Historiallinen materialismi on tiedettä

Reijo Katajaranta
http://www.kolumbus.fi/r.katajaranta/
r.katajaranta@kolumbus.fi

Historiallisen materialismin tutkimuskohde
Kaikki tieteet pyrkivät selvittämään oman alueensa lainalaisuuksia kuten erityistieteet kemia, matematiikka, fysiikka. Historiallinen materialismin pyrkii selvittämään yhteiskuntakehityksessä ilmeneviä yleisimpiä kehityksen lainalaisuuksia.

Historiallisen materialimin lähtökohtana on dialektinen materialismi, ristiriitojen löytyminen yhteiskunnasta itsestään, ei ajattelusta kunten Kantilla vaan objektiivisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Historiallinen materialismi syntyi 1840- luvulla Karl Marxin ansiosta. Vaikka Friedrich Engels myöhemmin 1870-80 luvuilla hyvin ansiokkaasti selvitteli kirjoituksissaan historiallista materialismia (esim. kirjoitukset ”Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä”, ”Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi”), hän itse myöntää, että keskeiset ajatukset historiallisesta materialismista ovat Karl Marxin luomia 1840-luvulla, (esim. kirjoituksissa ”Pyhä perhe” ja ”Saksalainen ideologia”).( Hegelin filosofia / Feuerbachin merkitys: "Wesen der Christenthums" ( Valitutut teokset 3 s. 310)

Lähtöajatus historiallisessa materialismissa on materialistinen. Toisin kuin idealistisissa maailmankuvissa jumalat tai kohtalo ovat kaiken takana historiallinen materialismi katsoo, että ihminen omilla teoillaan luo oman historiansa, on vastuussa maailman kohtaloista ja kehityksestä, on itse syypää sotiin tai saa omalla toiminnallaan aikaan kehitystä ja parannusta oloihinsa. Historiallinen materialismi pyyhkäisee sivuun kaikki aikaisemmin - ja vielä nykyisinkin usein esitetyt käsitykset, joissa maailman menoa säätelivät tiedostamattomat ilmiöt, kohtalot, jumala, tai hallitsevien luokkien suoraan jumalalta saadut etuoikeudet - tai käsitykset, että historia on vain tulkintaa, sitä miksi se milloinkin kirjoitetaan, että historia on vain ihmisen ajankulukseen itselleen luomia myyttejä.

Historiallinen materialismi on tiedettä. Samoin kuin luonnontieteissä, fysiikassa, kemiassa, biolo-giassa jne. vallitsevat omat lainalaisuutensa, joita näiden alojen tieteet selvittelevät, samoin ihmiskunnan historiassa on löydettävissä omat yleisimmät kehityslait. Näiden kehityslakien löytäminen on juuri historiallisen materialismin tehtävä. Nykyajan porvarillinen tiede ei tätä tunnusta vaan näkee historian edelleenkin erilaisten sattumien ja merkkihenkilöiden temmellyskenttänä, josta mitään kehitystä ohjaavia lainalaisuuksia ei voida löytää. Korkeintaan porvarillinen historiatutkimus voi todeta, että asiat historiassa toistuvat: ”Ei mitään uutta auringon alla”.

Historiallisen materialismin tieteellisyyden kiistävät myös ns. positivistisille tieteille ajattelunsa rakentavat tiedemiehet. Heidän mielestään todellisiksi tieteiksi voidaan lukea vain tieteet, joissa voidaan tehdä tarkkoja havaintoja ja varmistaa nämä havainnot kokeilla. On selvää, ettei historiassa voida tehdä kokeita positivististen tiedemiesten tarkoittamalla tavalla. Emme voi järjestää puhtaita koeolosuhteita, emmekä voi uusia esim. Lokakuun vallankumousta. Kokeiden puuttumisen ei kuitenkaan saa merkitä historiallisen materialismin tieteellisyyden kiistämistä sillä tosiasia on, että ihminen ja hänen yhteiskuntansa on aikojen kuluessa kehittynyt. Tämä kehitys on voinut tapahtua vain joko jonkun yliluonnollisen, ”jumalan” edesauttamana, jolloin se on kaiken järjellisen tarkastelun takana. Toinen vaihtoehto on, että kehitys on tapahtunut yhteiskunnassa itsessään olevista materiaalisista syistä dialektiikan kehityslakien mukaisesti. Kommunistinen liike hyväksyy vain tä-män jälkimmäisen vaihtoehdon. (ehdottaisin suomentamista perään M.L.)

Historiallinen materialismi ei tietenkään anna valmiita vastauksia kaikkiin erilaisiin yhteiskunnassa esiin nouseviin tilanteisiin. Esim. poliittiset ajankohtaiset ja konkreettiset kysymykset on aina osattava nostaa itse esiin. Ja niihin on haettava ratkaisuja oma-aloitteisesti, vastauksia emme saa suoraan historiallisen materialismin oppikirjasta. Historiallinen materialismi voi toimia kuitenkin näiden ratkaisujen taustana. Sieltä voidaan löytää selvä suunta, mihin historian palloa pitäisi milloinkin pyörittää.

Historiallinen materialismi on tiede myös siinä mielessä, että sen sisältämä tieto kehittyy ja kertyy sukupolvelta toiselle, historian käännekohdista toiseen. Siksi jokaisen uuden sukupolven tulee perehtyä historiallisen materialismin keskeisiin saavutuksiin voidakseen itse viedä yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin.
Historiallisen materialismin mukaan historia on jatkumo, prosessi, jossa nykyhetki aina määräytyy menneisyydessä tapahtuneen kehityksen tuloksena ja luo pohjan tulevaisuuden ratkaisuille.

Luonnehtiessaan yhteiskuntakehitystä luonnonhistorialliseksi prosessiksi Engels kirjoitti:”... historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen konfliktista, ja taas joukko erikoisia elinehtoja tekee jokaisen tahdon siksi mikä se on. Siis on olemassa lukemattomia ristiin käyviä voimasuunnikkaita ja tuon ristiinkäynnin seurauksena on yksi yhteistulos - historiallinen tapahtuma. Tätä historiallista tulosta voidaan pitää yhden, kokonaisuutena, tiedottomasti ja tahdottomasti vaikuttavan voiman tuotteena. Sillä mitä joku yksi tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä lopputuloksena syntyy, on jotakin mitä kukaan ei ole tahtonut. Näin tähänastinen historia on kulkenut luonnonhistoriallisen prosessin tavoin ja on oleellisesti myös samojen likkuntalakien alainen”.

