Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus Talvisodasta 1939-40

( julkaistu mm. Työkansan Sanomissa nro 3/2000)

Nyt kun Talvisodan loppumisesta tulee 13.3.2000 kuluneeksi 60 vuotta, on syytä tuoda esiin tohtori Mauri Ryömän tutkimus Talvisodan syistä. Tutkimus on julkaistu marraskuussa 1954. Alkuperäisessä tutkimuksessa oli mukana laaja aineisto virallisten asiakirjojen kopioita, jotka joudumme jättämään pois tästä julkaistavasta liitteestä. Kysymys Talvisodan syttymisen syistä, Suomen silloisen johdon politiikasta ja Neuvostoliiton roolista toisessa maailmansodassa on edelleenkin mitä ajankohtaisin asia. Totuus näistä asioista on kerrottava, koska vääristely jatkuu edelleenkin. Lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömä (1911-1958) toimi 30-luvulla Sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiivessä. Sodan aikana hän oli vankilassa. Rauhan tultua hän vuodesta 1944 toimi SKDL:ssä ja SKP:ssa. Ryömä oli SDP:n kansanedustajana 1936-37 ja SKDL:n kansanedustajana vuodesta 1944 lähtien kuolemaansa asti. Työkansan Sanomien päätoimittajana hän toimi vuodesta 1944 kuolemaansa asti.

Mikä johti siihen, että Suomi syksyllä 1939 - joutui onnettoman sodan jalkoihin?

Tätä kysymystä ei toistaiseksi ole läheskään riittävästi valaistu. Siitä osaltaan johtuu, että eräitä väärinkäsityksiä vieläkin saattaa esiintyä. Niiden poistaminen on sekä hyödyllistä että välttämätöntä.

Toisen maailmansodan jälkeen Englannissa, Ranskassa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa ja muualla julkaistut diplomaattiset asiakirjat, historialliset tutkielmat ja poliittisten johtohenkilöiden muistelmateokset antavat mahdollisuuden väärinkäsitysten täydelliseen poistamiseen sekä historiallisten tosiasioiden luotettavaan selvittämiseen.

Sodan syttymiseen johti ensiksikin se, että Saksan voimakas aseistaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtiin mahdolliseksi ja että tätä aseistamista edistettiin vielä Hitlerin vallankaappauksen jälkeenkin, vaikka Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat yleisesti tunnettiin.

Saksan aseistamisen rahoittajina ja Hitlerin hyökkäyssuunnitelmien avustajina toimivat varsinkin eräät Yhdysvaltain pankki- ja teollisuusmiehet, joista mainittakoon Arthur Vandenberg, Herbert Hoover, Henry Ford, veljekset John Foster ja Allen Dulles, William Bullitt, Randolph Hearst, William Kundsen ym. Näistä ensinmainittu, senaattori Vandenberg, osallistui San Franciscossa marraskuun 23 p:nä 1937 pidettyyn salaiseen neuvottelukokoukseen, jossa Hitlerin henkilökohtaisina edustajina olivat mukana von Tippelskirch ja von Killinger. Tässä kokouksessa senaattori Vandenberg lausui käsityksenään, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulisi pyrkiä tukemaan Hitleriä yhteisessä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.

Saksan aseistaminen ja Natsi-Saksan rahoittaminen kahden maailmansodan välisenä aikana on ensimmäinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.

Sodan syttymiseen johti toiseksi se, että Englannin ja Ranskan silloiset hallituspiirit torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset kollektiivisen (yhteis-) turvallisuusjärjestelmän pystyttämisestä, järjestelmän, jonka avulla Englanti, Ranska, Neuvostoliitto ja muut Euroopan valtiot olisivat yhteisvoimin voineet panna sulun Hitler-Saksan suunnittelemalle hyökkäyssodalle. Kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen avasi Hitler-Saksalle tien toisen maailmansodan sytyttämiseen.

Vuosina 1933-39, välittömästi Hitlerin vallankaappauksesta lähtien Neuvostoliitto työskenteli kansainvälisessä aseistariisumiskomissiossa, Kansainliitossa ja muualla hellittämättömästi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi uuden sodan uhkaa vastaan.

Englannin ja Ranskan hallituspiirit sitävastoin rohkaisivat hyökkäyksen valmistelijoita solmimalla v. 1933 Saksan ja Italian kanssa "sopimuksen yhteisymmärryksestä ja yhteistoiminnasta".

Vuonna 1934 ne löivät uuden kiilan kollektiivisen turvallisuuden rintamaan edesauttamalla hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista Saksan ja Puolan välillä.

Vuosina 1935 ja 1936 länsivaltojen hallitukset antoivat Italian ja Saksan fasistihallituksille vapaat kädet hyökätä Abessiniaan ja Espanjaan.

Vuoden 1938 maaliskuun alussa Englannin hallitus antoi Hitler-Saksalle luvan Itävallan miehittämiseen.

Vihdoin syyskuun 29 p:nä 1938 Englannin ja Ranskan hallitusten edustajat allekirjoittivat Hitlerin ja Mussolinin kanssa surullisen kuuluisan Münchenin-sopimuksen, jolla Tshekkoslovakia luovutettiin Saksalle. Samassa yhteydessä Englannin pääministeri Chamberlain allekirjoitti Hitlerin kanssa Englannin ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen. Joulukuun 6 p:nä 1938 ulkoministerit Bonnet ja Ribbentrop allekirjoittivat myös Ranskan ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen.

Kaikki edellä luetellut länsivaltojen toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa hyökkäyksen valmistelussa Neuvostoliittoa vastaan ja ehkäistä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän aikaansaaminen, helpottivat toisen maailmansodan sytyttämistä.

Tämä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen, joka huipentui Münchenin-sopimukseen, on toinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.

Sodan syttymiseen johti lopuksi kenraali Mannerheimin ja Suomen muiden taantumuksellisimpien johtomiesten turmiollinen politiikka, jonka päämääränä oli vuoden 1918 alkaen ollut aseellinen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan ja joka sittemmin tuli palvelemaan Hitler-Saksan sodanvalmisteluja ja valloitussotaa.

