Alain Tanner

 
 Alain Tanner on Claude Gorettan rinnalla Sveitsin kuuluisin ja hienoin ohjaaja: yhdessä he myös aloittivat uransa perustamassaan ja vetämässään Yliopiston elokuvakerhossa, josta heidän tiensä vei Lontooseen ja British Film Institutin elokuvakurssille (1953-57), tuloksena ensimmäinen oma elokuva, yhteisohjaus Nice Time (1957), joka on opittu tuntemaan Englannin Free Cinema-liikkeen eräänä edustavana näytteenä.  
 50- ja 60-luvuilla sveitsiläinen elokuva oli aallonpohjassa sekä virallisen arvostuksen että tasonsa puolesta. Uusilla tulokkailla oli vaikeuksia päästä alkuun: Tanner ja Goretta tekivät dokumentteja ja televisioelokuvia, ja vasta Ryhmä 5:n (Groupe 5) perustaminen (mukana olivat lisäksi Michel Soutter, Jean-Louis Roy ja Jean-Jacques Lagrange) vuonna 1968 avasi tien sveitsiläisen elokuvan nousulle ja maailmanmaineelle läpimurtoteoksena Tannerin Charles elävänä tai kuolleena (1969).  
 60-luvun mittaan Tanner oli jo tehnyt merkittäviä dokumentteja. Niistä Kaupunki Chandigarhissa (1965) käsittelee Intian seutua jonne Le Corbusier rakensi aivan uuden ja mielensä mukaisen kaupungin. Freddy Buachen mukaan elokuva paljastaa "ensimmäisistä kuvista lähtien Tannerin keskeisen ominaislaadun: herkkyyden ihmisten läsnäololle, elävän huolen heidän ongelmistaan".  
 Charles elävänä tai kuolleena oli ensimmäinen sveitsiläinen elokuva 20 vuoteen joka sai laajan kansainvälisen levikin. Elokuvan asetelmassa potkivat jo Tannerin keskeiset, uusimpiin töihin asti toistuneet teemat: nimihenkilön, 50 vuotta täyttävän teollisuusjohtajan persoonallisuuden hajoamisen ja uuden minuuden etsimisen kautta elokuva asettaa kyseenalaiseksi hyvinvointiyhteiskunnan sovinnaiset arvot ja pakolliset kuviot, joiden takaa Tanner löytää vaiheita ja itsepetoksia.  
 Charles elävänä tai kuolleena syntyi vuoden 1968 kuumeisessa ilmapiirissä, ja mietiskely 60-luvun perinnöstä, Parsiisin toukokuun epäonnistuneesta "mielikuvituksen kapinasta" kulkee pohjavireenä kaikissa Tannerin myöhemmissä elokuvissa. Salamanterissa (1971) kaksi miestä, kirjailija ja lehtimies, testaavat minuuttaan ja katsomuksiaan, työtään, tunteitaan ja menetettyjä unelmiaan arvaamattomana ja selittämättömänä luonnonilmiönä kokemansa tytön kautta. Elokuvan Paluu Afrikasta (1973) polttopisteessä on niin ikään kaksi miestä, jotka potevat Tannerin maailman tyypillistä, määrittelemätöntä pahoinvointia ja unelmoivat paosta joka ei koskaan toteudu.  
 
 
 Hetki naisen elämässä (1974) eli alkuperäiseltä nimeltään Maailman keskipiste kertoo italialaisen siirtotyöläistytön ja poliittista uraa havittelevan keskiluokkaisen, konservatiivisen teknokraatin rakkaustarinan. Sekä kuvaannollisella että konkreettisella tasolla asetelma kiteyttää Etelä- ja Pohjois-Euroopan vedenjakajakohdan, luokkien ja sukupuolten suhteet, olemassaolon ja politiikan keskeiset kysymykset.  
 Elokuvassa Jonas täyttää 25 vuonna 2000 (1976) Tanner esittelee kahdeksan taustaltaan erilaisen päähenkilön voimalla yhteiskunnallisen ja yksilöllisen olemassaolon hiertäviä särmiä, moraalisia valintatilanteita kulutusajattelun, kapinan ja luonnonmukaisen elämäntavan välillä: mikä on mennyt vikaan ennen vuotta 1968 ja sen jälkeen, onko mitään todellisia vaihtoehtoja, miten kasvattaa lapsia, miten säilyttää elinympäristö puhtaana, miten rakentaa maaiimankatsomuksensa ja elää sen mukaan?  
 Messidor, sadonkorjuun kuukausi Ranskan vallankumousajan kalenterissa: 10 vuotta Pariisin toukokuun jälkeen Tanner esittää Messidorissa (1978) jälleen tuntemuksiaan ajasta ja yhteiskunnasta, tuntosarvina kaksi tyttöä, jotka pakenevat arkipäiväistä ympäristöään ajautuen hedelmättömään kapinaan, rikoksiin, lainsuojattomuuteen, joka vallanpitäjien on helppo eristää ja panna järjestykseen.  
 Tannerin uusimmassa elokuvassa Valovuosien päässä (1981) Jonas on täyttänyt 25 vuotta ja toivoa näyttää olevan yhä vähemmän jäljellä. Kyseessä on siis tulevaisuudenvisio, mutta tiiviisti nykyhetken ahdistuksista ja henkisestä ilmapiiristä lähtevä, yksi muunnelma lisää Tannerin moniin mietiskelyihin mielikuvituksen kapinan mahdollisuuksista.  
 Vuoden 1968 jälkeisessä ilmastossa, 70-luvun hyvinvoinnin ja hajaannuksen, laman ja lamaannuksen keskellä Tannerin elokuvat ovat tikittäneet huonon omantunnon aikapommin lailla. Hän on ollut vuosikymmenen eurooppalaisen elokuvan keskeisiä hahmoja, ja miltei ainut joka on pyrkinyt pitämään hengissä ja kehittämään 60-luvun "uusien aaltojen" perintöä. Yhteiskunnallisen ja poliittisen elokuvan tekijänä Tanner on jatkanut lähinnä Godardin viitoittamaa linjaa, joskin huomattavasti käytännöllisemmällä tasolla. "Poliittinen viesti" ei ole luettavissa suoraan ja yksiselitteisesti, vaan se on enemmänkin läsnä Tannerin elokuvien muodossa, avoimissa rakenteissa, ikään kuin sysäyksittäin hahmottuvassa ilmaisussa, ongelmallisissa ihmisissä, eri osatekijöiden yhteispelissä ja yhteentörmäyksissä.  
 Suomen elokuva-arkisto  
   
 à la page précédente