Alain Resnais

  
   
 Alain Resnais'n (1922) nimi on totuttu kytkemään yhteen käsitteen "modernismi" kanssa. Totta onkin, että
Hiroshima, rakastettuni (1959) ja
Viime vuonna Marienbadissa (1961)
merkitsevät siirtymää perinteisestä kertovasta elokuvasta kohti "moniselitteistä kuvaa" (Roy Armes), avointa teosta, jonka häkellyttävä merkitysprisma heijastelee myös elokuvaa itseään.		  
   
 Mutta Resnais'n tuotannolla on toinenkin puolensa: sen elävä yhteys populaarikulttuuriin, ennen muuta sarjakuviin ja kioskikirjallisuuteen. Flash Gordon oli nuorelle ResnaisIle vähintään yhtä tärkeä innoittaja kuin Proust. Hänen kypsä tuotantonsa on sittemmin ollut kiehtovan arvaamatonta peliä korkealla ja alemmalla, subliimilla ja banaalilla.  
   
 Resnais'n tuotannon läpäisevä punainen lanka on mielikuvituksen ja muistin alueen kartoittaminen. Sen motoksi sopisivat Resnais'n työtoverin Chris Markerin sanat: "Kohde kuolee, kun siihen kohdistunut elävä katse katoaa". Elokuva on tuo elävä katse, mutta Resnais'lla se kohdistuu paitsi siihen mikä on silminnähtävää, myös siihen, mikä muodostuu ja elää ihmismielessä.  
   
 Resnais aloitti 40-luvun lopulla lyhytelokuvien tekijänä ja kohosi nopeasti yhdeksi arvostetuimmista. Läpimurto oli
Van Gogh (1948), jossa ohjaaja yritti "siirtää katsojalle taiteilijan sisäisen maailman lähes hänen huomaamattaan".
Sitten tulivat
Guernica (1950) ja
Yö ja usva (1955) mestariteokset, joissa ihmismuisti hapuilee epäuskoisena torjumiaan lähimenneisyyden kauhuja terroripommituksen ja keskitysleirin fyysisiä jälkiä tutkimalla.		  
   
 Tavallaan Resnais'n koko tuotannon vertauskuva on
Toute la mémoire du monde ("Koko maailman muisti", 1956), filosofinen eiokuva kansalliskirjastosta, koliektiivisesta muistista, joka kätkee sisäänsä myös Resnais'n rakastamat Harry Dickson salapoliisitarinat.		  
   
 Ensimmäisissä pitkissä elokuvissa lähtökohtina olivat kioskikirjallisuulla muistuttavat banaalit rakkaustarinat. Marguerite Duras'n käsikirjoittama
Hiroshima, rakastettuni lomittaa ranskalaisen naisen ja japanilaisen miehen yhden yön suhteeseen kuvia Hiroshiman pommituksen kauhuista särjetyllä, painajaismaisella ja runollisella tavalla.		  
Robbe-Grillet'n kanssa valmistelussa
Viime vuonna Marienbadissa tavanomainen kolmiodraama barokkisessa loistohotellissa saa sävähdyttävän oudon käsittelyn, joka lietsoo monitulkintaisuutta ja tyystin hävittää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden rajat.		  
   
 Murielissa (1963) ja
Sota on loppunut (1966) teoksessa resnaislainen visio siirtyy nykyhetken porvarillisesta kaupunkimiljööstä käsin tutkimaan yhteisön ja sen jäsenten traumoja menneisyydessä ja nykyhetkessä. Varsinkin Murielissa, joka on Resnais'n hienoimpia teoksia, mukaan on tarttunut runsaasti ironiaa ja huumoria.		  
   
 60-luvun jälkipuoliskolta lähtien alkoivat populaarikulttuurin aiheet yhä enemmän kiehtoa Resnais'ta. Hän hakeutui yhteistyöhön mm. Marvel Comicsin perustajan Stan Leen kanssa. Ehkä vaikeimmin lähestyttävän elokuvansa
Rakastan sinua, rakastan sinua (1968) huonon yleisömenestyksen takia hänen oli kuitenkin vaikea saada suunnitelmiaan toteuteluiksi. Mainittu teos on monella aikatasolla liikkuva "köyhän miehen tieteisfantasia" tutkijasta, joka lähetetään matkalle ajassa ja joka kokeen häiriön vuoksi joutuu ulkopuolisena todistamaan oman aiemman elämänsä epäonnistumisia.		  
   
 70-luvun elokuvia olivat skandaalilehdistön historiallisesta henkilöstä rakentamaa kuvaa tutkiva
Stavisky (1974), vanhenevan kirjailijan todellisuutta muuntelevaan mielikuvitukseen porautuva
Providence (1977) sekä
Amerikan setä (1978), pessimistinen fiktiivinen demonstraatio ihmisen käyttäytymisen aivofysiologista perustaa tutkivista teorioista.		  
   
 Vuodelta 1983 on kentien Resnais'n onnalaatuisin teos, yhdessä sarjakuvataiteilija Enki Bilalin kanssa toteutettu
La vie est un roman, jonka nimi on Napoleonin lausahdus "elämä ei ole romaani" nurinkäännettynä. Elokuva on hullaannuttava kooste eri tyylejä ja elementtejä, joka liikkuu (ainakin) kolmella tasolla: vuodessa 1914, vuodessa 1983 sekä Prinssi Rohkeaa muistuttavassa sadussa.		  
   
 L'Amour à mort (1984) ammentaa "atonaalisia elernenttejä" fotoromaaneista ja kuvaa tuntemuksia, kun juuri kuollut henkilö yllättäen palautetaankin elämään.
Mélo (1986) puolestaan on Resnais'n konstailemattomin teos, Henry Bernsteinin näytelmään pohjautuva kamarielokuva ihmissuhteiden solmuista, hilpeä ja surumielinen samalla kertaa.		  
   
Suomen Elokuva-arkisto, Erkki Huhtamo  
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
 Suomen elokuva-arkisto  
  à la page précédente