Englannin hallituksen toimesta julkaistut diplomaattiset asiakirjat osoittavat, että varsinkin kenraali Mannerheim ja kokoomuspuolueen eräät johtohenkilöt syyllistyivät kahden maailmansodan välisenä aika useihin valtio- ja maanpetoksellisiin tekoihin maamme rauhaa ja valtiollista itsenäisyyttä vastaan. Vuoden 1946 helmikuun 9 p:nä ranskalainen aikakauslehti "France-Illustarion" julkaisi asiakirjoja, joiden mukaan Suomen äärimmäinen oikeisto oli jo v. 1935 solminut Hitler-Saksan kanssa kiinteän liittosopimuksen: Siinä oli Saksalle myönnetty oikeus sijoittaa sodan syttyessä joukkojaan Suomen alueelle; Hitler puolestaan oli luvannut Suomelle Neuvosto-Karjalan.

Maamme oikeistolaisten vallanpitäjien taukoamattoman yhteistyön taantumuksellisen Saksan kanssa todisti kokoomuspuolueen pitkäaikainen johtomies, jumaluusopin professori Paavo Virkkunen eduskunnassa vielä aselevon kynnyksellä, syyskuun 2 p:nä 1944: "Me olemme koko itsenäisyytemme ajan, kuluneen neljännesvuosisadan historian myrskyisissä oloissa, kulkeneet Saksan vanavedessä."

Maamme hallitsevien oikeistopiirien liittoutuminen Hitler-Saksan kanssa ja asennoituminen kollektiivisen turvallisuuden pyrkimystä vastaan sai kansainvälistä kantavuutta varsinkin vuonna 1939 ja antoi lopuksi sysäyksen ns. talvisodan syttymiseen.

Toisen maailmansodan aatto 1939

Vaikka lännen vallanpitäjät olivat vuosina 1933-38 kerta kerran jälkeen torjuneet Neuvostoliiton ehdotukset yhteisen turvallisuusjärjestelmän pystyttämiseksi Saksan valmisteleman hyökkäyksen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä suorastaan yllyttäneet Saksaa hyökkäyssodan aloittamiseen, niin Neuvostoliitto jatkoi vielä v. 1939 ponnistuksia yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Saksan hyökkäystä vastaan.

Keskeisimpien kysymysten joukkoon tuli tässä vaiheessa kuulumaan seuraavaa:

Jätetäänkö Hitler-Saksalle avoin tie hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta;
- vai hyväksytäänkö Neuvostoliiton ehdotukset tämän avoimen hyökkäystien sulkemisesta.

Edellinen vaihtoehto tarkoitti sodan sytyttämistä, mainittujen pienten maiden työntämistä sodan jalkoihin ja niiden valtiollisen riippumattomuuden tuhoamista.

Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti Euroopan rauhan turvaamista, Suomen ja Baltian-maiden pelastamista sodan koettelemuksilta sekä niiden valtiollisen riippumattomuuden vahvistamista.

Maamme silloinen puolustusministeri (1937-1940) Juho Niukkanen tunnustaa eräitä olennaisia tosiasioita muistelmissaan:

"Neuvostolähetystön virkailija Jartsevin vv. 1938-39 täällä käymät tukikohta- ja avunantosopimusneuvottelut, Neuvostoliiton erikoisvaltuutetun Steinin v. 1939 käymät samansisältöiset neuvottelut samoin kuin hänen ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettilään Derevjanskin Neuvostoliiton lähetystössä pidetyillä ns. "kaveriaamiaisilla" keväällä 1939 minulle ja ministeri Hannulalle esittämät perustelut Neuvostoliiton tukikohtaehdotuksille osoittivat Neuvostoliiton edellyttävän, että juuri Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliiton kimppuun. Käsitystä, että Saksa varustautui hyökkäystä varten myös Venäjälle, olivat omansa vahvistamaan tiedot Saksan armeijan valtavasta motorisoinnista, Hitlerin ja Saksan muiden johtajien pitämät, Neuvostoliittoon kohdistetut ja tulikiven katkua suitsevat puheet samoin kuin Saksan taholta tehdyt yritykset päästä liittoon Englannin kanssa ja saada vapaat kädet toiminnalle itää vastaan."

Oli päivän selvää, että Hitler valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan ja otti näissä valmisteluissa huomioon myös Suomen, joka lähes koko itsenäisyysaikansa oli kulkenut Saksan vanavedessä.

Sekä Englanti ja Ranska että myöskin Baltian-maat ja Suomi joutuivat määrittelemään kantansa mainittuihin kahteen vaihtoehtoon.

Kaikkien näiden maiden hallitsevat oikeistopiirit asettuivat edellisen, Saksan hyökkäystä ja sodan sytyttämistä suosivan vaihtoehdon kannalle. Ne torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset yhteistoiminnasta Saksan hyökkäystä vastaan.

Göringin "välimies" Wenner-Gren ja hänen tehtävänsä

Saksan salaisena asiamiehenä niissä hyökkäyksen valmisteluissa, joista ent. puolustusministeri Niukkanen mainitsee muistelmissaan, työskenteli tunnettu ruotsalais-amerikkalainen teollisuusmies tri Axel Wenner-Gren, "Herman Göringin välimies (mediator) venäläissuomalaisen sodan aikana". Tri Wenner-Grenin tehtäviin kuului käydä Saksan puolesta neuvotteluja Englannin hallituksen kanssa ja ns. "pohjoismaisen yhteistyön" avulla yllyttää Suomea myötäilemään Saksan hyökkäyspolitiikkaa. Kesäkuun 5 pnä 1939 Wenner-Gren toimitti Englannin pääministeri Chamberlainille yhteistoimintaa koskevan muistion, jonka hän toukokuun 25 pnä oli saanut Hitlerin lähimmältä mieheltä, pääsotarikollinen Hermann Göringiltä. Kesäkuun 6 pnä Chamberlain vastaanotti Wenner-Grenin, jolla oli Ruotsin kruununprinssin suosituskirje, ja neuvotteli tämän kanssa Saksan ja Englannin yhteisymmärryksen edellytyksistä. Kesäkuun 7 pnä pääministeri Chamberlain julisti Englannin parlamentin alahuoneessa, että oli mahdotonta tyrkyttää takuita valtioille, jotka eivät sitä halunneet, mikä merkitsi julkista kehoitusta Baltian-maille ja Suomelle kieltäytyä yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan.

