|
"On elokuvaa ennen ja jälkeen Godardin"
(Henri Langlois). Suomen Elokuva-arkisto |
||
| Jean-Luc Godard 1 | |||
| Joulukuussa 2000 Jean-Luc Godard täyttää 70 vuotta, elävänä muistutuksena elokuvan mahdollisuuksista, vuosisataisesta yritysestä ymmärtää ja jäsentää aikamme kuvia ja ääniä. James Monacon sanoin Godardin elokuvat "sisältävät yhden vuosisatamme merkittävimmistä taisteluista, kaikki taiteenalat mukaan lukien". Taistelun ensimmäinen vaihe eli Godardin varhaistuotanto nähdään kevätkaudella, jatko syksyllä. | |||
| Godardin räjähdyspanos latautui
hänen 1950-luvun kirjoituksissaa ja lyhytelokuvissaan pamahtaen
koko maailman tietoisuuteen Viimeisen hengenvedon (1960) "hyppyleikkauksissa",
hypyssä tuntemattomaan, pirstoutuneiden minuuksien ja tekstien maailmaan jonka jälkeen elokuva ei ollut entisensä. Takaaajetun päähenkilön eli JeanPaul Belmondon seikkailuissa, interteksteissä ja eksistentiaalisessa anarkismissa pienimuotoinen rikoselokuva kohtasi länsimaisen korkeakulttuurin perinteen. |
|||
| Pienessä sotilaassa (1960) toiminnan aika vaihtui mietiskelyn ajaksi, Algerian sodan taustaan si joitettu agenttitarina minuuden etsinnäksi, pohdinnaksi yksilöllisyydestä, sankaruudesta, vastuusta ja tietysti elokuvasta, joka määritellään "totuudeksi 24 kertaa sekunnissa". Nainen on aina nainen (1961) on Gene Kellyn askelien ja Bob Fossen koreografian jalanjäljillä eräänlainen "neorealistinen musikaali", tai pikemminkin musikaalin nostalgiaa, värien ja gagien ilotulitus, juonena naisen halu saada lapsi. Elää elämäänsä (1962) piirtää 12 brechtiläisesti etäännytetyssä kuvaelmassa prostituution arkea ja prostituoidun muotokuvan: Poen "Soikean muotokuvan" mukaisesti malli kuolee hetkellä, jolloin taulu on valmis. |
|
||
| Karabinieerit (1963) on elokuvahistorian proosallisin ja ytimekkäin sotaelokuva: lajityyppi riisuttuna paljaaksi kaikesta retoriikasta ja spektaakkelista, sota ahneuden, vallankäytön, eläimellisten vaistojen ja pienten käytännöllisten ongelmien taistelukenttänä. Keskipäivän aave (1963) oli sovitus Alberto Moravian samannimisestä romaanista ja hyppäys kansainväliseen tähtituotantoon. Jälleen Godard pohtii elokuvan olemusta samalla kun laajentaa prostituutio-metaforan elokuvateollisuuteen: Fritz Lang ohjaa "Odysseusta" tyrannimaisen amerikkalaistuottajan komennossa, käsikirjoittaja tekee tiliä itsensä, työnsä ja vaimonsa kanssa, kokonaisuus säkenöi Bazin- ja Hölderlin-lainausten, Välimeren sinen ja Brigitte Bardot'n tähtikuvan välillä. | |||
| Laittomat (1964) on vapautuneinta, leikkivintä Godardia, jossa mustan sarjan rikostarina tarjoaa kehyksen tekstien yhteentörmäyksilie, pohdinnoille elämän, kuoleman ja perinteen kysymyksistä. Aviovaimo (1964) rakentui kuvien ja äänten kollaasiksi 1960-luvun popkulttuurin hengessä, siitä tuli sekä 'sosiaalis-seksuaalinen faabeli" että analyysi avioliitosta ja elämäntavasta kulutuskulttuurin aikakaudella. | |||
| Alphaville (1965) on samalla kertaa tieteiskuvitelma ja dokumentti syntyaikansa Pariisista, monisärmäisesti parodian ja lyriikan, satiirin ja kauhun välillä risteilevä visio logiikan ja koneiden voittokulusta, tunteiden surkastumisesta, mutta myös utopia runouden uljaasta uudesta maailmasta. | |||
