Elokuvaohjaaja  

Marcel Carné

 

elokuvan runollinen realisti

 
   
 Ranskalainen elokuvaohjaaja Marcel Carné kuoli sairaalassa Clamartin esikaupungissa Pariissa varhain eilisaamuna. Hän oli kuollessaan ilmeisesti 87-vuotias. Hän oli syntynyt Pariisissa 18. elokuuta, useiden tiedostojen mukaan 1909, mutta joidenkin mukaan jo 1906.  
 Marcel Carné on elokuvan suuria vaikuttajia ja tiennäyttäjiä. Hän aloitti elokuvaalalla Jacques Feyderin ja René Clairin assistenttina ja kameramiehenä. Hän seurasi aluksi heidän aloittamaansa tyyliä kuvaten tavallisia ihmisiä realistisissa tilanteissa, mutta niin runollisin sävyin, että heistä tuli sittenkin sankareita ja sankarittaria.  
 Carné teki ensimmäisen pitkän elokuvan 1936. Jo kaksi vuotta myöhemmin hän valmisti suunnattoman rakastetun ja ihanasti itkettävän Sumujen laiturin, jossa Jean Gabin ja Miehelle Morgan niin ikimuistettavasti joutuvat eroamaan toisistaan. Se filmi naulitsi lopullisesti sateesta kiiltävät mukalakivikadut, mustat kiiltävät sadetakit ja sievän baskerin tytön vaaleilla kiharoilla osaksi elokuvan unohtumatonta merkkikieltä, jota kuka tahansa osaa lukea.  
 Vielä samana vuonna 1938 valmistunut Hotel du Nord on ranskalaisille kuin pyhäinjäännös, huumaava tuulahdus siitä Ranskasta, jota ei enää ole.
Le jour se lève eli Varjojen yö, joka tuli ohjelmistoon vain muutama viikko ennen saksalaismiehitystä, on jäänyt ikuisesti ranskalaisten mieliin kuvaamaan noiden ahdistavien päivien tunnelmia. Elokuvassa Jean Gabinin esittämä sinänsä kunnollinen nuorukainen ampuu miehen, lukitsee itsensä ullakolle ja jää odottamaan taloa piirittävien poliisien tuloa.
 
 Carné ei suinkaan yksistään ollut ikuistamassa 1930-luvun loppupuolen kansanrintamakauden esteettisiä ihanteita ja ihmiskuvaa. Jean Gabin hahmotteli periranskalaisen työläisnuorukaisen rikkeettömästi eräiden muidenkin ohjaajien elokuvissa. Mutta Carnén osuus oli ratkaiseva. Yhdessä käsikirjoittaja Jacques Prevertin ja säveltäjä Joseph Kosman kanssa he loivat maailman, jossa kansa ja todellisuus ottivat paikkansa valkokankaalla.  
 Andre Bazin on kirjoittanut runoudeksi tislautuneen analyysin juuri Le jour se lève elokuvasta, sen realismista, runoudesta, totuudellisuudesta ja myyttisyydestä. Carné joutui kuitenkin myös puolustautumaan populismisyytteitä vastaan. Niihin hän vastasi sanoen, ettei populismia pitänyt pelätä, "sillä eikö yksinkertaisten ihmisten elämän kuvaaminen ole arvokkaampaan kuin tanssiaisten kiihkeän tunnelman toisteleminen".  
 Carné joutui miehityksen aikaan useasti temppelinharjalle. Ensinnäkin useimmat hänen läheisistä työtovereistaan olivat juutalaisia ja hän käytti heitä salaa elokuvissaan saksalaisten tulon jälkeenkin. Häntä myös syytettiin Ranskan heikosta puolustustahdosta. Hänen pessimististen 30-luvun lopun elokuviensa väitettiin rappeuttaneen kansan moraalin.  
 Hän ei jäänyt silloinkaan sanattomaksi, vaan ilmoitti, että taiteilija on barometri, eikä ilmapuntaria sovi syyttää huonoista säistä.  
 Hurmaava legendamukaelma ja herrakansan allegoria Les visiteurs du soir eli Ikuinen rakkaus
valmistui 1942. Sen jälkeen Carné paneutui Prévertin kanssa päätyönsä, sen todellisen ja kuolemattoman mestariteoksensa valmisteluun.
 
 Paratiisin lapset on läkähdyttän romanttinen rakkauden ja kohtalon draama sijoitettuna 1840-luvun Pariisiin. Teatteri ja elämä, oikeat ja kuvitellut ihmiset kietoutuvat siinä mitä moninnaisimmalla tavalla yhdeksi ja samaksi.
Elokuvan teko alkoi 1943, mutta sen valmistumista viivyteltiin tahallisesti. Niinpä Paratiisin lapset oli vapaan Ranskan suuri tapaus, valtava menestys ja historiallinen hetki.
 
 Elokuvan ansiot eivät ole kuihtutteet myöhemmässäkään tarkastelussa. Esimerkiksi Suomen elokuvaarkisto on tavannut esittää sen joka uudenvuodenyö.  
 Carnén ura jatkui nykien 1970-luvun alkuun asti, mutta se ei koskaan toipunut uuden aallon 1960-luvun taitteessa tuomista uusista tyylivaatimuksista. Hänen yhteistyönsä merkittävimpien kumppaneiden kanssa tyrehtyi 1940-luvun lopulla Yön porttien epäonnistumiseen.  
 Elokuvan täyttäessä viime vuonna sata vuotta Marcel Carné sai Ranskan kunnialegioonan korkeimman siviilikunniamerkin.  
 HELENA YLÄNEN  
 Helsingin Sanomat 1.11.1996