Kesäkuun 18 pnä 1939 Englannin kotijoukkojen ylipäällikkö kenraali Walter Kirke saapui silloisen ulko- ja vt. puolustusministeri Eljas Erkon kutsumana Suomeen viiden päivän vierailulle. Vierailunsa aikana kenraali Kirke suoritti "tarkastusmatkan Viipurin alueelle" ja neuvotteli kenraali Mannerheimin kanssa Neuvostoliiton ehdotuksista, jotka tarkoittivat yhteistyötä Saksan hyökkäyssuunnitelmia vastaan. Näissä neuvotteluissa Mannerheim lausui käsityksenään, että jos Neuvostoliiton ehdotukset hyväksyttäisiin, niin se tulisi vaatimaan sananvaltaa Suomen puolustussuunnitelmien laatimisessa, mitä "Suomi tietenkään ei voisi sietää". Ministeri Erkon tarjoamilla juhlapäivällisillä pitämässään puheessa kenraali Kirke viittasi Neuvostoliiton ehdotuksiin ja antoi tunnustuksensa Suomen vallanpitäjien asenteelle.

Kenraali Halderin vierailu Suomessa

Kesäkuun 29 pnä 1939 Hitler-Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder, joka oli muutamaa päivää aikaisemmin "tarkastanut" myös Baltian-maat, vuorostaan saapui ulko- ja vt. puolustusministeri Erkon vieraaksi ja vastaanotti pääministeri Cajanderilta Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Saman päivän iltana ministeri Erkko tarjosi valtioneuvoston juhlahuoneistossa päivälliset saksalaisen vieraan kunniaksi ja lausui tälle pitämässään puheessa:

"Saksan kunniakkaan armeijan edustajana, armeijan, jonka erinomaisia ominaisuuksia ihailemme, lausun teidät, herra kenraali, sydämellisesti tervetulleeksi. Muistelemme niitä suuria palveluksia, joita Saksa meille vaikeimpina kohtalon hetkinämme teki. Näiden palvelusten merkitys on saanut parhaimman ilmauksensa siten, että suurin osa korkeimmista saapuvillaolevista upseereistamme on saanut sotilaallisen kasvatuksensa Saksan armeijassa."

"Myöskin kuluneiden vaikeiden vuosien jälkeen Saksan puolustusvoimat ovat osoittaneet meitä kohtaan erinomaista suopeutta, jolle me olemme panneet suuren arvon."

"...Euroopan tilanne ei millään tavalla ole vakautunut. Tulevaisuus on hämärän peitossa ja monessa valtiossa vallitsee levoton ja hermostunut mieliala tulevaisuuteen nähden. Mitä Suomeen tulee, tahdon vain vakuuttaa Teille, että me täällä levottomista huhuista huolimatta suhtaudumme tulevaisuuteen päättäväisin ja rauhallisin mielin.

Näihin sanoihin vastasi kenraali Halder:

"...Suomen... armeijaan meitä saksalaisia sotilaita yhdistävät toveruuden ja perinteiden siteet. Tämän toveruuden syventäminen ja näiden perinteiden vaaliminen on näiden päivien oleellinen tehtävä, päivien, jotka saan viettää suomalaisten toverien seurassa."

"Te, Herra Ministeri, olette viitannut tulevaisuutta verhoavaan hämärään. Sellaisessa hämärässä on omakohtainen selvyys ja luja tahto sekä päättäväisyys ainoa valo, joka ohjaa oikeaan.

"...emme vain me saksalaiset sotilaat, mutta myöskin koko Saksan kansan suhtautuu tämän kannan omaksumiseen mitä myötämielisimmin..."

"...huomattavia sotilaallisia ominaisuuksia omaava puolustusystävällinen kansa ja määrätietoinen johto luovat sen aseen, jota hallitus selväpiirteisen tahtonsa toteuttamiseksi tarvitsee. Ymmärrän sen vuoksi, että Suomi nojaten tähän lujaan tahtoon sekä suureen puolustusvalmiuteen katsoo yhtä rauhallisesti tulevaisuuten kuin Saksan kansakin.

Hitleriläinen kenraali W. Erfurth selittää muistelmateoksessaan hirtehishumoristisesti, että Halderin vierailun tarkoituksena oli ainoastaan vaalia "ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyttä suomalais-saksalaista aseveljeyttä (vapaaehtoinen suomalainen jääkäripataljoona Saksassa ja Saksan apu Suomelle "kansalaissodan" aikana 1918)"

Kesäkuun 30 pnä kenraali Halder matkusti Karjalan kannakselle tarkastamaan linnoituslaitteita ja seuraamaan tykistöammuntoja, ja seuraavana aamuna matka jatkui Kemiin ja Rovaniemelle.

Hallitus kieltäytyy yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan

Heinäkuun 14 pnä 1939 Englannin ulkoministeri Halifax vastaanotti Suomen lähettiläs Gripenbergin ja viittasi pääministeri Chamberlainin parlamentin alahuoneessa 10.7.1939 esittämään uuteen lausuntoon, jonka mukaan Englanti halusi säilyttää Baltianmaiden ja Suomen "puolueettomuuden". Tämäkin lausunto tarkoitti sitä, että Gripenberg luovutti Halifaxille muistion, jossa Suomen hallitus ilmoitti kieltäytyvänsä yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan ja tulevansa kohtelemaan "hyökkääjänä" jokaista valtiota, joka pyrkisi antamaan apua Saksan hyökkäyksen torjumisessa.

Elokuun 11-12 pnä 1939 toimeenpantiin Karjalan kannaksella kenraali Mannerheimin johdolla suuret taisteluharjoitukset. Niiden yhteydessä puolustusministeri Niukkanen otti Ruotsin puolustusministeri Sköldin kanssa puheeksi Ruotsin osallistumisen "mahdolliseen Venäjän ja Suomen väliseen sotaan."

