Jean Cocteau
Jean Cocteau (1889-1963) oli Ranskan Akatemian jäsen ja eräänlainen taiteen 10-ottelija: runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija, balettien suunnittelija, maalari, piirtäjä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja. Hän näytti tekevän vaivattomasti, kuin leikiten kaikkea, mutta tämä näennäinen helppous kätki enemmän määrätietoista työtä kuin hän itsekään oli valmis myöntämään. Sillä kernaasti hän esitti keikaria, snobia, taikuria ja yritti olla ennen kaikkea persoonallisuus. Oscar Wilden tavoin hän olisi voinut sanoa, että hän ilmensi lahjakkuuttaan taiteessa, mutta varasi neroutensa elämäänsä.
Elokuvantekijänä Cocteau on säilyttänyt arvonsa ja hänen vaikutuksensa etenkin Ranskan uuden aallon ohjaajapolveen on asianomaisten tunnustama ja usein korostama - näin siitäkin huolimatta, että hän ohjasi kaikkiaan vain kuusi elokuvaa ja vaikutti keskeisenä käsikirjoittajana suunnilleen yhtä monessa. Jo ensi kosketuksella Cocteau pystyi alistamaan elokuvan tekniikan oman tyylinsä, tematiikkansa ja runoutensa palvelukseen.
Surrealistisvaikutteinen Runoilijan veri (1930), joka syntyi rinnan Bunuelin Kulta-ajan kanssa saman mesenaatin eli varakreivi de Noaillesin rahoittamana, sisältää jo pähkinänkuoressa Cocteaun keskeisen tematiikan: pohdinnan runoilijan kutsumuksesta, viehtymyksen mytologiaan ja kuoleman mystiikkaan, rajankäynnin sepitteen ja toden, unen ja valveen välillä.
1940-luku oli Cocteaun aktiivisinta kautta elokuvassa. Tällöin hän teki useimmat käsikirjoituksensa, kuuluisimpina De Polignyn Aaveparoni (1942), Delannoyn Ikuisten tähtien alla (1943), Bressonin Naisen kosto (1945) ja Billonin Ruy Blas (1948).
Tällöin hän myös pääsi jatkamaan ohjaajauraaansa, joka Kaunottaren ja hirviön (1946) myötä ylsi uuteen täysosumaan. Monien kansojen tarustossa toistuva aihe on Cocteaun versiona sukellus satumaailmaan ja piilotajunnan mörköjen pariin, mutta paradoksaalisella tavalla tämä satu jättää tunteen realismista, miltei dokumentaarisesta lähestymistavasta. "Mikään ei vaadi enemmän totuutta kuin fiktio", Cocteau saattoi sanoa.	Kaunotar ja hirviö
Seuraavaksi Cocteau sovitti elokuvaksi kaksi näytelmäänsä. Kaksoiskotka (1948) on tragedia rakkauden ja kuoleman elimellisesta yhteydestä, siirrettynä historiallisen legendan ja ajattoman runouden maaperälle. Hirveät vanhemmat (1948) on nykyaikaisdraama perhe-elämän petoksista ja itsepetoksista, tunnesiteistä jotka ovat myrkyttyneet rakkaudesta riippuvuuteen, hellyydestä julmuuteen. Juuri tässä teoksessa André Bazin näki esimerkillisen tavan sovittaa teatteria elokuvaksi, kummankin taidemuodon olemusta samalla kertaa kunnioittaen ja hyväksikäyttäen.
Orfeus (1950) on antiikin myytin sovitus ja siirto eksistentialistien Pariisiin, jossa Kuolema kulkee mustalla autolla ja peilien läpi siirrytään tuonpuoleiseen. Tässä "näkyvän ja näkymättömän draamassa" Kuolerna rakastuu runoilijaan ja uhrautuu jotta runoilijasta tulisi kuolematon.
