Laatinut: Mauri Rastas, 13.03.2008/29.11.2004
KARJALAN HISTORIA, osa
(History of Karelia in English)

Karjalan esihistoria | karjalan kieli | suomalaisten alkuperä | esipuhe | palaute

Ydinalue ja laajentuminen
taustakeskustelu

Muinais-Karjalan ydin- ja pääasuma-alue: Laatokan länsirannikko

Ydinalueen voimaa ja perusturvallisuutta osoittaa alueen linnavuorten poikkeuksellisen suuri määrä. Niitä oli käytetty varsinkin välillä 1100-1300. Linnat olivat tarkoitettuja joko suojaamaan asujamistoa vesitse uhkaavaa vihollista vastaan tai valtiaitten asuinpaikoiksi.

(Re:A183s482:) On huomattava, että (muinais-Karjalan) ydinalue pysyi samana koko ristiretkiajan, pysyviä asuinalueita muodostui sen sisällä, eli ydinalue vahvistui, ei erityisesti laajentunut, paitsi Savoon. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 raja jätti Novgorodin puolelle pääalueet vahvoine asutuskeskuksineen, Ruotsin puolelle "asumattomat" tai vasta-asutetut alueet. Nimistöseikat viittaavat Äyräpään olleen asutettu jo 1200-luvulla, ehkä läntistä alkuperää.

Laajentuminen:

Muinais-Karjala kykeni ulottamaan vaikutusalueensa varsin pitkälle länteen ja pohjoiseen. Muinaiskarjalaiset levittäytyivät pakanuuden ajan lopulla eri suuntiin (re:A25:):
(kartta am. suunnista ja ensimm. länsirajasta | valikkoon)
a.) länteen Viipurinlahden suunnalle ja taakse
b.) luoteeseen Saimaan alueelle, siitä Savoon ja keski-Pohjanmaalle:
- (Re:A85367:) Perämeren pohjukkaan asettui 1100- ja 1200-luvuilla länsisuomalaisen alkuväestön lomaan Novgorodin tukemia muinaiskarjalaisia. Suomen (perä-)pohjolaisissa murteissa ja nimistössä on selvä karjalainen osuus.
- (Re:A129s63:) Karjalalaisia asettui viimeistään 1200-luvulla varsinkin Kemijoen mutta myös Tornionjoen alajuoksulle sekä etelämpänä Oulun ja Iin seudulle ja Hailuotoon - siis ennenkuin Pohjois-Karjalaan. Varhaiskeskiajalla tuli Savoon, varsinkin Säämingin alueelle lisää väkeä Karjalasta.
- (re:A129s97:) Myöhäiskeskiaika Pähkinäsaaren rauhasta 1323 lähtien oli pääosassa Suomea historian tähän päivään asti pisin rauhanjakso. Poikkeuksena olivat itäiset rajamaakunnat Karjala ja Savo sekä niiden tavoin hankalassa asemassa ollut Pohjois-Pohjanmaa, jossa jouduttiin kokemaan sotaa hyvinkin paljon, ja jossa oli riidan aiheena karjalaisten 1200-luvulla valtaaman ja asuttaman rannikon omistus.
Sehän oli jäänyt 1323 rauhassa Novgorodille - kiistatta. Ruotsi ei kunnioittanut sopimusta siellä, koska antoi länsisuomalaisen asutuksen levitä ja kirkon perustaa kappeliseurakuntia sinne jo v. 1329. Tosin ei Novgorodkaan alkuun hermostunut kehityksestä, mutta kun Ruotsi rakensi Oleåborg'in linnakkeen Oulujoen suulle n. 1375, reagoi jo Novgorodkin lähettämällä retkikuntia alueelle vv. 1377, 1404 ja 1415. Rauha palautui Karjalaan, mutta Pohjois-Pohjanmaalle ei.
Novgorodin oikeuksia valvoivat, kosto-, rankaisu- ja ryöstöretkiä tehden, lähinnä vienankarjalaiset, mikä väestö oli syntynyt Laatokan Karjalasta ja Aunuksesta 1300-luvulta lähtien tulleista uudisasukkaista. Myös saamelaiset kärsivät hyökkäyksistä, koska saamelainen perimätieto kertoo venäläisten ja tšuudien (re:A129s98: eli karjalaisten) tuhotöistä.
Seurauksena oli kuitenkin Pohjanmaan karjalaisten kääntyminen (roomalais-)katolisuuteen ja Ruotsin alamaisuuteen.
- (re:A183s480:) pysyvää asutusta ei levinnyt Kurkijoen-Sortavalan alueelta sisämaahan Rautjärven, Simpeleen, Parikkalan, Uukuniemen ja Ruskealan muodostamalle vyöhykkeelle ainakaan 1200-luvun lopun ja n. v. 1450 välisenä aikana; vielä vähemmän sitä suuntaan Säämingin kaakkoisosat, Punkaharju, Kesälahti, Kitee ja Ruskeala; eli ts. levintä pysyväksi asutukseksi vasta 1400-luvulla. Rautakauden loppupuolen asutus pyrki Laatokasta Saimaan suuntaan. Jääsken alueen asutus on tullut ilmeisesti lännestä.
c.) pohjoiseen Pielisen ympäristöön ja sieltä vesistöjä pitkin:
d.) itään Aunukseen, jonka varsinainen karjalaistuminen tapahtuu täten vasta suhteellisen myöhäisellä ajalla.
Paikannimistössä on runsaasti Karjala-muotoa. Pysyvän asutuksen alku sijoittuu välille 1000-1300 jKr. Aunuksen muinaisuushan (re:A40s178:) kertoo kahden erilaisen kulttuurimaailman rajasta:
Salmista länteen: länsisuomalainen ja
Viteleestä itään: ylä-volgalainen.
(Re:A182s456:) Aunukseen eli Laatokan koillisrannikolle eli Vitele-Tuuloksen alueelle tullut väkeä kauempaa kaakosta ja ylä-Volgalta, kun taas luoteisrannikolle länsi-Suomesta, synnyttäen kulttuurirajan Salmi/Vitele.
Karjalan kukoistuskaudesta:
- suomalainen tutkimus on liikaa korostanut Karjalan "kukoistusta" (:re:A183s493)
- kukoistuksen aika: 1100- ja 1200-luvut; rikas yläluokka oli se joka kukoisti; muutamille suvuille oli kertynyt runsaasti hopeaa ja muuta tavaraa; tämä vauraus ei näkynyt aiempina vuosisatoina vaikka idäntie oli täydessä toiminnassa; muinaiskarjalaisilla oli omaperäinen hautauskulttuuri (:re:182s472)

