Laatinut Mauri Rastas 20.01.2008/10.04.2007 (kieli\imskie_t.html)

Itämerensuomalaisen kieliryhmän syntystä
(osa kielikysymysten taustakeskustelua)
ryhmän: syntynäkemyksiä | kielet | rakenne

Pääkohtia

A.) Uralilaisen kantakielen hajoaminen alkaa n. 4.000 cal eKr, joka on samalla rekonstruktiotason hetki. Ko. pitemmälle ei pystytä uralilaisia kieliä rekonstruoimaan, eli tätä aikaisempi kielitilanne on yksinkertaisesti tuntematon. Mutta mitä oli sitä ennen? Voidaan vain epämääräisesti ilmaista: "esiuralilainen puheenparsi"!.

B.) Ajanjaksolla n. 4.000-3.000 cal eKr tapahtuu kantasamojedin erkaneminen kehitysprosessista, jossa samalla uralilainen kantakieli muuntuu suomalais-ugrilaiseksi kantakieleksi. Kehitysprosessin loputtua, noin 3.000 cal eKr, on suomalais-ugrilaisen kantakielen rekonstruktiotaso.

C.) Vasta tyypillisen kampakeramiikan (n. 4.000-3.600 cal eKr) luonnehtiman kulttuurin, joka siis ulottui "Suomeenkin" asti, kielimuoto oli (kanta)uralilainen, tai jo suomalais-ugrilaiseksi kehittynyttä tasoa. Siitä alkaen noin 2000 vuoden aikana kehittyi varhaiskantasuomi, jonka rekonstruktiotason ajaksi lasketaan 1.500 cal eKr. Myöskään tyypillisen kampakeramiikan esiintymisen jälkeen ei ole nähtävissä suomalais-ugrilaisen kielen tuojaksi sopivaa kulttuuria.

D.)Muut pohjois-Venäjän nykyiset suomalais-ugrilaiset kielet kehittyivät kantamuodoistaan rinnan suomen kehittymisen kanssa. Niiden kantakielillä oli yhteisiä välikantakielitasoja varhaiskantasuomen esitasojen kanssa. Näiden, ensin suom.-ugrilaisen (n. 3.000 cal eKr), sitten suom.-permiläisen (n. 2.500 cal eKr) ja lopulta volgalaisten (n. 2.000 cal eKr) kantakielitasojen erottuminen varhaiskantasuomeen johtavalta kehitysväylältä on luontevaa tapahtua alueellisesti suurinpiirtein siellä päin missä nykyisiäkin ko. kieliä puhutaan. Korostettakoon, että varhaiskantasuomi piti sisällään vielä saamelaisenkin kieliryhmän ominaispiirteitä.

E.) Myöhäiskantasuomen eli itämerensuomen ja kantasaamen pitkällinen erottumisprosessi toisistaan alkoi jo ennen varhaiskantasuomitasoa nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin (n. 3200-2350 cal eKr) vaikutuksesta, ja jatkui sen seuraajien, mm. Kiukaisten kulttuurin (n. 2.350-1.600 cal eKr) ja pronssikautisten yhteyksien, vaikutuksella. Varhaiskantasuomen jakautuminen kantasaameksi ja myöhäiskantasuomeksi oli valmis vasta noin 500 cal eKr (rekonstruktiotaso). Lopullisen jakautumisen aika eli keskikantasuomi 1.500-500 cal eKr (rekonstruktiotasot) oli suurten kielellisten muutosten aikaa.