Orfeus oli Cocteaun lempimyytti: Runoilija isolla kirjaimella jonka Kohtalona oli vaeltaa Runouden ei-kenenkään-maalla elämän ja kuoleman välillä. Orfeuksen testamentti (1960) on nimensä mukaisesti Runoilijan tilinteko, itsepaljastus ja elämäntyön synteesi, miltei häpeämättömän yksityinen ja itsekeskeinen testamentti, jossa Cocteaun itsensa esittämä runoillija vaeltaa ajan ja paikan tuolla puolen, "toinen jalka elämässä, toinen kuolemassa", ja näkee uudelleen henkisten kerrostumiensa tunnukset, miljööt ja tunteet.	Orfeuksen testamentti
Cocteaun viimeinen elokuva syntyi hänen uuden aallon oppilaansa François Truffaut'n tuella ja oli uhmassaan elokuvanteon vakiintuneita sääntöjä kohtaan yhtä nuorekas kuin 40 vuotta nuoremman polven työ, yhtä haastava kuin Runoilijan veri 30 vuotta aikaisemmin. Cocteau ei pelännyt astua tuntemattomaan eikä asettaa itseään alttiiksi. Eräänlaisena ulkopuolisena hän saattoi kokeilla elokuvan rajoja avoimin silmin ja löytää uuden yksinkertaisuuden kaikkien tarujen ja vertausten takaa.
Suomen elokuva-arkisto/ Sakari Toiviainen (kevät 1997)
Suomen elokuvaarkisto aloittaa 40-vuotisjuhlintansa näyttelyllä RUNOILIJA ELOKUVANTEKIJÄNÄ. Elokuvaarkiston aulagalleriassa on helmi-maaliskuussa 1997 esillä Jean Cocteaun litografioita.
Cocteau
Jean Cocteau (1889-1963) oli harvinaisuus, eräänlainen taiteen 10ottelija: runoilija, romaani ja näytelmäkirjailija, balettien suunnittelija, maalari, piirtäjä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja. Hän näytti tekevän vaivattomasti, kuin leikiten kaikkea, mutta tämä näennäinen helppous kätki enemmän määrätietoista työtä kuin hän itsekään oli valmis myöntämään. Sillä kernaasti hän esitti keikaria, snobia, taikuria ja yritti olla ennen kaikkea persoonallisuus. Oscar Wilden tavoin hän olisi voinut sanoa, että hän ilmensi lahjakkuuttaan taiteessa mutta varasi neroutensa elämäänsä.
Jos Cocteaun merkitys monessa lajissa onkin asetettu kyseenalaiseksi, niin elokuvantekijänä hän on osoittautunut ehdottoman olennaiseksi. Hänen elokuvansa ovat ajan myötä vain kasvaneet arvossa, ja niiden vaikutus etenkin "uuden aallon" ranskalaiseen ohjaajapolveen on ollut arvaamattoman suuri näin siitäkin huolimatta että hän ohjasi kaikkiaan vain kuusi elokuvaa ja vaikutti keskeisenä käsikirjoittajana suunnilleen yhtä monessa.
Cocteaun kaikkia sääntöjä uhmaava tapa tehdä elokuvaa oli monesti kauhistus puritaanisille teknikoille. "Ei ole olemassa muuta tekniikkaa kuin yksilöllistä", Cocteau saattoi julistaa. Kuitenkin "amatööri"Cocteau onnistui siinä mitä monet "ammattilaiset" eivät edes tiedostaneet: hän alisti ensi tuntumalta elokuvan tekniikan oman tyylinsä, tematiikkansa ja runoutensa palvelukseen.
Cocteaun ensimmäisestä elokuvasta, surrealistisvaikutteisesta Runoilijan verestä (1930) rahoittajana varakreivi de Noailles, sama mesenaatti joka samaan aikaan tuotti Bunuelin Kultaajan löytyy jo pähkinänkuoressa Cocteaun keskeinen tematiikka: pohdinta runoilijan kutsumuksesta, viehtymys mytologiaan, kuoleman mystiikkaa, häilyvä rajankäynti sepitteen ja toden, unen ja valveen välillä.