Tri C.O. Frietsch huomauttaa edellä mainittujen tapahtumien johdosta hienon ironisesti: "Voi olla, etteivät venäläiset oikein käsittäneet senkaltaisia seikkoja kuin linnoitustöitä Karjalan kannaksella, ulkomaalaisten upseerien vierailuja Leningradin melkein mielenosoituksellisessa läheisyydessä, taisteluharjoituksia jne. täysipainoisiksi ilmaisuiksi Suomen rauhantahdosta.

Suomen hallitsevat oikeistopiirit omaksuivat vuoden 1939 neuvottelujen tässä vaiheessa lännen vallanpitäjien ja Wenner-Grenin kaltaisten "välimiesten" toivoman torjuvan kannan Neuvostoliiton ehdotuksiin, joiden jopa Englannin nykyinen vanhoillinen pääministeri Winston Churchill silloin tunnusti vastaavan kaikkien rauhantahtoisten valtioiden elinetuja.

Siten mainitut oikeistopiirit myötäilivät Hitler-Saksan hyökkäyksen valmisteluja ja uuden sodan sytyttämistä.

Neuvostoliiton ja Suomen neuvottelut

Vuoden 1939 syksyyn mennessä sekä Englannin ja Ranskan että Baltian-maiden ja Suomen hallitsevat oikeistopiirit olivat antaneet selvästi ymmärtää, että niiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa sodan aloittamisessa ja hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta.

Tällaisella menettelyllään mainitut oikeistopiirit asettivat Neuvostoliiton ratkaistavaksi kysymyksen:

Mitä oli näissä olosuhteissa tehtävät Neuvostoliiton puolustamiseksi Hitler-Saksan hyökkäystä vastaan, hitleriläisen raakalaisvallan nujertamiseksi ja sodan lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti sekä Euroopan kansojen pelastamiseksi hitlerismin ikeestä.

Ratkaistessaan tätä kysymystä Neuvostoliitto näki välttämättömäksi ensiksikin suostua Saksan ehdotukseen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta. Tämä sopimus, joka allekirjoitettiin elokuun 23 pnä 1939, antoi Neuvostoliitolle vielä 22 kuukauden ajan varustautua edellä mainittujen tehtävien menestykselliseen suorittamiseen.

Toiseksi Neuvostoliitto syyskuun loppupuolella 1939 heikensi Saksan hyökkäysasemia pelastamalla Puolan itäisen osan saksalaiselta miehitykseltä: ottamalla haltuunsa Länsi-Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän sekä ryhtymällä rakentamaan puolustuslinjaa näiden alueiden länsirajalle.

Kolmanneksi Neuvostoliitto muutamia päiviä tämän jälkeen edelleen heikensi Saksan hyökkäysasemia solmimalla Baltian-maiden kanssa sopimukset keskinäisestä avunannosta.

Neljänneksi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin sulkeakseen sen avoimen hyökkäysreitin, jonka Suomen alueet tarjosivat Saksan hyökkäykselle varsinkin Leningradin väestö- ja teollisuuskeskusta vastaan. Tässä tarkoituksessa Neuvostoliitto lokakuun 5 pnä 1939 ehdotti Suomen hallitukselle neuvotteluja tällaisista toimenpiteistä.

Englannin pääministeri Churchill tunnusti Neuvostoliiton ehdotuksen oikeutuksen toteamalla Baltian-maiden kanssa syksyllä solmittujen sopimusten johdosta:

"Siten Neuvostoliiton sotavoimat olivat nopeasti pystyttäneet esteen Saksan mahdollisille pyrkimyksille sekä Leningradiin etelästä johtavalla tiellä että toisella puolella Suomenlahtea. Ainoastaan tie Suomen kautta jäi avoimeksi."

Mutta juuri tätä Suomen kautta kulkevaa reittiä pidettiinkin edullisimpana. Englantilainen "Times"-lehti totesi jo 17.4.1919: "Jos katsomme karttaa, havaitsemme, että Pietarin pääsee parhaiten Baltiasta ja että lyhin ja vaivattomin tie kulkee Suomen kautta, jonka rajat ovat vain kolmenkymmenen mailin päässä Venäjän pääkaupungista. Suomi on Pietarin ja Pietari Moskovan avain."

Erkko ja Tanner "neuvottelevat"

Millä tavoin maamme silloinen hallitus, jonka vaikutusvaltaisimpia jäseniä olivat ulkoministeri Erkko ja valtiovarainministeri Tanner, suhtautui Neuvostoliiton lokakuun 5 pnä tekemään ehdotukseen, joka kohdistui Suomen alueen kautta tulevaa Hitler-Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan?

Käytettävissä olevat diplomaattiset asiakirjat, itse tapahtumain kulusta puhumattakaan, tekevät oikeutta Neuvostoliiton tiedonantotoimiston v. 1948 julkaisemalle yhteenvedolle.

"Neuvostoliiton hallitus tiesi hyvin, että Suomen johtavien piirien fasistiset ainekset, jotka olivat kiinteässä yhteydessä hitleriläisiin ja joilla oli suuri vaikutusvalta Suomen armeijassa, pyrkivät kaappaamaan Leningradin. Sitä seikkaa, että Hitlerin armeijan yleisesikunnan päällikkö Halder kävi jo kesällä vuonna 1939 Suomessa antamassa ohjeita Suomen armeijan korkeimmille johtajille, ei voitu pitää sattumana. Oli vaikea epäillä, etteivätkö Suomen johtavat piirit olleet liitossa hitleriläisten kanssa, etteivätkö he aikoneet tehdä Suomesta hyökkäystukikohtaa Hitler-Saksan hyökkäykselle Neuvostoliiton kimppuun."

"...kaikki Neuvostoliiton yritykset päästä yhteisymmärrykseen Suomen hallituksen kanssa molempien maiden välisten suhteiden parantamiseksi olivat tuloksettomia."