Aineellinen tuotanto, yhteiskunnallisen elämän perusta

Keskeinen ajatus historiallisessa materialismissa on, että aineelliset olosuhteet määräävät lopulta ihmisen ajattelun ja toiminnan. Ihmisen oleminen määrää ihmisen tajunnan. Ihminen syntyy tiettyyn maahan, tiettyyn kaupunkiin tai kylään, tiettyyn perheeseen. Jo näistä lähtökohdista määräytyy ihmisen äidinkieli ja käsitykset lähiympäristöstä sekä monet muutkin lähtökohdat elämään. Ihmisen kasvaessa hän joutuu monenlaisten yhteiskunnallisten vaikutusten piiriin, koulun, kirkon ja armeijan piiriin, työhön, tiedotusvälineiden vaikutuspiiriin. Kaikki tämä muokkaa ihmisen tajuntaa ja toimintaa. Tässä prosessissa ihmisten asema yhteiskunnassa eriytyy. Samalla eriytyvät erilaisten ihmisryhmien perimmäiset edut. Yhteiskuntaan syntyy objektiivisia ristiriitoja eri luokkien välille. Yhteiskunta uusintaa luokkasuhteitaan.

Yhteiskunnan aineelliset ja materiaaliset esim. tieteelliset edellytykset kuitenkin aina määräävät loppukädessä, mitä ihminen voi tehdä ja toteuttaa. Ihmisen ajattelu ja mielikuvitus ei koskaan voi irroittautua aineellisista edellytyksistään. Ihminen on esim. lentänyt raketilla kuuhun. Tämä on kuitenkin ollut mahdollista vasta sen jälkeen kun aineelliset edellytykset kuulennolle olivat ilmaantuneet. Esim. Leonardo da Vinci ei kuulentoon koskaan olisi kyennyt. Hän ei edes hypännyt vielä laskuvarjolla, vaikka sellaisen jo suunnittelikin. Näinollen ihminen voi ratkaista vain sellaisia tehtäviä, joita yhteiskunnan ja tieteen kehitys kulloinkin on ”tuonut pintaan”. Niinpä keskiajalla ihmiset ratkaisivat merenkulkuun ja tähtitieteeseen liittyviä ongelmia. 1800-1900 luvuilla ratkoimme teknologiaan liittyviä ongelmia. Tänään ratkomme tietotekniikaan liittyviä kysymyksiä.

Keskeinen asia yhteiskunnan materiaalisessa perustassa on aineellinen tuotanto, jatkuva keskeytymätön työprosessi, jossa ihminen uusintaa itseään päivästä ja vuodesta toiseen. Tuotantoprosessissa ihminen rakentaa asuntonsa, vaatetuksensa, elintarvikkeensa ja ruokansa, mahdollisuutensa virkistäytymiseen ja vapaa-aikaan. Kaiken tämän ehtona on työ. Yhteiskunnassa ei synny mitään ilman työtä. Kaikki tiet, rakennukset, kirkot, autot, asunnot, huonekalut ovat ihmisen työn luomia. Työprosessissa ihmiset myös erikoistuvat erilaisiin ammatteihin. Koska kukaan ei pysty yksinään rakentamaan kaikkea tarvitsemaansa, esim. autoa, jolla ajaa työhön tai tietä jolla ajaa, ihmisten asema yhteiskunassa erikoistuu tiettyyn työhön ja ammattiin. Yhteiskuntarakenteiden puitteissa ihmiset vaihtavat työnsä tuloksia, saavat palkkaa, että voivat ostaa muiden valmistamia työn tuotteita. (aineellinen tuotanto ihmistä tai ihmisyhteisöä varten, ei työprosessi sinänsä tai vieraantunut työ, vieraantuminen, ks. Taloudellis, filosofiset käsikirjoitukset, M.L.)

Yhteiskunnallisen työnjaon puitteissa syntyy myös mahdollisuus työn riistoon. Työtekijä ei useinkaan saa työnsä edellyttämää osuutta työstään, eräät taas saavat kahmittua itselleen yhteiskuntarakenteiden myötävaikutuksella paljonkin enemmän varallisuutta, mitä heidän oma panoksensa yhteiskunnallisessa työprosessissa edellyttäisi. Ihmisten jakautuminen köyhiin ja riistettyihin ja rikkaisiin on näinollen ilmiö, joka riippuu pääasiassa yhteiskuntarakenteista - ja vain osaksi ihmisten henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Yhteiskunnallinen työnjako

Yhteiskunnallisella työnjaolla on pitkä historia. Joskus n. 10 000 vuotta sitten tapahtui ensimmäinen suuri eriytyminen työnjaossa, kun ihminen oppi maanviljelyksen. Samoihin aikoihin myös ilmaantui karjanhoito luoden perustan paimentolaisuudelle. Tämän jälkeen yhteiskunnallinen työnjako on eriytynyt ensin käsityöläisammatteihin ja tavaran vaihdon lisääntymisen myötä kauppiaiden il-maantumiseen. Yhteiskunnan luokkaluonteen vakiintuessa tarvittiin luokkasuhteiden ylläpitäjäksi ja luokkavastakohtien kärjistymisen estämiseksi valtiota ja hallintoa sekä vastaavaa ideologisen hal-linnon elimiä, uskontoa, poppamiehiä, kirkkoa, pappeja. Tämä toi yhteiskunnalliseen työnjakoon sotilaat, virkamiehet ja papiston. Tavaranvaihdon vilkastuttua syntyivät ensimmäiset kaupungit kauppiaineen, käsityöläisineen, lääkäreineen, opettajineen. Rahaliikenteen yleistyessä kaupan muka-na syntyi pankkilaitos.

Löytöretkien myötä maailmanmarkkinoiden kasvaessa, vanhojen käsityöläisammattien perustalta alkoi syntyä suurtuotantoa manufaktuurien puitteissa. Manufaktuurit puolestaan olivat nykyisenkaltaisen suurteollisuuden välittömiä edeltäjiä.

