Lahden historiapäivät 14.2.2004
Historiallinen romaani
Nuoruuteni historiana - 1970-luku kirjallisuudessa ja tutkimuksessa

http://www.lahti.fi/museot/historialuennot_2004.html


Minun 70-lukuni
Riitta Vartti

Mustaan kirjaan?

Viikon uutinen on ollut, että "taistolaisvuosista" kootaan "mustaa kirjaa". Samalla on vahvistettu voittajien historiaa ja syytetty taistolaista liikettä ei vähemmästä kuin kollektiivisesta maanpetoksesta ja väkivaltaisen vallankumouksen ihannoimisesta. Vaikka olen itse kirjoittanut kriittisesti siitä liikkeestä ja vuosikymmenestä, nämä heitot panevat suorastaan puolustamaan nuoruuteni "kollektiivista mielenhäiriötä" (Anssi Sinnemäen termi).

Syytös väkivallan ihannoimisesta esimerkiksi ei varmasti saa tukea mistään liikkeen päätöksistä eikä asiakirjoista. Meille lykättiin käteen kirja ja lehti eikä kivääriä. Kommunistinen puolue, jonka nuoriksi sotureiksi ilmoittauduimme, oli luopunut aseellisen vallankumouksen ajatuksesta jo 50-luvulla. Yhtä rauhanomainen tässä suhteessa oli myös nuorten radikaalien valitsema militantimpi vähemmistösiipi. Vanhemmat toverit viilensivät Che Guevaran innostaman vallankumousromantiikan nopeasti Leninin ivalla lastentaudista ja ohjasivat kypsempään ideologiseen taisteluun. Vallankumouksellisuutta puolueen uudet sotilaat sitten osoittivat keräämällä uudenvuoden ja vapun tervehdyksiä hiki hatussa.

Sotaisemmat suuntaukset kuten maolaisuus, trotskilaisuus ja anarkismi saivat täällä tuskin mitään jalansijaa. Meillä syntyi Neuvostoliiton leveään selkänojaan turvaava taistolaisuus, jonka uho kanavoitui laulamiseen ja taputuskilpailuihin. Euroopassa oli paljon enemmän pomminheittoa ym. räväkkää. Tästä kertoo esimerkiksi Tapani Suomisen romaani Sarvikuonojen aika. Kun Baader-Meinhof teki terrori-iskujaan, meikäläiset sarvikuonot maalasivat banderolleja ja istuivat masinoitujen joukkokokousten salintäytteenä. Suomessa terrorisoitiin laulamalla kovaa ja korkealta ja tuputtamalla lehteä Alkon edessä. Enimmäkseen väiteltiin, kellä oli yksinoikeus rauhaan ja solidaarisuuteen.

Tuhansien toverien joukossa oli varmaan meilläkin myös panssarijunaan menijöitä. Väkivallan oikeutuksesta kyllä puhuttiin. Lokakuun vallankumous oli meistä useimmille luultavasti sekä nostalgiaa että tsaarinvallan kumoamiseksi käyty välttämätön taistelu, josta tuli verinen, ei niinkään vallankumouksellisten tahdosta, vaan historiallisista syistä. Kyllä me ihailimme Allenden rauhanomaista siirtymistä sosialismiin. Kuitenkin toisaalta pasifisteja ja Amnesty internationalia ivattiin; olihan se myös Vietnamin sodan ja Santiagon jalkapallostadionin aikaa.

Oikeastaan on ihme, että "mustaa kirjaa" ei ole tehty jo kauan sitten, niin paljon valkohehkuisia tunteita 70-luku on aina herättänyt. Arvaan, että tuskin kovin moni liikkeen johtajista ilmaantuu masokistisesti tunnustamaan mitään, kun tuomio on jo kirjan nimestä lähtien selvä. Esiin kaivautuvat teot saattavat jäädä yhtä värittömiksi kuin Sosialistisen Opiskelijaliiton aikoinaan löytämät neuvostovastaisuuden synnit yliopiston opetuksessa. Tuskin paljastuu poliittisia murhia tai mitään lähellekään niin dramaattista, vaikka liikkeen hiipumisen aikaan huhuttiin kyllä itsemurhista, joita sen takia olisi tehty. Saattaa sen sijaan paljastua poliittisen valtataistelun pienempiä ikäviä keinoja kuten nimien väärentämistä, järjestöjen valtaamista ja kokousten jyräämistä, mutta ne temput eivät olleet taistolaisten yksinoikeus.