"Suomen hallitus hylkäsi toisen toisensa jälkeen kaikki Neuvostoliiton ehdotukset, joiden tarkoituksena oli taata Neuvostoliiton ja samalla Leningradin turvallisuus, siitä huolimatta, että Neuvostoliitto oli valmis tyydyttämään Suomen oikeutetut vaatimukset."

"Näillä ja muilla samantapaisilla vihamielisillä teoilla ja provokatioilla Neuvostoliiton-Suomen rajalla Suomi pani alulle sodan Neuvostoliittoa vastaan."

Vaikka Yhdysvalloissa julkaistu asiakirjakokoelma Saksan ulkopolitiikasta on kokoonpantu tarkoituksella antaa Neuvostoliiton pyrkimyksistä harhaanjohtava ja epäedullinen kuva, niin sekään ei voi olla todistamatta, että maamme vallanpitäjien suhtautuminen Neuvostoliiton ehdottamiin neuvotteluihin palveli ensi sijassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Tällainen suhtautuminen ei voinut olla johtamatta neuvottelujen katkeamiseen ja sodan puhkeamiseen.

Kun Neuvostoliiton ehdotus oli jätetty Suomen lähettiläälle Moskovassa lokakuun 5 päivän iltana, niin jo seuraavana päivänä Saksan täkäläinen lähettiläs Wipert von Blücher saattoi "erittäin kiireellisessä" sähkeessä tiedottaa Saksan ulkoministeriölle seuraavaa:

"Ulkoministeri ilmoitti minulle erittäin luottamuksellisesti, että Molotov oli eilen sanonut Suomen ministerille Moskovassa, että, ottaen huomioon sodan johdosta syntyneen tilanteen, Venäjän hallitus haluaisi vaihtaa mielipiteitä poliittisista kysymyksistä Suomen hallituksen kanssa. Venäjän hallitus toivoo, että ulkoministeri tai joku muu Suomen hallituksen täysivaltainen edustaja saapuisi Moskovaan mahdollisimman pian."

"Ulkoministeri korosti, että jos Venäjä miehittäisi Ahvenanmaan tai jonkun tärkeän suomalaisen tukikohdan (harbor) [anlegeplatz], Baltian strateginen tilanne muuttuisi perusteellisesti Saksan vahingoksi. Hän vihjaisi hienovaraisesti haluavansa tietää, tulisiko Suomi saamaan mitään tukea Saksalta Venäjän esittäessä kohtuuttomia vaatimuksia..."

Tästä sähkeestä käy ilmi, että ministeri Erkko, joka julkisuudessa esiintyi "ehdottoman puolueettomuuden" kannattajana, aloitti neuvottelut Saksan hyökkäyksen torjumiseksi vihjaisemalla "erittäin luottamuksellisesti" ja "hienovaraisesti" Saksan lähettiläälle, että Saksan tulisi pyrkiä ehkäisemään sen hyökkäysvalmistelujen torjumista tarkoittavat toimenpiteet.

Silloinen puolustusministeri Niukkanen selostaa maamme vallanpitäjien neuvottelutapojen toista puolta: "Yleisesikunnassa ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa katsottiinkin tilanne sellaiseksi, että oli ryhdyttävä varmistustoimenpiteisiin... Niinpä pantiinkin 6.10.1939 aikaisemmin selostettu aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto käyntiin. Rauhanajan armeijan - joka oli vahvistettu jo siten, että 21.8. kotiutetut asevelvolliset oli 15.9. kutsuttu takaisin palvelukseen... - käskettiin siirtyä sodan ajan kokoonpanoon ja lähetettiin Kannakselle... Käkisalmen, Salmin, Lieksan ja Joensuun sotilaspiirien joukot kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Näillä käskyillä kokoontui neljässä vuorokaudessa n. 50.000 miestä." "Samana päivänä lähtikin Turun, Keski-Suomen ja Karjalan sotilasläänien reserviläisille henkilökohtainen käsky, jossa heidät kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Muutaman vuorokauden kuluessa olivat siten kokoontuneet ensimmäiset varsinaiset liikekannalepannut reserviläisdivisioonat, yksi Länsi- ja toinen Itä-Kannakselle sekä kolmas Laatokan pohjoispuolelle. Aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto oli toiminut nopeasti, äänettömästi ja täsmällisesti."

Maamme vallanpitäjien harrastama ns. voimapolitiikka palveli Hitlerin hyökkäyssuunnitelmia ja teki mahdottomaksi ystävällisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa hyökkäyksen uhkaa vastaan.

Diplomaattista toimintaa

Edellä mainittujen "hienovaraisten vihjausten" ja "varmistustoimenpiteiden" jälkeen hallitus lokakuun 9 päivän iltana lähetti valtioneuvos J.K. Paasikiven Moskovaan ottamaan selvää Neuvostoliiton ehdotuksista, mutta varustamatta häntä kuitenkaan asianmukaisilla neuvotteluvaltuuksille.

Samalla lokakuun 9 päivälle on päivätty Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin, vapaaherra Ernst von Weizsächerin allekirjoittama muistio, jonka mukaan:

"Ruotsin ministeri kävi tänään luonani kertoen minulle, että Baltian alueella syntyisi erittäin vakava tilanne, jos Venäjä esittäisi Suomelle vaatimuksia... Ministeri halusi saattaa edellä sanotun tietooni ottaen huomioon Ruotsin ja Suomen väliset suhteet. Ei tulisi unohtaa, että Suomessa päinvastoin kuin Virossa ja Latviassa pitivät valtaa vahvat ja pontevat (vigorous) voimat...

Seuraavan, lokakuun 10 päivän iltana von Blücher lähetti Saksan ulkoministeriölle Helsingistä mm. seuraavat kaksi "erittäin kiireellistä" tiedonantoa:

"Ulkoministeri jätti minulle seuraavalla tavalla muotoillun kysymyksen: 'Pidättyykö Saksa häiritsemästä Ruotsia, jos Ruotsi tulisi Suomen avuksi sotilaallisesti?'..."

