Jacques Demy

  
   
 Elokuvatietoisena "uuden aallon" edustajana Jacques Demy (s. 1931) on Cahiers du Cinéma ryhmän hengenheimolainen, muuten hän on kulkenut visusti omaa tietään. "Yritän luoda maailman elokuvissani", Demy on sanonut. Tälle maailmalle on tunnusomaista paitsi ankkuroituminen elokuvan perinteeseen, etenkin amerikkalaisen elokuvan lajeihin ja tyypillisyyksiin, myös jatkuvuus: Faulknerin ja Balzacin lailla Demy saattaa kuljettaa henkilöitään elokuvasta toiseen,
Lolan (1960) nimihenkilö on tavalla tai toisella läsnä Demyn tuotannossa
Valokuvamalliin (1968) asti.		  
   
 "Luulen että Enkelten lahden sankaritar tapaa Lolan olemassaolonsa määrätyssä vaiheessa, aivan kuten Cherbourgin sateenvarjojen Geneviève kenties eräänä päivänä kohtaa Claude Mannin ... Ideani on tehdä 50 elokuvaa, jotka liittyvät toisiinsa ja jotka valaisevat toistensa merkitystä yhteisten henkilöhahmojen läpi." (Demy)  
   
 Demyn elokuvat ovat tarinoita lähdöistä, poissaoloista ja jälleennäkemisistä, kadotetuista ja uudelleen löydetyistä rakkauksista, onnesta joka on unikuva ja joka paradoksaalisesti näyttää olevan käden ulottuvilla mutta aina tavoittamattomissa. Viritys saattaa olla nostalginen, romanttinen, tietoisen tyylitelty kuten laulettujen vuorosanojen elokuvassa
Cherbourgin sateenvarjot (1964) tai
amerikkalaisen musicalin rakastavassa rekonstruktiossa Rochefortin tytöt (1967),
mutta epätodellisimpienkin kehittelyjen takana väikkyy harhakuvattomuus, selvänäköinen tietoisuus inhimillisten suhteiden satunnaisuudesta ja hauraudesta.
Lolassa rakkaudet ja henkilöt risteilevät samalla sattumanvaraisella lopullisuudella kuin Ophulsilla, jolle elokuva on omistettu. Enkelten lahti (1962) on Lolan käänteisteos vain pinnalta: tässä miltei dostojevskiläisessä sukelluksessa uhkapelin maailmaan sattuman valta on sisäistynyt elokuvan ytimeksi.		  
   
 Koska Demy on runoilija, maanpako on ollut hänen kohtalonsa: Amerikassa valmistuneen
Valokuvamallin ja
Perrault-sadun Aasinnahka (1971) jälkeen Demy on työskennellyt Englannissa
(Hamelnin pillipiipari, 1972)
ja jopa Japanissa
(Lady'O, 1979).
Samalla hän joutui eroon viitekehyksestään, viiden ensimmäisen elokuvansa maailmasta ja henkilöistä, kunnes löysi saman maagisen kosketuksen tämän vuosikymmenen teoksessaan
La Chambre en Ville (1982).		  
   
 Suomen Elokuva-arkisto, S. T.  
 à la page précédente