Tuotantovoimat

Yhteiskunnan perustana on päivittäinen yhteiskunnallinen työprosessi, jossa ihmiset uusintavat elinehtojaan. Tuotantovoimiksi kutsutaan niitä menetelmiä, työvälineitä, koneita, tiedettä ja tekniikkaa, jota ihmiset käyttävät työprosessissaan. Tuotantovoimien taso riippuu historiallisesta kehityksestä. Tuotantovoimista määräytyy mm. ihmisten lukumäärä maapallolla. Kun n. 10 000 v. sitten ihmiset alkoivat viljellä maata, se merkitsi ihmisten lukumäärän voimakasta kasvua. Auran keksiminen tehosti maanviljelystä ja edelleen nosti ihmiskunnan lukumäärää. Viime vuosisatoina tapahtunut tieteen ja tekniikan kehittyminen, teollisuus, sekä lääketieteen kehittyminen ovat saattaneet ihmiskunnan kasvun räjähdysmäiseen kasvuun. Kun 2000 v. sitten ihmisten lukumäärä maapallolla oli n. 300 milj. niin nyt se on jo lähelle 6 miljardia.

Nyt voidaankin sanoa, että maapallon raaka-aine ja energiavarat tulevat ihmiskunnan kasvun esteeksi. Maapallo ei kestä mitä tahansa tuotantovoimien kehitystä, vaan luonnonvarojen säästäminen ja teollisuuden saastuttavuuden vähentäminen ym. luontoon liittyvät tekijät on otettava yhä enemmän huomioon.

Tuotantovoimiin luetaan siis työvälineet ja koneet, kaikki se tiede ja tekniikka, jota ihminen käyttää yhteiskunnallisessa työprosessissaan ja ihmisten elinehtoja uusiessaan. Ja tietysti ihminen itse työvoimana.

Tuotantosuhteet

Puhuimme jo aikaisemmin, että työprosessissa tapahtuu erikoistumista erilaisiin ammatteihin. Kun katsotaan koko yhteiskunnallista aineellista työprosessia, havaitaan, että myös ihmisten asema tässä työprosessissa eriytyy. Toiset omistavat tuotantovälineitä, toiset johtavat työprosessia ja useimmat toimeenpanevat yhteiskunnallisen työprosessin omalla työllään, suunnittelevat ja rakentavat rakennuksia, toimivat kaupan myyjinä tai esimiehinä, työskentelevät sairaalassa hoitajina ja lääkäreinä.

Niitä suhteita, joihin ihmiset päivittäisessä työprosessissa asettuvat toisiinsa nähden Marx kutsuu tuotantosuhteiksi.
Tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kokonaisuutta Marx kutsuu tuotantotavaksi.

Tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden vastaavuuden laki

Eräs historiallien materialismin keskeisimmistä ja tärkeimmistä laeista on tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden vastaavuuden laki. Tämän lain mukaan yhteiskuntakehityksen määräävä tekijä on tuotantovoimien kehitys. Tuotantosuhteet syntyvän tuotantovoimien perusteella niin, että ne parhaalla mahdollisella tavalla vastaavat tuotantovoimia ja sitä kautta ihmisen kehityspyrkimyksiä. Kun tuotantovoimat kuitenkin teknologian ja tieteen edistyessä kehittyvät, vanhat tuotantosuhteet jäävät kehityksestä jälkeen ja niistä tulee kehitystä jarruttava puoli. Kun ristiriita uusien tuotantovoimien ja vanhojen tuotantosuhteiden välillä kasvaa riittävästi, ja kun vanhat tuotantosuhteet eivät enää edistä, vaan jarruttavat kehitystä, vanhat tuotantosuhteet heitetään syrjään ja korvataan enemmän tai vähemmän vallankumouksellisesti uusilla tuotantosuhteilla.

Tuotantovälineiden omistus ja riisto

Tuotantosuhteissa keskeisessä asemassa on tapa, jolla tuotantovälineet omistetaan. Orjayhteiskunnassa orjat itse olivat tuotantovälineitä ja orjanomistaja omisti siis orjat. Feodaalisessa yhteiskunnassa feodaaliherra ei enää omistanut kokonaan maaorjia, mutta omisti näiden viljelemän maan, asunnon ja työvälineet.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa kapitalisti omistaa tuotantovälineet, tehtaat ja koneet sekä hallitsee tiedettä ja koululaitosta. Tieteestä kehittyyy tuotantoväline. Kapitalismissa työntekijät ovat sinänäsä vapaita ja itsenäisiä mutta joutuvat pakosta myymään työvoimansa kapitalistille voidakseen tulla toimeen. Marxin ennakoimassa sosialistisessa yhteiskunnassa vihdoin omistussuhteet muuttuvat sellaiseksi, että vallitsevaksi tulee tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus.

Samalla tavoin yhteiskuntasuhteiden muuttuessa muuttuu työntekijöiden riisto. Orjuudessa riisto on raakaa ja suoraa ihmisen hyväksikäyttöä. Feodalismissa riisto peittyy maaorjan työvelvollisuuteen tai viljelystuottena maksettaviin veroihin. Kapitalismissa riistosuhde peittyy rahasuhteen taakse. Työntekijä luulee saavansa palkkaa tekemästään työstä. Tosiasiassa hän saa palkkaa siitä, että on antanut työvoimansa kapitalistin käyttöön tietyksi ajaksi. Riisto syntyy siitä, että työntekijä työ-prosessinsa aikana luo suuremman arvon kuin mitä hänen työpalkkansa on.

Yhteiskuntataloudellinen muodostuma

Marxilainen käsitys yhteiskuntataloudellisesta muodostumasta mahdollistaa konkreettisen pohjan laskemisen historian tutkimiselle. Kun kerran historia koostuu yhteiskunnan erilaisista muodostumista, on tutkittava niiden kehityksen ja toisesta toiseen siirtymisen lainomaisuuksia.