Varsin valaisevat on Saksan ulkoministeriön neuvosmies Walther Hewel'n laatima muistio "ruotsalaisen tutkimusmatkailija Sven Hedinin vierailusta Führerin luona lokakuun 16 pnä 1939". Hedin, joka kuului Hitlerin henkilökohtaisiin ystäviin, työskenteli toisen maailmansodan aikana Saksan tiedustelulaitoksen hyväksi. Muistio kertoo:

Sven Hedinin arveli, että Ruotsi joutuisi pian auttamaan Suomea, ja pelkäsi, että Ruotsi täten joutuisi vastakkain Saksan kanssa... Sven Hedinin kysyessä, eikö Führer voisi auttaa Ruotsia, tämä sanoi, että hän ei hyökkäisi Ruotsin selkään..."

"Hyvästellessään Hedin kysyi vielä kerran, mitä Saksalla oli sanottavana Ruotsille, jos tämä joutuisi vaikeuksiin Suomen takia: 'Antaako Saksa Ruotsille siunauksensa tässä taistelussa?' Führer vastasi: 'Me emme hyökkää Ruotsin selkään'."

Lokakuun 18 pnä 1939 alkoi Tukholmassa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtionpäämiesten ja ulkoministerien yhteinen konferenssi.

Konferenssin kulissientakaisiin järjestäjiin kuului aikaisemmin mainittu Göringin "välimies" Axel Wenner-Gren.

Sven Hedin ehätti parahiksi Tukholmaan saattaakseen tietoon, että Hitler ei aio "hyökätä Ruotsin selkään", jos se "joutuu auttamaan Suomea".

Englantilainen oikeistolehti "Daily Mail" oli edellisenä päivänä (17.10.1939) antanut konferenssille evästyksensä:

"Jos presidentti Kallio voi saada muodolliset takeet sotilaallisesta, moraalisesta ja rahallisesta avusta, Suomi tulee pitämään hyvin puolensa."

Tukholman konferenssi ei ylenkatsonut englantilaista evästystä eikä tuottanut pettymystä Hitlerin ja Göringin "välimiehille".

Erkko ja Tanner "pitivät puolensa" Neuvostoliiton ja Suomen välisissä neuvotteluissa niin hyvin, että sota alkoi marraskuun 30 pnä ja päättyi Moskovan rauhaan maaliskuun 12 pnä 1940.

Maamme hallitsevat oikeistopiirit, joiden torjuva suhtautuminen Neuvostoliiton ehdotuksiin syksyllä 1939 palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja, perustelivat tätä suhtautumistaan väittämällä puolustavansa Suomen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Tämä merkitsi väitettä, että Neuvostoliiton ehdotukset muka kohdistuivat maamme itsenäisyyttä ja riippumattomuutta vastaan.

Tällaiset väitteet ovat jyrkässä ristiriidassa totuuden kanssa. Neuvostoliiton toimenpiteet tarkoittivat Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumista, hitlerismin murskaamista ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamista. Johdonmukainen suomalainen isänmaanystävä ei voi olla hyväksymättä Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi.

Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat sitävastoin tähtäsivät Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden ja riippumattomuuden hävittämiseen, näiden maiden muodostamiseen Saksan alusmaiksi. Avustaessaan Hitlerin hyökkäyspolitiikkaa Suomen taantumukselliset vallanpitäjät avustivat pyrkimystä maamme riippumattomuuden hävittämiseen. Näiden vallanpitäjien menettely, joka johti sotaan Neuvostoliittoa vastaan, ansaitsee siis ankaran tuomion.

Ns. talvisota 1939-1940

Edellä selostetut tosiasiat kumoavat tarinan, että Mannerheimin ja Tannerin johtamat piirit olisivat ns. talvisodassa taistelleet Hitler-Saksan valtapyrkimyksiä vastaan, Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Todellisuudessa mainitut piirit taistelivat Hitlerin valtapyrkimysten puolesta, maamme itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaamista vastaan.

Asiakirja-aineisto vahvistaa nämä toteamukset.

Lähettiläs von Blücherin raporteissa Saksan ulkoministeriölle sodan syttymisen jälkeen toistuu lakkaamatta valitus, että Neuvostoliitto vaarantaa Saksan tärkeitä etuja, etenkin kuparin, molybdenin ja nikkelin saantia Suomesta.

Joulukuun 7 pnä 1939 von Blücher osoittaa valituksensa henkilökohtaisesti vapaaherra von Weizsäckerille ja selittää seikkaperäisesti, mitä Neuvostoliiton toimenpiteet merkitsivät Saksan sodankäynnin kannalta:

"...meille merkitsee sitä, että Suomi lakkaa olemasta eräiden sellaisten raaka-aineiden hankkija, jotka ovat sotaa varten erittäin tärkeitä - kupari, molybdeni sekä myöhemmin mahdollisesti nikkeli ja rauta - ja myöskin eläinkunnasta saatavat elintarvikkeet, varsinkin Pohjoisen Jäämeren kala..."

"Yhteenvetona haluaisin sanoa, että Venäjä, jolla ei ole mitään menetettävänä Suomessa tai muualla Pohjolassa, suorittaa nykyisen linjansa kustannukset Saksan taskusta. Venäjän toimenpide tulee Saksalle maksamaan.
1. Laivaliikenteen halvaantuminen Suomen kanssa;
2. Kaupankäynnin pysähtyminen Suomen kanssa;
3. Koko saksalaisen asutuksen evakuoimisen ja niiden saavutusten poisheittäminen, jotka saksalaiset ovat luoneet vuosikymmenien työllä;
4. Vaaran, että koko Itämeren kauppa halvaantuu..."

Mussolinin ulkoministerin, kreivi Cianon päiväkirja sisältää seuraavan merkinnän joulukuun 8 päivältä 1939: "Vastaanotan Suomen ministerin, joka kiittää minua maalleen annetusta moraalisesta avusta sekä pyytää aseita ja mahdollisesti spesialisteja. Meidän taholtamme ei ole mitään aseiden lähettämistä vastaan; muutamia lentokoneita on jo lähetetty. Tämä on kuitenkin mahdollista ainoastaan niin kauan kuin Saksa sallii kuljetuksen. Mutta kuinka kauan Saksa tulee vielä suostumaan? Ministeri vastaa, että se puoli asiasta on järjestyksessä, ja uskoo minulle, että Saksa itsekin on toimittanut aseita Suomelle, luovuttaen tälle määrättyjä varastoja, varsinkin puolalaisesta sotasaaliista."