Henkisestä väkivallasta ovat monet valittaneet, ja sen ymmärrän. Fanaattiset ihmiset aina tyrkyttävät uskoaan kuulijoiden tunteista piittaamatta. Kenellä oli vaikutusvaltaa, esimerkiksi oli jo nousemassa sivistyneistöön, pystyi terrorisoimaan laajaakin ympäristöä aatteellisesti.

Nuoruuden yliopistoissa on kohtaus, missä nuoret tulevat joukkokokouksesta hurmoksissaan, sulloutuvat liian suurella joukolla väkisin ratikkaan ja laulavat siellä taistelulaulujaan niin että katto helisee välittämättä muista matkustajista. Muistan hyvin jonkun vanhan naisen ahdistuneen katseen sieltä ratikan keskivaiheilta ja nyt arvaan, että mummuparka pelkäsi meitä ja pohti huolissaan, miten pääsisi pakoon. Empatiaa ns. kansaa kohtaan meillä oli kovin vähän, vaikka suureen ääneen olimme taistelevinamme sen puolesta. Mutta ehkä se on pantava myös nuoruuden tiliin. Toisaalta useimmat meistä eivät tehneet tuon pahempia tekoja.

Mikä liikkeessä piteli?

Minä elin nuo ajat liikkeen tavallisena riviuurastajana, jonka suurin synti on tietysti sama kuin kansan aina, kun se seuraa johtajiaan vaikka umpikujalle. Näin jälkeen päin hämmästyttää eniten se, että suostuin niinkin pitkään sietämään komentoa, joka oli täysin vastoin vapaata ja tasa-arvoista kasvatustani Pispalassa. Siihen demokratiavajeeseen tosin innostukseni lopulta hiipuikin. Työläissuvun ensimmäiselle ylioppilaalle oli vaikea alistua kollektiivisuuteen ja "proletaariseen kuriin", etenkin kun se tarkoitti, että aina "liike", toisin sanoen sen miespuolinen ja enimmäkseen keskiluokkainen johto, tiesi asiat paremmin kuin minä.

Tähän autoritaarisuuden sietoon täytyy olla selitys. Matti Hyvärisen mukaan entiset taistolaiset puolustelevat liikkeessä toimimistaan kahdella pääperusteella: sillä että liike ajoi heidän mielestään hienoja asioita ja sillä, että kaverit houkuttelivat.

Minä en lähtenyt mukaan "parhaitten bileitten" enkä kaverien takia enkä ollut mikään pöksylähetyksen avulla houkuteltu käännynnäinen.

Kuuluin niihin, joita hurmasi liikkeen aate ja teoria. Ensimmäisen kerran opiskelin jotakin asiaa niin intohimoisesti. Liike oli todellinen sivistysyliopistoni. Jotkut, esimerkiksi Pirkko Saisio väittävät, että ei kukaan jaksanut lukea tai ymmärtänyt niitä teoriakirjoja. Tämä kuvaa ehkä Saision oman kodin perinnettä, johon lukeminen ei kuulunut, niin kuin hän kertoi haastattelussa Punaisen erokirjan palkitsemisen jälkeen. Monet muut meistä lukivat niitä kirjoja hyllymetreittäin, moni suoritti niistä arvosanoja, kävi opiskelemassa Moskovassa ja DDR:ssä, teki tutkielmiaan marxilaiselta pohjalta. Jokunen jatkaa vielä suuren takinkäännön jälkeenkin "perinneyhdistyksiksi" haukutuissa järjestöissään.

Minua veti liikkeeseen ajatus tieteellisyydestä ja johdonmukaisuudesta, joka tuntui selittävän maailmaa paremmin kuin aikaisemmat sirpaleiset tietoni. Minuun upposi myös Rauno Setälän Uusstalinistin uskontunnustus. Jos todella piti muuttaa yhteiskuntaa, ei riittäisi vain asioiden kannattaminen mielessään, vaan piti järjestäytyä ja ryhtyä konkreettisesti tekemään jotakin. Taistolainen liike, joksi sitä oli alettu parjata, oli vastaus. Ja kaiken lisäksi liike oli minulle myös jatkoa kodin perinteille.