F.) Vaikeasti hahmotettavaksi asiaksi jää varhaiskantasuomen sekä kantasaamen ja myöhäiskantasuomen puhuma-alueet. Varhaiskantasuomen alue on epämääräinen, ehkä (laaja alue) "itään pohjois-Itämerestä lahtineen", tai sitten jokin suppeampi alue em. alueella, ehkä silloin jossain hiukan lähempänä "alkukotia" eli keski-"Venäjää".
Koska myöhäiskantasuomesta polveutuu Suomenlahden ympärystön itämerensuomalainen kieliryhmä kokonaisuudessaan, on luontevaa, että myöhäiskantasuomen alue on ainakin suurinpiirtein sama. Kantasaamen alueesta voi tällä perusteella sanoa vain, että sen oli pakko olla karkeasti vasarakirveskulttuurin alueesta pohjoiseen, ulottuen ehkä laajallekin Fennoskandiassa.

G.) Suomen kielen kehittymisprosesseihin kohdistui varhais- ja myöhäiskantasuomen syntymisten osalta voimakkaita ulkoisia kielellisiä vaikutuksia. On luontevaa sellainen rytmitys, että suhteellisen aikaisen vasarakirveskulttuurin aikana vaikutus saattoi olla vain kantaindoeurooppaa seuraavaa tasoa, mutta myöhemmin jo kantabalttitasoa, sitten läntisellä pronssikaudella kantaskandinaavista.

I.) Vuoteen 500 cal eKr rekonstruoitu myöhäiskantasuomi eli itämerensuomi hajoaa pian kolmeksi päämurteeksi: pohjois- ja eteläkantasuomeksi sekä vielä myöhemmin itäistä suuntaa vastaavaksi Laatokan kantakieleksi. Ko. kantamurteet sijoittuvat Suomenlahden ympärille vastaavasti. Hajoamisprosessi päättyi noin vuonna 0.

J. Noin vuonna 0 alkaa suomen lounaismurteitten kantamuoto erottua pohjoiskantasuomesta. Muitten suomen murteitten kantamuodot alkavat muodostua ajanjaksolla noin 300-1.000 jKr. Koska suomen kielellä on kirjallisia tuotteita vasta noin 1.550 jKr (Mikael Agricola), kutsutaan kielellistä ajanjaksoa 0-1.550 jKr nimellä varhaissuomi.

K.) Vuoden 1.550 jälkeisenä ajanjaksona tapahtui Suomessa edelleenkin yleis- ja kirjakielen sekä murteiden kehitystä. Tällöin Mikael Agricolan käyttämästä kielestä ja suomen murteista kehittyi nykyinen kielemme.

Näkemyksiä:

A.) Kielenvaihtonäkemys (re:A33:)
Vasarakirveskulttuurin aikana esibaltteja tuli varhaiskantasuomalaisten jo asuttaman Suomen rannikoille:
  • (varsinais)suomalaiset ovat (baltin)kielensä suomeen vaihtaneita suomenbaltteja, ja heitä lienee ollut kahta perustyyppiä:
    • ko. esibalttien geneettiset jälkeläiset
    • kielensä balttiin vaihtaneet varhaiskantasuomalaiset
    Suomalaiset ovat siis genetiikaltaan balttilaisten ja varhaiskantasuomalaisten sekoittuma ja kieleltään niitä, jotka myöhemmin (milloin?) vaihtoivat suomenbalttilaisen kielensä suomeen.
  • hämäläiset ovat niitä suomalaisia, jotka joutuivat balttilaisen vaikutuksen alaisiksi, mutta jotka eivät koskaan puhuneet balttia, vaan koko ajan kantasuomea. (Varsinaisesti hämäläismurteet muovautuivat 3000 vuotta myöhemmin 400-600 jKr, ja identiteetti vielä myöhemmin).)
  • saamelaiset eivät joutuneet oleellisen balttivaikutuksen alaisiksi
  • eivätkä myöskään kantakarjalaiset, koska ko. vaikutus ei ulottunut sinne

B:) Eräs uusimmista näkemyksistä (re:A100s600:)
  • Suomea asuttivat alkuperäisesti saamelaiset (=?!)(rannikolleko saakka?)
  • balto-germaaninen vaikutus ja erilaiset elinkeinot aiheuttivat suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten eriytymisen saamelaisista vasarakirveskulttuurin aikana
  • indoeurooppalaisten maaviljelys, joka mahdollisti suuremman väestökasvun ja ekspansion, levisi etelä-Baltiasta Suomen sisämaahan työntäen saamelaiskulttuuria pohjoisemmaksi
  • itämerensuomalainen väestö, kieli ja kulttuuri syntyi osittaisesta väestöllisestä sulautumisesta ja innovatiivisen prestiisikulttuurin omaksumisesta.

