Koirankasvatuksen perusteet

Nykyisten rotujen historia on valtaosalla koirista sangen lyhyt. Afgaaninvinttikoira lienee yksi niistä harvoista roduista, jonka kaltaisia koira on esiintynyt tietyillä maantieteellisillä alueilla jo vuosisatoja. Se ei kuitenkaan tee afgaanin kasvattamista sen kummemmaksi kuin muidenkaan, onhan afgaaneidenkin tyyppi muuttunut, koko ja karvaisuus lisääntynyt ja värivalikoima kasvanut 1900-luvulla. Todellisuudessa nykyinen maailmanlaajuinen afgaanikantamme perustuu vain pariinkymmeneen Aasiasta 70-80 vuotta sitten Eurooppaan tuotuihin koiriin. Siinä mielessä rodun pitkä historia Intian, Pakistanin ja Afganistanin alueella ei merkitse enää mitään: emme saa yhtään uutta geeniä nykyisten koiriemme perimään Aasiasta, koska rotuun ei ole vuosikymmeniin otettu uusia yksilöitä. 

Rotutietoisuuden perusteet ovat kasvatuksen perusta. Rotutietoisuus koostuu seuraavista asioista:

• rodun alkuperäinen käyttötarkoitus
• rodun toiminnallisuus, joka perustuu alkuperäiseen käyttötarkoitukseen
• koiran anatomian perusteet
• rotumääritelmä
• rotutyypilliset anatomiset yksityiskohdat
• näyttelykehässä esitettävän koiran fyysinen ja henkinen kunto
• liikkeet
• kauneusnäkökohdat

Koiramaailmassa on vuosikymmeniä puhuttu "koirasilmästä" ilman, että kukaan on määritellyt sitä, mitä se tarkoittaa. Mitä sitten on hyvä koirasilmä? "Hyvä koirasilmä" on kyky nähdä eroja koiran yksityiskohdissa ja osata tulkita näiden erojen merkitystä. Siihen sisältyy myös taito nähdä koiran rakenteen ja liikkeiden tasapaino tai niiden puutteet. Hyvän koirasilmän omaava henkilö pystyy erottamaan oleellisen epäoleellisesta. 

Kyse ei siis ole sellaisesta "perinnöllisestä" ominaisuudesta, joka ihmisellä on tai ei ole. Hyvää koirasilmää voi kehittää itselleen, jos osaa ylipäätänsä erottaa muotoja toisistaan. Koirasilmän hyvyys nimittäin edellyttää kasvattajalta ja tuomarilta myös tietoa siitä tasapainosta ja muista ominaisuuksista, jotka ovat arvioitavalle rodulle tyypillistä. Hyvän kasvattajan tulee omata rotutietoutta, hänellä pitää olla hyvä koirasilmä ja lisäksi hänen on oltava rehellinen. 

Koiran ulkomuoto, luonne ja liikuntatapa ovat kaikki perinnöllisiä ominaisuuksia, joihin ympäristötekijät vaikuttavat enemmän tai vähemmän. Koira on kokonaisuus, jonka pitää sopeutua nykyisen yhteiskunnan asettamiin sosiaalisiin vaatimuksiin. Nykykoira on usein käyttötarkoitukseltaan myös seurakoira rodusta riippumatta. Puhtaasti seurakoirallakin on käyttötarkoitus: olla terve, hyväluonteinen ja pitkäikäinen seuralainen omistajalleen. Metsästyskoirien, palveluskoirien tai paimenkoirien alkuperäisen käyttötarkoituksen muistaminen takaa sen, ettei koiran perusrakenne tai liikuntatapa muutu jalostuksen myötä. Näön perusteella metsästävä vinttikoirarotu ei voi muuttua liian raskaaksi, liian hennoksi tai liian suureksi, koska silloin se ei pystyisi toteuttamaan alkuperäistä käyttötarkoitustaan. Paimenkoira ei voi olla lyhytrunkoinen, koska sellaisena se ei pystyisi liikkumaan pitkiä aikoja paimentaessaan. Metsästyskoirista esimerkiksi mäyräkoira ei voi olla valtavan vankka ja maavaraltaan olematon olento, koska silloin se ei voi toimia luolakoirana jne. 