Köyhästä kommunistikodista tulleena siirryin vain mielestäni vasemmistolaisuuden johdonmukaisimpaan etujoukkoon ja pääsin neuvomaan lähes aleniuslaisiksi repsahtaneita vanhempiani. Jälkeen päin voisi epäillä, että se oli nostalgista paluuta vanhaan, suorastaan isovanhempien aikaisiin ajatuksiin, jotka silloin tuntuivat läheisimmiltä vieraassa ja vaikeassa yliopistomaailmassa.

Taistolaisessa liikkeessä tuoksahti kotoa tuttu kauna valkoista Suomea kohtaan ja vanha unelma työläisille paremmasta maailmasta, jonka johtava maa oli Neuvostoliitto. Kotona uskottiin siihen, että Neuvostoliitto kaikesta huolimatta pystyisi korjaamaan hirveätkin virheensä. Tätä uskoani eivät horjuttaneet jo lapsena nähdyt Neuvostoliiton suojasään kauden elokuvat eivätkä myöhemmin Vankileirien saaristo ja muut kirjat, joissa Stalinin menetelmiä rankasti kritisoitiin. En kääntänyt selkääni Neuvostoliitolle, vaikka kävin siellä ja näin yhtä ja toista. Kyse ei ollutkaan vain Neuvostoliitosta, vaan kaikesta muusta, mitä ihannekuva edusti: tasa-arvoa, köyhyyden poistamista koko maailmasta, rauhaa, vapautta kaikesta riistosta. Näissä ihanteissa oli jotakin pyhää, korkealla profaanin "reaalisosialismin" yläpuolella liitelevää.

Niinpä minun lisäni "mustaan kirjaan" olisi hyväuskoisuus, suorastaan järjetön pitkämielisyys ja toisinaan silmien sulkeminen. Pahin tekoni oli tietysti liikkeessä pysyminen sittenkin, vaikka olin jo kovin kriittinen sen autoritaarisuudelle, jesuiittamaisille menetelmille, puheille ja ennen kaikkea vaikenemiselle tietyistä asioista, verukkeena, että porvaristo hoiti kyllä kritiikin.

Tuhat sivua taistolaisuudesta

Kuvaan tätä 70-luvun prosessia liikkeen noususta hiipumiseen kahdessa romaanissani. Ne kuuluvat neljän kirjan sarjaan, jossa minua paljon muistuttava päähenkilö, Orvokki Dahl, kasvaa pikkutytöstä kolmekymppiseksi aikuiseksi. Elämäkerraksi tai muistelmiksi tämä sarja ei silti kelpaa, koska se on fiktiota eikä se pysy vain yhden henkilön tarinassa. Pikemminkin minusta sarjassa on historiallisen romaanin ja kehitysromaanin piirteitä yhdessä. Lyhyesti sanoisin, että kuvaan kirjasarjallani Suomen sosiaali- ja kulttuurihistoriaa 50-luvulta 80-luvulle. Siihen sisältyy myös 70-luvun merkillinen, kiihkeä ajanjakso.

En kuvaa pelkästään nuorisoliikettä, vaan myös muita sukupolvia ja ihmisiä jotka eivät olleet siinä mukana ja tietysti päähenkilön, Orvokin, kehitystä. Kuitenkin periodi, vuodet 1968-80, joihin Nuoruuden yliopistot ja Naaraan aika sijoittuvat, oli niin tämän poliittisen toiminnan läpitunkema, että liike melkein työntyy päähenkilöksi. Taistolaisuudesta kertovassa kirjaparissa Nuoruuden yliopistot kuvaa liikkeen syntyä, Naaraan aika sen hiipumista ja hajoamista. Kun ensimmäinen kirjani Sun lapsuutes oli kuvannut 50-luvun jatkuvaa kahvinjuontia ja Pispalan enkeli 60-luvun seksin ja viinan vapautusta, niin Nuoruuden yliopistot oli yhtä agitpropia, kokousta, miekkaria ja opintopiiriä.