Cocteaun varsinaista aktiivista kautta elokuvantekijänä oli 40-luku aina Orfeukseen (1950) saakka. Tällöin hän aloitti käsikirjoittajana ja teki useimmat tämän lajin työnsä, joihin kuuluvat L'Herbierin La Comédie du bonheur (1940), de Polignyn Aaveparoni (1943), Delannoyn Ikuisten tähtien alla (1943), Bressonin Naisen kosto (1945), Billonin Ruy Blas (1948). Tällöin hän myös itse ohjasi tuotantonsa neljä ydinelokuvaa: Kaunotar ja hirviö (1946), Kaksoiskotka (1948), Hirveät vanhemmat (1948) ja Orfeus.
"Mikään ei vaadi enemmän totuutta kuin fiktio" - tämä Cocteaun periaate antaa hänen elokuvilleen unenomaisen selvänäköisyyden tunnun samalla kun ne jonkin taianomaisen kosketuksen ansiosta säilyttävät täsmällisen, käsikosketeltavan luonteensa. Cocteau tiesi että mikään ei ole helppohintaisempaa kuin valheellinen fantasia ja niinpä hän pystyi lähestymään koskettavasti sadun maailmaa (Kaunotar ja hirviö), historiallista legendaa (Kaksoiskotka), mytologiaa (Orfeus, Orfeuksen testamentti) tai oman nykyaikaisnäytelmänsä sovitusta (Hirveät vanhemmat). Juuri Hirveissä vanhemmissa Bazin näki esimerkillisen tavan toteuttaa näytelmä elokuvaksi kummankin olemusta kunnioittaen ja hyväksikäyttäen.
Tapa jolla Cocteau Kaunottaressa ja hirviössä pukee elokuvaksi lapsuuden olipa kerran-maailman on niinikään yhä ylittämätön. Kaksoiskotka tavoittaa rakkauden ja kuoleman murhenäytelmän niin viiltävästi ja paradoksaalisesti kuin Cocteau vain osaa. Orfeus, "näkyvän ja näkymättömän draama jossa Kuolema kuolee ja saavuttaa kuolemattomuuden myytin", ankkuroituu kaikkine mytologioineen tiiviisti nykyajan ja arkipäivän Pariisiin. Maailmasta on tullut uni ja unesta maailma, ja sellaisena, niin kuin Cocteau sanoo, "elokuva on uni jonka uneksimme yhdessä".
Vielä suuremmassa määrin tämä pätee Cocteaun viimeiseen elokuvaan Orfeuksen testamentti (1960), joka on tosiaan testamentti, runoilijan elämäntyön synteesi, itsetilitys ja itsepaljastus, viimeinen lenkki Runoilijan veren ja Orfeuksen muodostamassa trilogiassa. "Mitä on runous?", Jacques Rivette kysyi Orfeuksen testamentin yhteydessä ja jatkoi: "Ennen kaikkea runoilijan on löydettävä uudelleen yksinkertaisuus, realismi, ja Cocteau löysi uudelleen dokurnentaarin." Näinkin voidaan sanoa elokuvasta, joka on miltei häpeämättömän yksityinen ja itsekeskeinen, päähenkilönään Cocteau itse, runoilija joka vaeltaa ajan ja paikan tuolla puolen, "toinen jalka elämässä, toinen kuolemassa". Cocteau ei pelännyt astua tuntemattomaan maahan, asettaa itseään alttiiksi. Eräänlaisena ulkopuolisena hän saattoi kokeilla elokuvan rajoja avoimin silmin ja löytää uuden yksinkertaisuuden kaikkien tarujen ja vertausten takaa.
Suomen elokuva-arkisto
à la page précédente