Yleistä Karjalan asutuskehityksestä: (re:A183/B20)
- Hämeen ja itä-Kannaksen välinen laaja alue asutettiin pysyvästi vasta länsi-Suomen rautakauden päättymisen jälkeen eli n. v. 1150 jälkeen (:re:A183s484), poikkeuksena Savo eli Mikkeli ja Lappee (:re:A183s483)
- kiinteä asutus levisi muinais-Karjalasta Jääskeen ja Äyräpäähän vasta 1200-luvun lopulla (:re:A183s486)
- nimitutkimus kertoo, että Jääskeen saapunut väestö tuli suurelta osin Äyräpään alueelta (:re:A183s486)
- samanaikaisilmiönä huomattakoon, että Suomenlahden pohjoisrannikon eli Uudenmaan länsiosan ruotsalainen asutus alkoi jo 1100-luvun jälkipuoliskolla, Uudenmaan keskiosa 1200-luvun puolivälissä ja itä-Uudenmaa 1200-luvun loppuun mennessä, rajana Kymijoki, siitä Viipurin tasalle tilanne on epäselvä (:re:A183s484/8)
- ko. tekniikassa kehittyneet ruotsalaiset maanviljelijät eivät olleet kiinnostuneita länsi-Kannaksen huonommasta maaperästä verrattuna Uudenmaan viljavuuteen (:re:A183s487)
- rannikko Viipurista Rajajoelle noin v. 1300 asti oli vailla pysyvää asutusta eli maanviljelystä ja Koiviston mainitseminen sen ajan lähteissä tarkoitti vain maamerkkiä merenkulkijoille (:re:A183s486)
- kiinteä asutus länsi-Kannaksen rannikolla alkoi vasta 1300-luvun kuluessa (:re:A183s487)
- länsi-Kannaksen rannikon uudisasukkaat tulivat todennäköisesti keski-Kannakselta eli Uudenkirkon ja Äyräpään suunnasta sekä (!) länsi-Suomesta (:re:A183s488)
- asutus itä-Kannaksella ja Laatokan Karjalassa oli sama koko Karjalan ristiretkikauden ajan, s.o. asutus tiheni ja voimistui, mutta ei laajentunut, paitsi Savo (:re:A183s482)
- kuitenkin ortodoksinimiä on Antreassa, Kirvussa ja Jääskessä, nimenomaan Vuoksen varrella (:re:A183s482)
- muinais-Karjalan kiinteän asutuksen ydinalue kalmistolöytöjen mukaan: Hiitola, Kaukola, Kurkijoki, Käkisalmi, Räisälä, Sakkola ja Sortavala (sekä ehkä Lappee), muitten löytöjen perusteella myös Äyräpää, Rautu ja Salmi; kaksi pääosaa ollen havaittavissa: Taka-Karjala: Kurkijoki ja Sortavala, Etu-Karjala: muut (:re:A183s480)
- Taka-Karjalasta sisämaahan, Rautjärven, Simpeleen, Parikkalan, Uukuniemen ja Ruskealan vyöhykkeelle, ei olla todettu pysyvää asutusta levinneen rautakauden lopullakaan, ei ainakaan 1200-luvun lopun ja v. 1450 välisenä aikana. Vielä vähemmän asutus ulottui tässä suunnassa Säämingin kaakkois-osiin, Punkaharjulle, Kesälahdelle, Kiteelle ja Ruskealaan (:re:A183s480)
- Sortavalan ja Salmin alueelta asutusta levisi Suojärvelle luultavasti vasta 1400-luvulla (:re:A183s481)
- Vuoksen varrelta Sakkolasta ylöspäin ei ole löydetty ristiretkiaikaisen kiinteän asutuksen merkkejä (:re:A183s481)
- muinais-Karjalassa oli viikinkiajalla voimakastakin asutuskehitystä, mutta se ei kantanut ristiretkiajalle asti, paitsi Laatokan rannikolla (:re:A183s481)
- muinais-Karjalan laajenemissuunta rautakauden lopulla oli luode eli Saimaan suunta, ei länsi-Kannaksen suunta (:re:A183s481)
- karjalaisten lapinkäynti näyttää vauhtiin vasta 1000-luvulla; paikannimien perusteella karjalaisvaikutus oli vahva Kemi- ja Tornionjoilla, Kuolassa ja Norrbottenissa; vuoden 1251 sopimus Norjan ja Novgorodin kesken koski eritoten karjalaisia (:re:A182s463)