Romaanisarjaa varten tutkin paitsi omaa muistiani, myös arkistoja ja kirjallisuutta ja tein lukuisia haastatteluja. Vaikka lähes kaikki on myös itse koettua, tosiasiassa käytin apuna muuta materiaalia, esimerkiksi taistolaisuuden osalta Akateemisen Sosialistiseuran ja nuorisoliiton eri osastojen pöytäkirjoja, seminaarimuistioita ja tietysti lehtitekstejä. Ne olen kuitenkin ympännyt omien muistojen runkoon. Historiallinen romaani ei mielestäni saa harhauttaa lukijoita. En olisi esimerkiksi laittanut sinipaitoja shaahimielenosoituksen yhteyteen kuten eräässä romaanissa. Paidathan tulivat käyttöön vasta muutama vuosi myöhemmin.

Tämä pedanttisuus on joitakin kismittänyt. Eräät kriitikot haukkuivat minua "naispuoliseksi Päätaloksi", koska kirjoitin niin tarkkaan, "suorastaan folkloristisesti". Ja totta on, halusin kuvata muutosta juuri esineistön, puhetapojen, elämäntyylin ja asenteiden vaihtumisen kautta. Tästä yksityiskohtien runsaudesta seurasi, että kirjasarja paisui yli 2000 sivun, sitä tuskin koskaan käännetään muille kielille ja ohuenohuita aforismikokoelmia arvostavat ihmiset jättävät Orvokki-sarjani hyllyyn.

Onneksi on riittänyt lukijoita, jotka sanovat minun ikään kuin kertovan heidän omasta elämästään. Siksi kirjojeni on väitetty olevan myös sukupolvitarinaa. Ja sukupolvella tarkoitetaan tietysti ns. 70-lukulaisten polvea, jonka lapsuus oli "viattomalla" 50-luvulla ja paras nuoruus sattui politisoitumisen vuosikymmenelle, etenkin sen alkuvuosiin.

Jaon näihin tunnettuihin sukupolviin J. P. Roos asetti äskettäin kyseenalaiseksi. 1970-luku oli muutakin kuin politisoituminen ja taistolaisuus, samoin kuin 60-luvulla tapahtui muutakin kuin radikalisoituminen ja seksin ja alkoholin vapautus. Suurin osa kansasta ei tiennyt näistä virtauksista juuri mitään eikä samastuisi vuosikymmeniin.

Olen toisaalta samaa mieltä. 1970-luku ei tietenkään ollut yhtä kuin taistolaisuus (tai suomettuminen, kekkoslaisuus, pysähtyneisyys ja mitä niitä haukkumasanoja onkaan). Siihen aikaan meillä oli kuitenkin vielä kuuluisa yhtenäiskulttuurimme. Maaseutu tyhjeni rajusti, siirtomaat vapautuivat, Vietnamissa pommitettiin ja Neuvostoliitto näytti olevan maailman kahdesta navasta valovoimaisempi. Se kaikki kosketti yhtä aikaa monia ja virtaus vasemmalle alkoi laajalla rintamalla. Kun nuorten tuuli kääntyi, siinä kääntyi todella merkittävä osa heistä - ehkä toisin kuin nyt, kun jokainen kulkee individualistisesti omia polkujaan. Sen takia voi puhua 70-luvun hegemonisesta vasemmistolaisesta liikkeestä. Sillä oli vaikutusta laajalle ohi varsinaisen jäsenistön ja kannattajien. Se leimasi niitäkin, jotka eivät olleet "meikäläisiä" eivätkä seuranneet ajan poliittisia kiistoja.

Voi olla, että historian tutkija ei käyttäisi näitä sukupolvinimityksiä, ja hyvin perustein, mutta ne ovat esimerkiksi omassa ajattelussani kuitenkin kovin lujassa. Kun sanotaan 70-luku, minulle tulee heti mieleen täysinäinen kokouskalenteri, plakaattitalkoot, mielenosoitukset ja opintopiirit ja Taisto Sinisalo puhumassa ääni väristen kapitalismin yleisestä kriisistä. Elämäni eri vuosikymmenten "henki" on mielessäni selvä, ja se on vaikuttanut romaaneihini, vaikka kuvittelin jättäväni kaikki ennakkoasenteet ja vain tutkivani mieli avoinna, "mitä todella tapahtui". Esimerkiksi olen aina katsonut, että - koska ehdin mukaan jo 60-luvun virtauksiin - minulla oli toinen jalka 60-luvun kukkia jakelevassa, anarkistisessa hippikaudessa ja toinen jalka 70-luvun militantissa järjestäytyneisyydessä.