Yhteiskunnan perusta on siinä kulloinkin vallitseva tuotantotapa, tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kokonaisuus. Tähän perustaan, tuotantotapaan ovat kaikki muut yhteiskuntailmiöt enemmän tai vähemmän suoraan sidoksissa. Mikään yhteiskuntailmiö, tiede, taide, uskonto, tiedotusvälineet, eivät ole ymmärrettävissä sellaisenaan irroitettuna yhteiskunnallisista suhteistaan. Näin yhteiskunta on aina elimellinen kokonaisuus, kaikki sen ilmiöt, tiede, taide, kauppa, pankkilaitos, sosiaaliturva, eläkkeet ovat yhteydessä tuotantotapaan, yhteiskunnalliseen työprosessiin. Tämän vuoksi Lenin luonnehti yhteiskuntataloudellisen muodostuman yhtenäiseksi, eheäksi sosiaaliseksi organismiksi, sisäisesti keskenään sidottujen ja toisistaan riippuvaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden ja suhteiden järjestelmäksi.

Perusta ja päällysrakenne

Tutkiessaan yhteiskuntataloudellista muodostumaa Marx jakoi kaikki yhteiskunnalliset suhteet materiaalisiin ja ideologisiin. Materiaaliset suhteet ovat yhteiskunnan tuotannollis-taloudellisia suhteita. Nämä suhteet ovat olemassa yhteiskunnassa tietoisuudesta riippumatta ja ovat ensisijaisia kaikkiin muihin suhteisiin verrattuna. Yhteiskunnan meteriaalisista suhteista esimerkkinä on yhteiskuntien jakautuminen erilaisiin luokkiin, hallitseviin ja hallittuihin. Näiden luokkien väliset voimasuhteet kehittyvät ja muuttuvat toisiksi eri historian aikakausina. Näin eri aikakausia voidaan nimittää niissä kulloinkin vallitsevien tyypillisten luokkasuhteiden mukaan, esim. orjayhteiskunta, feodaalinen yhteiskunta, kapitalistinen yhteiskunta ja sosialistinen yhteiskunta.

Päällysrakenteeseen kuuluvat yhteiskunnassa vallitsevat toissijaiset ideologiset suhteet kuten poliittiset, oikeudelliset, moraaliset, uskonnolliset. Nämä suhteet muodostavat yhteiskunnallisen tietoisuuden kokokonaisuuden. Yhteiskunnan päällysrakenteeseen kuuluvat myös näitä ideologisia suhteita edustavat organisaatiot, valtio, kirkko, oikeuslaitos, puolueet, erilaiset järjestöt, koululaitos ja tiedotusvälineet.

Yhteiskunnan ideologinen ylärakenne leimautuu valtaa pitävän luokan mukaan. Kirkko, oikeuslaitos, hallitsevat puolueet, valtamedia ovat vallassa oleva luokan puolella ja ajavat viimekädessä niiden etuja. Näiden rinnalla ovat kuitenkin muiden yhteiskuntaluokkien vastaavat ideologiset aatteet ja elimet, oppositiopuolueet, oppositiolehdistö jne.Tietyissä vallankumouksellisissa tilanteissa hallittujen ja hallitsijoiden paikat voivat vaihtua.

Kun tuotantovoimien kehittyessä yhteiskunnan tuotantotapa joutuu ristiriitaan, tämä ristiriita heijastuu myös yhteiskunnan päällysrakenteeseen. Yhteiskunnan päällysrakenne sisältää toisaalta vanhoillisia jäänteitä ja toisaalta uuden päällysrakenteen ituja, jotka yhdessä koko yhteiskunnan kanssa joutuvat ristiriitaan. Antagonistisissa yhteiskunnissa taloudelliset ristiriidat ilmentyvät väistämättömästi päällysrakenteen ristiriitoina, esim. kansanjoukkojen ja hallituksen välisinä ristiriitoina, ristiriitoina eri poliittisten puolueiden välillä, eri yhteiskuntaluokkien välisinä ristiriitoina.
Ei-antagonistiset ristiriidat voivat myös kärjistyä sovittamattomiksi. Esim. sosialismin leirin tuho, joka merkitsi taka-askelta, paluuta kapitalismiin.

Päällysrakenteen ilmiöiden suhteellinen itsenäisyys

Kun sanotaan, että päällysrakenteen ilmiöt ovat sidoksissa tuotannolliseen perustaan, tämä ei merkitse suoraa ja yksioikoista riippuvuutta. Kerran synnyttyään päällysrakenteen ilmiöt alkavat elää omaa elämäänsä ja niillä on oma historiansa. Esim. kirkolla on oma 2000 v. vanha historiansa, musiikilla on oma historiansa jne. Kuitenkin tämä tarkoittaa sitä, että näiden päällysrakenteen ilmiöiden riippumattomuus yhteiskunnan perustasta ei ole absoluuttista. Viimekädessä, ristiriitojen perustan ja päällysrakenteen ilmiöiden välillä kasvaessa riittävästi, perusta tulee määrääväksi, jolloin päällysrakenteen ilmiöiden on annettava periksi.

Myös eri kansankuntien välinen vuorovaikutus on oleellinen tekijä historiassa. Kansakuntien vuorovaikutus edistää mm. tuotantovoimien kehitystä suuresti, samoin leviävät erilaiset ideologiset, päällysrakenteeseen kuuluvat elementit. Näinollen yhteiskuntien kehitys maailman eri puolilla vaihtelee suuresti. Erovuuksia aiheuttavat lisäksi maantieteelliset ja ilmastolliset tekijät myös nykyään huomionarvoisia etniset tekijät. Niinpä tällä hetkellä maailmasta voidaan löytää yhtäaikaa kaikenlaisia yhteiskuntia, luonnonkansoja, joissakin Afrikan ja Aasian maissa (jopa Euroopassa) esiintyy vieläkin orjajuutta, on feodaalisia yhteiskuntia. Nykyään vallitseva yhteiskuntamuoto maailmassa on kapitalistinen yhteiskunta. Myös sosialismia on edelleenkin olemassa Neuvostoliiton romahduksesta huolimatta, esim. Kuubassa, Vietnamissa, Pohjois-Koreassa, Laosissa, Kiinassa...

