______________________________
suomalaisen yhteiskunnan palveluksessa

 

 

IHMISKUNTA TIENHAARASSA

 

Kustanteemme, Ihminen toiminnan todellisuudessa, johdannossa toimittaja Asko Vuorjoki kirjoittaa: "Ihmiskunta on tienhaarassa, ja sen on tehtävä valinta siunauksen ja kirouksen välillä. Katseet kohdistuvat arvoihin, jotka kohoavat aineellisten arvojen yläpuolelle. Ja joitakin merkkejä siitä, että aine nähdään hengen ilmenemismuotona, on jo olemassa. Ihmisten ja ihmisryhmien viha toisiaan kohtaan, pelot ja surkeudet ovat rakentaneet synkän pilvipeitteen maapalloa ympäröivään ilmakehään, niin voimakkaan pahan ja erheellisyyden ajatusvärähtelyn, että rakkauden ja hyvyyden sanomat eivät läpäise sitä. "

 

Ensimmäisten taloudellisten vaikeuksiemme ilmaantuessa ns. öljykriisin muodossa 1970 -luvulla, monet kansainväliset asiantuntijat varoittelivat meitä lähestyvästä katastrofista, todeten "lohduttavasti" meidän kuitenkin elävän vasta "helvetin esikartanoissa" tuleviin vuosikymmeniin verrattuna.

 

Ihmiskuntana olimme siis jo tuolloin "tienhaarassa".

     Nyt, uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä elämme sellaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa mitkään uuden, valistuksen ajan arvojärjestelmät ja niistä johdetut elämisen konseptit eivät ole osoittaneet toimivuuttaan eivätkä uskottavuuttaan. Tästä syystä nykyinen, tällä hetkellä keskuudessamme vaikuttava arvoköyhä, mielihyvän ja hauskanpidon vaikutelmilla mässäilevä postmoderni yhteisömalli onkin tullut tiensä päätepisteeseen. Siihen se on tullut siksi, koska se ei luo eikä tuota elämän tarkoitusta itselleen eikä jäsenilleen. Siltä ja sen kulttuurilta puuttuu selkeä henkinen, sosiaalinen ja yhteisöeettinen identiteetti sekä elämän ja sen tarkoituksen ankkurointi- ja kiintopiste.

     Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisten elämä on sitoutumatonta. Heidän toimintansa valintoineen ja ratkaisuineen on arvorelatiivista, kuten on myös heidän valistuksen epäonnistunutta elämisen konseptia toteuttama inhimillinen kulttuurinsa.

 

Sanottu merkitsee samalla sitä, että länsimaisen vapaan, liberaalis-humaanisen valistusfilosofian luoman elämisen konseptin sekä siihen liittyvän arvomaailman neljä vuosisataa jatkunut elämäntarina on tullut tiensä päätepisteeseen.

     Tuon epäonnistuneen elämisen konseptin myötä ongelmallisena näyttäytyvä elämäntilanteemme ja kaikilla toimintamme sektoreilla vaikuttavat kulttuurikriisit ovat tuon "tarinan" ilmentymiä. Analyyttisella filosofialla tuettu maailmankuvamme ei ole kyennyt antamaan meille vastauksia ihmisinä olemisemme probleemiin, eikä osoittamaan yleispäteviä ratkaisuja tai universaaleja malleja siitä, miten meidän tulisi elämismaailmamme järjestää ja minkälaisilla arvo- ja moraalikoodeilla toimintaamme ohjata ja oikeuttaa.

     Sanottu koskee myöskin eettisten kysymysten sisältöä sekä sisällöllä tapahtuvaa toiminnan säätelyä, josta säätelystä puuttuu nyt yhteiskunnallisten järjestelmiemme ohjaus moraalisen totuuden periaatteilla ja niiden toteutuksen takaisinkytkennöillä. Jopa merkittävätkin aatteelliset instituutiot ovat kadottaneet kykynsä antaa päteviä ja sitovia, toimintaamme ohjaavia ja kulttuuriamme kehittäviä eettisiä ohjeita - takaisinkytkentöjä - noista moraalisten totuuksien arvosidonnaisista periaatteista. Tämä koskee yhtä hyvin poliittisia puolueita, kuin myös oikeuslaitosta, kasvatustoimintaa ja jopa kirkkoja.

