Eric Rohmer

 
   
 Eric Rohmer, porvarilliselta nimeltään Maurice Schérer, tuli huhtikuussa 80 vuoden ikään, mikä ei hevin näy hänen viime vuosien tuotannostaan ja aktiivisuudestaan.  
 Rohmer on kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Truffaut, Godard, Chabrol ja Rivette, eli ne Cahiers du Cinéman kollegat, joiden kanssa hän muodosti Ranskan uuden aallon ydinryhmän. Rohmerin ohjaajaura käynnistyi vaikeasti, mutta suuntansa löydettyään hän on edennyt määrätietoisemmin kuin kukaan.  
 
 Rohmerin ensimmäinen pitkä elokuva Leijonan merkki (1959) valmistui samoihin aikoihin kuin Godardin Viimeiseen hengenvetoon, mutta ei päässyt ensi-iltaan uuden aallon harjalla, vaan jäi liikkeen eräänlaiseksi "kirotuksi elokuvaksi".
Kyseessä on klassisen tragedian ankaruudella rakennettu faabeli perinnön odoksesta ja lankeemuksesta, hybriksestä ja katharsiksesta: mies juhlii perintöään etukäteen ja vajoaa katuojaan, ennen kuin deus ex machina puuttuu peliin.
 

 Tämä tragikoominen moraliteetti näyttää jo suuntaa sille
"Moraalisten tarinoiden" sarjalle, joka käynnistyi 1960-luvun
alussa kahdelia 16 mm:n lyhytelokuvalla ja merkitsi Rohmerin läpimurtoa elokuvantekijänä. Yhteisestä teemasta tai jopa kaavasta
käsin moraaliset tarinat rakentuvat sinfonisten variaatioiden lailla, perusmotiivin muuntelulle ja koristelulle:
mies rakastaa yhtä naista, tuntee vetoa toista kohtaan mutta palaa
aina ensimmäisen luokse. Teeman lisäksi yhteistä on miespäähenkilön käyttö minäkertojana, tapa jolla sisäinen maailma hahmottuu ja kontrastoituu ulkoisen kautta.

Rohmer on korostanut, että ranskankielen sanat "moral" ja "moraliste" eivät vastaa muiden kielten käsitteitä "moraali' ja "moralisti".
Moraalinen tarina ei ole tarina, jossa on moraali, ja ranskan
"moraliste" on henkilö, joka on kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu
ihmisen sisällä, hänen mielentiloistaan ja tunteistaan. Tärkeää ei ole niinkään käyttäytyminen sinänsä kuin se mitä henkilö itse ajattelee käyttäytymisestään.

 
   
 Keräilijätär (1966) valmistui moraalisista tarinoista kolmantena, vaikka se itse asiassa oli sarjan neljäs elokuva. Kaksi nuorta miestä ja heidän jonkinlaisena luonnonvoimana kokemansa tyttö viettävät kesää Rivieran huvilalla. Toinen mies kokee valintatilanteen tytön ja morsiamensa välillä, mutta ratkaisevalla hetkellä hän antaa tytön mennä.  
 Elokuvassa Yöni Maudin luona (1969) päähenkilön uskonnollinen periaate eli jesuiittamoraali sanelee ennaltamäärätyn valinnan kahden naisen välillä.  
 Clairen polvessa (1970) mies lomailee ennen naimisiinmenoaan Annecyn järvi ja vuoristoalueella, viehättyy ystävättärensä teiniikäisestä tyttärestä, mutta tyytyy tytön polven fetisistiseen kosketukseen.  
 Sarjan viimeisessä elokuvassa Rakkaus iltapäivällä (1972)
vakaa aviomies tuntee vetoa poikamiesaikojensa naisystävää
kohtaan, kunnes huomaa että voi yhtä hyvin maata
vaimonsa kanssa.
 
   
 Moraalisten tarinoiden jälkeen Rohmer palasi vanhaan
rakkauteensa, klassikoihin tuloksena sovitukset Heinrich von Kleistin novellista ja keskiaikaisesta eeppisestä
runoelmasta Perceval le Gallois. Kleist-elokuva
0:n markiisitar (1975) on hienostunut historiallinen laatukuva,
jossa sovituksen uskollisuus ja ja 1800-luvun alun tapainkuvauksen tarkkuus eivät kahlitse Rohmerin ironista suhdetta absurdiin tarinaan.
 
