LA MIA GRANDE AVVENTURA

 

eli noin 43 uutta ystävää

kertojana: Micco Vuorio

 

Tämä levynteko oli minulle melkoinen löytöretki. Levynteon alkuvaiheessa

en osannut erottaa vetopasuunaa  käyrätorvesta enkä ymmärtänyt jousista mitään.

Monta muutakin uutta ystävää osui tielleni ennen kuin tämä levy oli purkissa.

 

 

MICCO VUORIO:

La Mia Grande Avventura

(P)  2000 DHE Castle Oy

Kaktus/KAKCD1103

CD, Jakelu: FG Naxos
Kesto: 43 min 47 s

 

Ensimmäinen soololevyni. Pohjavireet

country/folk-rockissa ja välillä käydään

Teksasin puolella kylässä. Tätä levyä

tein tosissani ja hartaasti. Halusin

antaa myös itselleni oikeasti aikaa ja

katsoa rauhassa mitä tulee. Monta uutta

asiaa tuli eteen ja matkasta pidempi ja

työläämpi mitä alunperin osasin odottaa.

Tälle levylle tuli usea ihailemani muusik-

ko soittamaan, jotka yhdessä tekevät La

Mia Grandesta minulle erityisen

rakkaan. Tämä levy on monessa

mielessä unelmieni täyttymys.

 

 

1.

Lännen Muukalainen

5 : 45

(Vuorio)

2.

Todellinen rakkaus

3 : 08

(Vuorio)

3.

Pikku-Lauri

3 : 00

(Vuorio)

4.

Ja karavaani kulkee vaan

4 : 48

(Vuorio)

5.

Pienen tytön haaveet

3 : 57

(Kari Kuuva)

6.

Miljoona kitaraa

(Let’s Have A Ball)

2 : 48

(Albert Järvinen, suom.

M. Vuorio)

7.

Hei hei näkemiin

4 : 16

(Vuorio)

8.

Tuulen tyttö

3 : 51

(Kari Kuuva)

9.

Makee mesta, rento fiilis

3 : 42

(Vuorio)

10.

Rakkauden kellot

3 : 31

(Vuorio – Auvinen)

11.

Outoo

4 : 36

(Vuorio – Auvinen)

 

Tuottajat: Micco Vuorio & Big Papa Auvinen

Sovitukset: Micco Vuorio,  Big Papa Auvinen ja Häkä Virtanen

Jousisovitukset: Otto Donner & Micco Vuorio

Puhallinsovitukset: Heikki Keskinen & Micco Vuorio

 

Micco Vuorio: laulu, kitara, piano (1, 2, 3, 10), urut (4, 8), basso (9)

Big Papa Auvinen: kitara

Häkä Virtanen: basso

Heikki Sandrén: rummut

Jukka Gustavson: piano (7, 8)

Heikki Keskinen: tenorisaksofoni

Max Tabell: piano (4, 9) ja urut (7)

Jukka Tiirikainen: trumpetti

 

Lisäksi: Marko Vasama, Matti Lappalainen, Olli Haavisto, Heikki Hämäläinen,

Jussi Pesonen, Yrjö Lasonpalo, Mikko Pesonen, Mauri Pietikäinen,

Heikki Vehmanen, Mikko Löytty, Arto Rautajoki

 

Äänitys: Micco Vuorio/Studio Pikku-Lauri 1994-1999

Miksaus: Vuorio, Airisto, Jyrälä,  Lemola

Masterointi: Rogi Renwall / DER Oy 2000/4

Valokuva: Heikki Tuuli

Kuvitus: Antti Halonen

 

 

 

VÄLÄHDYKSIÄ SUUREEN SEIKKAILUUNI . . .

matkan nimi: La Mia Grande Avventura

matkan kesto: seitsemän vuotta (1993 – 2000)

matkalainen: Micco Vuorio

 

La Mia Grande Avventura on italiaa ja nimi on peräisin Jack Londonin kirjoihin perustuvasta italialaisesta TV-sarjasta 70-luvulla, joka suomeksi sai nimen ”Lumikenttien kutsu”. Siinä missä Lumikenttien raavaat desperado-miehet hakivat onnea kultaa kaivamalla arktisessa kylmyydessä, etsin minä musiikillista olomuotoa niille tunteille ja ajatuksille, jotka omassa mielessäni kuljeksivat. Matkan aikana ehdin vaihtamaan  työpaikkaa kahdesti, synnyttämään yhden uuden lapsen maailmaan ja muuttaa sekä studion että asunnon osoitetta kaksi kertaa. Ja löysin ainakin 43 uutta ystävää.