Taistolaisuuden valta elämässäni päättyi jo vuosikymmenen puolivälissä hektisen järjestötoiminnan aiheuttamaan burn outiin, opintolainojen loppumiseen ja henkilökohtaisiin ristiriitoihin. Sen jälkeen ei ollut paluuta enää puolueen saneluun eikä minkäänlaiseen salakähmäisyyteen, vaikka jatkoinkin yhteiskunnallista toimintaa ja säilytin tietyt perusarvot.

"Miksei kukaan kirjoita 70-luvusta?"

On paljon valitettu, miksi 70-lukulaiset eivät itse kirjoita niistä ajoista. Tätä valiteltiin esimerkiksi pari vuotta sitten, kun Laura Honkasalo julkaisi romaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun. Samalla jotkut iloitsivat, että vihdoinkin saatiin kirja, joka kertoo noista ajoista myönteisesti, 70-lukulaiset kun itse eivät ole niitä aikoja järin kehuneet. Laura Honkasalo kuvaa liikettä positiivisesti, koska hänen vanhempansa olivat aikoinaan myönteisiä henkilöitä. Vasta myöhemmin he tyttären mielestä pettivät ihanteensa.

Onhan sentään minun polveni julkaissut jokusia kirjoja, ne vain unohdetaan sitä mukaa niin kuin nykyään on tapana, kun kirjan ikä on enää muutamia kuukausia. Useimmiten ovat tosin kirjoittaneet ne, jotka olivat korkeintaan liikkeen laidoilla olematta koskaan vakaumuksellisia "meikäläisiä". Monien kirjojen sankarit näkivät siitä enää hiipuvan lopun kuten Anja Kaurasen Sonja O. tai olivat vain pöksylähetyksen uhreja kuten Jorma Ranivaaralla. Moni kirjoittaja on viitannut 70-lukuun vain ohimennen kuten vaikkapa Raija Oranen.

Kirjojen sävy ja sisältö riippuu paljon siitä, mistä piireistä kirjoittaja on kotoisin, missä ikävaiheessa hän tuli liikkeeseen ja missä vaiheessa liike taas silloin oli. Olen varma esimerkiksi, että koska meillä Staffan Bruunin kanssa on muutaman vuoden ikäero, kirjoitimme siitä eri tavalla. Nuoruudessa jo puoli vuotta on pitkä aika! Staffanin sankari Lasse tuli mukaan teini-iässä ja koululaistoiminnan kautta, silläkin on merkitystä. Liikkeen sisällä esiintyi myös erilaisia kulttuureja. Lasselle ne vuodet olivat bailaamista, Orvokki taas taipui jo varhain liikkeen raittiuslinjalle.

Uskaltaako siitä edes kirjoittaa?

Kun aikoinaan 90-luvun alussa aloin kirjoittaa Nuoruuden yliopistoja, tiesin ja tunsin olevani ensimmäisiä taistolaisuuden kuvaajia kaunokirjallisuudessa. Tosin Rauni Paalasen Agitaattorin morsian ilmestyi harmikseni pari vuotta aiemmin.

Arvasin, että kahden edellisen kirjani lukijat nyt varmasti järkyttyisivät, kun kiltti, tosin murrosikäisenä aika lailla oirehtinut Orvokki yhtäkkiä liittyy tuohon kauheaan liikkeeseen. Nuoruuden yliopistoja kirjoitin tosiaan sydän kylmänä. En olisi varmaan jaksanut, jollei olisi ollut edellisten kirjojen sabluunaa, tarkkaa kuvaustyyliä, joka pakotti vain jatkamaan viileästi. Etenin siis poimien muististani kohtauksen toisensa jälkeen, tuli sieltä mitä tuli. Niin kuin aiemminkin, lähdin siitä, että mitään sensuuria ei saisi olla ja kaikki olisi kuvattava niin kuin se oli, vaikka sieluani vääntäisi, ilman jälkiviisastelua.

