A L B E R T    J Ä R V I N E N   -

 

K U L T A I S E T   K I T A R A V U O D E T

 

 

1 9 7 3  -  1 9 7 4

 

 

TUTKIELMA ALBERT JÄRVISEN KITARANSOITOSTA VUOSINA 1973 - 1974

 

 

Tämä Järvis–saitti on omistettu kaikille niille sähkökitaransoiton ystäville, joita elähdyttää hieno musiikki, hieno kitaransoitto sekä halu  ymmärtää

 ja nauttia siitä yhä syvällisemmin

 

 

--------------------------------------------------------------------

T e k s t i :  MICCO VUORIO  ja  BIG PAPA AUVINEN

--------------------------------------------------------------------

 

K i r j o i t e t t u   T u u s u l a n   J o k e l a s s a    m a a l i s  - t o u k o k u u u s s a   2 0 0 1

V i i m e k s i   p ä i v i t e t t y   7 . 12 . 2 0 0 1

 

 

 
SISÄLLYS  

 

                             1.     Lukijalle

 

2.     Albert Järvisen levytysura yleensä

 

3.    1973 – 1974 kultakausi yleensä

 

4.    Kuusi timanttia hangella

 

5.    Soolosoiton ominaispiirteet

 

             a)   Pääpiirteet yleensä

 

             b)   Asteikot

 

             c)   Vibrato

 

             d)   Rytmiikka

 

             e)   Soolosoundi: vain vähän säröä

 

6.    Kitarat ja lisälaitteet

 

7.    Vaikutteet

 

8.    Muut levytykset vuosina 1973 – 1974

 

9.    Lisäyksiä

 

 

1. Lukijalle

 

Albert Järvisen kitaransoitto on ollut vakiopuheenaihe perhepiirissämme alusta alkaen. Kuulummehan siihen ihmisryhmään joka ihastui jo varhaisessa teini-

iässä Albertin soittoon ja joka jossain elämänsä vaiheessa valvoi yönsä opetel-lakseen Get Onin soolot yksi-yhteen. Myöhemmin saimme myös soittaa, esiintyä sekä levyttää hänen kanssaan.

 

Albert Järvisen levytysura on suhteellisen pitkä, mittava ja polveileva.

 

Tässä Järvis-tutkielmassa keskitytään vuosiin 1973 – 1974. Näissä vuosissa kristallisoituu Järvisen kitarismin sielu ja ydin erityisen vaikuttavalla

tavalla. Tämä noin parin vuoden mittainen ajanjakso edustaa hänen tuotantonsa absoluuttista huipentumaa sekä tyylin yhtenäisyyden että taiteellisen tason

puolesta. Olemme vahvasti sitä mieltä, että vaikka Järvinen ei olisi levyttänyt

enää mitään vuoden 1974 jälkeen, häntä voitaisiin silti pitää edelleen yhtenä kaikkien aikojen merkittävimpänä rock-kitaristina.

 

Tämä saitti ei pyri olemaan mikään musiikkitieteellinen tai tiukan teoreettinen eikä mikään elämänkerrallinenkaan historiikki, vaikka tällaisiakin seikkoja sivutaan tarvittaessa. Tarkastelutapamme on ensisijaisesti kitara- ja kitaristilähtöinen. Analysoimme Järvisen soittoa sellaisten korvien ja käsien kautta suodattuneena kuten toinen samaan genreen suuntautunut kitaristi asiat aistii.

 

 

2. Albert Järvisen levytysura yleensä

 

Kitaristi Albert Järvisen (s. 1950 – k.1991) levytysura kesti vuodesta 1970 vuoteen 1991, eli yhteen-

sä n. 20 vuotta. Siihen sisältyy valtava määrä julkaistuja äänitteitä. Tasoltaan ja tyyliltään ne ovat suhteellisen yhtenäisiä aina vuoteen 1974, jonka jälkeen vaihtelu lisääntyy varsinkin tultaessa  Royalsiin 1975.

 

Jo ensimmäisellä  soololevyllään 1974 on Järvinen antanut ensimerkkinsä – ja varsin aggressiivisella tavalla - halustaan etääntyä alkuperäisistä blues-, country- ja rautalanka-juuristaan. Uutta suuntaa haetaan aina free-jazzin ja fuusion taholta. Soundilliset muutokset kulkevat käsi kädessä näiden tyylimuutosten kanssa.

 

Omista juuristaan (siis alkuperäisestä soittotyylistä) irtautumista Järvinen yritti vielä paikoitellen viimeisimmän come-back-kautensa aikana, mutta kuten sanottu, juuristaan hän ei koskaan päässyt irti. Yrittipä hän riuhtoa kuinka ankarasti tahansa, niin taustalta kuului aina sekä tonaalinen että rytminen sidonnaisuus rockin alkulähteille, bluesiin ja countryyn.

 

Olemme valinneet tarkastelun kohteeksi vuodet 1973 – 1974. Se  on ainut tyylillisesti ja laadullisesti yhtenäinen ja tuottelias ajanjakso. Sitä leimaa Järvisen kyky yhdistää blues-, country- ja rautalanka- vaikutteet omaksi vereväksi ja suvereeniksi rock-kitarismikseen. Se ansaitsee tulla perinpohjin käydyksi läpi ja siksi tämä tutkielma keskittyy pelkästään siihen ajanjaksoon.

 

Rajanveto vuosien välillä ei välttämättä ole täysin ehdoton. Ensinnäkin täytyy aina muistaa, että osa tiettynä vuonna julkaistuista levyistä on saatettu tallentaa jo edellisenä vuonna. Aina ei levyn- kansiin merkitä äänitysajankohtaa, vaan esim. pelkkä julkaisuvuosi. Kuitenkin otimme vuoden 1974 mukaan siitä huolimatta, että soololevy sisältää jo jonkun verran kokeilua. Liioin emme ottaneet vuotta 1975 enää mukaan, vaikka silloin julkaistiin Albertin hienoimpia sooloja tulvillaan oleva Rock-Jerryn debyyttikiekko, sillä tämänkin äänitysajankohta oli todennäköisesti 1974.

 
3. Vuosien 1973 - 1974 kultakausi yleensä

 

Vuonna 1973 Järvinen levytti Hurriganesin debyytti-LP:n  ”Rock’n’Roll All Night Long”  ja sitä seuranneet kaksi Hurriganes-singleä. Tämän lisäksi Järvinen teki poikkeuksellisen paljon studio- työtä ja oli tasaisen erinomaisessa soittovireessä. Näin jälkikäteen tarkasteltuna juuri vuosi 1973 piirtyy selvästi ylivoimaiseksi huipentumaksi sekä määrän että soiton laadun suhteen mihinkään toiseen ajanjaksoon verrattuna hänen levytysurallaan. Seuraavan vuoden 1974 merkittävimmät levytykset (Ride on ja Roadrunner) eivät enää ehkä yllä tasoltaan aivan vuoden  1973 tiukimmalle tasolle, vaikka niillä onkin  kiistaton kunniapaikka Järvisen kitarismin huippusaavutusten joukossa. Myös täytyy muistaa, että moni vuonna  –74 julkaistuista levyistä oli todellisuudessa äänitetty maagisen vuoden –73  puolella!

 

Vuoteen 1973 osui todella valtava määrä studiosessioita Hurriganesin ulkopuolisille artisteille. Osa näistä  tosin julkaistiin vasta seuraavana vuonna. Usein soittotyyli ja –soundi paljastavat alku- peräisen äänitysajankohdan. Albertin suuri studiotyömäärä selittyy niinkin yksinkertaisella syyllä, että  Remu joutui vankilaan  vuoden 1973 loppupuoliskolla ja Hurriganes joutui joksikin aikaa kokonaan telakalle. Näin ollen Albertilla oli sekä aikaa, kykyä että intoa tehdä bändin ulkopuolisia töitä. Albertin soitot mm. Muskan debyyttilevyllä, osallisuudet  Baddingin Siispä rokki soi –singlebiisillä sekä Love Recordsille laulaja Jari Lampisen  neljä Järvisen kitaroimaa biisiä ovat vuoden 1973 ainutlaatuista ja ehdotonta huippusatoa ja ansaitsevat tulla vielä paljon nykyistä tarkemman analyysin ja arvostuksen kohteeksi yhtenä Albert Järvisen kaikkien aikojen hienoimpien kitaratöiden joukossa.