 

Kirjassaan, Etsin ihmistä, professori Sven Krohn mainitsee jopa tunnetun arvosubjektivistin ja ns. loogisen analyysin koulukuntaan kuuluneen englantilaisen filosofin Bertrand Russellin todenneet tilanteesta, että "nykyaikaisessa ajattelussa äärimmäinen subjektivismi ja ns. valtafilosofiat ovat eräitä hulluuden muotoja." Russellin mielestä kestävän ja tyydyttävän sosiaalisen järjestyksen ongelma saatetaan ratkaista vain siten, että liitetään yhteen "Rooman valtakunnan lujuus" ja "Pyhän Augustinuksen Jumalavaltion idealismi".

 

Kulttuurifilosofiassa onkin jo kauan puhuttu länsimaisen kulttuurin kriisistä. Monessa yhteydessä on kulttuurimme ennustettu sisäisistä syistä johtuen joutuvan kehitysvaiheeseen, mikä johtaisi sen pikaiseen perikatoon.

     Näin on ennustanut mm. kulttuuri- ja arvofilosofi Oswald Spengler (1880 - 1936) tunnetussa kirjassaan Länsimaiden häviö. Syyn tällaiseen tilanteeseen osoitti aikoinaan jo Friedrich Nietzsche (1844 - 1900) todeten länsimaisen hengenelämän joutuvan ennen pitkään sisäisen häviön ja hajaannuksen tilaan. Hänen mukaansa tällainen tila syntyy silloin, kun kulttuurin, samoin kuin moraalin kuin myös poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän, sen muotojen, tapojen ja jopa teoreettisen ajattelunkin lopullisena pohjana olevat uskonnolliset käsitykset tulevat epäilyn, arvostelun tai tieteellisen tutkimuksen alaisiksi. Tällöin niiden totuusarvo vähenee uusien katsomusten, erilaisten ideologioiden ja teorioiden paineessa.

     Näin kulttuuria ohjaavat auktoritatiiviset totuudet menettävät mahtinsa ja tilalle tulee joukko keskenään ristiriitaisia, relatiivisia, luuloilla tulkittuja ja uskomuksilla höystettyjä oppeja ja yhteiskunnallisia sopimuksia - sellaisia, jotka eivät pysty ohjaamaan ihmiskunnan henkistä kulttuurievoluutiota eivätkä antamaan sille henkisiä arvomääreitä eikä eettisiä ja sosiaalisia koodeja.

 

Yhteiskunnallisessa nykytoiminnassamme näiden "oppien" mukainen arvorelativismi sekä siitä johdettu aineellisen hyötytavoittelun pyhittävä moraali ja niiden koodaamat yhteiset hankkeet ovat nyt kohdistuneet kaiken onnellistavan aineellisen hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen sekä sen ylläpitämiseen.

     Tällaiset hankkeet ovat rajallisen fyysisen maailman ja rajallisten, aineellisten resurssiemme rajoittamina mahdottomia. Ne, jotka eivät tätä tajua, vaan pitävät perääntymättä kiinni materialistisista hyvinvointi-illuusioistaan, vaarantavat koko ihmiskunnan tai ainakin länsimaisen kulttuurin tulevaisuuden - kuten ovat sen jo tehneetkin!

     Maapallomme uskollisuutta, sen rajallisia aineellisia resursseja ja nöyrää anteliaisuutta meille ihmisille, jopa turhille pyyteillemme, on käytetty jo liiaksikin hyväksi ja suuresti väärin.  Emme huomaa lähestyvän taloudellisen ja ekologisen katastrofin - "hyvinvointitsunamin" - merkkejä emmekä sitä, että luonto vaikeroi ympärillämme ja että se on paikoitellen jopa hiljaiseksi mykistynyt! Emme tajua, että ylettömien aineellisten pyyteittemme seurauksena maa on saastumassa, vedet ja ilmakehä pilaantumassa ja luonnonvaramme ehtymässä.