C.) Nykyään ja edelleen voimassa olevia käsityksiä: (vastineena ym.:uun kohtaan B)(re:A103:)
  • Etnohistorian keskeinen prinsiippi: väestöjen biologisia, kulttuurihistoriallisia ja kielellisiä lähtökohtia on tarkasteltava erikseen.
  • Genetiikka osoittaa että Suomen väestö liittyy lähes saumattomasti muihin pohjois- ja länsi-Euroopan väestöihin.
  • Ei genetiikan eikä arkeologian tuloksilla ole suoraa yhteyttä suomen kielen alkuperään.
  • Suomen kieli on rakenteeltaan ja sanastoltaan läpikotaisin eurooppalaistunut.
  • Kielen varsinainen perintöaines ei suomessa ole länsieuroppalaista alkuperää; sen lähtökohdat ovat idässä.
  • Suomalaisissa yhdistyvät läntinen väestöpohja ja itäinen kieli.
  • Ajallisten kattavuuksien erot aiheuttavat ajallista harhaa:
    • Euroopan genetiikka: kymmeniä tuhansia vuosia
    • Suomen arkeologia: useita tuhansia vuosia
    • Kielentutkimus: muutama tuhat vuotta. Jos kielellistä jatkuvuutta ilmenee, harvemmin se on sitä paikallisesti.
  • Klassisen fennougristiikan teesi pätee: suomen kielen välittömänä lähtökohtana on ollut Suomenlahden itäpuolella sijainnut itämerensuomalainen alkukoti. Käsitteiden ero: suomen # suomensukuinen=itämerensuomalainen # uralilainen kieli
  • Itämerensuomalainen yhteisaika voidaan sijoittaa korkeintaan 2000 vuoden taakse. Näin kauan on Suomessa puhuttu suomea, aluksi vain pienessä osassa maata.
  • Vailla kielitieteellistä pohjaa on arkeologisen jatkumon perusteella tehty arvio, että Suomen "suomalaistuminen" tapahtui 6000 vuotta sitten. (Saman aikaisesti tyypillisen kampakeramiikan ilmaantuminen ja/tai uralilaisen kantakielen syntymä "alkukodissaan".)
  • Silkkaa mielikuvitusta on jääkauden jälkeisen alkuasutuksen "suomalaisuus". (Mainitaan myös uralilaisuus tai jopa esiuralilaisuus)

D.) (re:A108s29:) Arkeologisesti on helppo ymmärtää, että "todellinen" (=?) itämerensuomi kehittyi Baltiassa ja lounais-Suomessa. Kielten alueellistuminen vahvistui muodostaen rajoja, johtuen ennenkaikkea siitä, että ei-uraaliset vaikutusaallot kohdistuivat uralilaisen vyöhykkeen läntisimpään osaan.

E.) (re:A124s181:) On ilmeistä, että väestöryhmät Hämeessä, Savo-Karjalassa ja Kainuussa, ja jotka käyttivät tekstiilikeramiikkaa (varhaismetallikaudella?), puhuivat jotain suomalais-ugrilaista kieltä. Uuden väestön saapuminen sopii ajatukseen, jossa Pöljän ja Jysmän asbestikeramiikka oli jo hävinnyt ennenkuin tekstiilikeramiikka levisi itä-Suomeen. Usean sadan vuoden jälkeen Sär 2-keramiikka tuli käyttöön, mutta ilmeisesti asbesti "keksittiin" uudestaan uuden väestön keskuudessa, eikä jatkumona vanhasta asbestikeramiikasta.