Fasistisen Italian yhteistyö Suomen hallitsevien oikeistopiirien kanssa todistetaan edelleen saman päiväkirjan merkinnöissä tammikuun 2 ja 15 päiviltä 1940:

"Suostutan Ducen sallimaan vapaaehtoisten lähettämisen Suomeen, missä tarvitaan taistelulentäjiä ja tykistömiehiä. Huomenna sovin asiasta Suomen ministerin kanssa."

"Asetan ulkoministeriöön erityisen toimiston Suomea varten. Tämän toimiston tehtävänä on yhdensuuntaistaa kaikki poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset ponnistuksemme tämän Baltian kansakunnan hyväksi. Uskon sen kapteeni Bechille."

Ulkoministeri Tannerin tamperelainen äänenkannattaja "Kansan Lehti" esitti pääkirjoituksessaan 24.1.40 kiitoksensa Italian fasistihallitukselle:

"Neuvostoliiton bolshevistinen propaganda on Suomen tapahtumien yhteydessä viime viikkoina suunnannut rumputulensa... viimeksi myös Italiaan, koska Mussolini on näyttänyt omaksuvan päättävän kannan kommunismia vastaan... Italian johdonmukainen pysyminen vanhassa kommunisminvastaisessa asenteessaan ärsyttää tietenkin Kremlin itsevaltiasta... Suomi on Pohjolan lukkona neuvostovaltaa vastaan, Italian johtama valtaryhmitys kaakon vartijana, länsivaltojen ja Turkin liitto salmien sekä Etu-Aasian suojana, Japani vartioimassa kaukoitää.

Nämä ns. vapaan maailman silloiset ääripiirteet osoittavat havainnollisesti, millaisten etujen puolesta maamme vallanpitäjät kävivät talvisotaansa.

Amerikkalaisen senaattori Vandenbergin joulukuun 8 pnä 1939 esittämä vaatimus, että Yhdysvaltain olisi katkaistava diplomaattiset suhteensa Neuvostoliittoon, osoitti hänen johdonmukaisesti noudattavan aikaisemmin mainitussa neuvottelukokouksessa 23.11.37 edustamaansa hitleriläistä linjaa.

Valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjoista ja muista lähteistä käy ilmi, että maamme useat oikeistojohtajat suhtautuivat talvella 1940 myötämielisesti pyrkimyksiin, jotka tähtäsivät Hitler-Saksan ja länsivaltojen sotatoimien yhdistämiseen Neuvostoliittoa vastaan. Näiden pyrkimysten menestyminen olisi epäilemättä aiheuttanut Suomen täydellisen raunioitumisen ja todennäköisesti pitkittänyt toista maailmansotaa jopa vuosilla. Ruotsin silloinen ulkoministeri Günther kertoo muistiinpanoissaan keskustelustaan Pariisista saapuneen Ruotsin pääkonsuli Nordlingin kanssa maaliskuun 2 pnä 1940:

"Nordling ilmoitti, että Ranskan hallitus nyt olisi valmis lähettämään joukkoja Suomeen, ensi kädessä 50.000 miestä, jotka lähetettäisiin Narvikin kautta. Näiden joukkojen lähettäminen sisältyisi yleiseen hyökkäyssuunnitelmaan Neuvostoliittoa vastaan, suunnitelmaan, joka maaliskuun 15 päivästä alkaen pannaan käyntiin Bakua vastaan ja jo sitä ennen Suomen kautta."

Tämän "yleisen hyökkäyssuunnitelman" pohjoisen osan toteuttamista varten Englannin ja Ranskan taantumusaineksilla oli Helsingissä "erikoislähettiläinään" kenraali Ling ja eversti Ganeval, jotka ylläpitivät kosketusta Mannerheimiin, Rytiin ja Tanneriin. Neuvostoarmeijan läpimurto Kannaksella ja sitä seurannut rauhansopimus tekivät tämän mielettömän suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.

Hitlerin "ensimmäinen kierros"

Neuvostohallituksen kaukonäköinen politiikka esti Saksaa tällä kertaa toimeenpanemasta avointa sotilaallista interventiota Suomeen, kuten oli tapahtunut v. 1918. Hitler ja kumppanit olivat kuitenkin täysin selvillä siitä, että Suomen taantumus taisteli talvisodassa heidän etujensa puolesta.

Edellä on jo ollut puhetta Hitler-Saksan myötävaikutuksesta Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-1940.

Ei ole yllättävää, että kreivi von der Goltz, joka v. 1918 johti Saksan interventiojoukkoja Suomessa, syksyllä 1939 kiiruhti vakuuttamaan Mannerheimille solidaarisuuttaan.

Hitlerin ulkoministeri Ribbentrop kertoo muistelmissaan: "Tässä selkkauksessa monien saksalaisten, Hitler mukaanluettuna, myötätunto on suomalaisten puolella. Tämä oli inhimillisesti ymmärrettävää, ja muistaen ensimmäisen maailmansodan aikaista asetoveruutta minäkään en evännyt suomalaisilta myötätuntoani tässä sodassa..."

Äskettäin on väitetty, että Hitler käydessään 4.6.42 Mannerheimia tervehtimässä esitti tälle valittelunsa: "...valitan kovin, ettemme me - Jumala olkoon Suomen kansalle armollinen - voineet ensimmäisellä "kierroksella" auttaa. Mutta se ei ollut mahdollista."

Silloinen puolustusministeri Niukkanen on kyllin rehellinen tunnustaakseen, että Suomen talvisota Neuvostoliittoa vastaan palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Hän huomauttaa, että Saksan taholta "kehotettiin Ruotsia antamaan Suomelle kaikkea mahdollista apua", ja väittää: "Tunnettua oli, että ainakin Saksan sotilasjohdon ehdoton myötätunto oli koko ajan Suomen puolella. Se toivoi Suomen vastarinnan olevan senkin vuoksi mahdollisimman lujaa, että venäläiset joutuisivat paljastamaan uusia sodankäyntimenetelmiään, koska se oli tietoinen siitä, että Saksan ja Neuvostoliiton aseellinen yhteentörmäys ei ollut vältettävissä."

