Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää
Teemoja
Ajan ilmiöistä
Sielunhoidosta
Uskonelämästä

Haku näiltä sivuilta

PELKÄÄKÖ KRISTITTY KUOLEMAA?
Raamattuopisto, ARK 10.4.2001, Olavi Peltola

Kristittynä kuoleman edessä

Muutama vuosi sitten oli elämässäni tilanne, jossa lyhyen ajan sisällä kohtasin kolmen hyvin tuntemani uskovan kuoleman ja myös siunasin heidät. Kaikkien kolmen elämää leimasi kuoleman odotus jo ennen kuoleman tuloa. Ensimmäinen heistä oli 66-vuotias. Hän oli saanut lähes vuotta aikaisemmin täysin terveenä miehenä lääkäriltä syövän tähden kuolemantuomion. Hän teki kirjallisia töitä aivan viime hetkeen asti. Sain antaa ehtoollista hänelle ja hänen läheisilleen sairaalassa kaksi päivää ennen kuolemaa. Hän oli ollut tunnustava kristitty jo koulupojasta lähtien. En voi sanoa, että hän pelkäsi kuolemaa.

Toinen oli 96-vuotias äitini. Hän oli tullut uskoon jo ennen minua vuonna 1941. Hän oli dementoitunut ja vuosia sairaalan potilas. Olimme vuosia rukoilleet, että Herra antaisi äidin kuolla mahdollisimman pian. Lääkäri totesi hänellä olevan kasvaimen. Teimme silloin veljeni kanssa vaikean päätöksen. Emme anna leikata häntä, vaan sallimme syövän tehdä tuhonsa. Hän kuoli varsin pian tuon päätöksen jälkeen tuskaisena kykenemättä loppuaikana enää syömään tai juomaan. Kuolemaa edeltävänä päivänä saimme yhdessä hänen kanssaan viettää ehtoollishetken. Olen kiitollinen, että sain lukea Jesaja 53 juuri silloin, kun hän henkäsi viimeisen henkäyksensä. En voi sanoa, että hän pelkäsi kuolemaa.

Kolmas oli yli 40 vuoden takainen ystävä, jota olin koettanut auttaa uskon tiellä. Hän oli 65-vuotias. Hän oli kodissani käymässä keskiviikkona ja perjantai-iltana hän oli kuollut. Talonmies löysi hänet naapurin kanssa makaamasta keittiön lattialla kasvoillaan. Hän ei ollut ehtinyt soittaa ranteessa olevaa turvapuhelinta. Kyllä hänkin odotti ja toivoi kuoleman tulevan viime kuukausien vaikean sairauden keskellä. Meillä ollessaan hän oli vielä pyytänyt lukemaan Roseniusta.

Keskustelin muutama vuosi sitten vähän yli 50-vuotiaan perheenäidin kanssa. Hän oli saanut syövän tähden kuolemantuomion. Hän sanoi: "Päivä kerrallaan. En osaa tehdä mitään erikoista, en mietiskellä syviä asioita. Elämä sujuu arkisissa askareissa. Syvään on juurtunut tunne siitä, että aina on ansaittava rakkaus - tänäänkin. Nyt tiedän, että Jumala rakastaa, se riittää. Jumalan rakkauden perustan yksin sanaan. Niin on pakko tehdä. En voi luottaa tunteisiin. Mutta jos kivut tulevat, silloin pelkään, miten kestän."

Eräässä keskustelussa hän kyseli sitä, että miten voimme oppia tuntemaan Jumalan sydämen pohjan, joka on laupias ja armollinen? Meillä on sittenkin luonnollisempaa kuvitella Jumalan olevan ankaran ja pelottavan.

Daavidin elämänhistoria opettaa jotain. Hänen elämänsä oli tavattoman raskas. Kuitenkin hän oli oppinut pitkän elämän aikana, että Jumalan käsiin on hyvä jäädä. Sillä Herra on laupias. Ihmisten käsiin emme tahdo jäädä ( 2 Sam 24:14). Hän ei ainakaan sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Mutta kyllä kipuja.