F.) (re:A125:)
- n. 1500 jKr:sta eli Agricolan ajasta eli kirjakielen muotoutumisajasta nykypäivään:
muutoksia vain kielen kirjoitusasussa ja murteellisuuksien tasoittumista
- n. 1000 jKr eli ennen kirjakielen syntyä:
suomen kieli oli joukko erillisiä puhekielen muotoja, ts. vallitsi yhteisen kielen puute ja puhuttujen kielimuotojen, murteiden moninaisuus. (Useimmilla (=?) kielillä "lähtö"kieli eriytyy kieliksi, joiden väliset erot ovat pitkälti sopimuksenvaraisia, ja syyt siihen lähinnä poliittisia ja valtiollisia.) Suomen kieli oli joukko erillisiä muinaismurteita: rannikolla on puhuttu lounaismurretta, sisämaassa hämettä ja idässä muinaiskarjalaa tai jo sen läntisiä perillisiä. Näistä kolmesta kielimuodosta voidaan katsoa suomen nykyisten murteiden polveutuvan. (Nykyisen moninaisuuden takana ei siis ole mitään yhtenäistä kantakieltä vaan toisenlainen kielten moninaisuus.)
- n. 0 jKr:
on Suomessa ns. myöhäiskantasuomalaisen kielimuodon päätösvaihe. Kyseessä ei selvästikään ollut yksi yhtenäinen kantakieli, vaan vähintään kolme erillistä kielimuotoa, pohjois-, etelä- ja itäkantasuomet, joista on jälkiä suomen kielessäkin. Hämeen muinaismurretta voidaan pitää puhtaimpana pohjoiskantasuomen jatkajana, itämurteet (so. muinaiskarjala tuolloin) palautuvat itäkantasuomeen ja lounaismurteissa voidaan nähdä myös eteläkantasuomalaista vaikutusta. Myöhäiskantasuomen viimeiset vaiheet muuttuivat nykyisten itämerensuomalaisten kielten edeltäjiksi epämääräisen liukuvasti.
- n. 500 eKr:
kantasuomalaisten ja varhaisten germaanien väliset kontaktit vilkkaita.
- n. 1000 eKr:
tilanne suomen kielen osalta on jo hämärämpi. Tiedetään varmasti, että suomea, so. kantasuomea, on puhuttu nykyisen Suomen alueella ja laajemminkin Itämeren ympäristössä. Samalla alueella tai ainakin läheisessä naapuruudesssa on puhuttu myös indoeuroppalaisia kieliä. Näihin aikoihin kantabaltti ja -germaani vaikuttivat itämerensuomalaisten kielten varhaismuotoihin. Näihin aikoihin sijoittuu välikantakieli, jota on kutsuttu varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Runsaimmat kosketukset kantasuomen ja -saamen välillä, jos em. välikantakieltä ei olisikaan ollut, paikallistuvat jonnekin Itämeren itäpuolelle, Laatokan tai Äänisen ympäristöön. Itämeren ja Volgan keskijuoksun välisellä alueella on puhuttu suomensukuisia kieliä aina slaavien saapumiseen asti, joka tapahtui vasta n. v. 1000 jKr.
- n. 3000-1000 eKr (cal?):
lähinnä esisuomeksi kutsuttavaan kielimuotoon ilmaantuu iranilaisia elementtejä. Perinteisesti suomalais-ugrilainen kantakieli ajoitetaan n. v. 2000 eKr (cal?) ja vanhempi, uralilaiseksi kantakieleksi nimitetty sen taakse niin, että kaikille uralilaisille kielille yhteinen kantamuoto oli olemassa (siis ei vielä hajonneena) n. 3500-4000 eKr (cal?), samanvaiheisesti kantaindoeuroopan kanssa.

sivun alkuun | kielien pääsivulle