 

Myös neljä 73/74 vaihteessa julkaistua Hurriganes-singlebiisiä ovat niin kovatasoista Järvistä, että ne peittoavat hänen kitaratyöskentelynsä jopa Ganesin kahdella ensialbumilla. Nämä singlebiisithän julkaistiin Remun vankilassaoloaikana ja niitä ei sisällytetty koskaan millekään varsinaiselle Ganes-albumille.

 

Kun tarkastellaan vuoden 1973 levytyksiä kriittisesti ja objektiivisesti (esim. ilman Roadrunner –filtteriä), voidaan havaita, että juuri tuona vuonna Albert Järvinen saavutti korkeimman laki- pisteensä kitaristina millä mittapuulla tahansa arvioituna. Vaikka vuoden 1974 levytykset lisäsivät Järvisen statusta roppakaupalla, on huomattava, että jo tämä vuosi toi mukanaan tyylillisiä muutoksia ja alkavaa soitannollista epätasaisuutta edellisvuoden lähes täydellisyyttä hipovaan tiukkuuteen. Kuitenkin vuoden 1974 levytykset olivat enimmäkseen huippuhyvää tai ainakin hyvää Järvis-tasoa, että sen vuoden mukanaolo tässäkin on aivan itsestään selvä.

 

4.  Kuusi  timanttia hangella

 

Tässä kuusi timanttia,  jos haluaa Järvisensä tuntea ja käydä käsiksi siihen,  missä hänen kitaran- soittonsa salat ja syvin olemus tulevat erityisen täydellisesti paljastetuksi:

 

1. Hurriganes: Blue Suede Shoes

2. Hurriganes: True Fine Mama

3. Hurriganes: Red River Rock

4. Hurriganes: Do You Wanna Dance

5. Jari Lampinen: Tanssikengät (Blue Suede Shoes)

6. Jari Lampinen: Maybelline

 

Näissä kuudessa yksittäisessä kappaleessa voidaan kuulla Albert Järvisen soittotyylin huipentuma ja sen parhaimmat ominaispiirteet kirkkaasti kristallisoituneena. Eli se mitä olimme hetki aika sitten kuulleet Rock’n’Roll All Night Longilla tai vielä teini-ikäisen Albertin soittamalla  St. Louis Bluesilla paria vuotta aiemmin, huipentuu näillä biiseillä.

 

Näillä biiseillä soitto on täydellisintä, omintakeisinta ja parasta Albert Järvistä mitä koskaan on kuultu sitä ennen tai sen jälkeen. Tosin täytyy todeta, että hyvin moni vuonna 1973 äänitetyistä ja usea 1974 äänitetyistä levytyksistä pääsee lähelle, mutta jos armoton valinta pitäisi tehdä,  niin nämä kuusi kappaletta ovat se pläjäys, jota yksinkertaisesti ei voi, eikä kannata sivuuttaa.

 

[ Mainittakoon myös, että  kaikki yllämainituista äänitteistä ovat todennäköisimmin soitetut ja äänitetyt vuoden 1973 puolella ja mahdollisesti vielä sen jälkimmäisen puoliskon loppupuolella. Jari Lampisen singlejä voi olla vaikea löytää, mutta jos niihin pääsee käsiksi, kannattaa ehdottomasti kuunnella niitä hitaasti ja hartaasti – jos vaan voi, niin ällistyttävää on Järvisen soitto näillä Lampisenkin rokki-covereilla, joista pari on julkaistu myös  Love-Show 1 –kokoelmalevyllä. ]

 
1973/74 julkaistu Hurriganes: single kaikki kitaraosuudet
Do You Wanna Dance – True Fine Mama

 

Kepeän raivoisaan rock-muotoon on bändimme vetänyt Bobby Freemanin ikimuistoisan kipaleen. Soinniltaan lähestyy jopa CCR:ää, eli popahtavaa country-rockia. Soolokitarassa on vain lievä särö, mut ah mikä rytminen särmä ja pisteliäs attack! Soolosoiton artikulaatio on  pitkälle vietyä ja hioutunutta rock-taituruutta ja itsevarmuuden kyllästämää – syystä. Koko bändin soitto kulkee eteenpäin kuin juna. Yhteenhioutuneemmaksi tästä ei soitto voine tulla. Pikku-Rikun eli Richard Pennimanin True Fine Mamassa Järvinen soittaa loisteliaan rock-blues soolon, joka on  puhdasta timanttia. Kaksi rundia (eli kaksi 12-tahtista kiertoa) jonka aikana Järvinen pläjäyttää pöydälle täydellisen taiturillisia ja tyylitajuisia rock-likkejä sellaisella sulavuudella ja vain Järviselle tyypilli- sellä pisteliäisyydellä, että oksat pois! Hauskan synkopoidusti soitettu rytmikitara täydentää soittoa. 

 

1974 (keväällä julkaistu) Hurriganes (single) kaikki kitaraosuudet

Blues Suede Shoes – Red River Rock

 

Blue Suede Shoes on täyttä tappomeininkiä mitkä kriteerit tahansa huomioiden. Järvisen soolo alkaa hyvin bluesmaisesti väännellen, mutta rock-mainen toteutustapa on päällimmäisenä, vaikka tonali- teetti vahvasti blues-pohjaisesti värittynyttä, mikä hivelee tietenkin niiden korvaa, jotka bluesista diggaa. Red River Rockilla kuullaan peräti kolme rundia Järvistä hulppeimmillaan, jonka keskeyttää vain Remun kazoo-soolo. Säröä on soolokitarassa enemmän kuin edellisissä, ja rytmikitarassa vielä enemmän! Tarjoilu on täydellistä, tyylitaju pitää ja tuumaakaan ei anneta periksi.  Kompuran (kompressori-boxin) käyttö tuo omaa ”twangiä” kitarasoundiin. Voisiko sitä luonnehtia vaikka suomalaisilla adjektiiveilla”lievästi poksahteleva” tai ”naukuva”!

 

1974 Jari Lampinen (single)

Soolokitara: Maybelline

 

Sinkun kääntöpuolella Hän kuudentoista on Järvinen vain komppailee, mutta Maybellinellä kuullaan puhdas- verinen Telecaster-soundinen country-soolo. Tämän country-soolon toteutus on täydellisen taiturimainen ja lähes puhtaalla soundilla soitettu.

 

1974 Jari Lampinen: (single)

Soolokitara:  Tanssikengät

 

Kylmät väreet menee läpi selkäpiin kun kuuntelee Järvisen soolokitaran hurmaa ja särmää Tanssikengillä eli Blue Suede Shoesilla. Absoluuttista Albert Järvistä! Puhdasta tyylin ja taidon kristallisoitumista. Jos tätä vetoa vertaa Hurriganesin neljään sinkkubiisiin samalta ajalta niin toveri:  tiukkaa tekee!  Tämän sinkun toisella puolella on vanha klassikko Hound Dog suomeksi esitettynä (Rakkikoira), mutta soitoltaan se on keskivertoa, hiven tasapaksua ja latteahkoakin varsinkin muihin Järvisen Lampis-vetoihin verrattuna, joten siitä ei sen enempää.

 

5. Soolosoiton ominaispiirteet

 

a) Pääpiirteet yleensä

Seuraavassa yritämme luonnehtia Albert Järvisen soolokitaransoittoa näillä Hurriganesin neljällä ja Jari Lampisen kahdella singlebiisillä. Nämä luonnehdinnat sopivat myös lähes kaikkiin muihinkin vuosien 1973 – 1974 Järvisen kitaroimiin levytyksiin sekä myös tämän ajanjakson jälkeisiin parhaim- piin töihin pääpiirteittäin.