Vaikutusalueen rajat:

1.) Muinais-Karjalan vaikutusalueen ulottuminen 1100-luvulla:

2.) Karjalaiset polttavat mm. Sigtunan:

V. 1187 itävarjagit (=muinaiskarjalaiset) ja virolaiset (re: A2) kykenivät käymään hävittämässä jopa Ruotsin sisämaassa sijaitsevan, merkittävän Sigtunan kaupungin. (Ei ihme, että Ruotsi oli ilmeisen halukas saamaan puskurialueen "itäistä uhkaa" vasten. Eerikinkronikka kertoo "he kulkivat sekä tyynellä että myrskyssä Määlarille ja he oleskelivat aivan salaa Svean saaristossa useimmiten salaisen sotajoukon kanssa. Kerran he saivat sellaisen päähänpiston, että polttivat Sigtunan, polttivat sen pohjia myöten, eikä kaupunki saanut mistään apua. Arkkipiispa Jon surmattiin siellä, ja siitä moni pakana oli iloinen, että kristityille kävi niin huonosti. Ja siitä iloitsivat koko Karjala ja Venäjä." (re: A22)

3.) Suomen (so. Varsinais-S. ja Häme) ensimmäinen itäraja

On t.s. Muinais-Karjalan ensimmäinen länsiraja (re:A25s51:) (intressi- eli vaikutusraja), vuodelta noin 1230

- halkaisee nykyisen Hämeen kahtia, (re:A106s118: hyvä kartta)
- rajan kulkiessa Kymijoelta kaartaen Päijänteen länsipuolitse
- Vetelin- eli Perhonjoelle (nyk. Kokkolan kaupunki) Pohjanlahteen ja
- siitä Ruotsin puolelle Skellefte-joelle (ks. Muinais-Kainuu).

