Nuori Jean Gabin
Kansakunnilla on valitut näyttelijänsä, joskus ehkä yksi hahmo, johon liittyy aivan poikkeuksellista, intensiivisesti "kansansielua" ilmaisevaa karismaa. Ranskalaisessa elokuvassa valinta päättyy aika luontaisesti Jean Gabiniin. Gabinin kymmenissä myöhäisrooleissa oli vain muutama hieno työ eikä ehkä yhtään todella sensaatiomaista ja sellainen hän oli melkein kaiken aikaa ennen sotaa. Tämä seikka sanelee sarjamme rajauksen. Teemamme on siis nuori Gabin, vuodet 1935-40 eli aikakausi välittömästi ennen toisen maailmansodan alkua Ranskan osalta. Eteemme syttyy näyttelijä, jonka hehkua voi verrata ehkä parhaiten siihen, mitä merkitsivät Marlon Brando ja James Dean 50-luvulla.
Gabin oli vuosina 1935-40 myös Ranskan suosituin näyttelijä: roolihahmostaan riippumatta - legioonalainen, työläinen, veturinkuljettaja, alamaailman hahmo, ranskalainen upseeri Saksassa - hän oli melkein aina aikakauden traaginen sankari, jonka osana oli tuhoutua, eli André Bazinin sanoin: "Jokainen uusi elokuva kiertää vetoa Gabinin kohtalon 'helvetinkoneeseen' samaan tapaan, kuin Varjojen yön työläinen vetää herätyskellonsa, joka sitten viiltävän ironisesti ja julmasti soiden ilmoittaa aamunkoitteessa hänen kuolinhetkensä." Kerrotaan että Gabinin sopimuksessa oli kohta, jossa hänelle edellytettiin suurta raivokohtausta jokaiseen elokuvaansa: hän oli ylittämätön niiden esittäjänä, ja ne olivat myös silta onnettomuuteen ja ansaan. Bazinin sanoin: "Ei unohdeta sitä seikkaa, että antiikin tragedioissa ja eepoksissa raivo ei ollut psyykkinen tila, jonka voi parantaa kylmällä suihkulla tai gardenaalipillerillä. Se oli tiedoton tila, transsi, jumalille ihmisten maailmaan avattu lovi, josta kohtalo hiipii sisään."
Gabinin myytin varsinaiset insinöörit olivat ehkä lähinnä Julien Duvivier sekä toisaalta ohjaaja Marcel Carnén ja runoilija Jacques Prévertin parivaljakko. Carné-Prévertin Sumujen laituri (1938) sekä Varjojen yö (1939) menivät alati vangitsevassa kohtalonkumuisessa pessimismissään niin pitkälle, että tekijöitä myöhemmin syytettiin kansakunnan moraalin tuhoamisesta ja tappiomielialan valmistelusta. Yhtä rakastettu kuin nämä teokset on vuosien saatossa ollut Duvivierin Pépé le Moko (1937), rikoksen, eksoottisen suurkaupungin ja intohimoisen rakkauden kohtalonyhteyksien melodraama. Yhtä merkittävä teos on Duvivierin ensimmäinenkin Gabin-työ Jean Pariisista (1936), joka Renoirin Herra Langen rikoksen rinnalla on kansanrintamahengen puhtain ilmentymä, nyt jo pessimistisiin sävytyksiin kallistuva: teos kertoo arpajaisvoiton vaikutuksista toveriporukkaan, joka yrittää pysyä kasassa ja paeta maalle yhteisiin puuhiin.	Carné, Sumujen laituri, Jean Gabin ja Michèle Morgan.
Renoirin elokuvat ovat tässäkin yhteydessä oma kuriton lukunsa. Suuri illuusio (1937), jossa Gabin on jonkinlainen "vox populi" aristokraattisten Fresnayn ja Stroheimin vastapoolina, poikkeaa Gabinin roolin kohdalla suuresti kohtalonomaisesta käytännöstä. Sitä edelsi Maksim Gorkin tekstiin perustuva Pohjalla, jossa Gabinin arkinen, silti salaperäistä runoutta ja villiä kaipuuta ruumiillistava hahmo on jonkinlainen peruskivi: hän ankkuroi koko sekalaisen seurakunnan, Louis Jouvetin ja kumppaneiden (elokuva on jonkinlainen parhaan ranskalaisen näyttelijäilmaisun "kuka kukin on") soolot, tiukasti todellisuuteen. Ja viimein ehkä suurin Gabinin Renoir-rooleista, Ihmispedon pääosa: Emile Zolan naturalismi ja biologismi saavat väkevän tulkinnan ratapihojen saasteiden hulluksi piiskaaman veturinkuljettaja Lantierin kohtalontarinassa.
à la page précédente