 

     -  blues-, rock’n’roll-,  country- ja rautalankatyylien yhteensulautuminen

           rock-genreksi luokiteltavaksi tyyliksi, jota leimaa vahva juurevuus (roots) ja em.

           tyylien tuoma värikkyys ja variaatio ilmaisuun. (Järvisen soitto on hieno esimerkki tästä

             eri tyylien yhteensulautumisesta ja sen tuomista mahdollisuuksista varioida soittoa biisin ja mielialan

             mukaan – varsinkin kun teknistä tasoa ja tyylitajua on riittävästi, niin lopputulos on upea.)

     -  sähkökitaran täydellinen tekninen hallinta

     -  virtuositeetti ja fraasien korkea muototaso

     -  improvisaation ilmeikkyys

     -  melodisuuden määrä suuri ja sen toteutustavan linjakkuus

     -  rytminen särmikkyys ja attackin pisteliäs aggressiivisuus

     -  irtonainen tatsi

     -  suvereeni ja luonteva yleisvaikutelma

     -  persoonallinen ote sekä tyylikkyys kautta linjan

 

Näillä kuudella kappaleella Albert Järvisen kitaransoittoa kruunaa kauttaaltaan täydelliseksi hioutunut virtuositeetti ja suvereeni tyylitaju. Järvinen soittaa sormet herkästi ”liipasimella”, kouriintuntuvan irtonaisella tatsilla ja melodisen linjakkaasti. Tätä jälkimmäistä piirrettä Järvinen ei hukkaa vielä seuraavanakaan vuonna, vaikka irtonaisuus jo hiukan väheneekin. Näillä biiseillä paljastuu selvästi sekä  Järvisen country- ja rautalanka-diggailut useissa fraaseissa ja lickeissä kuin myös hänen rock’n’roll-diggailut Chuck Berryineen. Myös  bluesiin kohdistuva syvällinen perehtyneisyys tihkuu  näiden biisien soolo-osuuksilta. Ja Järvinen yhdistää kaikki nämä tyylilajit suvereenisti omaksi persoonalliseksi tyylikseen vahvan improvisatorisen kyvyn ja tyylitajun siivittämänä, mikä on yksin seurausta paitsi suuresta lahjakkuudesta myös kovasta määrästä työtä ja vuosien määrätietoisesta harjoittelusta. Tässä vaiheessa kotiläksyvaihe on jo kirkkaasti sivuutettu. Otteet eivät ole enää varhaiskypsän noviisin vaan tekijämiehen ja mestarin! Näillä levyillä kuulemme kitaristia, joka myös itse tiedostaa ylivertaisuutensa. Tätä pöyhkeämmin, raivokkaammin ja suvereenimmin ei  rock-kitaraa ole moni pystynyt tämän jälkeen soittamaan (edes itse maestro!) ja jos onkin, heitä saa usein etsiä kissojen ja koirien kanssa ja saalis saattaa silti jäädä suht’ laihaksi.

 

b) Asteikot

Albert Järvinen käyttää kitaransoitossaan johdonmukaisesti pentatonisen asteikon sekä duuri- että molliskaalaa, joita hän yhdistelee jatkuvasti keskenään. Tämä antaa Järvisen soitolle sen tunnusomaisen rikkaan tonaalisen sävyn. Myös tämä asteikkojen käyttöön liittyvä ominaispiirre erottaa Järvisen kitarismin monesta muusta rock-kitaristista jo lyhyenkin soittonäytteen perusteella. 

 

Duuri- ja mollipentatonisen asteikon yhteensekoittamista Järvinen suosii alusta asti koko uransa ajan lukuunottamatta tietenkään varsinaisia mollibiisejä (joita ei AJ:n tuotannossa ole montaa), joissa duuripentatonista ei voi käyttää.

 

Albert Järvinen taisi ollakin ensimmäinen tunnettu suomalainen rock-kitaristi, joka käytti tätä pentatonista duuri- ja molliasteikon yhdistelyä Suomessa ja se antoi omalta osaltaan Järvisen soitolle hyvin poikkeuksellisen kansainvälisen vaikutelman tämänkin takia. Maailmalla tunnetuimpia duuri-mollipentatonisen soittajia ovat olleet rock-blues kitaristit Eric Clapton ja Peter Green ja bluesmiehistä esim. Freddie King. Esimerkiksi Jimi Hendrix ei käyttänyt duuripentatonista soitossaan, vaan hänenkin soittonsa pohjautui pääsääntöisesti mollipentatoniseen käyttöön. Silti 70-luvulla oli Suomessa muutama muukin duuri-mollipentatonista asteikkoa yhdistelevä rock-kitaristi kuten Crisu Ristseppä, Seppo Alajoki ja Petteri Salminen. Ile Kallio on joissain soolotöissään väläytellyt hänkin duuri-mollipentatonisen yhdistelyä. Esim. taas Jukka Tolonen ei ole viljellyt duuripentatonista soitossaan juuri lainkaan, vaan Tolosen soitto pohjautuu mollipentatoniseen (kuten esim. Hendrixinkin); tosin poikkeuksia Tolosen tuotannossa on, esim. melodisen kaunis Windemere Avenue, jossa kuullaan hiukkasen Toloselle poikkeuksellista duuripentatonisen käyttöä mollipentatonisen muassa.

 

Sen sijaan country & western-musiikin puolelta löytyy iso liuta kepittäjiä, joiden kitaransoitto pohjautuu juuri tähän duuri- ja mollipentatonisen yhdistelyyn. Turhaan eivät viisaat ole aikoinaan panneet merkille sitä, että rock-musiikki tyylillisesti on syntynyt juuri valkoisten amerikkalaisten kansanmusiikista (c & w) ja mustien bluesista. Tämä kuultaa myös asteikkojen yhteensotkemisesta, joka tuo koko rock-musiikin genrelle eri alalajineen rikkaan ja ilmaisuvoimaisen tonaalisen ympäristön.

 

Vielä voisi todeta senkin, että sekä duuri- että mollipentatoninen asteikko (kuten melkein mikä muu tahansa asteikko) on hyvin tylsä ellei suorastaan naivi tai kornin kuuloinen, jos kyseistä asteikkoa käytetään sellaisenaan ilman että soitetaan väliääniä tai koruääniä tai että siihen lisätään ääniä jostain muusta asteikosta. Puhtaan skaalan pohjalta mekaanisesti soittaminen on usein hirveää kuultavaa, ja sellaiselle joka on tottunut ehkä hiukan kehittyneempään asteikkojen käyttöön, tällainen voi kuulostaa lähes epämusiikilta.

 

c) Vibrato

Albert Järvisen kitaravibrato on harva ja hallittu ja tässä mielessä aivan päinvastainen  kuin esim. eräällä toisella sen ajan kuuluisalla suomi-kitaristilla Jukka Tolosella, jonka vibratoa leimaa äärimmäinen tiheys ja josta syntyvää mielikuvaa voisi luonnehtia jopa hiukan hermostuneeksi.
Tästä poikkeaa täysin Albertin kypsä, hallittu ja hioutunut kitaravibrato. Se on kaikilta osatekijöiltään hyvin läheistä sukua kahden suuren brittiläisen Bluesbreakersissä soittaneen kitaristin Eric Claptonin ja Mick Taylorin vibratoille. Turhaan ei sanota, että vibrato on jokaisen kypsän  kitaristin signeeraus, henkilökohtainen tuntomerkki, josta tämä voidaan aina tunnistaa. Onkin mielenkiintoista huomata, että vaikka moni seikka Järvisen kitaransoitossa muuttui vuosien varrella, niin  Järvisen vibrato, sen intensiteetti, frekvenssi ja tyyli säilyivät hänellä samana koko hänen julkisen levytysuransa ajan.
 
d) Rytmiikka

Järvisen soolokitaransoittoa näillä biiseillä leimaa myös usein rockille (joka periytyy ilmeisesti countrysta, esim.Chet Atkins, James Burton) tyypillinen särmikäs rytminen ote, jonka Järvinen vie äärimmilleen. Sen hän tekee välillä ainutlaatuisen terävästi ja pisteliäästi, suorastaan päällekäyvästi. Tätä melodisuuden linjakkuuden yhdistymistä näin suureen rytmiseen särmikkyyteen ei kuulla näin pitkälle vietynä millään muilla Järvisen töillä, vaikka hänen soittonsa mm. Rock Jerryn sekä Baddingin levyillä liippaa läheltä. Myös tämä rytminen särmikkyys on yksi Järvisen soiton tärkeimpiä kulmakiviä ja ominaispiirteitä. Se on myös eräs niistä tuntomerkeistä, joka tekee Järvisen soittotyylistä harvinaisen helposti tunnistettavan. Tätäkään piirrettä Järvinen ei koskaan täysin hukkaa, vaikka tyyli muilta osin muuttuisi tätä enemmän tai onnistumisen aste siinä.