     Ylilyönti aineellisissa kasvutavoitteissamme on tapahtumassa ja sitten romahdus! Pohja on katoamassa jalkojemme alta - aineellisenkin kulttuurimme pohja. Tätä me emme nyt näytä tajuavan materialististen pyrkimystemme keskellä! Voimakkaillekin varoitusten äänille olemme täysin kuuroja.

 

Elämme murroksen aikaa, jossa olemme kietoutuneet aineellisten, aistittavien ilmiöiden epätodelliseen maailmaan. Tuosta virtuaalisesta maailmasta etsimme ulospääsyä haparoiden; etsimme sitä niillä samoilla keinoilla, joilla olemme kietoutumisemme toteuttaneet. Siksi olemme tienhaarassa, jossa emme näe emmekä tiedosta murroksesta muutokseen ohjaavia merkkejä.

     Tiedostamme tai emme... joka tapauksessa lienee selvää se, että ihmiskunta ei voi enää nykyisessä tilanteessaan, ei nykyisten subjektiivisten arvojensa eikä analyyttisen, tieteellis-rationaalisen ajattelunsa avulla selvitä tulevaisuuttaan tuhoamatta eteenpäin. Pyrkiäkseen edes hetkelliselle levähdyspaikalle - tulevaisuutensa tasamaalle - ja hallitakseen tilanteitaan sekä niihin liittyviä muutosprosesseja ja siirtymäkriisejä, se tarvitsee uuden  kokonaisvaltaisemman kyvyn ajatella ja toimia.

 

Olemme tienhaarassa.

     Olemme siinä henkisesti lamaantuneina ja saamattomina ihmisinä - joukkoidentiteetteihin ja joukkointelligensseihin sidottuina oleskelijoina ja passiivisina ajelehtijoina. Oikean suunnan ja tien valinta, kuin myös liikkeelle lähtö edellyttävät tilanteessamme muutosta ja uudistumista. Nämä puolestaan vaativat luopumista monista olemassa olevista käsityksistä ja rakenteista, tavoista ja tottumuksista. Luopuminen on aina kriisi, Se on siirtymäkriisi, joka näyttäytyy tuskallisena, pelottavana ja epävarmuutta synnyttävänä tapahtumana.

     Ehkäpä juuri tästä syystä emme ole vielä kyenneet lähtemään liikkeelle siirtymäksemme murroksesta muutokseen - emme siltikään, vaikka murroksen ajan merkit vaikuttavat runnovina kokemuksina ja muutoksen merkit luopumista, siirtymistä ja uudistumista, kuin myös kehitystä ja edistystä vaativina alkuarvoina keskuudessamme.

 

Se, missä määrin nykyiset ongelmamme ja kriisimme sekä yksilölliset ja yhteisölliset neuroosimme tulevat meitä runnomaan, riippunee nyt meistä itsestämme - lähinnä siitä, opimmeko kokemisemme kentässä, tiedostammeko tilanteiden, tapahtumien ja tekojen kausaalisia syitä seuraussuhteineen ja ryhdymmekö niitä edes ongelmiimme liittyvinä ns. yleisperiaatteina pohtimaan ja tutkimaan.

     Kokemuksen kautta oppiminen on vähiten jaloin tapa oppia, mutta ehkäpä meille ainoa tapa tällä hetkellä. Se joka tapauksessa toteuttaisi tarkoitustaan silloin, mikäli se auttaisi meitä valitsemaan oikean tienhaaran muinaisine, aitoine ja pätevine elämisen ja kehittymisen konsepteineen, so. sen tienhaaran, joka suuntaa kulkumme elämällemme perusteet luovan ja sille tarkoitusperän osoittavan uskonnollis-filosofinen maailmankatsomuksen sekä siihen sisältyvän ikivanhan aate- ja arvomaailman suunnalle.

03.11.2009
Raimo  E. O. Stenberg


Viittaamme myös Perinnekilta Pragma ry:n julkaisemaan kirjallisuuteen: mm. Tulevaisuuden tasamaa.