 

 

Lähdin levyntekoon kuin Ellun kana. Valmis resepti oli takataskussa, mutta mieli avoinna. Kun ekat biisit alkoivat 1993-94 syntyä, huomasin että kaikkein ahtain rock-instrumentaatio ei riitä, vaan tarvittaisiin paljon koskettimia, puhallinsektio ja elävät jouset. Syvemmät ja avarammat vedet kutsuivat. Olin intoa täys kuin ilmapallo.

 

Mutta levy-yhtiöt ja monet muut alan ”isälliset” ammattilaiset pitivät visioitani epärealistisena. Kuulemma olin vain pelkkä ”perusrokkari” ja oma juttuni hukkuisi, jos toteuttaisin tuollaista. Kehotettiin entisestäänkin yksinkertaistamaan ja vetämään juttu läpi suoraviivaisemmin. Jotkut pitivät minua ja musiikkiani jopa Kari Peitsamon hengenheimolaisena ja kehottivat etsimään siltä suunnalta visioita. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Sisimmissäni itkin.

 

Herrat Usko ja Toivo ja Rakkaus

Onneksi Häkä Virtanen ja Heikki Sandrén olivat ehtineet soittaa moneen biisiini pohjat, kuten Pikku-Lauriin, Karavaaniin, Tuulen tyttöön ja Hei hei näkemiin. Heikkojen hetkien tullessa kuuntelin usein näitä Häkän, Santun ja Big Papan osuuksia yhä uudestaan ja varmistuin siitä, että se tie jonka kuulin ja näin, ei ollut vähääkään väärä. Siellä kuuluivat sekä piano, urut, moniääniset kuorolaulut kuin elävät jouset ja puhallinsektio, halleluja!

 

Onneksi pojat olivat tihkuttaneet pohjiin niin paljon harmoniaa, sielukkuutta ja elämää, että peli oli siltä osin selvää. Tätä mielikuvaa vahvistivat edelleen vuonna 1997Jukka Gustavsonin soittamat piano-osuudet sekä Heikki Keskisen  tuoma sovituksellinen ja soitollinen osuus.  Mutta ennen kuin Otto ja HKO:n viulistit marssivat studiolle, oli vielä eräs pieni mutka matkassa...

 

Janne Mertanen

Pianotaiteilija Janne Mertanen ei tosiasiallisesti soita levylläni, mutta hänen soittonsa kuuleminen 1998-1999, oli minulle tärkeä kokemus. Se antaumus, vakavuus ja täydellinen musikaalisuus jolla Mertanen soitti yksinkertaiset ja mitättömät alkeispianokappaleetkin, oli minulle jotain ennen kuulematonta ja pysäytti minut täysin. Hänen ansiostaan aloin kuunnella klassista musiikkia ensimmäistä kertaa elämässäni, Chopinista aloittaen (tietysti). Se tapa, jolla Janne soitti pianoa opettaessaan Pekka-poikaani, iskostui syvälle tajuntaani, enkä saa sitä pois sieltä enää millään. Kun aloitin itse pianonsoiton 1999 peräti 20 vuoden tauon jälkeen, oli asenteeni pianoakin kohtaan muuttunut. Olin valmis tekemään töitä sen eteen, jatkamaan nuottien ja sovitusten etsimistä sekä itse soiton hiomista niin kauan, että pienimmätkin nyanssit olivat sopusoinnussa sen kanssa mitä sisimmissäni kuulin.

 

Jouset, niiden kuunteleminen ja sovittaminen

Vuoden 1998 syksyllä Otto Donner lupautui tekemään jousisovitukset kolmeen biisiin levylläni. Oli hienoa, että Otto lupautui, mutta halusin itsekin tehdä jotain jousisovituksia, sillä ajatus täysin valmiiseen pöytään astumisesta ei houkutellut.