 

e) Soundi - vain vähän säröä

Albert Järvisen soolosoundi on myös näillä kuudella singlebiisillä maltillisella säröllä varustettu (eikä lähelläkään kiertoa!). Rytmikitaroissa voidaan kuulla sen sijaan hiukan enemmän säröä kuin myös soundillista tukevuutta. Soundi on yleisesti ottaen selkeä ja erittelevä, josta voi kuulla kaikki soiton hienoimmatkin yksityiskohdat ja nyanssit erittäin selvästi, mikä tekee täyttä oikeutta Järvisen tuon ajan kitarismin tasolle. Myöhemmin kuultavaa soundillista mutaisuutta, puuroisuutta tai lisälait- teiden tuomaa ”kumilankamaisuutta” ei tämän aikakauden töissä kuulla.

 

Joissain Järvistä koskevissa lehtikirjoituksissa on luonnehdittu Albert Järvisen kitarasoundia joskus hiukan ihmeellisesti. On mm. väitetty, että Järvisen tyypillinen soundi olisi lähes kierron rajamailla ja hyvin säröinen. Tulkoon tässä tällaisetkin väitteet oikaistuksi. Muutaman kerran Järvinen on käyttänyt sen tyyppistä tyylikeinoa, jossa on hyödynnetty kiertoa l. feedbackiä, mutta väitteet siitä että koko kitarasoundi olisi perustunut kierron hyväksikäyttöön on paitsi virheellistä tietoa ja osoittaa kyvyttömyyttä analysoida sähkökitarasoundeja tai ymmärtää niiden olemusta!

 

Esim. Järvisen kaikki levytykset vuosina 1973 – 1974 tuovat korviimme soolosoundin, jossa on säröä itse asiassa hyvin vähän. Komppisoundissa hän käytti säröä tätä enemmän ja se oli myös tukevampi. Jos joku nyt haluaa kuulla esimerkin poikkeuksesta, jossa voidaan kuulla Järvisen hyödyntävän vahvistimen säädöistä aiheutuvaa kierron rajamailla oloa, niin kannattaa kuunnella Braindamage Or Still Alive –levyn (1989) nimikappale.

 
6.  Kitarat  &  lisälaitteet

 

Tässä muutama havainto Järvisen käyttämistä kitaroista näihin aikoihin. Rock’n’Roll All Night Longilla  Järvinen käytti pääasiallisesti tavallista Fenderin Telecasteria, jota oli Järvisen oman kertoman mukaan modifioitu rakentamalla siihen mid-range boosti. Tämä näkyy myös levykannen kuvissa. Roadrunnerilla  taas Järvisen pääkitarat olivat Fender Stratocaster ja Gibsonin ES-345 (”Chuck Berry malli”) melko tasavertaisin osuuksin.

 

Kitaratyyppiveikkauksemme  Hurriganesin neljän singlebiisin soolokitaraosuuksilla on Gibson –

mutta mikä malli ja tyyppi, sitä emme varmuudella lähde veikkaamaan. Mitään merkittäviä lisälait-

teiden käyttöä ei ole myöskään kuultavissa. Ainut, jonka kuulemme on mahdollisesti MXR:n Dynacomp-tyyppisen kompressorin lievä käyttö, jota hän käytti vielä 1980-luvun loppupuolella häneen tutustuessamme.

 

Sittemmin lisälaitteiden määrä soundin muodostuksessa rupeaa olemaan yhä suurempi (mm. fuzz ja erilaiset kaiut) sekä studiossa on lisätty miksausvaiheessa omat lisukkeet sankarin kitaraan. Rock-Jerryn levyllä Järvisen kitara on levykannessakin näkyvä Gibson Firebird.

 

Nauhurin pitchin käyttö on sen sijaan paljastunut yhdeksi Alpun käyttämäksi ”lisälaitteeksi”. Ainakin yhden sellaisen olemme bonganneet Järvisen tämän ajan tuotannosta. Baddingin biisillä Luut kasaan Beethoven Järvinen on sitä hyödyntänyt soitossaan. Kts. myöhemmin kirjoitettu osuus Baddingistä.

 

7.  Vaikutteet

 

Albert Järvinen on itse kertonut jotakin meille niistä kitaristeista, joita hän kuunteli erityisen tark-

kaan noihin aikoihin ja joiden soittoa hän sekä opetteli yksi-yhteen ja edelleen hyödynsi omassa omassa soitossaan sillä tapaa että tämä ”sylttytehdas” voidaan myös korvin kuultavasti tunnistaa todellisina vaikutteina. Näitä kitaristeja olivat mm. Shadowsin Hank Marvin, mutta tätä ehkä vielä enemmän amerikkalainen Venturesin kitaristi Nokie Edwards. Harvey Mandel oli näistä kolmesta ehkä kaikkein suurin Albert Järvisen vaikuttaja. Tästä voi vakuuttua jokainen, joka kuuntelee Harvey Mandelin tuon ajan tuotantoa sekä hänen soololevyillään että Canned Heatin sen aikaisia levytyksiä.

 

Jokaiselle Albert Järvisen soiton ominaislaadun erikoispiirteistä ja hänen soolosoittotyylin kehitty- misen  retrospektiivisestä analyysistä kiinnostuneille voikin suositella juuri Harvey Mandelin kitaransoittoon tutustumista. Sitä kautta Järvisen soitto voi aueta uudella ja yllättävällä tavalla ja tutuista Järvisen levytyksistä voi löytyä aivan uutta mielenkiintoa, kun tajuaa jotain siitä, mistä hän on kehittänyt oman tyylinsä ja kenen fraaseja ja lickejä hän on tsekannut ja ulkoa aikoinaan opetellut ja oppipoika vielä ollessaan.

 

Eräs, jonka nimen voisi tässä yhteydessä tuoda esille on amerikkalainen blues-kitaristi Peter Green, jonka soiton mm. Fleetwood Mackin varhaisilla levyillä on täytynyt soida usein Albertin levy- lautasella noina aikoina ja silloin kun Albert hienosääti omaa tyyliään ja etsi tärkeimpiä palasia soittoonsa kohdalleen. Välillä Peter Greenin soitto liippaa yllättävänkin läheltä Albertin omaa soittoa, että vaikutteet ovat selvät.

 

Vielä voisi mainita erään, joka on selvä sukulaissielu Albertin soitolle: amerikkalainen kitaristi Leslie West, jonka 70-luvun alkupuoliskon tuotanto tuo kuultavaksi välillä suurta lähisukulaisuutta Alppuun omaavaa kitarismia: melodista, laulavia linjoja, (mm. kitaran annetaan soida), varmatyylistä ja hyvin juurevaa blues-pohjaista tonaalisuutta. Lisäksi Leslie Westin vibrato kuulostaa hyvin pitkälle sukulaisvibratolta Järvisen kanssa. Kannattaa kuunnella.

