27.12.2004

Koirankasvatuksen suurin uhka on huono tuomarityöskentely

Viime vuosikymmeninä on tapahtunut suuri muutos niin pohjoismaisissa kuin muissa  kansainvälisissä koiranäyttelykehissä. Muistan hyvin, että kolmekymmentä vuotta sitten ei kauheasti kiinnitetty huomiota näyttävyyteen, ei omaan eikä koiran. Päällä oli yleensä siistit vaatteet, muttei niiden väriä totisesti ollut mietitty koiraan sopiviksi. Koira oli yleensä pesty, mutta aina ei sitäkään. Joskus afgaaneistakin availtiin pikkutakkuja vielä laivamatkalla Tukholman inttinäyttelyyn. 

Nyt pyritään tuomarin huomio kiinnittämään kaikilla mahdollisilla keinoilla. Uhkaavin niistä on se, että (useimmiten tunnetut) kasvattajat tai esittäjät tuovat kehiin erinomaisesti viimeisteltyjä, äärimmäisen hyvin esitettyjä, erittäin liioiteltuja koiria, joilla on liian pitkä kaula, liian pitkä tai lyhyt selkä, äärettömän ”shouvaavat”, mutta tehottomat liikkeet. Sanalla sanoen – nämä koirat ovat silmiinpistävän näyttäviä, mutta ovatko ne rotutyypillisiä? Tuomarit kiinnittävät huomiota tähän hyvin esitettyyn koiraan ja sen esittäjään. Onhan tunnettua, että tämä rouva/herra on ennenkin voittanut hyvällä koiralla! Koira voittaa rodun ja kun se pääsee ryhmään, voittokulku jatkuu… Vähitellen koirasta ja sen esittäjästä tulee kuuluisia ja voittoja kertyy enemmänkin, tuomarin kuin tuomarin kehässä. Juuri kukaan ei uskalla olla se, joka sanoo: ”Hei, ei tämä ole rotutyypillinen afgaani/villakoira/ jne….”  Tällaisen kierteen katkaisemiseen tarvitaan erittäin kokenut hyvän itsetunnon omaava tuomari, jolla on kanttia olla massan kanssa erimieltä.

Muut kasvattajat ja esittäjät, joiden koirat eivät ole liioiteltuja, mutta sitä enemmän rotutyypillisiä, alkavat epäillä omia kasvattajan kykyjään ja valitsevat seuraavaksi siitosurokseksi juuri tällaisen liioitellun kehäketun. Siitä alkaa kehityskulku, jonka päässä on koiratyypin täydellinen muuttuminen. Muutaman vuoden kuluttua kehissä on enemmän näitä ”näyttelytähtösiä” kuin rodun tyypillisiä edustajia. Rotua vähemmän tunteva tuomari olettaa, että enemmistön täytyy edustaa oikeaa rotutyyppiä. Uudet koiraihmiset, pentujen ostajat ja esittäjät, eivät ole koskaan nähneetkään vanhan ajan kunnollisia koiria, eivät osaa edes hakea oikeaa tyyppiä. He jatkavat näiden pitkäkaulaisten kehän ympäri leijuvien koirien kasvattamista… 

Tämä kehitys on johtanut myös siihen, että rodun ns. vanhat kasvattajat ovat luopuneet koko kasvatustyöstään, koska he eivät enää löydä sopivaa jalostusmateriaalia. Yksinään ei kukaan pysty koiria kasvattamaan, koska kenenkään koiramäärä ei riitä siihen, että linjat pysyisivät terveinä. He ovat myös pettyneet tapahtuneeseen kehitykseen, eivätkä halua olla siinä osallisena. Näin on tapahtunut monissa roduissa ympäri maailmaa.

Rotujärjestöt ovat vastuussa siitä, että rotutyyppi säilyy entisellään. Niille on sälytetty tuomareiden ja kasvattajien koulutus. Rotujärjestöillä on oikeus ja velvollisuus puuttua tapahtumien kulkuun, omassa maassaan. Tuomarit ovat kuitenkin avainasemassa pysäyttämään tai kiihdyttämään kehitystä. Näyttelyt ovat kasvattajien ”näyteikkuna” jalostusmateriaalia etsiessään. Varsinkin uudet ja kokemattomammat kasvattajat uskovat tuomarin sanaan. Ne vanhat ”huuhkajat”, jotka päämäärätietoisesti jatkavat kasvatustyötään oman kokemuksensa perusteella, ovat katoava luonnonvara.

Kun näyttävyys on lähes tulkoon ainoa jalostusperuste, koiran anatomia muuttuu. Se muuttuu ihmisen ohjaamana, eikä ihminen osaa tehdä kunnollista koiraa. Eturaajat ovat väärässä paikassa, takaosa muuttuu epäterveeksi tai raajoilla ei edes ole tilaa liikkua mahan alla. Tai sitten selkä on niin pitkä ja runko valtava, etteivät koiran jalat enää vanhoilla päivillä kanna. Nämä anatomiset muutokset johtavat nimenomaan koiran sairastumiseen nuorena tai keski-ikäisenä erilaisiin niskan, selkärangan ja raajojen sairauksiin. Nivelet, lihakset ja jänteet eivät kestä kulutusta. 

Afgaaneiden rotumääritelmää korjattiin Englannissa vuoden 2004 lopulla – aivan oikeaan suuntaan. Uudessa rotumääritelmässä lukee mm: ”kyynärpäät suoraan säkän alapuolella, lähellä rintakehää, eivät kierry ulos- eivätkä sisäänpäin.”  . Tosin tämän pitäisi olla itsestäänselvyys ilman rotumääritelmään kirjoittamistakin. Kaikilla koirilla, rodusta riippumatta, pitää etujalan olla oikeassa paikassa. Sen voi määritellä siten, että kyynärpään ja siitä alaspäin lähtevän luun keskeltä vedetty luotisuora maata kohti osuu säkään (toisen selkänikaman okahaarakkeeseen), ei niskaan eikä keskelle selkää. Hyvin kulmautuneella koiralla lapaluiden kärki on juuri sään eli yllä mainitun selkänikaman kohdalla. Kulmauksen määrä vaihtelee, mutta lapaluun ja olkaluun kulmausten pitäisi olla suhteessa samansuuruiset.  Etuosa on rungossa kiinni vain lihaksilla ja sen lisäksi eturaajat kantavat vähintään 60 % koiran painosta. Etuosan terveys on keskeisessä osassa koko koiran terveyden kannalta.

Suomessa ei tilanne ole vielä luistanut käsistä, mutta huonoon suuntaan ollaan hyvää vauhtia menossa – monessakin näyttelyrodussa. Tuomarit – tarvitaan ryhtiliikettä! Kaikki on enemmän tai vähemmän teistä kiinni tässä kilpailuhenkisessä koiraurheilussa.