Michel Piccoli

  
  sydämellinen paholainen  
   
 Michel Piccoli syntyi 1925 italialaisten muusikkosiirtolaisten poikana, tutustui teatteriin Pariisissa opintojaan päättäessään ja aloitti uransa elokuvassa parikymppisenä statistina Christian-Jaquen elokuvassa Sortilèges (1945). Sittemmin hänen uransa on jatkunut häkellyttävän runsaana ja monimuotoisena niin teatterissa kuin elokuvassakin. Sen suuria nimiä, "PiccoIi-perheen' jäseniä, ovat teatterissa olleet mm. Patrice Chéreau ja Peter Brook ja elokuvassa esim. Luis Bunuel, Claude Chabrol, Claude Sautet, Marco Ferreri, joille kaikille hän on antanut parastaan. Piccoli on myös tukenut aloittelevia ohjaajia, tuottanut itse elokuvia ja varttuneella iällään ryhtynyt jopa elokuvantekijäksi. Cahiers du Cinéman päätoimittajan Serge Toubianan mielestä hänen Alors voilà nimisen esikoisensa (1997) absurdi logiikka ja huima energia tuovat mieleen Jacques Tatin, ja samalla kyseessä on puhdasverisen näyttelijän elokuva. Rooleissaan Piccoli on usein itsevarma viettelijä, jopa kyyninen ja paholaismainen hahmo, mutta samalla hänestä aistii haavoittuvaisuuden sirun. Eikä hän koskaan ole pelännyt heittäytyä uusiin seikkailuihin. Itse hän haluaa aina paljastaa roolihenkilöistään näiden salatun, tutkimattoman, käsittämättömän puolen. Haastatteluissa PiccoIin lämpö, sydämellisyys ja uskollisuus ystäviä ja työtovereita kohtaan pääsevät oikeuksiinsa. Hänestä elokuvanäyttelijän työssä upeinta on kaikkien yhteistyö kaikkien kanssa: mahdollisuus oppia toisilta, mahdollisuus omaksua, löytää, ymmärtää. Elokuvaarkiston kesäsarjassa nähdään Suomessa olevia kopioita Piccolin filmografiasta 50-luvulta 90-luvulle asti. Muutamissa niistä hänellä on vain pieni, mutta muistettava rooli, osaa niistä hänen hahmonsa suorastaan dominoi. Ja kaikissa hänellä on vastapelureina ammattikuntansa valioita.  
   