 

[ Se, että Albert Järvisen soitossa olisi ollut kuultavissa jotain yhteneväisyyttä tai vaikutteita amerikkalaisen blueskitaristin Albert Kingin kanssa tähän aikaan tai sen jälkeen ei voida kuulla, siitäkin  huolimatta että Albert itsekin tällaista joskus puhui. A. Kingin ja A. Järvisen  soittotyylien eroavaisuus on niin ilmiselvää, että tämän enempi todistelu saakoon riittää. Ja jos asia ei jollekin ole vielä valjennut, kannattaa tietenkin perehtyä Albert Kingin kitaransoittotyyliin. ]

 

8. Muut levytykset 1973 - 1974

 

1973 Hurriganes: Rock’n’Roll All Night Long , (debyytti-LP), kaikki kitaraosuudet

Rock’n’Roller – Satur’ly Night Club – Well, Ooh – Medley: Walk Don’t Run, Roy On Flash Top, Jenka – Sweet Sue – Keep On Knocking – Hideway – Say Mama – My Sweet Lily – Tiger – Indian

 

Levy lähtee live-äänityksestä käynnistetyllä fade-inillä medium-funkahtavalla Rock’n’Rollerilla ja tuo heti esille kansainvälistä tasoa olevan kitaristin, jonkalaista ei Suomessa liene noihin aikoihin julkisesti vielä kuultu ollenkaan. Superlatiivit tahtovat loppua kesken tämän levyn kitaransoittoa kuvailtaessa. Niin irtonaista ja mielikuvituksellista blues-pohjaista improvisaatiota, jota Järvinen tässä soittaa, kuuntelee vuonna 2001 suurella ilolla edelleen.

 

Neljäs biisi, Medley: Walk Don’t Run, joka on amerikkalaisen Venturesin Johnny Smithin biisi, tuo esiin ”rautalangasta väännettyä” blues-soittoa, jonka kuvailuun on vaikea löytää kyllin hyviä superlatiiveja edelleen. Tiukkaa ja mielikuvitusrikasta!  Medleyn  Roy On Flash Top ja lähes saumattomasti tuleva Jenkalla kuullaan kotiläksynsä täydellisesti lukeneen kitaristin pöyhkeän itsevarmaa työstöä. Roy On Flash Top sisältää muutamia soittolainoja mm. Johnny Winterin soitosta (Johnny Winter And Live –yhtyeen levyltä, joka ilmestyi tätä ennen).

 

Sweet Suella väläyttää Järvinen metkaa ja armottoman virtuosimaisesti säkenöivää hyvin country-pitoista ja piukkaa pikkailua, joissa välähtää jopa western swing ja dixieland -vaikutteet. Keep On Knockingilla kuullaan ”pommikonelaivue”, jonka räjäyttää korkeimpaan lentoon Albert Järvisen huikea kitaratyöskentely. Rytmikitara on täyttä murhaa ja toka rytmikitara, joka soittaa liukuvia ääniä on soundiltaan muhkea. Tätä biisiä ei voi kuunnella tulematta hyvälle tuulelle, Remukin on elementissään!

 

Hideway on murealla soundilla soitettu kunnianosoitus vanhalle Freddie King –klassikolle, ja Eric Clapton –vaikutteet kuuluvat myös varsin selkeästi. Silti Järvisen tyyli on omintakeinen ja rockimpi kuin edellä mainittujen blues-virittyneempien ukkojen.  [ Levyn loppusoolon keskeltä löytyvä pahassa venytyskohdassa oleva paikka, jälkikäteen liimattu uusintaotto, ei varmaan haittaa ketään, mutta mainittakoon kuriositeettina tässä.]

 

Sarjassamme ”totaalisia rokkisooloja” Järvinen valaisee kitaradiggarien tajuntaa Say Mamalla. Biisin toisessa soolo-osuudessa Järviskä kurittaa kitaraansa urakalla. Sitten herkistellään My Sweet Lilyllä pitkälle samaan tyyliiin mitä tullaan kuulemaan Baddingin Nuorella rakkaudella ja Sweet Lily saa myös tismalleen samanlaisen kompin, dempatulla arpeggiolla soitetun. Soolossa Järvinen soittaa kahdella kielellä 2-äänisiä hienouksia ja sitten lisää toisen soolokitaran puolesta välistä soittaen itsensä kanssa kimpassa yhteen. Sisällöllisesti soolon sisältämät jutut ovat huippumelodisia ja myös skeletonin käyttö on huippuluokkaa sekä määrällisesti että tyylin hallinnan osalta.

 

Tigerin soolossa kuullaan poikkeuksellisesti lisälaitteen käyttöä, joka on phase-shifter (muistutti soundiltaan Electro Harmonicsin jotain sen ajan phase-boxia). Mutta onneksi ei niin paljon, etteikö pääasia tulisi läpi. Levyn päättävä biisi sotkee hienosti – paitsi inkkarivedätystä - niin rautalankaa ja jotain Fleetwood Macin Albatrossia yhteen, välillä tulee mieleen jopa Nazareth –yhtyeen ensi-LP (julkaisuvuosi 1973) tämän biisin fiilareista ja suorista vaikutteista.

 

[ Pääasiallinen kitara tällä levyllä on ilmiselvästi Telecaster; jossa on ylimääräinen potikka, johon oli duunattu mid-range-boost –tyyppinen vääntö. Levyn keikkavalokuvissa näkyy Albertin vahvistin set-up, joka todennäköisesti on Fenderin Twin vahvistimena, joka on kytketty Marshallin kaappiin.]

 
1973 Muska: (debyytti-LP), kaikki kitaraosuudet (ei steel-kitara, jossa Roy Rabb)
Kun oot 52 – Johnny B. Goode – Ystävättäret  Lauantaina jytää (ei soolokitaraa ollenkaan ) – Häämuistojen valssi – Krokotiili Rock – Koko viime yön – Rock’n’Roll kiertää – Paha tyttö – Jambalaya (ei soolokitaraa ollenkaan)

 

Järvisen näiltä kitaraosuuksilta Johnny B. Gooden soolotyöskentely nousee selvästi ylitse muiden. Soolokitarasoundi on mehukas ja herkullinen ja se soitto: HUH HUH. (Tosin Pekka Pohjola on varastaa  show’n käsittämättömän mahtavalla bassottelullaan.)  Häämuistojen valssilla Järvinen hehkuttelee täydellistä kitarismiaan tyylikkyydellä ja suvereenisuudella. Pahan tytön slide-soitto on myös parasta slide-työstöä, mitä Järviseltä on koskaan kuullut, vaikka tempo on ollut pahempi (lue: nopeampi) kuin originaali Nazareth.  Country-Järvinen komppailee jännällä staililla Jambalayalla, myös Wigwamin pojat kompissa yltyvät oikeaan country-rytkeeseen. Ystävättäret-biisillä kuullaan häpeilemättömän taiturimaista country-fillailua Järviseltä soundilla jota onnistuneempaa saa genrestä hakea.

 

1973 Maarit: (debyytti-LP)

Soolokitara:  Synnyin Saatanan merkit käsissäin

 

Järvinen soittaa Maaritin ensilevyllä vain yhdellä biisillä. Kitarointi tapahtuu vaivaisen 8 tahdin välikkeen aikana. Soitto on OK, mutta ei mitenkään merkityksellinen. Kyseessä on lyhyt välike ja soitto sen mukaista, enemmän iisiä fillailua ja siirtymää.

 

1973 Rauli Badding Somerjoki:  (single)

Soolokitara:  Ja rokki soi

Rytmikitara: Nuori rakkaus (ei soolokitaraa)

 

Ja rokki soi –biisillä on lievällä säröllä maustettu, ehkä nk ”vessanpönttökaiulla” (pieni slap-back-echo) viimeistelty soundi, joka on aika puhdas (eikä ainakaan lähelläkään kiertoa). Kautta koko rokki-kohkauksen Järvisen soitto on piukkaa ja pisteliästä. Nuorella rakkaudella Järvinen vetelee skrubla-pleku-komppia aitoon fiftari-tyyliin (vrt. Ganesin Sweet Lily); sooloja ei ole.