Aikakausi-käsite

Kun käsite yhteiskuntataloudellinen muodostuma luonnehtii yhtä tiettyä astetta yhteiskunnan kehityksessä aivankuin valokuvana, pysähtyneessä tilassa, niin käsite aikakausi on konkreettisempi. Se ilmaisee koko kyseisen historiallisen prosessin monisärmäisyyttä, eri luokkien välisiä ristiriitoja ja näiden kriisien kehitysvaihetta. Aikakausi-käsite soveltuu myös niiden tilanteiden tutkimiseen, jossa tapahtuu siirtyminen toisesta yhteiskuntataloudellisesta muodostumasta toiseen, jossa yhteiskunnan perusta ja päällysrakenne siis olennaisesti muuttuvat.

Luokat ja luokkataistelu

Jo alkukappaleessa lainasimme Engelsiä hänen puhuessaan yhteiskunnassa vallitsevista ristikkäisistä tahdoista, ”lukemattomista voimasuunnikkaista”, jotka yhdessä kumotessaan toisiaan ja yhdistyessään keskenään saavat aikaan yhtenäisen historiallisen prosessin.

Ihmisten ajattelua ja toimintaa hallitsevat siis viimekädessä jokaisen ihmisen konkreettiset edut. Nämä edut taas määräytyvät kyseisen ihmisen asemasta yhteiskunnallisessa tuotantotavassa, mikä asema hänellä on tuotantosuhteissa. Asema tuotantosuhteissa on riippuvainen mm. syntyperästä, koulutuksesta, ihonväristä, sukupuolesta, kansallisuudesta ja kuulumisesta johonkin vähemmistöryhmään. Yhteiskunnassa tapahtuu aina niin, että kun ihmiset löytävät keskenään yhteisiä etuja, he alkavat myös yhdessä puolustaa niitä. Näin suuri raha ja pääomatuloilla elävät alkavat puolustaa pääomatuloja, työläiset sensijaan palkkatulojaan ja yhteiskunnan järjestämiä turvarakenteita, sosiaaliturvaa, terveydenhoitoa, työttömyysturvaa. Näin yhteiskunta siis jakautuu luokkiin. Luokkien välille syntyy ratkaisematon, antagonistinen ristiriita, joka on objektiivisesti olemassa ihmisen tietoisuudesta riippumatta. Tämä ristiriita johtaa yhtä vääjäämättömästi luokkien väliseen luokkataisteluun.

Luokkataistelu johtuu siitä, että eri luokkien edut luokkayhteiskunnissa ovat antagonistiset, sovittamattomat. Tästä syystä luokkataistelu on luokkayhteiskunnassa objektiivinen ilmiö. Se on aina olemassa, milloin avoimempana milloin peitellympänä. Vallankumouksellisissa vaiheissa luokkien suhteet saattavat muuttua jyrkästi, kun vallassa ollut luokka syrjäytetään uuden valtaan nousevan luokan tieltä.

Luokkien perusta on ehdottomasti objektiivinen. Luokkajaon perustana on yhteiskunnan polarisoituminen kahteen perusluokkaan. Nykyään kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä ja välikerroksia voi olla paljonkin, nämä yhteiskunnan polaariset vastakohtaiset navat ovat pääoman etu ja työn etu.

Jokainen ihminen joutuu tahtoen tai tahtomattaan siihen yhteiskuntaluokkaan, johon on sattunut syntymään, johon hän koulutuksen avulla pystyy pääsemään tai jollakin onnenkantamoisella, vaikkapa naimakaupalla pääsee nousemaan. Tämän lisäksi tapahtuu koko ajan ihmisten siirtymistä luokasta toiseen, toiset nousevat ylöspäin, toiset alaspäin.

Nykyään puhutaan paljon, että luokat yhteiskunnassa ovat hävinneet, vanhaa työväenluokkaa ei enää ole. Tämä ei pidä paikkaansa. Tosiasia kuitenkin on, että yhteiskunnassa luokkajaon perusteet ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet. Ihmiset ovat saaneet enemmän koulutusta ja vanhat savupiipputehtaat ovat vähennet. Kuitenkin jako pääoman ja työn etuihin ei ole muuttunut mihinkään.

Luokkataistelu historian eteenpäin vievänä voimana

Marx puhuu luokkien välisestä taistelusta historiassa voimakkaimpana kehitystä eteenpäin vievänä voimana. Jo Kommunistisessa Manifestissa todetaan, että ”koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, lyhyesti sanottuna sortaja ja sorrettu ovat aina käyneet keskeytymätöntä, milloin peiteltyä, milloin avointa taistelua, mikä on päättynyt joka kerta koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen perikatoon.”

Yhteiskunnan luokkajako ja luokkataistelu voidaankin havaita läpi melkein koko ihmisen historian.

Alkuyhteiskunta

Ns. alkuyhteiskunnassa, kun tuotantovoimat olivat vielä niin kehittymättömiä, ettei mitään lisätuotetta syntynyt - ihmiset elivät kädestä suuhun - yhteiskunnat eivät olleet luokkayhteiskuntia. Tämä ns. alkuperäisen kommunismin vaihe on kestänyt ihmisen historiassa satoja tuhansia vuosia, valtaosan ihmisen historiasta. Tältä kehityskaudelta ovat peräisin monet ihmisen parhaista omi-naisuuksista, mm. ihmisen pyrkimys toveruuteen, keskinäiseen apuun ja yhteisvastuuseen.

Kun tuotantovoimat alkoivat n. 10 000 vuotta sitten kehittyä voimakkaammin, yhteiskuntaan alkoi kerääntyä lisäarvoa. Lisätuotteen synnyn mahdollisti maanviljelyksen voimakas kehittyminen. Tuli mahdolliseksi lisäarvon riisto joko tekemällä ihmisistä orjia tai tekemällä ryöstöretkiä, siis sodan avulla. Viimeisin rauhallinen pitkälle kehittynyt kulttuuri näyttää olevan 1400 eaa. Kreetalla, jossa orjuus ei vielä vallinnut ja yhteiskuntaa ei vielä ryöstetty vaikka yhteiskunta jo tuotti selvästi lisäarvoa. Myös Kreikan tarustossa on viittauksia menneisyydessä olleeseen ”kulta-aikaan”, joka viittaa samanlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Orjayhteiskunta

Lisäarvon syntyminen tuotti orjayhteiskunnat ja ryöstelevät heimot, sotien aikakauden Persiassa ja Egyptissä n. 3000 v. eaa. ja Kreikassa n. v. 750 eaa. Orjuudessa orjan omistaja otti orjan kokonaan omistukseensa, hänen työnsä, elämisensä, koulutuksensa.. Orjia saatiin mm. sodissa tai velkaorjuuden kautta.
Orjayhteiskunnat toimivat tässä vaiheessa yhteiskuntakehitystä edistävänä voimana. Ateenassa ”joutilas yläluokka” alkoi harrastaa tieteitä ja filosofiaa, joka vei voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin. Tältä aikakaudelta ei myöskään ole vaikuttavia esimerkkejä orjien ja orjanomistajien välisistä ristiriidoista. Orjia siis kohdeltiin edelleenkin pääsääntöisesti ihmisinä.