Joissakin roduissa koiran rakenteen tasapaino on muuttunut, kun käyttötarkoitus on unohdettu. Villakoirasta, joka oli korkeuttaan hieman pidempi vedestä noutava lintukoira, on tullut neliömäinen ja vähemmän kulmautunut. Myös villakoiran ryhti on muuttunut. Nykyisin tämä muutos todetaan myös rotumääritelmässä, joten nykyvillakoira on rotumääritelmän mukainen, paitsi niissä tapauksissa joissa villakoirasta ollaan tekemässä pomeranianin tapaista äärimmäisen lyhyttä koiraa... Koiran perustyypin muutos on vakava virhe kasvatuksessa, jos se tapahtuu huomaamatta. 

Rotumääritelmiä on myös tulkittu väärin. Erityisesti vanhoissa edelleen voimassa olevissa rotumääritelmissä on paljonkin mahdollisuuksia vääriin päätelmiin. Yleensä suuntaus on ollut muuttaa koiraa suuremmaksi ja raskaammaksi, koska tällaiset koirat ovat näyttäviä. Näin on käynyt esimerkiksi englanninbulldogille, jonka alkuperäinen rotumääritelmä oli voimassa toistasataa vuotta. Toisaalta monet muutkin nuoremman rotumääritelmän omaavat rodut ovat kehittymässä samaan suuntaan: mitä isompi sen parempi ja mitä ryhdikkäämpi sen voitokkaampi siitä riippumatta, mitä rotumääritelmä kyseiseltä rodulta odottaa. Varsinkin eri koirarotujen sivuliikkeistä ja pään asennosta on muodostumassa samankaltainen ja ”show-tyyppinen”. Niillekin roduille, joille on tyypillistä näyttävä ryhdikäs liikuntatapa, on olemassa tälle rodulle rotutyypilliset liikkeet ja ryhti, mikä ei välttämättä ole sama, mitä näyttelykehissä nykyisin nähdään. 

Koirien valinta jalostukseen 

Koirien valinta jalostukseen on kasvattajan tärkein ja vaikein tehtävä. Narttujen osalta valinta on selkeämpää: on käytettävä sitä, mitä on. Kasvattajaksi ryhtyvän on kuitenkin tarkoin harkittava, onko oma narttu jalostukseen sopiva ulkomuotonsa, luonteesta ja terveytensä puolesta. Jos vastaus on yhteenkin kysymykseen "ei", silloin on parasta luopua tämän nartun astuttamisesta. Kasvatustyön onnistuminen on käytännössä enemmän kiinni nartuista, koska niitä ei voi vaihtaa.

Valintaperusteita siitosuroksen löytämiseksi on runsaasti. Huonoin ratkaisu on valita "naapurin Moppe" vain sen vuoksi, että se on lähellä ja helppo tavoittaa. Yhtään sen parempi ei ole vaihtoehto: otanpa parhaan kaverin koiran kaverin painostuksesta. "Valiolla" astuttaminen on vähintään yhtä huono juttu, jollei "valio" ole osoittautunut hyväksi periyttäjäksi. Valion arvolla ei sinällään ole kasvatustyössä merkitystä, koska se ei periydy. Ja meillähän on tunnetusti "valioita" ja valioita. Se, että kasvattaja valitsee urokseksi jonkun voitokkaan koiran vain sillä perusteella, että pennut on helpompi myydä, tuntuu myös melko lyhytjännitteiseltä ratkaisulta. 

Tuontikoiran valitseminen siitoskoiraksi on tarkoin harkittava. Valintaa helpottaa se, jos koira edustaa samaa tyyppiä kuin narttu ja on ulkomuodoltaan liioittelematon. Jos kasvattaja on lisäksi nähnyt uroksen lähisukulaisia ja todennut nekin tyypiltään ja terveydeltään omalle narttulinjalleen mahdollisesti sopivaksi, valinta alkaa vaikuttaa turvalliselta. Usein tilanne on kuitenkin sellainen, että kasvattaja ei ole nähnyt koiran sukulaisia lainkaan. Pahimmassa tapauksessa hän ei ole nähnyt edes suunniteltua urosta, jos on tarkoituksena käyttää pakastettua spermaa. Videot ja valokuvat pettävät niin paljon, että pelkästään niiden perusteella ei jalostusvalintoja pitäisi koskaan tehdä. Tuontikoiran avulla on mahdollisuus saada uutta hyvää verta omiin linjoihin, mutta pentue saattaa olla myös täydellinen pettymys. Kasvattajan pitäisi olla kuin shakin pelaaja, joka on suunnitellut myös seuraavat siirrot sekä onnistumisen että epäonnistumisen varalta. 