 
1974 Rauli Badding Somerjoki:  Näin käy rock’n’roll (LP)

Soolokitara: Luut kasaan Beethoven – Yöaika on työaika

Rytmikitara:  Koetetaan uudestaan  ja  Eeva ja Zeus (ei soolokitaraa)

 

Luut kasaan Beethoven –standardi paljastaa meille paitsi osaavan Järvisen tyypillisimmillään (ärhäkästä särmää ja pisteliäisyyttä filleissä ynnä muissa) myös kaverin joka osasi käyttää nauhurin pitch-säätöä hyväkseen. Oman näppituntuman (ja pitch-kokemuksen) perusteella arvioimme, että Järvinen on käyttänyt tätä biisiä äänitettäessä pitchiä n. puolisävelaskelta, elikkä todellisuudessa hän on soittanut homman puolikkaan matalammassa sävellajissa ja myös vastaavasti hitaammassa tempossa. Lopputulos onkin melko riemukas räihä, jossa vibraton ylitiheä väpätys paljastaa ensimmäisenä pienen ”vilpin” luonteen sekä muutamien fillien ”teknisen taituruuden aste”, joka olisi ollut lähees mahdotonta toteuttaa reaaliajassa, mutta hidastetusti kyllä. Eihän Järvinenkään mikään yli-ihminen ollut, ja kaikkea piti kokeilla.

 

Pistämättömän hyvät jutut silti - ajattelipa pitchiä tai ei, vaikka tietoisuus pitchin käytöstä tuo kyllä oman ylimääräisen pittoreskin hauskuutensa kuuntelukokemukseen. Yöaika on työaika on varsin väkinäistä Järvistä, yliharkittua ja kankeaa soittoa, josta puuttuu lento ja irtonaisuus. Soundikaan ei ole lähelläkään kiertoa jos joku sellaista nyt epäilikään.

 

1974 Albert Järvinen: Ride On (LP) kaikki sähkökitaraosuudet

Teenage Nervous Breakdown – Hot Matter – Sister Sue – Let’s Have A Ball (In The Fat Man’s Valley) – Freezing – Like Crying – Playing – Don’t Be Cruel – The Train Kept A-Rollin’ – Goin’ To Louisiana – Patchy Moss – Whorehouse Queen – Species Quattour

 

Albert Järvisen ensimmäinen soololevy julkaistaan alkuvuodesta 1974, mikä tapahtuu itse asiassa aika nopeasti siihen nähden, että on kulunut vain vajaa vuosi ensimmäisestä bändilevystä ja sekä bändin että Albertin debyyttipitkäsoitosta. Ride Onin tuotti Måns Groundstöm ja basisti Häkä Virtanen toimi Järvisen henkilökohtaisena avustajana. Häkä auttoi sovitusten teossa intensiivisten istuntojen merkeissä, vaikka sovituksellista credittiä ei levykansi- eikä Teosto- tiedoissa olekaan. 

 

Ride On sisältää  pääosin blues/rock –vaikutteisia biisejä, välillä kuullaan jopa softimpia pop-silauksen omaavia vetoja (kuten Don’t Be Cruel, joka svengaa metkan kepeästi) tai funk-jazzia sekä freen-tapaisia vapaata mellastusta. Biisit ovat laulettuja covereita valtaosin,  mutta seasta löytyy suomi-rockin klasikko, Järvisen oma Let’s Have A Ball, jonka kitaraosuudet kuuluvat monen kotimaisen kitaradiggarin rakkaaseen kuulokuvagalleriaan ja harjoittelumaastoon. Onnistuneim-

millaan Järvinen on omalla alueellaan, rock-bluesin väännössä, esimerkkeinä mainittakoon em. lisäksi Blues-klassikko Goin’ To Louisiana  tai rock-instrumentaalirevittely The Train Kept A Rollin’.

 

Järvisen kitaratyöskentely Ride Onilla lepää vahvasti samalla pohjalla kuin edellisenä vuotena, paitsi country-vaikutteet ovat jo käyneet vähäisemmiksi. Kitarasoundiin on lisätty hiven lisää säröä, mutta suurempi boostaus puuttuu vielä, mikä Roadrunnerilla on jo hallitsevampi. Taidollisesti soitto on  kohtuuhyvää Järvistä, huippuhetkiä löytyy paljon, mutta ankarimman mittapuun mukaan muutama Järvisen aiemmasta soitosta puuttuvat tyylirikot astuvat nyt ensimmäistä kertaa kuvaan. Tällaisia omituisuuksia kuullaan mm. muuten mainiota rock-blues-kitarointia sisältävillä  Patchy Mossilla ja The Train Kept A-Rollingilla  joissain yksittäisissä kitarafraaseissa . Soolokohtaisesti arvioituna tyyli ei enää pidä ihan 100%:lla otteella. Sliden soittoa Järviseltä kuullaan tällä levyllä myös runsaammin kuin koskaan muulloin.

 

1974 Hurriganes: Roadrunner (LP)  kaikki kitaraosuudet

It Ain’t What You Do – Hey Groupie – Tallahassee Lassie – The Phone Rang – I Will Stay – Get On – In The Nude – Mr. X – Slippin’ & Slidin’ – Oowee-Oohla – Roadrunner

 

Hurriganesin toinen pitkäsoitto esitteli meille uuden Albert Järvisen kitarasoundin ja osin myös tyylin. Särön määrä edelleen hiukan lisääntyy ja tyyli etääntyy blues-vaikutteista poispäin perinteisempien rock-keinojen suuntaan yhä enenevässä määrin. Tosin tähän kitarasoundiin osasyyllinen on miksaus-prosessoinnin tuoma vahva lisä, johon Järvinen ei välttämättä itse loppuun asti voinut/halunnut vaikuttaa. Ruotsin äänitysgurut ja R. Stanley + Remun mahdolliset päähänpistot luultavasti vaikuttivat tähän enemmän kuin Järvinen. Silti oletettavasti Järvisellä oli jo sisäänmenovaiheessa kompuraa aika runsain määrin.

 

[ Roadrunneria voidaan syystä pitää koko Suomi-rockin yhtenä onnistuneimpana levynä ja varmaan ainakin suosituimpana. Näin siitä huolimatta, että puolet biiseistä on covereita ja sovitukset pysyvät tiukasti perinteisillä linjoilla. Roadrunnerin salaisuus on tietysti sen kokonaisvaltainen rock-vääntö, jossa kaikkien kolmen soittajan osuus oli tärkeä. Puhtaasti taiteellisesti arvioituna Albert Järvisen soitto nousee sieltä tietenkin ylitse muiden, koska hän on bändin ainut virtuoosi ja antaa myös Hurriganesille sen lopullisen rock-säihkeen ja taiteellisen glorian. Tosin täytyy huomata, että myös Remu Aaltonen on ollut sekä monella Hurriganes-levyllä että varsinkin 70-luvun keikoilla niin kovatasoinen rumpali että ansaitsisi sen takia tulla arvostetuksi nimenomaan hienona ja persoonallisena  rock-rumpalina laajemminkin. Varsinkin livekeikoilla  juuri Remu on Albertille varmaan paras mahdollinen vastapari, ei yksin räiskähtelevän romanitemperamenttinsa takia, vaan myös sitä kautta mitä stuffia hän heittelee rummuillaan Järviselle pientä tsippoa koko ajan, joka edelleen siivittää Järvisen kitarakättä välillä mitä ihmeellisimmille urille. ]

 

Roadrunnerilla Järvisen soitto on eittämättömän tyylikästä ja unohtumatonta ja sieltä löytyy maamme tunnetuimmaksi rock-kappaleeksi lukeutuva Get On. Järvisen soolosoitto ei loistokkuudestaan huolimatta ole enää aivan entisellään. Paljosta hienoudesta huolimatta muhkeiden yleissoundien, bändin hienon yhteissoiton ja hienojen kitaravetojen seassa kuuluu välillä hienoista takkuamista ja puhtaita virheitä, jotka eivät johdu riskinotosta vaan jostain muusta. Kuitenkin blues-pohjaisuus tulee selvästi vielä läpi Roadrunnerin soolotyöskentelyssä – piirre, joka hänen soitostaan erkaantuu Royalsiin tullessa.

