Mestari nimeltä Duvivier

Kaikissa suurissa elokuvamaissa on oma "laatu"perinteensä, jota ajallaan ylistetään ja sitten usein unohdetaan, tekijöineen päivineen. Näin historian nielu tulee vieneeksi monia elokuvantekijöitä, joiden tuotannosta suuri osa on ehdottomasti kestävää ja elävää elokuvaa.

Ranskassa tässä kuvatunlaista mestaruutta edustaa erityisen selvästi Julien Duvivier, jonka noin 70 elokuvasta esitämme nyt niin vaikuttavan nipun että sen pitäisi vakuuttaa epäilevinkin tuomas. Näihin elokuviin sisältyy monia ranskalaisen elokuvan kuuluisimpia hittejä, joiden suosio on jatkunut yli vuosikymmenten; ja melkein hätkähdyttävä on tämänkin otoksen monipuolisuus, jonka puitteissa Duvivier siirtyy suvereenisti Simenonin objektiivisesta, ihmisen ahdistusta tutkivasta ilmaisusta Fernandelin hevosnaamaisen huumorin huikeimpiin yläsävyihin, Pepe-le-Mokon surumielisestä romanttisesta ja eksoottisesta pessimismistä riehakkaisiin ja laajojen ihmisjoukkojen keskellä kollektiivista muotokuvaa piirtäviin Pariisi-fantasioihin, täsmällisesti piirretystä arkirealismista Nuoruuteni Mariannen (1946) mystissävytteiseen, täysin tyyliteltyyn unen maisemaan. "Mikä elokuva, mikä tunnustus!", huudahti siitä kuulu kollega Jean Renoir, jota kannattaa siteerata pitempäänkin:

"Nykyään puhutaan paljon tekniikasta. Duvivier ei puhunut siitä, mutta mikään mikä koski hänen ammattinsa ilmaisua ei ollut hänelle vierasta. Hänen paikkansa elokuvan luojien parnassolla, sellaisena kuin me sen tunnemme, on minun mielestäni verrattavissa siihen mikä paikka Sully Prudhommella tai Josi-Maria Heredialla on kirjallisuudessa. Sillä erotuksella, että nämä runoilijat ovat pieniä lenkkejä kirjallisuuden historiassa, kun taas Duvivier merkitsee lähtökohtaa kohti sellaista tapaa kertoa tarina kameralla joka on juuri meidän ajallemme ominainen tyyli.

Tämä suuri teknikko, tämä rigoristi oli runoilija. Hänen elokuvansa eivät koskaan rajoitu pelkkään aiheen esittämiseen, ne tuovat mukanaan maailman joka on samalla kertaa realistinen ja epätodellinen. Tämä maailma ei ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuote, se on myös tulosta hänen havaintokyvystään. Hänen henkilöhahmonsa ovat todellisia, ja kuitenkin ne saattavat olla mielikuvituksellisia. Tämä hellimättömän täsmällisyyden vaatija oli myös uneksija."

Sarjassamme nähdään Duvivierin maineikkaan 30-luvun kaksi kulmakiveä, Pepe-le-Moko (1936) ja Tanssiaiskortti (1937). Pepele Moko oli yhtä olennainen Jean Gabinin traagisen myytin peruselokuva kuin Renoirin ja Carnén samanaikaiset teokset: tuhoutuva pakolainen, hänen lyhyt ja toivoa vailla eletty rakkautensa, toiveitten laivan väistämätön etääntyminen horisonttiin. Jonkinlaista romanttista mainetta nauttiva Tanssiaiskortti sisältää samoja pessimistisiä tuntuja ja alati petettyä kadonneen onnen etsintää: se on enemmän kuin tavanomainen sketsielokuva ja sisältää jo sen kaleidoskooppisen elokuvan ytimen, jota Duvivier sittemmin kehitteli 50-luvun alun suurta suosiota nauttineissa töissään Pariisin taivaan alla (1950) ja
Henrietten juhlat (1952), joka myös elokuvafiktion perimmäistä luonnetta testaavana ja kyseenalaiseksi saattavana teoksena on rakenteeltaan poikkeuksellisen jännittävä.

Pépé le Moko, Jean Gabin

Mies sadetakissa (1956), jossa erittäin musta huumori ja Fernandelin lattialle pudottava huumori risteytyvät, on kuin tilaustyötä Duvivierille: tarina kesäleskeksi jäävästä muusikosta, jonka syliin ruumiit alkavat kaatuilla. Pakokauhu pimeässä (1946) taas on suvereeni sivullistutkielma, hyytävä muunnelma Georges Simenonin (suomentamattomasta) romaanista "Herra Hiren kihlajaiset": tämän tutkielman näyt yksinäisen miehen ja persoonattoman joukon väkivaltaisesta kohtaamisesta ovat luultavasti myös jonkinlainen Duvivierin omien synkkien ihmisyyttä koskevien näkemyksien yhteenveto.

Suomen elokuva-arkisto

à la page précédente