Taustaa:
(vanhentuneita nimityksiä: karjala-aunus, (suomen kielen) itäkarjalaismurteet)
karjalan kieli on suomen kielen lähin sukukieli
Historiaa:
Itä(myöhäis)kantasuomesta muodostui Laatokan kantakieli. Siitä eriytyivät n. v. 700 muinaisvepsä Laatokan kaakkoispuolella ja muinaiskarjala sen länsirannikolla (:re:A28, A187). (Ks. myös muinais-Karjalan synty.)
(Re:A85s368:)
Novgorodin venäläisten ääntämistavat ja sanasto saattoivat tarttua varsinkin kaksikielisten muinaiskarjalaisten puheeseen, jolloin syntynyt murre oli varmaan lähellä nykyistä karjalan kieltä, joka levisi uudisasutuksen mukana Suomen pohjois-Karjalaan, Vienaan ja (pohjois-)Aunukseen.
(ReA187:)
Suomenlahden pohjukan tienoilla em. itäkantasuomesta eriytyi noin v. 900 jKr "oma" ns. suomenlahdenkarjala, josta myöhemmin erkani Inkerin inkeroinen ja länsi-Kannaksen äyrämöinen, josta kehittyi myöhemmin ns. viipurinkarjala. Vastaavasti laatokkalaisesta kantakielestä erkani laatokankarjala, josta ns. käkisalmenkarjala sai alkunsa. Noin v. 1500 jKr Karjalassa puhuttin v. 1323-rajan jakamina viipurinkarjalaa ja käkisalmen- (eli muinais)karjalaa, sekä Savossa karjalais-hämäläis-sekoitteista muinaissavoa.
Ruptuurin jälkeen väestön joukkosiirtymiä ei ollut, ja siten karjalan kieli sai kehittyä rauhassa Venäjällä ja Suomessa II maailmansotaan asti.
(Re:A197s380:)
Varsinaiskarjala on kehittynyt lähinnä muinaiskarjalasta, kun taas aunus eli livvi on syntynyt sekä karjalaista että vepsäläisistä aineksista.
|
Vanhin asiakirja:
Vanhin karjalan kielinen, oikeammin kaiketi muinaiskarjalan kielinen, ehkä voisi sanoa "itämerensuomen" kielinen asiakirja on tuohikirje, ollen manaus tai vala, kyrillisin kirjaimin, 1200-luvun Novgorodista. On siis samalla vanhin "suomen"kielinen asiakirja! Tuohikirjeitä on löytynyt todella runsaasti, ovat pääasiassa muinaisvenäjää, käsittelevät monasti Karjalaa (:re:A186 hyvä selostus).
| |
Karjalan kielen nykytilanne Karjalan Tasavallassa
|
Karjalan kielen nykytilanne Suomessa:
Ennen II maailmansotaa oli silloisessa Suomessa "varsinaisia" karjalaisia, siis karjalan kieltä puhuvia, kaikkiaan n. 40 000 henkeä, eli n. 10% Suomen Karjalan asujamistosta. Sodan jälkeen "varsinaisen" karjalaisen siirtoväen kielimuodot, eteläkarjala ja livvi, ovat uusilla asuinsijoilla vähitellen hiipuneet, eikä vanhimmankaan siirtolaispolven karjala ole enää samaa kuin se oli vielä 1930-luvulla. Nykyään Suomessa on muutama tuhat henkeä, jotka puhuvat tai ymmärtävät karjalaa. Rajaseudulla Kainuussa olevien pienten vienalaiskylien alkuperäinen kieli (vienankarjala) on sekin väistynyt, ja tilalle on tullut lähiympäristön suomen kainuulaismurre (re: B6:Virtaranta).
(Re: Karjala-lehti 24.03.2005:) Karjalan kieltä puhuu 5.000 ihmistä ja ymmärtää vajaat 20.000. Kansaned. M. Laukkasen kysely: mihin toimiin (Suomen) hallitus aikoo ryhtyä antaakseen karjalan kielelle vähemmistökielen aseman.
Erinomainen kysymys, olisi vain pitänyt tehdä jo 90 vuotta sitten, kun Suomi itsenäistyi, tai viimeistään heti sotien jälkeen. (Vrt. saamen kielen asema ja puhujien määrä.) Vastaus puuttuu. Lisäksi em. luvut tuntuvat kovin suurilta.
V. 2007 puuhataan sentään Karjalan kielen professuuria Joensuun YO:oon.
Joka tapauksessa kuitenkin:
Suomessa puhutaan nykyään karjalan kieltä varsin vähän eikä "alkuperäistä" enää ollenkaan!
On pakko todeta, että suomalainen yhteiskunta ei voi ylpistellä karjalaisuuden säilyttämisellä.
Ennen sotiahan vaikuttivat suomalaistamisaatteet, ja sotien jälkeen ilmeisesti torjuttiin itänaapurin epäluuloisuutta, koska sillä puolen oli "epäilyttävien" karjalaisten enemmistö. Eli siis molemmin puolin karjalaisia, taas kerran, sorrettiin.
| |