Suuret orjakapinat alkoivat Roomassa. Rooman valtakunta teki orjistaan kertakäyttötavaraa, lisäsi orjien riiston maksimiinsa, käytti kaleeriorjina, syötti orjia leijonille. Tämä tie johti kuitenkin umpikujaan. Kun orjien määrää jatkuvasti lisättiin, tarvittiin yhä enemmän sotilaita ja armeijaa vahtimaan näitä. Lopulta Rooma joutui umpikujaan suhteessaan orjuuteen. Koska kukaan ”vapaa” ihminen ei tehnyt työtä, orjien määrä kasvoi ja samassa suhteessa kasvoivat orjia vahtivan sota-voiman kulut. Kun vielä orjien työteho ja -motivaatio laski ja orjien vartijoiksi jouduttiin pestaamaan germaaniheimojen jäseniä, samoja joihin useimmat orjat kuuluivat, orjuus kaatui mahdottomuuteensa. Rooman valtakunta kukistui.

Feodalismi

Rooman kaaduttua - ja jo sen viime vaiheissa - riisto sai uuden muodon feodalistisissa yhteiskuntasuhteissa. Feodalismin vallitessa entinen orja sai tehdä työtä omalla vuokratilallaan omaksi hyväkseen kunhan teki osan, yleensä suuren osan työstä, feodaaliherran tilalla tai maksoi tälle tietyn veron. Suomessakin aina tälle vuosisadalle asti talonpojat tekivät töitä pappiloille.

Keskiajan lopulla aateliston käydessään sotiaan se alkoi yhä enemmän verottaa maaorjia. 1300-1500 luvuilla syntyi Euroopassa, mm. Englannissa ja Saksassa suuria talonpoikaiskapinoita juuri tästä syystä. Englannissa tilanne oli 1300-luvulla jopa niin kireä, että silloisen nuoren kuninkaan Rikhard II:n täytyi pakon edessä suostua maaorjien vaatimuksiin ja myöntää näille täydellinen vapaus. Kun maaorjat sitten todellisuudessa alkoivat vaatia vapauksiaan, Rikhard II oli jo saanut aateliston rivit uudelleen kokoon maaorjia vastaan ja saattoi sanoa näille: ”Orjia te olette ja orjina saatte pysyä!”

Kapitalismi

Kapitalismi syntyi tuotantovoimien kehityksen myötä 1400-1700 luvuilla. Käsityöläistaitojen ja kaupan kehityksen myötä syntyi ammattikuntalaitos mestareineen ja oppipoikineen. Rahatalous yleistyi ja sen mukana pankkilaitos.Tavaranvaihto ja kauppa alkoivat kasata pääomaa. Maaorjilta alettiin periä veroja yhä enemmän rahamuodossa. Kapitalismin, ja sen myötä teollisuuden syntyessä 1700-luvun loppupuolella ”työvoima vapautettiin”. Entiset maaorjat suorastaan ajettiin pois tiloiltaan, jotta heistä saataisiin halpaa työvoimaa uusiin tehtaisiin. Etenkin tämä koski villateollisuutta, joka oli ensimmäinen koneellistettu teollisuuden haara. Maaorjat ajettiin mailtaan ja näillä mailla alettiin pitää lampaita villantuottajina juuri vauhtia saaneen villateollisuuden tarpeisiin.
Kapitalismi syntyi ensin 1400-luvulla nykyisen Italiaan kuuluvissa vauraissa kaupunkivaltioissa Firenzessä, Genovassa ja Venetsiassa. Se aloitti uudelleen kasaantumisen kautensa Kolumbuksen nimissä aloitettun maapallon imperialistisen kolonisaation myötä. Kapitalismi on ollut syntyparkaisustaan lähtien sotien ja kansanmurhien historiaa.

Kapitalismin syntyminen merkitsi porvariston aseman vahvistumista aatelistoon nähden. Vanhat aateliston etuoikeudet mm. verojen keräämiseen kävivät yhä pahemmin porvariston etujen vastaisiksi. Syntyi kärjistyvä luokkaristiriita aateliston ja porvariston sekä koko muun yhteiskunnan työtätekevien kerrosten välille. Niinpä aateliston valta kumottiin ja porvariston nousun mukana yhteiskunta siirtyi feodaalisesta yhteiskunnasta kapitalistiseen yhteiskuntaan.

Vanha feodalistinen yhteiskunta sai kuoliniskun Ranskan vallankumouksen yhteydessa 1789-1796, jolloin aatelisto sai luovuttaa valtaansa uudelle voimakkaalle luokalle, porvaristolle.

Kapitalismin myötä syntyi käsitys vapaasta työvoimasta, joka möi työtään vapaalle työnantajalle. Tämä työn vapaus oli kuitenkin suhteellista. 1800-luvun alun työntekijöiden asema oli hyvin surkea. Palkka oli juuri ja juuri elämiseen riittävä ja työaika saattoi olla 14-17 tuntinen. Lapsityövoiman käyttö oli yleistä ja työvoiman kuolleisuus yleensäkin suuri.

