen syntymään ja Jumalan armoon sekä uskoon perustuen loppuun saakka taivastiellä. (Room 11:17-23.) Ihminen ei kelpaa Jumalalle oman hyvyytensä ja saavuttamansa pyhyyden asteen perusteella vaan siksi, että Jeesus on täydellisesti sovittanut meidät Isän Jumalan kanssa ja noussut ylös kuolleista.

Pelastuksen perustus on Jeesuksen täydellinen vanhurskaus ja armon vastaanottamisen seurausta on Kristuksen vaikutus uskovien sydämessä. Uskovainen ihminen ei ole se sama jumalaton ja ylen synnillinen vanha ihminen, mikä hän oli ennen uskoontuloaan. Hän on muuttunut ja muuttuu yhä enemmän sydämensä asenteen sekä ajatusten puolesta, niin että hän on "uusi luomus" ja "Jumalan uusi ihminen". (Room 7:14-8:16; 2Kor 5:17; Gal 5:13-26; 6:15; Efe 4:20-24; Kol 3:1-10; 2Tim 2:19-26; 2Kor 3:17,18.) Sisällisen ihmisen muuttuminen ei ole pelastumisen perustus ja ehto pelastuksen saamiselle vaan sen seurausta, että joku on saanut syntinsä anteeksi ja pelastunut: saanut Pyhän Hengen ja tullut Hengestä osalliseksi. Jumala muuttaa niitä, joissa on Pyhä Henki ja jotka pysyvät Kristuksessa uskon kautta. (2Kor 3:17,18.) Emme pysy Kristuksessa tekojen ansiosta vaan uskon kautta, mikä riistää ihmiseltä kaiken kerskauksen itsestä pois ja antaa kunnian Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on vanhurskas ja armollinen lapsiaan kohtaan antaen uskollisesti synnit anteeksi loppuun saakka. (Room 3:19-28; 1Joh 1:7-2:2.)

7.
Edelliseen kohtaan viitaten, Jumala on tehnyt jo kaiken sen, mitä pelastumiseen tarvitaan: ihmisen tulee vain hyväksyä eli ottaa vastaan Jumalan sana, ilosanoma pelastuksesta Jeesuksen uhrin ja syntien sovituksen kautta. Jos joku uskoo tämän sanan, niin hänen uskonsa luetaan hänelle vanhurskaudeksi ja hän kelpaa Isälle Jumalalle syntien anteeksisaamisen ja Pyhän Hengen osallisuuden perusteella. (Room 4:1-8; 2Kor 13:13; Jes 33:24.) Kristuksessa pysyminen ei ole kiinni ihmisen onnistumisesta vaan armosta, joka saadaan uskon kautta ja näin myös Kristuksessa pysytään uskon eikä tekojen kautta. (Room 11:17-23; 9:15-18.)

Vaikka pelastusta ei voi ansaita hyvällä elämällä ja karttamalla syntejä, niin se voidaan kuitenkin menettää siten, että luovutaan uskosta ja joudutaan synnin pettämänä eroon Jumalasta. (Hebr 3:12-15; Hebr 6:4-6; 10:26-39; 2Piet 2:20-22; Joh 15:1-6; Room 11:17-23.) Kristuksesta luopuminen ei ole lankeamista yksittäisiin synteihin vaan se on jotakin kokonaisvaltaisempaa pahuuden valtaan joutumista, kuolemista synteihin ja rikoksiin synnin pettämänä, uskosta luopumista. (1Joh 5:15-21.)

Jeesuksessa pysyvä ihminen ei tee mitään sen eteen, että pelastuisi eikä karta syntejä välttääkseen helvetin tuomion ja siten ansaitakseen ikuisen elämän. Hänen asenteensa on tämä: "Saahan sitä tehdä hyvää ja karttaa pahaa, vaikka ei sillä pelastusta ansaitsekaan!" Motiivi pyhälle ja puhtaalle vaellukselle ei ole pelastuksen ansaitseminen tai Jumalan lapseksi tuleminen. Pelastuneen ei tarvitse enää pelastaa itseään eikä Jumalan lapsen tarvitse tehdä hyviä tekoja tullakseen Jumalan lapseksi: kristitty on jo pelastunut ja Jumalan lapsi, joten sellainen puuhastelu olisi mieletöntä! Kristitty tekee hyvää hyvän itsensä vuoksi ja karttaa pahaa, koska hänen mielihalunsa ei ole pahaan, sillä Jumala vaikuttaa hänessä päinvastaista kehitystä armonsa kautta. (Tiit 2:11-14.) Kun mielihalu on hyvän tekemiseen ja synnin karttamiseen, niin Jumalan tahdon tekeminen ei ole raskas kuorma, mikä rasittaa ylenpalttisesti uskovaista sielua. Jeesuksen kuorma on kevyt ja ies sovelias, niin että me jaksamme Jumalan voimalla vaeltaa puhtaasti tämän lyhyen ahdistuksen hetken, mikä kaikkia uskovia heidän elämänsä aikana kohtaa. (2Kor 2:14-18; 4:15-18; 1Joh 5:3; Matt 11:28-30.)

Kun muissa uskonnoissa tavoitellaan pelastusta hyvien tekojen ja oman hyvyyden ansiosta, niin kristinuskossa nautitaan valmiista pelastuksesta, joka on otettu vastaan uskon kautta ja joka pysyy uskon kautta. Tässä levossa on hyvä olla ja elämä ei muodostu liian raskaaksi. (Matt 11:28-30; 1Joh 5:3; 2Tess 1:11,12; Hebr 13:20,21.) Jumala ei vaadi keneltäkään enempää kuin antaa. (Matt 10:8; 1Kor 4:7.) Meillä on luottavainen pääsy Isän Jumalan tykö Kristuksen Jeesuksen veren sekä nimen turvissa ja Pyhässä Hengessä. (Efe 2:18; Hebr 10:1-25.)