 

Soolo- ja rytmikitaran välinen soundillinen kontrasti on suurempi kuin aiemmissa levytyksissä. Rytmikitara on hyvin muhkealla säröllä ja alapään turvotettu, sen sijaan soolosoundi paljon puhtaammalla säröllä. Sooloissa kuulostaa olevan stratocaster, sen sijaan kompeissa ehkä Gibson-humbucker –tyyppinen vääntö. The Phone Rangissä on fendermäinen stratokomppi selvästi.

 

Get Onin soitto on puhdasta duuri- ja mollipentatonisten asteikkojen sekoittelua sellaisella saumattomuudella ja suvereenisuudella, johon vain mestarit yltävät. Likkien ja fillien variointi on huippussaan, tyylikkyys ja soiton hurma korvin kuultavat. Vaikka Get Onissa on  hienot ja unohtumattomat rock-soolot, silti ne eivät välttämättä peittoa aiemmin mainittuja Hurriganesin neljää singlebiisiä tahi esim. Jari Lampisen Tanssikenkien tasoa. Roadrunnerin muu taika voi hämärtää tätä vertailua ensin mainitun hyväksi, mutta jos asiaa lähestytään puhtain kitarakriteerein, niin Get On ei ole mitenkään ylivoimainen tältä osin verrattuna tuoreisiin muihin Järvis-vetoihin samoilta ajoilta.

 

Levyn avaa It Ain’t What You Do, Ganes-originaali shufflessa. Melko yks-viivaista shuffle-rytkettä riffin pohjalta, mutta vaikka dynamiikka näyttää suoraa viivaa, aika kivasti sieltä tulee silti pulssi läpi siihen nähden! Soolosoundi on kuminauhamaisen kompressoitu, ja kumimainen soundi on kyllä sekä rummuston että bassokitarankin nakseessa. Soolotyöskentely sinällään melko tavanomaista rock-soittoa medium-tempossa ja vahva riffimäisyys leimaa fraseerausta. Soolokitaratasolla, tämä ei edusta mitenkään huippu-Järvistä, enemmänkin keskitason vääntöä hänelle, taikka tasavahvaa vampulointia.

 

Sitten seuraa perään heti toinen Ganes-originaali Hey Groupie, rokki medium-beatissä. Samat määreet kuin edellä pätevät, paitsi Järvisen soolotyöskentely ei lepää riffin varassa, vaan molemmat rundit noudattavat improvisatorisempaa ja melodisempaa rock-stailia. Järviskä onnistuukin lyömään pöydälle melkoisia makupaloja, varsinkin toka rundissa oktaavia ylempään asemaan siirtymisen hän tekee nautinnollisen tyylikkäästi ja herkullisia siirtymälinjoja tarjoillen.

 

Rock-standardi Tallahassee Lassien tomarit kopsuttelevat intron riffissä kaikkien tuntemalla tavalla kahdeksasosia. Aika suoraviivaisia sovituksia kuullaan tälläkin biisillä. Se jytke mikä alkaa, se jatkuu. Voidaanko nyt kysyä: onko Roadrunner jytä-rokkia myös nykyään? Mieleen tulee Mud.  Mud-vaikuutteet ovat suorastaan hätkähdyttävän selvät ja tämä linja levyllä saa jatkoa. Eka soolo on lyhyt, aivan mainiota Rock-Järvis-vääntöä, mutta vilahtaa nopsaan ohi ellei ole tarkkana. Toinen soolo voisi olla Get Onista, eli Chuck Berryä Albertin kättelemänä ja vahvasti roadrunnermaisin kompressoiduin ja limitoiduin soundein.

 

The Phone Rangillä  (Ganes originaali) strato soi kompressoidusti, tanakasti, tasapaksusti mutta niin siistin rokkaavasti kuin se vain voi näin vahvasti kompressoituna enää soida (mennen tullen ja palatessa kompressoitu). Tämä kompressointi siistaa särmää ja raakutta ja saa aikaan illuusion siitä, että kyseessä onkin poppis-biisi ja popimpi ilmaisu kuin se mitä ymmärretään rockilla! Biisillä on vain yksi rundi sooloa, lyhyestä virsi kaunis –pohjalta. Biisin soolo-osuudet samantyyppiset kuin edeltä, voisi olla sieltä tai Get Onilta, jos biisi olisi hiven hitaampi.

 

I Will Stay on tanskalaisen Lollipop –yhtyeen poppis-biisi. Myös Hurriganes on sovittanut sen

hyvin pop-maiseen tyyliin. Paitsi että rautalankaahan se tarkalleen ottaen on! Akustinen kitara on mukana vain introssa ja sitten se häviää tullakseen uudestaan vain loppuriffissä. Soolo on hyvin yksinkertainen ja pelkistetty, vahvasti kaiutettukin ja tyylillisesti se on puhdasta rautalankaa, tosin ehkä pitäisi sanoa enemmän ”kumilankaa”, koska kompressointi tekee kitarasoundista hyvin kumimaisen.

 

Get On – kaikkien tuntema Aaltonen-Häkkinen-Järvinen –originaali, noudattaa suoraviivaista

kolmen soinnun kaavaa ja rakennetta ja perinteistä rock-sovitusta. Biisi muuten olisi lähes täydel-

lisen tavanomainen, mutta Järvisen yhteensä neljä rundia soolokitaraa ja lopun fillaukset tuovat tälle biisille sen ainutkertaisen rock-säihkeen. Soolotyöskentelyssä Albert jalostaa Chuck Berryn alunperin lanseeraamia kitarajuttuja niin inspiroituneesti ja hienolla tavalla, että monet ovat ne jotka ovat näistä kitaraosuuksista saaneet potkua omallekin kitaransoitolleen. (Olemme muuten sitä mieltä, että Get Onista pitäisi tulla maamme virallinen kansallislaulu). Hieno oppitunti siitä, miten Chuck Berryä voi ja pitää soittaa!

 

In The Nudella voidaan kuulla paitsi Järvisen rautalankadiggailut, mutta myös mahdollinen soitan- nollinen esikuva tulee framille, kun kuunnellaan samana vuonna, 1974 ilmestyneen Mud-yhtyeen samaa biisiä (In The Mood) - jopa yksi-yhteen. Myös Roadrunnerin soundillinen äänimaailma liippaa hyvin läheltä Mud Rockin vastaavaa melkein lähes kaikilta osin.

 

Kannattaa siis kuunnella tämä levy, jos sylttytehdasosasto kiinnostaa! Ajan termeillä arvioiden voidaan näin jälkikäteen ehkä hiukan ilkikurisestikin väittää, että Roadrunner on ollut hyvin lähellä sen ajan ”pahamaineista” purkkamusaa, koska sen soundimaailma, tyyli ja soitto muistutti hyvin paljon tällaista suosittua purkkabändiä kuin Mud (jotka tekivät kyllä hienoa musaa silti, vaikka progepiireissä heitä haukuttiinkin purkaksi)! Jos tsekkaa muita sen ajan Chinn-Chapman tuotan- toja, niin Sweetin hittibiisien soundi- & soittomaailma vertautuu myös aika lähelle Roadrunnerin vastaavaa!

 

Jos suoritetaan vertailua Mudin kitaristin ja Järvisen kitaroimaan In The Nude –biisiin, vie Järvinen kirkkaan voiton. Silti Mud-poikien sovituksellinen ideointi ja muu soitto tälläkin biisillä on ollut ilmeisen inspiroivaa kuultavaa myöskin Järviselle ja hänen Ganes-kollegoilleen!