"...Saksa olisi mielellään nähnyt Ruotsin ja länsivaltojen avustavan meitä tehokkaasti ja siten liittyvän rinnallemme sotaan Neuvostoliittoa vastaan... Saksalle ei voinut ollut mikään niin toivottavaa kuin se, että Englanti olisi asennoitunut Neuvostoliittoa vastaan."

Se, että Suomen taantumus talvisodassa palveli natsilaisen diktatuurin etuja, kumoaa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja SAK:n johtomiesten julistuksessaan 4.12.39 esittämän väitteen, että he olisivat taistelleet "maan itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan puolesta". Yhtä kaukana maamme itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan eduista oli sekin, että Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, "neuvoteltuaan asiasta myöskin Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton työvaliokunnan kanssa", helmikuun 15 pnä 1940 solmi yhteistyösopimuksen fasistisen suojeluskuntajärjestön kanssa ja sopimukseen liittyvässä julkilausumassaan ilmoitti, että "puoluetoimikunta ei katso enää olevan olemassa esteitä sosialidemokraattisesti ajattelevan työväen liittymiselle suojeluskuntiin".

Hallituspiirien mielialat ja suunnitelmat talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin rauhan solmiminen oli käynyt väistämättömäksi, kuvastuvat eräistä lausunnoista valtioneuvoston istunnossa maaliskuun 9 p:nä 1940 klo 22.

Söderhjelm: "Minusta olisi helpompaa mennä tähän, jos oltaisiin vakuutettuja siitä, että kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan."

Tanner: "Ajatus on sellainen, mutta sitä ei saa esittää. Luulen, että jokainen ajattelee, että jos tulee otollinen hetki, valloitetaan menetetty alue takaisin."

Taistelu Suomen itsenäisyydestä

Hitler-Saksan ja Suomen sotilaspiirit tunnustivat "jatkosodan" aikana avoimesti, että ns. talvisota Neuvostoliittoa vastaan 1939-1940 oli esinäytös Saksan hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan 1941-1944. Saksalainen yliluutnantti George Soldan ilmoittaa nojaavansa Suomen armeijan päämajan käsityksiin lausuessaan helmikuussa 1943 erään talvisotaa koskevan propagandateoksen johdannossa:

"Tällä hetkellä on lupa luonnehtia Suomen sankaritaistelu talvella 1939/40 sen valtavan kamppailun esinäytökseksi, jota me edelleen käymme. Se on muodostunut suorastaan osaksi omaa taisteluamme.

Jos Saksan ja Suomen taantumukselliset vallanpitäjät olisivat menestyneet sodankäynnissään vuosina 1939-1944, niin Suomi olisi menettänyt valtiollisen itsenäisyytensä ja liitetty Saksan valtakuntaan. Tämä päämäärä vahvistettiin Hitlerin päämajassa 16.7.41 käydyssä neuvottelussa, jota koskeva muistio kertoo:

"Suomalaiset halusivat Itä-Karjalan, mutta Saksa ottaa Kuolan niemimaan siellä olevien suurten nikkelikaivosten takia.
Suomen liittämistä (annexation) liittovaltioksi olisi valmisteltava varovaisesti. Suomalaiset haluavat Leningradin aluetta; Führer hävittää Leningradin maan tasalle ja luovuttaa sen sitten suomalaisille."

Taistelu Saksan ja Suomen hallitsevien oikeistopiirien sodankäyntiä vastaan vuosina 1939-1944 oli taistelua Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli osallistua tähän taisteluun kaikella voimallaan.

Neuvostoliiton viisas politiikka toisen maailmansodan edellä ja aikana loi edellytykset Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumiselle, hitleriläisen sotakoneiston nujertamiselle ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiselle.

Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli tukea Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi ja Suomen kuten muiden Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiseksi.

Loppulause

Tässä kirjasessa esitettyjen asiatietojen tarkoituksena on hälventää väärinkäsityksiä, jotka ovat omiaan hidastuttamaan Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden kehittymistä, jarruttamaan kamppailua maamme rauhan turvaamiseksi ja siten vahingoittamaan kansamme perusetuja.

Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.

Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.

Tietämättömyyteen vedotaan joskus lieventävänä asianhaarana, mutta se ei suinkaan tee rikollista menettelyä kunniakkaaksi. Jos rikollinen toiminta jatkuu, vaikka tosiasiat ovat tiedossa, niin tietämättömyyteen ei ole mahdollista vedota edes lieventävänä asianhaarana.

Kaikki se, mitä nykyään tiedetään tapahtumista 15 vuotta sitten, antaa kansallemme aihetta seuraaviin johtopäätöksiin:

I. Maamme silloisten vallanpitäjien politiikan puolustaminen ja heidän ns. talvisotansa muistojen vaaliminen merkitsee ja tarkoittaa itse asiassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan puolustamista. Se tähtää taantumuksen perinteellisen saksalais-suomalaisen aseveljeyden elvyttämiseen ja palvelee Saksan uuden hyökkäyksen valmisteluja maamme riippumattomuutta vastaan.

- Mainitun politiikan puolustaminen ja vaaliminen on ehdottomasti tuomittava.

II. Länsi-Saksan natsilaisen sotakoneiston kunnostaminen kohdistuu jälleen Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden rauhaa ja riippumattomuutta vastaan.

- Suomen hallitusvallan ja kaikkien maamme riippumattomuuden ja rauhan kannattajien velvollisuutena on siis osallistua kamppailuun Länsi-Saksan jälleen varustelua vastaan.

III. Suomen ja koko Euroopan rauhan turvaaminen vaatii nykyisessäkin tilanteessa kollektiivisen (yhteis-) turvallisuuden järjestelmää, jollaista Neuvostoliitto on ehdottanut.

- On siis pyrittävä nostamaan kaikki edistyksen voimat maassamme yhteiseen taisteluun kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän toteuttamisen puolesta.