Sosialismi

Juuri näihin aikoihin 1840-luvulta lähtien Marx ja Engels alkoivat analysoida juuri syntynyttä kapitalistista tuotantotapaa. He totesivat kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevan riiston, joka feodalismin kaaduttua oli vain saanut uudet muodot.
Marx ja Engels myös laativat kommunistisen liikkeen lopullisen tavoitteen, sellaisen yhteiskunnan luomisen joka olisi vapaa luokista ja ihmisten välisestä riistosta. Marx ja Engels näkivät, että siihen mennessä kaikki aikaisemmat yhteiskunnat olivat olleet luokkayhteiskuntia, joissa yhteiskunnan kehitysvaiheet olivat erottuneet toisistaan vain siten, että uusi riistävä luokka oli korvannut vanhan riistävän luokan. Marxin mukaan työväenluokka oli sellainen luokka, joka saattoi poistaa oman riistonsa vain poistamalla yhteiskunnasta riiston yleensä.

Tämä yhteiskuntakehityksen vaihe, siirtyminen kapitalismista sosialismiin, oli Marxin ja Engelsin mukaan sitäpaitsi kehityksen välttämätön seuraus. Porvariston myötä syntyi työväenluokka, joka oli määrällisesti moninkertainen porvaristoon nähden. Kehityksen myötä työväenluokan tietoisuus ja järjestäytyneisyys tulevat monien erilaisten myötä ja vastoinkäymisten tuloksena vähitellen kasvamaan ja vääjäämättömänä lopputuloksena tulee olemaan ihmisen siirtymineen luokkayhteiskunnista suunnitelmatalouteen perustuviin yhteiskuntiin missä ”jokaisen yksilön vapaa kehitys on yhteiskunnan kaikkien yksilöiden vapaan kehityksen edellytys”.

Tämä ihmisen kehitysvaihe on mahdollinen tuotantovoimien kehitysasteen noustessa riittävän korkealle. Nykyisen automaation ja tietotekniikan oloissa se olisi täysin mahdollista. Jos koskaan niin nyt voidaan sanoa, että yhteiskunnan tuotantosuhteet laahaavat kaukana perässä tuotantovoimista. Nykyiset tuotantosuhteet - joita pidetään yllä uusliberalistisen talouspolitiikan nimissä, jossa lähtökohtana ovat vain kapitalistien, omistajien ja pääomasijoittajien edut - ovat muuttuneet ihmisen kehityksen jarruiksi. Ne tulee kaataa ja ne kaadetaan, kunhan työväenluokan luokkavoima saadaan uudelleen koottua 1980-90 luvuilla tapahtuneen taantuman jälkeen.

Keskeisin osa historiallisesta materialismista on esitetty lyhyesti tässä. Tämän lisäksi historiallinen materialismi käsittelee lukuisia erillisiä alakysymyksia kuten:

1. Ihmisyhteisön historialliset muodot, heimo, kansa, kansakunta. Tästä aihepiiristä Friedrich Engels kirjoitti edelleenkin ylittämättömän kirjansa ”Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä”

2. Yhteiskunnan poliittinen organisaatio

Tämä osa historiallista materialismia tutkii yhteiskuntien poliittista rakennetta. Kaikki puolueet, mitkä niiden julkilausutut tavoitteet milloinkin ovat, rakentuvat viimekädessä tiettyjen luokkaetujen puolustamisen varaan.

Nykyisessä Suomessa Kokooomus ajaa pääoman ja omistavien luokkien etuja.

Keskustapuolue ajaa maaseudun ihmisten etuja, jotka ovat luokka-asemaltaan ristiriitaisessa tilanteessa. Maatilan omistajat ovat toisaalta porvareita, omistajia, omistaessaan maata ja tuotantovälineitä, toisaalta he ovat työntekijöitä tehdessään työn maatilallaan.

Nykyinen Sosialidemokraattinen puolue on muuttunut siitä mikä se oli vielä vuosisadan alussa. Silloin se oli työtätekevien etuja ajava puolue. Tämän jälkeen sosdemien kilpi on monesti tahrittu. Tannerin johdolla sosialidemokraattinen puolue oli ainoa maailman työväenpuolueista, joka antoi tukensa Hitlerin sotapolitiikalle toisessa maailmansodassa. Tällä hetkellä demari Paavo Lipponen on Suomen EMU-liitännäisyyden suurin puolestapuhuja ja arkkitehti.

Vasemmistoliitto on myös kokenut omalla tavallaan saman kehityksen kuin sosdem-puolue. Se on sitoutunut kapitalismin etuihin ja toimii kapitalismin kehittämisen puolesta sensijaan että pyrkisi kapitalismin kaatamiseen ja kapitalismin korvaamiseen yhteiskuntakehityksen korkeammalla vaiheella, sosialismilla.

Nykyinen SKP on tapaus sinänsä. Sillä on erittäin kunniakkaat perinteet luokkataistelupuolueena kapitalismin kumoamiseksi. 1980-luvulla sekin menetti marxilaisen näköalansa, alkoi sopeutua osaksi Vasemmistoliittoa. SKP puolueena jopa lakkautettiin. Voidaan aiheellisesti kysyä, olisiko nykyistä SKP:ta edes olemassa, jos KTP olisi jätetty aikanaan perustamatta.

KTP perustettiin siinä vaiheessa v. 1988, kun maamme marxilainen perinne oli uhatuimmillaan.

3. Yhteiskunnallinen vallankumous

Historiallisen materialismin tärkeä tutkimuskohde on yhteiskunnalliset vallankumoukset, missä oloissa ja millä ehdoin ne tapahtuvat. Yhteiskunnallisella vallankumouksella marxilaiset eivät tarkoita mitä tahansa vallankaappausta, jossa yksi sotilasjuntta kaataa toisen sotilasjuntan. Marxilaiset tarkoittavat yhteiskunnallisella vallankumouksella sellaista yhteiskunnallista muutosta, jossa yhteiskunnan koko rakenne, tuotantotapa ja luokkasuhteet muuttuvat. V.I.Lenin on omissa teoksissaa tutkinut paljon juuri tämänlaista muutosta määritellessään mm. yhteiskunnallisen vallankumouksen objektiiviset ja subjektiiviset ehdot.

Se seikka, että yhteiskuntakehitys väistämättä johtaa vallankumouksellisiin murroksiin on kehityksen lainalaisuuksia tutkivasta dialektiikasta saatu tulos. Aina ja kaikkialla kehitys käy läpi suhteellisen hitaan vaiheen törmätäkseen lopulta suureen murrosvaiheeseen, jossa kehittyvä objekti saa muuttunutta sisältöään vastaavat uudet ominaisuudet.