Huomattakoon, että silloin Häme oli suppeampi ja että, koko Suomen tiheämmän asutuksen neljä keskusta eli heimoa olivat n. v. 1200: Varsinais-Suomi, Häme: Sata-Häme (eli Pirkka-Häme) ja Muinais-Karjala sekä muinais-Savo. Intressiraja kulki siis silloisen Hämeen ja Päijänteen välistä.
(ylimalkainen kartta ko. asutuksesta | valikkoon)

Pohjoisessa karjalaiset säilyttivät (pitempään) kulkutiensä Pohjanlahdelle, jossa raja näyttää vielä 1200-luvun lopulla olleen Vetelinjoella. Sinne vei eteläisin kulkutie Saimaalta juuri Savilahden kautta Puulavedelle ja Suonteen järvelle sekä edelleen Joutsan kautta Päijänteelle ja Jämsänjoen pitkin kohti keski-Suomea. (:re:A95s285)

4.) Vaikutusalueen kutistuminen

Ns. toinen ristiretki v. 1238 siirsi ko. rajaa idemmäksi, alkaen tosin edelleen Kymijoesta ottaen nyt Päijät-Hämeenkin ja keski-Pohjanmaan pois muinaiskarjalaisten vaikutuspiiristä, ja päättyen Petäjäisoja-linjaan eli siellä kuten v. 1323 rauhassa (:re:A25s67).

Karjalaisten vaikutusalue etelämpänä (Hämeessä/Savossa) supistui II ristiretken jälkeen, mutta pohjoisempana karjalaiset säilyttivät kulkutiensä Pohjanlahdelle. (:re:A95s285)

Luonnollisesti v. 1323 rauhan jälkeen (muinais-)Karjala saattoi rajan rajoittamana laajeta vain pohjoiseen ja koilliseen.

Ruotsi sijoitti Viipurin Karjalaan 1400-luvulla läntisiä uudisasukkaita (re:A85s369), karjalaisten joutuessa väistymään tai mukautumaan, jolloin suomen kaakkoismurteiden esimuoto lähti siellä kehittymään väistyvien karjalan ja inkeroisen vaikutuksesta.

On havaittavissa (re:A25s70), että Muinais-Karjalan/Novgorodin vaikutuspiiri etelässä on vetäytynyt Kymijoelta (vrt. Karjalan ensimmäinset (v. 1230 ja 1238) länsirajat) Viipurin taakse ehkä Koiviston tasalle asti jo ennen 1293:n ristretkeä, ja olihan Viipurin alueella skandinaavista vaikutusta (viikinkien idäntie) ollut jo kauan.

Tosin varsin niukan lähdeaineiston (mm. paikannimiä) perusteella voidaan kuitenkin katsoa, että Ruotsilla oli jo noin v.:sta 1250 lähtien jonkinlainen ote Viipurin alueesta. (:re:A129s81)

Alku Savon luisumiseen kokonaisuudessaan Ruotsille
(re:A129s98:) Savon koillisosaan savolaiset alkoivat jo 1300-luvulla suuntaamaan eränkäyntejään, myöhemmin pitemmällekin, eivätkä karjalaiset pystyneet estämään sitä. Rajariita kärjistyi 1460-luvun lopulla kun (muinais-)karjalaiset tekivät tuhoisan ryöstöretken Savoon, ilmeisesti Sääminkiin. Valtansa pönkittämiseksi Ruotsi rakensi Olavinlinnan strategisesti tärkeään Kyrönsalmeen 1475-1483. Paikka oli venäläisten käsityksen mukaan väärällä puolella v.:n 1323 rajaa, minkä Ruotsikin tiesi, mutta savolaisia asui jo idempänäkin.

Teksti täydentyy jatkuvasti, ja kommentit ovat tervetulleita.