Simone Signoret

  
   
 Simone Signoret (1921-85), syntyjään Simone Kaminker, sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan suurin näyttelijätär, ei koskaan antanut itsensä muuttua tähdeksi tai myytiksi. Hän piti tiettyä etäisyyttä elokuvauraansa, mutta esiintyessään valkokankaalla hän on niin välittömästi oma itsensä, että katsoja tuntee hänet enemmän vertaisekseen, ystäväkseen, kuin joksikin ylimaalliseksi olennoksi.  
 Yves Allégret'n runollisen realismin jälkikaikuja edustavassa elokuvassa Dédée d'Anvers (1947) Signoret piirtää kapakkatanssijattarestaan sensuellin, ylvään muotokuvan;  
 Max Ophulsin nerokkaassa Intohimojen karusellissa (1950) hän tavoittaa hienosti tyyntä ironiaa nuoren prostituoidun rooliinsa.  
  Sitten seuraa Jacques Beckerin Rakastajatar (1951), jonka pääosa yksinkin riittäisi nostamaan hänen nimensä aikakirjoihin; "hyvin yksinkertainen, suuri laulu rakkauden ja ystävyyden ylistykseksi", määritteli Signoret itse elokuvan.  
 Marcel Carnén parhaassa sodanjälkeisessä elokuvassa, Zola-filmatisoinnissa Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953), Signoret esittää vaimoa, joka murhaa miehensä rakastajansa kanssa,  
  Henri-Georges Clouzot'n virtuoosimaisessa thrillerissä Pirulliset (1955) hän taas törmää joka puolella surmaamansa miehen ruumiiseen.  
 50-luvun puolivälissä Signoret'n maine levisi Ranskan ulkopuolelle: Bunuel valitti, että hän oli vastahakoinen lähtemään Meksikoon Kuoleman puutarhan (1956) kuvauksiin;  
 englantilaisen Jack Claytonin Tilaa huipulla (1958), kehuttu draama kunnianhimoisesta nuorukaisesta, joka hylkää rakastettunsa, palkitsi hänet oscarilla.  
 Stanley Kramerin Narrilaiva (1964) lastasi ison joukon Hollywood-tähtiä samaan alukseen hänen kanssaan;  
 toinen Hollywood-kiinnitys oli Sidney Lumet'n vakoiluthrillerissä Puhelu vainajalle.  
 Jean-Pierre Melvillen vastarintaliike-elokuva Tuntemattomat sankarit (1969) tuo esiin uuden, pateettisemman särmän hänen hahmossaan;  
 tätä ja koko arvovaltaansa hän hyödyntää Costa-Gavrasin poliittisessa jännityselokuvassa Tunnustus (1970).  
 Ja vielä yksi hahmo, vivahteikkaasti kuvattu vanheneva nainen, tulee esiin viimeisissä elokuvissa: Pierre Granier-Deferren Simenon-elokuva Kissa (1971), tarina vanhasta mykkäkoulua pitävästä pariskunnasta, tuo yhteen kaksi ylivertaisen loistavaa näyttelijää, Signoret'n ja Jean Gabinin;  
  poliisielokuvassa Les granges brûlées (1972) Signoret'n vastassa on Alain Delon.  
 René Allion elokuvassa Kuningattaren ankara päivä (1973) Signoret'n roolina on vanha nainen, joka yhä elää lapsen tavoin unelmissaan. Suuria, hyviä ja kauniita eivät kuitenkaan olleet ne hahmot, joita Signoret sai esitettäväkseen; mutta aina hän pystyi tulkinnallaan todistamaan, että jokaiseen elämään liittyy jotain arvokasta.  
 Suomen Elokuva-arkisto, EA  
   
 à la page précédente