 1980-luvulla Rohmer toteutti jälleen kuuden elokuvan sarjan, yleisotsikoltaan "Komedioita ja sananlaskuja". Kokonaisuus on väljempi kuin moraalisten tarinoiden sarjassa, vailla yhtä selkeää kaavaa tai yhteistä teemaa, mutta taaskin Rohmer näyttäytyy yleispätevien tunteiden maalarina ja etnososiologina, jonka lähestymistapa tähtää ihmisen sisälle, ohi tekojen siihen mitä ihmiset ajattelevat toimiessaan, miten he erittelevät ja oikeuttavat tunteitaan ja valintojaan.  
 Lentäjän naisessa (1980) mustasukkainen nuorukainen varjostaa tyttöystävänsä oletettua rakastajaa ja alkaa rakastua matkan varrella kohtaamaansa tyttöön: "Ei voi ajatella ei-mitään", ilmoittaa alun sananlasku,  
 "Kukapa ei rakentelisi pilvilinnoja?" toimii puolestaan mottona Ihanan avioliiton? (1981) asetelmalle: nuori nainen päättää mennä naimisiin periaatteesta ja itse valitsemansa miehen kanssa, mutta todellisuus ei taivu hänen ennaitamäärättyyn käsikirjoitukseensa.  
 Pauline rantatyttö (1983) on rakkauden piirileikki, jossa Normandian rannikolla lomailevat nuoret sananlaskumoton ("Joka liikaa puhuu, likaa itsensä") mukaisesti puhuvat tunteensa puhki, tarrautuvat ennaltamäärättyihin ideoihin itsestään ja muista, kunnes harhojen ja itsepetosten leikki saa sepitteen näyttämään todelta ja toden sepitteeltä.  
 "Kahden naisen omistaminen vie sielun, kahden asunnon
omistaminen järjen" kuuluu motto elokuvassa
Täysikuu Pariisissa (1984), jossa naisen itsenäistymisyritys
eli toisen asunnon hankkiminen vie rakastetun toisen naisen syliin
 
 Vihreä säde (1986) Jules Vernen romaanin nimeä lainaten
tarkoittaa horisontista taittuvaa viimeistä auringonsädettä,
joka saa ihmisen näkemään omaan sieluunsa ja muiden:
tämän romanttisen säteen varaan naispäähenkilä uskoo
tunteidensä kohtalon ja kohteen.
 
 Ystävättäreni poikaystävä (1987) sijoittuu huippumoderniin
pariisilaislähiöön, jossa vähän yli parikymppiset ystävättäret
setvivät tunteitaan ja poikaystäviään paljonpuhuvalla antaumuksella, elävinä todisteina "tunteiden kasvatuksen" ikuisen kivulloisesta prosessista.
 
    
 1990-luvulla olivat vuorossa Neljän vuodenajan tarinat, jotka teemoiltaan ja henkilögallerialtaan kytkeytyvät sekä Moraalisiin tarinoihin että Komedioihin ja sananlaskuihin.  
 Kevättarina (1990) peilaa äitinsä menettäneen 20-vuotiaan tytön kaipuuta uuteen perheyhteyteen: hän vihaa isänsä naisystävää ja yrittää saada miehen kiinnostumaan omasta ystävättärestään, filosofian opettajasta.  
 Talvitarinan (1992) naispäähenkilö on tavannut suuren rakkautensa kesälomalla neljä vuotta aikaisemmin ja elättää heidän yhteistä lastaan yksinhuoltajana, kunnes mies löytää perheensä yhtä satumaisen onnen kautta kuin ero aikaisemmin tapahtui huonon onnen ja selittämättömän virhesuorituksen kautta.  
 Kesätarinassa (1996) nuori mies lomailee rannikolla, viehättyy monista tytöistä, joutuu Moraalisten tarinoiden valintatilanteeseen, jonka hän viime kädessä väistää.  
 Syystarinassa (1998) eletään sadonkorjuun aikaa
Provencessa ja järjestellään keski-ikäisen naisen miesasioita kohtaamisten, sattumusten ja väärinkäsitysten lempeän ironisessa saatossa.
 
   
 Neljän vuodenajan tarinoiden lomassa Rohmer teki vuosikymmenen mittaan kaksi muuta kaiken huomion arvoista elokuvaa.  
 Puu, pormestari ja mediateekki (1993) on tekijälleen epätyypillisesti tutkielma politiikasta, hienovaraisen satiirisesti sävyttynyt kuvaus pikkukaupungin eturyhmien pikkusieluisesta kähminnästä, jossa sivutaan ekologisia ongelmia, median ja rahan valtaa.  
 Kohtaamisia Pariisissa (1995) on kolmesta lyhytelokuvasta rakentuva viehättävä triptyykki, jonka tarinat näyttävät itsenäisiltä mutta liittyvät toisiinsa teeman ja sen muunnelmien pinnanalaisin sitein. Kysymys on paitsi impressionistisesta Pariisi-maalauksesta myös ja jälleen kerran tunteiden maalailusta, niiden salaisista liikahduksista nuorten ihmisten keskinäisissä kohtaamissa ja vaelluksissa, "kolmena variaationa ulkokuoren valheesta ja totuuden paradokseista", kuten Cahiers du Cinéma määritteli.  
   
 Sakari Toiviainen
Suomen elokuva-arkisto, kesä 2000
 
 Edelliselle sivulle