 

Siitä seurasi paljon työtä ja vaivaakin, tosin myös iloisia ja onnellisia hetkiä. Aloin kuunnella klassista musiikkia urakalla ja etenkin jousia. Siinä sivussa aloin kuulla myös paljon muutakin kuin pelkät jouset. Ensimmäistä kertaa löysin mm. käyrätorvet, huilun, vetopasuunan, trumpetin, fagotin ja oboen sekä opin vähitellen erittelemään ne kuulonvaraisesti. Tsaikovskin balettimusiikki oli yhtenä ensimmäisistä tienavaajista tämän suhteen, hänen häpeilemättömän kauniit ja nerokkaat soitinyhdistelmät pystyin ensi kertaa jotenkin tajuamaan.

 

Omien jousisovitusteni nuotintaminen olisi oma tarinansa. Monta yötä meni seuranani vain metronomi, piano, nuottipaperi, lyijykynä ja pyyhekumi. Otto kelpuutti sovituksistani yllättävän paljon. Varsinkin Lännen Muukalaisessa niitä on paljon.

 

Otto ja kuusi viulunsoittajaa

Silti, kun Otto ja kuusi Helsingin Kaupunginorkesterin viulistia tulivat kotiimme tammikuussa 1999 ja soittivat ne, lopputulos oli minulle yllätys. En ensinkään osannut odottaa avantgardisti-Donnerilta niin tonaalista, jopa romanttista jälkeä, mitä esim. Muukalaisen B-osassa kuullaan (joka on yksin Oton käsialaa). Ja ensi kertaa kuulin lähietäisyydeltä viulujen soittoa. Se ihmeellinen dissonanssin kauneus, mikä syntyy kuuden viulistin yhteissoitosta ja esim. jousen aiheuttama  soinnillinen lisä viulun soiviin ääniin oli lumoavaa kuulla. 

 

Suosikkiasteikostani

Itse rakastan duuri- ja mollipentatoniseen pohjautuvaa musiikkia. Tämä duuri- ja mollipentatonisen skaalan yhdisteleminen keskenään on se musiikillinen maaperä, joka värittää sitä musiikkia, jota olen eniten kuunnellut ja harrastanut. Mielestäni se on yksi maailman ilmaisuvoimaisimpia ja rikaskudoksisimpia asteikkoja, jonka tunnen ja se

antaa täyteläisen tonaalisuuden ja sielukkuuden tunnun kaikelle musiikille, jossa sitä käytetään persoonallisesti ja tyylikkäästi: Gospel, blues, dixieland, swing, soul, r & b, blues-rock, rock' n' roll, country-rock, country & western, folk. Ja totta on, että nämä ovat kaikki sisaria ja veljiä keskenään. Ja kaikki niissä käytetyt "siniset" nuotit, taivutukset, venytykset, glissandot ja mikrointervallit ovat se musiikillinen maaperä, johon itse olen alunperin ihastunut ja joka puhuu minulle sitä kieltä jota aina ymmärrän, sydämen kieltä. Ja sen takia moni muu musiikinlaji saattaa jäädä minulle kokonaan vieraaksi tai

kuulostaa ohuelta tai pinnalliselta, koska se ei sisällä niitä elementtejä, jossa omat musiikilliset juureni ovat.

 

Sen käyttö antaa täyteläisen tonaalisuuden ja sielukkuuden tunnun kaikille niille tyylilajeille, jotka siihen perustuvat. Dixieland, gospel, swing, bluegras, country, rock, folk, soul jne. ovatkin siksi kaikki sisaria ja veljejä keskenään. Nämä ”siniset” nuotit, taivutukset, glissandot, mikrointervallit ovat minulle se musiikillinen maaperä, johon alunperin olen rakastunut ja joka puhuu minulle sitä kieltä, jota ymmärrän. Ja siinä syy, miksi moni muu tyylilaji ja asteikko kuulostaa omiin korviini jotenkin köyhältä, pinnalliselta tai ohuelta.

 

 

Alku | Pähkinänkuoret | Studio Pikku-Laurin historia | Äänitys & miksaus

Micco Vuorio | Micco historia | La Mia Grande Avventura | 11 biisianalyysiä

Big Papa Auvinen | Coupé de Ville | Albert Järvinen: Kultaiset kitaravuodet 1973 - 1974

Taiteilija Antti Halonen | Oksat | Männynkävyt

 

Luotu tammikuussa 2001. Päivitetty 7.12.2001.

 

Copyright © Studio Pikku-Lauri 2001