 

Mr. X on Bo Diddley –kompin päälle tehty ja jossain vaiheessa Järvinen on ilmeisesti huomannut  että hänen kitaravahvistimestaan  löytyy myös tremolo-nappula, koska sitä ei ole tätä aiemmin häneltä kuultu! Soitot ovat tyylikästä työstöä, suorastaan liukkaan lennokkaita.

 

[ Tosin tällä biisillä meidän perheessä käyvät sukset ristiin, kun perheemme suurempi kitarafanaatikko kuulee em. hienon soiton seasta takkuamista ja joidenkin sisällöttömimpien fraasien turhaa toistelua ja se toinen taas ei sellaista koe saati huomaa, eikä häntä häiritse niiden kieltämättä lievästi tankkaava eteenpäin soljuminen vaikka asiasta mainittaisiin. Ehkä tilanne muuttuisi, jos myös hän olisi hiukan puhdasverisempi kitaristi, kuten toinen on, heillähän on kuulokeskuksessa hiukan enemmän hermopäiden kytkentöjä kuin niillä jotka on luuttuansa vähemmän käpälöineet, joten tämä analyysi kuulukoot osastoon ”Rajatapaukset” ]

 

Slippin’ & Slidin’ –biisin kuuluisa introhan on muuten napattu J. Geils Bandin esittämästä Homework –biisistä (v. –69 tai –70; alunperin Fleetwood Macin & Peter Greenin) , jos joku ei sitä tiennyt! Roadrunnerin nimibiisin intro taas on kuin suora laina Järvisen soololevyn avant-garde –vaikutteiselta Freezing Like Crying Playing –biisiltä.

 

Tokavika biisi on nopeatempoinen beat Oowee-Oohla, jossa Cisse vetelee Elvis-tyylillään laulua. Järvinen vinguttaa kitaraansa vimmatusti ja myös pisteliäämmin kuin muilla Rr-vedoilla. Yleis- ilmeeltään biisin sovitus liippaa läheltä taas em. Mudin  stailia – tätä  bändiä, jota pidettiin kriitti- semmissä rock-piireissä mm. purkkapopin suurlähettiläinä, vaikka hyvinhän ne pojat silti soitti ja svengas ja taisivatpa laulaa stemmojakin melkoisen mahtavapontisesti!

 

Roadrunnerista Järvinen ei ihan puhtailla papereilla selviä tiukan kriitokkoraatimme siivilän suodat-

tamana. Soittoa vaivaa paikoitellen lievä ideaköyhyys (siis jos kuuntelee kitaransoittoa sillä korvalla kuten toinen asiaan vihkiytynyt kuuntelee). Paljon melua – vähän villoja. Eli soittomäärään nähden vähän tuloksia! Kampi-söhellykset pitkin matkaa eivät vakuuta nekään ja herra A.J. tankkailee samoja fraaseja niin että vaativaa kitaristi-kuuntelijaa alkaa tympiä!

 

 [ Tuon ajan keikkavideoilla ja keikoilla on Albert käyttänyt Peaveyn nuppia + Marshallin ylä- ja alakaappia

4 x 12 ” –kaiuttimilla; jossain näkyy myös  yhdistelmä Peaveyn nuppi + Fenderin Dual Showman –kaappi + vielä Marshallin 4 x 12” –kaappi ]

 

[ Jos haluaa, että Roadrunnerin maailma avautuu ehkä hivenen uudella tavalla, tai jos on kiinnostunut nk. syltty- tehdasosastosta, kannattaa kuunnella em. Mud Rock –LP vuodelta 1974 esim. biisit Rocket ja Hippie Hippie Shake lähestyvät Roadrunner-maailmaa sekä  kompressointi-limitointi tavaltaan/määrältään  ja esim. rumpujen ja komppikitaran soundimaailmaltaan. Stemmalaulujututkin tuovat paikoin mieleen Ganesin vedot. Vrt. Hippie Shakea esim. Oowee-Oohlaan niin suorilta yhtymäkohdilta ei voi välttyä . . .]

 

9. Lisäyksiä

 

Vuosien 1973 – 1974 tuotannon lisäksi on pari niiden ulkopuolella julkaistua levytystä, jotka tyylillisesti kuuluvat tähän samaan aikakauteen, ja jotka äänitysajankohtansa puolesta todennäköisesti myös on silloin äänitetty ja soitettu, vaikka julkaisu onkin tapahtunut v. 1975 puolella. Eli tässä vielä Eeron St. Louis Blues ja Rock-Jerryn debyytti-älppäri.

 

 

1970 Eero: Blues From The North (LP)

Soolokitara: St. Louis Blues

 

Järvinen soittaa varhaiskypsän loisteliaasti mahdollisesti vasta 19-vuotiaana vielä. Levytys on Järvisen ensimmäinen ja siellä on jo kaikki ne samat ainekset, mitkä tullaan kuulemaan sittemmin, aika pian,  täydessä loistossaan.

 

1975  Rock Jerry: debyytti-LP, kaikki soolokitaraosuudet

Jeannie, Jeannie, Jeannie – Maybe Baby – Thirteen Women – Goin’ Steady – Party – Come On Let’s Go – Be-Bop Baby – Traveling Man – Bony Moronie – My Babe – Tallahassee Lassie – Lovey Dovey

 

Albert Järvinen soittaa Rock-Jerryn ensilevyllä todella kaikki soolokitaraosuudet!  Järvis-asiantuntemuksen tasosta kertonee sekin, että joissain Järvistä koskevissa kirjoituksissa saatetaan väittää tylysti jotain täysin päinvastaista! Sellainen ei todellakaan tee oikeutta hänen kitara- perinnölleen, nimittäin Järvisen soitot koko Rock-Jerryn levyllä lukeutuvat hänen parhaimmistoonsa eittämättä. Jos Järvis- tai kitara-asiantuntemus ei riitä vakuuttumaan asiasta kuulonvaraisesti soittotyyliä analysoimalla (huom: Järvisellä on erittäin tunnistettava ja persoonallinen soittotyyli!), voi asioiden oikeellisuuden varmistaa esim. levyn tuottaneelta Kaj Westerlundilta.

 

Järvisen soolosoitto tällä levyllä on maukasta ja onnistunutta Järvistä kautta linjan. Soundi on suht’ puhdas, mutta pisteliäisyys ja purevuus tulee läpi sitäkin stydimmin. Bändi svengaa taustalla vähäeleisen tyylikkäästi, mutta mainiolla svengillä.

 

[ Onhan kompissa legendaarinen Suomi-rockin takuurumpali Aikka Hakala, jonka soittotyyliä harva pystyy imitoimaan. Brittirumpali Terry Williams pääsee kyllä lähelle tyylin yhteneväisyydellään Hakalan kanssa. Brittein saarilla on eräs toinenkin ”Aikka-tyylinen” rumpali, jos Hakalaan on ihastunut, nimittäin Duck’s Deluxen pumpun kannunsoittaja. ]

 

Äänitysajankohta tällä levyllä on mahdollisesti ollut vuosi 1974.

 

 

Kiitokset

 

Jari Kyntömaalle Ruotsiin Jari Lampisen singlebiisien saattamisesta vihdoin korviemme kuultavaksi. Kiitokset myös Kaj Westerlundille ja Häkä Virtaselle.

 

 

Alku | Pähkinänkuoret | Studio Pikku-Laurin historia | Äänitys & miksaus

Micco Vuorio | Micco historia | La Mia Grande Avventura | 11 biisianalyysiä

Big Papa Auvinen | Coupé de Ville | Albert Järvinen: Kultaiset kitaravuodet 1973 - 1974

Taiteilija Antti Halonen | Oksat | Männynkävyt

 

Luotu kesäkuussa 2001.

 

Copyright © Studio Pikku-Lauri 2001