Kotoisista tutuista koirista on valittavana (kaukaisia) sukulaisia tai täysin eri linjoja edustavia uroksia. Jos uros on eri tyyppinen kuin narttu, tuloksena voi olla varsin epätasainen pentue, oli sitten kyse sukulaisesta tai ei-sukulaisesta. Samantyyppisten koirien yhdistäminen antaa tasaisemman tuloksen, joka voi tietenkin olla hyvä, huono tai keskinkertainen. 

Jatkuva sukusiitos jalostusmenetelmänä ei tuota mitään uutta koirakantaan, ennemminkin supistaa geenipoolia ja altistaa linjan erilaisille ongelmille. Sukusiitetyssä linjassa voimistuvat juuri ne ominaisuudet, joita on jalostuksessa tuplattu. Jos jalostukseen käytettävät koirat ovat suuria, koko enemminkin kasvaa kuin pienenee. Jos koirien luonteissa on pientä toivomisen varaa, luonteiden puutteet korostuvat entisestään jne. Linjasiitos yhteen yhteiseen esi-isään on mahdollinen vaihtoehto, jos yhteinen esi-isä on vahva periyttäjä ja käytetyt koirat ovat mahdollisimman paljon sen näköisiä. Linjasiitos ei auta mitään, jos jalostukseen käytetyt koirat ovat korkeintaan keskinkertaisia tai jopa huonoja. 

Kahden voimakkaasti sukusiitetyn linjan yhdistäminen on vaihtoehdoista vaikein erityisesti silloin, kun koirat ovat eri tyyppisiä. Maailmalla on esimerkkejä kasvattajista, joiden luomat koiralinjat ovat kehittyneet vuosien saatossa sellaisiksi, ettei niihin ole pystytty enää menestyksellisesti yhdistämään oikein mitään muuta. Tämä on kuitenkin sangen harvinainen ongelma. 

Viimeisenä vaihtoehtona on mainittava valinta, joka kohdistuu hyvien valiojälkeläisten isään. Tällöin uroksella on jo näyttöä jalostusarvostaan. Samalla on myös nähty se, minkälaisten narttujen kanssa uros on saanut parhaat tulokset. Valinta on aika turvallinen, mutta kasvattajien ei pidä missään tilanteessa sortua matadorijalostukseen, jolloin yhtä ja samaa urosta käytetään liian monelle samaa koirasukupolvea edustavalle nartulle. Suomessakin tunnetaan tapauksia, jolloin uroksella on satamäärin jälkeläisiä ja sitten sen on todettu periyttävän vakavaa sairautta tai on ollut itse sairas.

Miten voimakkaasti eri ominaisuudet periytyvät?

Ulkomaiset genetiikan asiantuntijat ovat esittäneet esimerkiksi seuraavia periytyvyysprosentteja (ns. heritabiliteetti). Prosenttiluku osoittaa sen, miten suuri osa koiran ominaisuudesta on geeneistä johtuvaa. Samalla oletetaan, että koiran ympäristötekijät eivät vaikuta ominaisuuden kehitykseen kielteisesti, jolloin geenien vaikutus tulee puhtaasti esille. Suuntaa-antava periytyvyys on esimerkiksi seuraavan listan mukainen:

Lisääntymiskyky  10-15 %
Pentuekoko  10-20 %
Koiran paino  40 %
Rungon pituus  40 %
Rinnan syvyys  50 %
Rintakehän leveys  80 %
Pään leveys  35 %
Kuonon pituus  50 %
Säkäkorkeus  40-65 %
Metsästysominaisuus  10-30 %
Hermostuneisuus  50 %
Luonne  30-50 %

Tämän tiedon perusteella näyttää siltä, että koiran rungon raskautta on helppo jalostaa, mutta metsästysominaisuuksien kasvattaminen on paljon vaikeampaa. Lisääntymiskykyyn tai pentuekokoon geeneillä on vähiten vaikutusta tässä listatuista ominaisuuksista. Ja hermostuneisuus on helpommin periytyvä ominaisuus kuin luonne kokonaisuutena. 