 Rafles rikospoliisin jäljillä (1958)
on jo 1930-luvulla hienoja mustia elokuvia tehneen Pierre Chenalin filmatisointi Auguste Le Bretonin romaanista. Jean-Luc Godard sitä jo ylisti aikoinaan, ja vuosien mittaan maine on vain kasvanut. Nuori Michel Piccoli tekee tässä Pariisin alamaailmaan sijoittuvassa välienselvittelyssä muistettavan raadollisen poliisin roolin.		  
 Vaarallinen salaisuus (1959)
on samaten Pierre Chenalin ohjaus tarina nuoresta, kauniista ja rikkaasta leskestä (Françoise Arnoul), joka joutuu vaarallisen vankikarkurin pauloihin (Henri Vidal parhaassa roolissaan).
Michel Piccoli on taitavana, mutta onnettomasti rakastuneena poliisina tällä kertaa vain kolmas pyörä vaunuissa.		  
 Jean-Pierre Melvillen Ilmiantaja (1962) on rikoselokuvaksi verhottu moderni tragedia, "tarina ystävyydestä ja ystävyyden lopusta". Maineikkaiden näyttelijöiden luomiin salamyhkäisiin hahmoihin kuuluu myös Michel Piccolin Nuttheccio.  
 Claude Sautet'n menestyksekkäimpiin kuuluva
Sellaista on elämä (1969) on puolestaan eräänlaista keskustelua kuoleman kanssa, ja samalla väkevä kannanotto elämän pienten hetkien puolesta. Erinomaisten näyttelijäsuoritusten (esim. Romy Schneider, Léa Massari) keskellä Michel Piccoli on vielä muita päätään pitempi.		  
 Attentaatti (1972) on Yves Boisset'n sivuosia myöten huippunäyttelijöillä miehittämä tarina Ranskaa aikoinaan ravistelleesta marokkolaisen Ben Barkan tapauksesta. Näyttelijät (kuten JeanLouis Trintignant, Gian Maria Volonte, Michel Piccoli) myös tukivat kaikin voimin ohjaajaa, joka poliittisten näkymystensä vuoksi joutui vaikeuksiin filmauksen aikana. Anarkistisen runoilijan Marco Ferrerin maailmaan Piccoli on kuin luotu.  
 Suuri pamaus (1973) oli suunnaton skandaali Cannesin elokuvajuhlilla.
Mutta se on jäänyt yhdeksi 1970-luvun tärkeimmistä elokuvista,
joka epätoivossaan ja äärimmäisessä mässäilyssään on itse asiassa
syvästi moraalinen yhteiskunnan kuolinmessu.		  
 Ferrerin Älä koske valkoiseen naiseen (1973)
on puolestaan huikea irvailu, jossa Little Big Hornin taistelu on sijoitettu kraatteriksi revittyjen Pariisin maineikkaitten hallien paikalle. Marcello Mastroianni ja Michel Piccoli Custerina ja Buffalo Billinä ovat siinä suorastaan nerokkaita.		  
 Claude Chabrolin Verihäät (1973) joutui aikoinaan tosipohjaisuutensa takia Ranskan sensuurin hampaisiin. Sen triangelidraamassa, jossa häikäilemättöminä rakastavaisina toimivat Stéphane Audran ja Michel Piccoli, politiikka, seksuaalisuus ja rikos punoutuvat jälleen kerran chabrolmaisesti pikkukaupungin porvariston hillittyyn elämään.  
 Francis Girodin Villiintyneet (1977) perustuu aikoinaan Goncourt-palkinnon saaneeseen romaaniin, ja Suomessa sitä mainostettiin 'henkeäsalpaavana seikkailuna mustimpaan Afrikkaan!". Itse asiassa tarinassa mennään kiinnostavalla tavalla juuri itsenäistyneisiin valtioihin ja viitataan suoraan kongolaisen pohitikon Patrice Lumumban kohtaloon.  
 Berliinissä Hopeisen karhun voittanut Pierre Granier-Deferren Vaarallinen siirto (1982) kuuluu Piccolin itsensäkin mielestä hänen hienoimpiin suorituksiinsa. Se on vanha tarina pyövelistä ja hänen uhristaan, tällä kertaa vain siirrettynä moderniin liikemaailmaan, jossa paholaismaisen viehittävä johtaja (Piccoli) ahmaisee tahdottoman alaisensa (Gérard Lanvin).  
 Michel Devillen Synti ja rikos (1985)
on puolestaan parasta Devilleä: perverssi ja elegantti elokuva, jossa henkilöhahmojen salamyhkäisyyttä tukee taidokas leikittely sanoilla ja kuvilla.		  
 Leos Caraxin toinen elokuva, caraxmaisen epätodelliseen ja tyyliteltyyn maailmaan sijoittuva trilleri Levoton veri (1986), jossa on kunnianosoituksia niin sarjakuvalle kuin mykän kauden elokuville, oli Piccolille itselleen voimakas kokemus: "En ole vielä koskaan näytellyt tällä tavalla elokuvassa", hän totesi heti tuoreeltaan.  
 Jacques Rivetten Balzacin novelliin etäisesti perustuva
La Belle Noiseuse tuntematon mestariteos (1991) on tinkimätön mestariteos, jossa valtavan, kaikuvan Assasin linnan uumenissa muutama ihminen käy kamppailua olemassaolostaan herättyään hetkeksi elämänvalheestaan. Piccolin koko voima on käytössä hänen tehdessään kirskuvaa kuvaa omaan ansaansa joutuneesta taiteilijasta.		  
   
 Satu Laaksonen
Suomen elokuva-arkisto, kesä 2000		  
 Takaisin