Tietenkään mikään teos ei voi vain jäljentää elämää, edes 2000 sivua ei tyhjennä vuosikymmenten tapahtumia. Lopputulos on kirjailijan valikoinnin tulos. Valitsin melko vaistonvaraisesti välttäen järkeilemästä, mitä minun ehkä "pitäisi" kirjoittaa. Minulla ei ollut tarkoitus kirjoittaa mitään juonitarinaa, jossa on alku, keskikohta ja loppu, vaan tehdä eräänlaista perustutkimusta, kuvata historiaa ilman selittelyä.

Minua on haukuttu tästä ja sanottu, että okei, sen ymmärtää, että Orvokki Dahl ei aikoinaan käsittänyt mitään, mutta Riitta Vartin olisi vuosia myöhemmin ymmärrettävä ja selitettävä toisillekin. Minulla ei tosiaan kirjoissani ole kaikkitietävää kertojaa, vaan tapahtumat kuvataan päähenkilön ajatusten ja tunteiden läpi. Ja päähenkilö on juuri niin tyhmä tai viisas kuin minä aikoinaan olin. On vain annettu materiaali, lukija itse arvioikoon.

Omasta mielestäni silti vaivihkaa esitän kirjoissani yhden teorian taistolaisesta liikkeestä ja väittelen median hokemien kanssa. Esimerkiksi näytän, että kaikilla ei ollut kyse mistään aateliston isäkapinasta. Tämä teoria on tietysti tunnetuin, varmaan siksi, että ylempien luokkien lasten outo hurahtaminen hetkeksi työväenluokan kaveriksi oli niin hätkähdyttävää. Paljon vähemmän lehdissä on kirjoitettu työläistaustaisista taistolaisista, mitäpä kiehtovaa heissä olisikaan? Tähän liittyy myös se, että yleensä puhutaan vain opiskelijoista ja korkeintaan kulttuurityöntekijöistä, vaikka liike oli paljon laajempi. Suurempi osa todella kuului työväenluokkaan.

Kuvaan kirjoissani kyllä myös keskiluokkaisia opiskelijataistolaisia, jotka luulivat Orvokin vain kehuskelevan työläistaustalla. Staffan Bruun myös kertoo hauskasti, kuinka eräät etsimällä etsivät liikkeeseen työväenluokkaisia jäseniä, että oltaisiin uskottavampia.

Osoitan myös, että joillekin ei ollut ylipäätään kyse kapinasta sen paremmin isää kuin äitiä vastaan. Minä ja päähenkilöni esimerkiksi seurasimme vanhempiemme jälkiä, olimme ylpeästi punaisia kolmannessa polvessa. Ristiriitaa ei ollut kodin, vaan muun yhteiskunnan ja yliopiston kanssa. Kommunismihan oli ollut kielletty asia ja etenkin sivistyneistöön pyrkivä ihminen ei tätä ennen juuri voinut tunnustautua edes vasemmistolaiseksi. Taistolainen liike oli jatkoa 60-luvun radikalismin aloittamalle vasemmistolaisuuden vapauttamiselle pannasta ja meni tässä vielä pitemmälle: halusi tehdä siitä ainoan sallitun, pakottaa sen kaikille kurkusta alas. "Otatte. Tai itkette ja otatte", niin kuin Saision ylioppilasteatterilaiset sen muotoilivat Baikalin lapsissa.

Kirjoittelu "parhaista bileistä" myös harmitti aina minua, joka järjestin niitä bileitä väsyksiin asti osana agitprop-työtä, tietysti. Minusta ja päähenkilöstäni "kaljalla kommunismiin" -ajatukset saivat jäädä 60-luvulle. Taistolaisen liikkeen johdosta iso osa yritti päinvastoin nostaa vanhan raittiusliikkeen arvoja kunniaan. Raittius oli sopusoinnussa työväenliikkeen tiukkojen taisteluperinteiden kanssa. Etenkin monille porvariperheiden lapsille kuitenkin vallankumoushurmos ja kostea opiskelijaelämä olivat yhtä ja samaa.

Miksi liike sitten hiipui pois?