| Hullu Pierrot (1965) on Viimeisen hengenvedon eräänlainen sisarteos ja uuden vaiheen alku Godardin uralla.Näkökulma on entistä intiimimpi päiväkirjamuoto ja maailma entistäkin pirstaleisempi. Tarina rikoksesta, paosta ja hullusta rakkaudesta välittyy poeettis-poliittisena popkollaasina, jonka päähenkilönä Belmondo toteuttaa "viimeisen romantikon" itsetuhoista kohtaloa ja kuolee Rimbaud'n säkeet huulillaan. | |||
| Seuraavissa elokuvissaan Godard kokoili räjähtäneen todellisuuden sirpaleita ja raportoi minän ja maailman suhteiden uusista asennoista. Nämä elokuvan muotoiset muistiinpanot tulivat julki Maskuliini feminiinin (1966) "15 täsmällisenä tosiasiana", sosiaalisen raportin asuun pukeutuneena mietiskelynä ranskalaisesta nuorisosta ja maailmantilanteesta syksyllä 1965, "Marxin ja Coca-Colan lapsista", jotka unelmoivat "elokuvasta, jonka salaa halusimme elää". Made in U.S.A. (1966) oli "Walt Disney plus verta", rikostarina, joka tuhoaa aiheensa ja tapailee uusia ulottuvuuksia, uutta politiikkaa tilanteessa jossa oikeisto ja vasemmisto näyttäytyvät toistensa peikkuvina. Aviovaimo Pariisissa (1966) on lähtökohdaltaan kuvaus yhdestä päivästä yhden naisen elämässä, punaisena lankana prostituution teema, joka laajenee käsittämään koko ihmisen tilan ja elämänmuodon, sekä metaforana että "rakenteiden gestapona", koskien yhtä hyvin naisen ja miehen asemaa kuin tapaa jolla Pariisia suunnitellaan ja politiikkaa hoidetaan. | |||
| Ajan ja politiikan hermoon osui Kiinatar (1967), tutkielma maolaisesta pienryhmästä, sen mietiskelystä ja toiminnasta tavalla, josta tuli vuoden 1968 tapahtumien profetia ja kritiikki. Uransa varhaiskauden viimeisessä elokuvassa Viikoinloppu (1967) Godard julisti sodan koko porvarilliselle elämänmuodolle: tämän maailman tuhon fantasia käynnistyy viikonloppuliikenteen apokalyptisistä näyistä ja huipentuu kulutusyhteiskunnan logiikan mukaisesti terrorismiin ja kannibalismiin. | |||
| Suomen elokuva-arkisto/ Sakari Toiviainen | |||
| GODARD | |||
| Godardin kehitys vei johdonmukaisesti vapaaehtoiseen
paitsioon elokuvan valtavirroista, Dziga Vertov ryhmän (1969-72)
työhön "poliittisten elokuvien tekemiseksi poliittisesti"
ja Sonimage-vaiheen (1974-78) kokeiluihin elokuvan materiaaleilla,
videon ja television välinein. Viisissäkymmenissä
hän teki paluun "normaaliin" elokuvaan: tietenkään
Pelastukoon ken voi (1980) ei ole "normaali" kuin materiaaliensa, näyttelijätähtien ja levitystapansa osalta, sillä olennaisesti se jatkaa 1960-luvulla alkanutta pohdintaa kuvista ja äänistä, elokuvantekijän tilanteesta ja kaikennielevästä prostituutiosta. Etunimi Carmen (1983) ja Terve, Maria (1984) ovat kouraisuja sekä elokuvanteon että kulttuurimme tajunnan perusasioista: Carmenin ja Neitsyt Marian, myytit lähtökohtanaan Godard asettaa kysymyksen siitä, miten nähdä ja kuulla neitseellisesti, ennen nimeämisen, luokitusten, mytologian kahlitsevaa, hallitsevaa painoa. |
|||
| Kenties voidaan ajatella, että 50
vuotta täytettyään Godard, kuten Velasquez Elie Fauren taidehistoriassa , jota Belmondeo lukee Hullussa Pierrot'ssa, ei enää maalaa mitään rajattua, vaan harhailee esineiden ja kohteiden ympärillä kera ilman ja hämyn, tavoittaa värähtelyjä, joista teke äänettömän sinfoniansa näkymättömän keskuksen. |
|||
| Suomen Elokuva-arkisto, ST | |||
| à la page précédente |