4. Yhteiskunnallinen tajunta

Yhteiskunnallisella tajunnalla tarkoitamme sitä, ettei kenenkään yksilön tajunta synny pelkästään omien aistimuksien ja kokemusten kautta. Jokaisen ihmisen tajunta ”juurtuu” johonkin kokemusperään tai kulttuuriin joka yhteiskunnassa jo on, kansanviisauksiin, tieteeseen, taiteeseen, tietyn yhteiskuntaluokan ajatusmaailmaan. Yhteiskunnallinen tajunta on objektiivisesti olemassa ennen ihmisen syntymää yksilönä. Ihminen voi kehityksensä myötä, ensin tutustuttuaan ko. yhteiskunnallisen tajunnan alueeseen, omalla työllään ja löydöillään myös rikastuttaa tätä aluetta. Näin selittyy mm. tieteissä ja taiteissa tapahtunut kehitys.

5. Tieteen sija ja osuus yhteiskunnassa

Tiede on alunperin eriytynyt filosofiasta, erityisesti Aristoteles tunnetaan monien tieteiden alulle-saattajana. Tiede on itseään korjaava prosessi, jossa jokainen uusi teoria joka kumotaan tai vahvistetaan. Tieteen ehdoton edellytys on uskollisuus havainnoille. Havainnot eivät saa olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tiede on tullut mahdolliseksi kirjoitustaidon kehittymisen myötä, jolloin jokaisen tiedemiehen ja ajattelijan työn tulokset on voitu siirtää sellaisenaan jälkipolvien arvioitavaksi. Tiede on yhteiskunnassa kasaantunutta tietoa. Einstein ei olisi ollut mahdollinen ilman vuosisatoja ennen elänyttä Newtonia.

Tieteen tutkimusalue eri aikakausina ei ole mitä tahansa, vaan aina jollakin tavoin riippuvainen kulloisenkin yhteiskunnan eteen nousevista kehityksen vaatimuksista. Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa tieteen keskiössä olivat tähtitieteet ja matematiikka, koska ne parhaiten palvelivat mm. löytöretkeilijöitä.

Tieteillä on myöskin luokkaperustansa. Nykyään luonnontieteet mm. tähtitiede ovat hyvinkin objektiivisia; totuus maailmankaikkeudesta ja galakseista ei enää heilauta yhteiskunnallisia olosuhteita niinkuin Galileo Galilein aikoihin.

Sensijaan yhteiskuntatieteet ovat edelleen mitä suurimmassa määrin sidottuja hallitsevien luokkien luokkaetuihin, surullisimpana esimerkkinä tästä on nykyinen kansantaloustiede, jossa erilaiset virtaukset ja ”gurut” vaihtelevat jatkuvasti. Kansantaloustieteessä (Marxia lukuunottamatta) ei olla kovinkaan kaukana klassisesta ennustajan kristallipallosta. Nykyään voi saada jopa Nobelin-talous-tieteen palkinnon sijoituspääoman riskianalyysistä eli todellisuudessa keinottelun järkiperäistämisestä. M.L.

6. Yhteiskunta ja yksilö

Tässä ongelmakentässä tutkitaan yksilön vaikutusmahdollisuuksia yhteiskuntakehitykseen. Hyvin usein kuullaan sanottavan, ettei yksilö voi vaikuttaa mitenkään yhteiskunnallisiin tapahtumiin, siksi kaikenlainen osallistuminen on turhaa. Totta onkin, ettei yksilö sinänsä pysty yksinään mitään vaikuttamaan. Toinen asia on, kun ihminen pyrkii tuomaan yhteen samoin ajattelevia, luomaan yhteiskunnallista joukkovoimaa. Ihminen pystyykin vaikuttamaan maailmaan vain tällä tavalla, ryhtymällä yleisesti yhteiskunnassa vallitsevien ajatusten tulkiksi ja eteenpäin viejäksi.

7. Kansanjoukkojen ja yksilön osuus historiassa

Historia on nostanut aika ajoittain ns. suurmiehiä yhteiskunnalliseen tietoisuuteen esim. Caesar, Napoleon, Lenin, Churchill, Hitler, Stalin, Kekkonen. Voidaan esittää kysymys, loivatko mainitut suurmiehet itse historiansa ja kansanjoukot seurasivat suurmiesten jäljessä.

Tosiasia on, etteivät suurmiehet keksi ja löydä itse itseään. Suurmiehet valikoituvat niistä henkilöistä, jotka kulloinkin vastaavat lähinnä historiallisen kehitysprosessin vaatimuksiin. Historia ”nostaa” tilanteeseen parhaiten sopivat ihmiset esiin. Samoin nousevat yhdessä näiden johtajien kanssa vastaavat kansanliikkeet, jotka pyrkivät toteuttamaan historiallisen prosessin.

Aina johtajat ja kansanliikkeet eivät suinkaan ole edistyksellisiä vaan jopa ääritaantumuksellisia kuten esim. aikoinaan Timur Lenk Aasiassa tai Hitler Saksassa. Koska historiassa kuitenkin päällimmäisenä eteenpäin vievänä voimana on edistys, historia nostaa esiin myös sellaisia merkkihenkilöitä kuten Marx tai Lenin tai Che Guevara.

8. Historiallinen edistys (yhteiskunnallinen edistys?)

Mitä on historiallinen edistys? Tuskinpa muut kuin marxilaiset osaavat antaa tälle käsitteelle oikean selityksen. Nykyisin vallitseva uusliberalistinen politiikka on yksiselitteisesti hyljännyt käsitteen ’edistys’ ja korvannut sen käsitteellä ’muutos’, johon meidän kaikkien tulisi sopeutua, meidän tulisi sopeutua suurtyöttömyyteen, pätkätöihin ja ennennäkemättömään työtahtiin työpaikoilla.

Septulinista löytyy edistykselle myös dialektisempia määritelmiä!

Marxilaisuus hakee sisällön ’edistys’-käsitteelle historiallisesta materialismista. Se on päämäärä yhteiskunnan luokkaerojen poistamiseksi, yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden takaamiseksi, yksilön kehitysedellytysten takaamiseksi kaikille. Tämä päämäärä on sosialismi ja sen myöhäisempi kehitysaste kommunismi.