takaisin valikkoon | lähetä kommetteja
lahjoitusmaitten ongelma

Lahjoitusmaitten ongelman ratkaisu

Lainsäädännön yhtenäistämisestä huolimatta tilanne Vanhan Suomen lahjoitusmailla pysyi edelleen vaikeana. Nikolai I ei hallitsijana ollut Suomelle yhtä myötämielinen kuin edeltäjänsä. Hän antoi asetuksen, jonka mukaan lahjoitusmaiden talonpojat olivat hovien vuokramiehiä. Isännät saivat häätää alustalaisensa oman harkintansa mukaan sekä määrätä heille verot ja päivätyöt. Tilanne parani vasta vuosisadan lopulla. Aleksanteri II kutsui säädyt koolle kahdesti 1860-luvulla ensimmäisen kerran Porvoon valtiopäivien jälkeen. Tuolloin päätettiin, että Suomen valtio lunastaisi lahjoitusmaat lääninherroilta ja että talonpojat saisivat lunastaa viljelemänsä maat perintötiloiksi pitkäaikaisen valtionlainan avulla. Perinnöksiostot saatiin loppuunsuoritetuiksi itsenäisyyden ajan alkuun mennessä.

Vuosien 1863-64 valtiopäivillä hallitus esitti valtiolainan ottamista, jotta maat voitaiin ostaa donataareilta, koska katsottiin lahjoitusmaiden olevan olevan tärkeimpiä yhteiskunnallisia ongelmia (:re:A129s508). Säädyt jäivät pohtimaan asiaa, joskin myönsivät pienehkön summan lahjoitusmaiden lunastamiseen. V. 1867 säädyt nostivat summan määrään (12 milj. mk), jonka katsottiin riittävän koko asian hoitamiseen. Lunastukset, jotka tehtiin käypään hintaan ja sitä mukaan kuin maita tuli kaupaksi, alkoivat vasta v. 1871, ja ne kestivät 20 vuotta. Siten hankittu maa oli ensin Suomen valtion omaisuutta, ja talonpojat saivat lunastaa maansa maksamalla lyhennystä vähintään 1% koron ollessa 5%, eli talonpojilla oli viljelemäänsä maahan ns. perinnöksiosto-oikeus. Kuriositeettina mainittakoon, että tässä yhteydessä kruunu teki menestyksellisiä metsäkauppoja, joista ko. talonpojat saivat keskimäärin aika merkittävää hyötyä.

lahj_m_r.html, Pirkko Rastas, 29.01.2005