8.
Kristinusko on suvaitsematon muita uskontoja kohtaan siinä mielessä, ettei hyväksy mitään muuta uskontoa tienä Jumalan tykö. Toisaalta kristinuskon mukaan tulee rakastaa lähimmäistä ja jopa vihollista niin kuin itseään eli eriuskoisia ei ole lupa vainota, kiusata tai vahingoittaa millään tavalla. Vahingoittamiseksi ei lasketa sitä, että kerrotaan ihmisille evankeliumia ja opetetaan Jumalan sanaa, vaikka ihmiset loukkaantuisivat Jeesukseen ja Jumalan sanaan tullen vihaisiksi uskoville. Sen sijaan, että kristinuskossa hyväksyttäisiin kaikki tiet taivaaseen johtaviksi, painotetaan opissa sitä, että on vain yksi usko, mikä pelastaa sielut: se on uskoa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Herraan ja Jumalaan, joka on uskovien vapahtaja. (Joh 20:27-31; 1Joh 4:13-15; Efe 4:4-6; Tiit 2:11-14.) Pietari julisti sanan, mikä ei ole muuttunut: "Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa (kuin Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimen kautta); sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, missä meidän pitäisi pelastuman." (Apt 4:10,12.) Myös Jeesus sulki muut tiet ja uskonnot pois Jumalan tykö johtavina sanoessaan: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani." (Joh 14:6.)

Kristinuskon ehdottomuus ainoana oikeana Jumalan vaikuttamana uskona ja totuutena, mikä johtaa armon kokemiseen ja pelastukseen, tekee siitä vainottujen, halveksittujen, vihattujen ja pilkattujen ihmisten uskonnon. (2Tim 2:12,13.) Kristinusko on silti paras ja järkevin vaihtoehto etsivälle sielulle, sillä se tarjoaa Raamatun sanan ja Pyhän Hengen opetuksen kautta vastauksen useimpiin elämän polttaviin perimmäisiin kysymyksiin.

Tulevaisuus ja toivo tulevat ristin mieheltä, jos vain päästät hänet sydämeesi asumaan, niin että saat kuulla totuuden suoraan häneltä etkä ole enää ihmisten todistuksesta riippuvainen. Jumala haluaa todistaa sinulle Pojastaan ja tekee sen, jos otat hänet vastaan. Tuntuvana merkkinä Pyhän Hengen saapumisesta sydämeesi koet yliluonnollisen rauhan sydämessäsi, kun syytökset ja tuomio on otettu sieltä pois. Syntien anteeksisaaminen johtaa väistämättä kiitokseen ja ylistykseen, sillä Jumala on hyvä kiittämättömille ja pahoille, joiden joukkoon me kaikki olemme joskus kuuluneet emmekä vieläkään osaa ylistää ja kiittää tarpeeksi siitä hyvästä, mitä Jumala jatkuvasti tekee meidän hyväksemme ja on jo tehnyt Poikansa ristinkuoleman kautta.

Puhtaan kristinuskon ehdottomuuden ja Raamatun sisältämän moraalilain sekä viimeisen tuomion ja sitä seuraavan kärsimyksen johdosta kristityt joutuvat viimeisenä aikana kaikkien kansojen vihattaviksi ja vainoamiksi yhdessä juutalaisten kanssa, joiden kautta Raamatun kirjoitukset ovat maailmaan tulleet. Tämän lisäksi Jeesus on luvannut pelastaa Israelin kansan jäännöksen, joka kääntyy aikojen lopulla takaisin Herransa tykö. Muut kansat vihaavat ja vainoavat Israelin kansaa, minkä keskelle ja minkä kansan jäseneksi myös vapahtajamme syntyi. Paholainen pyrkii estämään Israelin kansan kääntymisen Jumalamme tykö ja saa aikaan paljon vihaa juutalaisia kohtaan.

Kristityt ja juutalaiset joutuvat vainotuiksi Raamatun kirjoituksiin uskomisen vuoksi, kun pedon valtakunnassa selitetään lähes kaikki sodat ja paha Raamatun profetioiden sekä salajuonen syyksi, minkä salaliittoon kuuluvat illuminaatit ovat keksineet muun maailman päänmenoksi ja alistamiseksi valtaansa. (harvojen illuminaattien eli valaistujen valta) Raamatun kirjoitukset selitetään ufojen ja illuminaattien yhteistyön tulokseksi, astrologiseksi salakirjoitukseksi, minkä avulla illuminaatit ovat johdatelleet historian kulun aina viimeisen ajan sotaan ja luonnonmullistuksiin asti. Kun peto saa aikaan maailmanlaajuisen rauhan ja syyttää Jumalan vihan aiheuttamista tuhoista kristityitä, juutalaisia sekä Raamattua, niin hän saa kaikki kansat kääntymään Raamattuun uskonsa perustavia ihmisiä vastaan. On tragikoomista, että maailman ihmiset, jotka luulevat välttävänsä kristittyjen vainoamisen ja vangitsemisen kautta illuminaattien harvainvallan, ovat itse asiassa koko ajan heidän valtansa alla kumartaen petoa tai hänen kuvaansa. Sokeat eivät näe sitä, mikä on kristityille ilmeistä lopun aikana. (Dan 12:10; Ilm 13:1-18; 14:9-12; 15:2; 19:19-21; 20:4.)

Petteri Haipola 27. toukokuuta 2007.

Sivun alkuun