Naaraan ajassa kuvaan sitten, miten liike riutui sisäisiin ongelmiinsa kymmenen vuotta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Ihmiset siirtyivät ns. uusiin liikkeisiin tai passivoituivat poliittisesti ja alkoivat elää sitä mitä eivät olleet vallankumouksen keskellä ehtineet.

Epäluulo, moralisointi ja agitaatiotyöhön piiskaaminen rapauttivat liikkeen sisältä päin. Moralisoiva pakottaminen sai lopulta uskollisenkin jäsenen vastahankaan. Alettiin kysellä, kuka oikein oli se "liike" ja millä oikeudella se vaati tottelemaan. Sekä minulla että Staffan Bruunilla on kohtaus, missä päähenkilö lopullisesti kyllästyy komenteluun. Jokainen hallinto päättyy siihen, kun hallitsijat eivät enää voi ja hallitut eivät enää tahdo jatkaa entiseen malliin, meille opetettiin jo alussa opintopiireissä. Nyt se tapahtui omassa liikkeessä.

Jotkut iskulauseet kuten "Suomen kansan puolesta" alkoivat sitä paitsi tuntua kyseenalaisilta. Voiko tosiaan syventää demokratiaa epädemokraattisilla keinoilla? Ja miksei meidän liikkeemme huomannut, mitä historian kello oli lyönyt? Siellä ei tiedetty mitään feminismistä, ympäristöliike vaiettiin kuoliaaksi, eikö meitä muka saanut kiinnostaa mikään muu kuin työläismiesten palkkataistelu ja loputon hiusten halkominen oikeasta tiestä sosialismiin?

Olen joskus väittänyt, että halusin kirjoillani tuoda esiin kiihkottomampaa näkemystä taistolaisesta liikkeestä, jota niin kovasti demonisoitiin etenkin Neuvostoliiton sortumisen aikoihin. Päätarkoitus oli kuitenkin kertoa, miten asia oli. Aika moni kriitikko kirjoitti, että se elämä näytti olleen kauhean tylsää, Orvokille se ei merkinnyt mitään bailuja barrikadeilla. Mutta tämä on varmasti luonnekysymys. Vähemmällä raatamisella aikakaudesta olisi Orvokillekin jäänyt parempi lopputunnelma.

Riitta Vartin romaanit
Sun lapsuutes. Kirjayhtymä 1990.
Pispalan enkeli. Kirjayhtymä 1991.
Nuoruuden yliopistot. Kirjayhtymä 1992.
Naaraan aika. Kirjayhtymä 1993.
Taifuunivuosi. Kirjayhtymä 1998.

Kirjallisuus

Bruun, Staffan (2001): Bailut barrikadeilla. Otava. (Alkup. Fest på barrikaderna. Schildt 2001.)

Honkasalo, Laura (2001): Sinun lapsesi eivät ole sinun. Gummerus.

Hyvärinen, Matti (1985): Alussa oli liike: tutkimus yhteiskunnallisten liikkeiden mahdollisuuksista. Osuuskunta Vastapaino.

Kauranen, Anja (1981): Sonja O. kävi täällä. WSOY.

Kolbe, Laura (1996): Eliitti, traditio, murros. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta 1960-1990. Otava.

Paalanen, Rauni (1990): Agitaattorin morsian. Kirjayhtymä.

Ranivaara, Jorma (2003): Upseerin parempi elämä. WSOY.

Relander, Jukka (1997): Ulkoinen totuus ja sisäinen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessä. Artikkeli perustuu Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran seminaarissa 19.4.1997 pidettyyn esitelmään. http://www.tsv.fi/ttapaht/497/Relander.html

Saisio, Pirkko (2003): Baikalin lapset (näytelmä). Lasipalatsi.

Saisio, Pirkko (2003): Punainen erokirja. WSOY.

Setälä, Rauno (1970): Uusstalinistin uskontunnustus. Lähtökohtia 70-luvun luokkataisteluun. Kirjayhtymä.

Suominen, Tapani (1992): Sarvikuonojen aika. WSOY.

Sivun ylälaitaan

Etusivulle


Riitta Vartti
Lehdokkipolku 5 E 53, 00930 Helsinki
Puh. 09 3231 369
e-mail:
riitta.vartti@kolumbus.fi