Epäonnistumisen jälkeen

Miten kasvattaja suhtautuu tilanteeseen, kun pentueessa on ilmennyt ei-toivottuja ominaisuuksia? Jos kyseessä on perinnöllinen sairaus, on siitä ilmoitettava nartun ja uroksen kasvattajille (ja uroksen omistajalle). Se, miten kasvattaja päättää jatkaa kasvatustyötään, riippuu luonnollisesti sairauden laadusta. Jos on kyseessä varmuudella väistyvästi periytyvää ominaisuus, kasvattaja luopuu usein sairaan koiran, sen sisarusten ja vanhempien jalostuskäytöstä.

Uudet verestä tehtävät geenitestausmenetelmät ovat antaneet joidenkin rotujen kasvattajille apua jalostusvalintoja tehtäessä. Tästä on esimerkkinä villakoirien PRA-silmäsairaus. Näillä testeillä on voitu todeta, onko koira sairas, sairauden kantaja vai täysin terve. Jos rodulla on olemassa tällainen testausmentelmä, voidaan taudinkantajia käyttää jalostukseen yhdessä täysin terveiden yksilöiden kanssa. Tämä edellyttää luonnollisesti pentujen testaamista ennen niiden jalostuskäyttöä. Tämä uusi menetelmä vähentää turhaa jalostuskarsintaa ja antaa mahdollisuuden siihen, ettei yhden haitallisen geenin poiskarsinta vähennä liikaa rodun geenipoolia.

Jos sairauden periytymistapaa ei tunneta ja koirarodun jalostukseen käytettävien yksilöiden määrä on pieni, on jalostuksesta karsittavien koirien valintaan kiinnitettävä suurta huomiota. Liika karsinta voi johtaa "ojasta allikkoon" eli yhden karsitun ominaisuuden tilalle tulee uusia ongelmia. 

Eräät ominaisuudet periytyvät "kaikki tai ei mitään" -periaatteella. Tällaisiin ominaisuuksiin vaikuttavat monet geenit yhtä aikaa, ja vika näkyy pennuissa vasta silloin, kun geneettinen paine on riittävän suuri. Tästä on kyse esimerkiksi silloin, että yhdessä ja samassa pentueessa esiintyy useita tapauksia sellaisia vikoja kuten kivesvikaa, sydänvikoja tai erilaisia epämuodostumia. 

Jotkut viat eivät tule samalla tavalla näkyviin uroksilla ja nartuilla. Kivesvika periytyy sekä uroksen että nartun kautta, vaikka se ilmenee tietenkin vain uroksilla. Eräät X-kromosomissa esiintyvät tautigeenit, esimerkiksi verenvuototautigeeni, tulevat esille eri tavalla eri sukupuolilla. Verenvuotogeenin saanut urospentu on aina sairas, mutta narttupennun on saatava geeni kummaltakin vanhemmaltaan ennen taudin ilmentymistä. 

Monissa roduissa kasvattajat mainostavat tuotantoaan pentujensa terveydellä. Totuus on kuitenkin se, että vain niillä kasvattajilla, jotka tutkituttavat koiransa hyvin ja myös julkaisevat kaikki tulokset, esiintyy vikoja. Monissa roduissa on valitettavan tavallista, että kasvattajat julkaisevat vain terveiden koiriensa tulokset. Ainoastaan rehellisyydellä voi saavuttaa pitkäjännitteisiä tuloksia ja valheet paljastuvat aina ennemmin tai myöhemmin.

Rotujärjestöjen on syytä selvittää rodun terveydentilaa tiedonkeruun avulla. Tämä kuitenkin edellyttää, että kerätyt tiedot ovat kaikkien kasvattajien käytössä. Tietojen keräämisestä ja tallentamisesta vastaavien henkilöiden ja kasvattajien on annettava myös omat sairaustilastonsa muiden kasvattajien käyttöön. Vain tällä tavoin voidaan olla varmoja siitä, että käytettyä tietoa hyödynnetään oikein, eikä sitä käytetä rehellisten kasvattajien ja koiranomistajien mustamaalaamiseen. Ihmisen "raadollisuus" on valitettavasti ollut vaikeimmin voitettava este näissä koirien terveyteen liittyvissä asioissa.

Päivitetty 22.7.2004