Erityisesti on mieleeni jääneet muutama vuosi sitten käydyt keskustelut vuosikymmeniä kilvoitelleen uskovan vuoteen äärellä. Hänkin oli saanut lähes puolitoista vuotta ennen kuolemaa tiedon parantumattomasta syövästä. Lainaan muutamia muistiinpanojani noista keskusteluista:

"Olenko oikea kristitty, olenko tehnyt täyttä totta elämässäni? En löydä Kristusta kaipaavaa mieltä. Sanooko Herra minullekin: Olet penseä, olen oksentava sinut suustani ulos?" "Voiko sitä tällainen pelastua. Pitäisihän uskovana olla sitä ja sitä, sellainen ja sellainen." Lopulta hän sanoi: "En ole kelvollinen, jos kelvollisuus on minussa. minun kelvollisuuteni on Kristuksessa." Mutta sitten jälleen esiin nousivat samat kysymykset: "Uskonko todella, että Kristuksen rakkaus on niin paljon suurempi ja että minulta ei vaadita mitään? Olenko sittenkin mittaamassa itseltäni sitä viimeistä perustetta, jonka nojalla kelpaan ja sitä kun ei itsestäni löydä...?"

"Kai armon virrassa, anteeksiantamuksessa pitäisi olla kokonaan? Pitäisi vain levätä ja jäädä siihen. Silloin olisi niin rauhallinen olo, olisi niin paljon ihanampaa, jos osaisi oikein levätä." "Mutta kun se Kristuksen vanhurskaus ei oikein elä sydämessäni? En tajua sen suuruutta enkä osaa omistaa omalle kohdalleni. Se ei mene luihin ja ytimiin. Vai olemmeko menneet niin pilalle, ettei meitä sykähdytä mikään hengellinen, vaan sielullinen ja lihallinen sykähdyttää?"

"On pakko jäädä nollille. Omat teot ja aikaansaannokset eivät kestä Jumalan edessä. Niihin tulee niin paljon omaa kunniaa. On vain vietävä kaikki elämän aikaansaannokset Jumalan eteen ja hän heittäköön pois, jos niin hyväksi näkee." Kun sitten pitkäperjantaina keskustelimme päivän sanomasta, hän totesi, että jotain on saanut ymmärtää Kristuksen sovituksesta ja ylösnousemuksesta. Siinä on koko elämä. Ei ole muuta. "Olen kiitollinen, että saan omistaa tällaisen mahdollisuuden, ainoan, joka kestää.!" "Tähän maailmaan mahtuu vain risti. Ilman kärsimystä ei syntiä sovitettu. Se ei mene järkeen. En osaa kuvitella mitä se on ollut. Sen tietää, mitä siinä tapahtuu. Paljossa se on vain tietämistä ja tieto tulee sanasta. Tiedosta tulee kokemus, rohkaisu."

"Joka päivä on vain jäätävä ristin juurelle. En pysty huutamaan ja ojentamaan käsiäni kuten muut". Ei meillä kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä Kristuksen eteen huokailemaan: Älä Herra vielä jätä, älä unohda, pidä kuitenkin omanasi, pidä huolta, armahda!"

Uskon, että monen kauan Kristuksen sanan vaikutuksessa olleen kristityn kuolema on síksi niin turvallisen tuntuinen, että heille on selvinnyt Jeesuksen käyneet heidän edellään kuoleman tuskiin. Jeesus on raivannut heille tien läpi kuoleman kauhujen. "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäsi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani" (Ps 23:4). Hänen seurassaan ei tarvitse pelätä mitään.

Väistämätön kuolema

Mitä teemme, kun saamme Herralta sanan: "Toimita talosi, sillä sinä kuolet etkä enää parane" (Jes 38:1)? Jeesus vertauksessaan tuo esille kuoleman väistämättömyyden varoittavalla tavalla: "Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?" (Luuk 12:20).

Kuolema on varmin ja väistämättömin asia maailmassa. Vanhoissa Sastamalan kirkon ruumispaareissa on lause: Tänäpänä mä, huomenna sä. Ruumiillinen kuolema on jokaisen ihmisen osa - ihmiselle on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio (Hepr 9:27).

Saarnaaja sanoo tämä omalla karulla tavallaan: Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on synty, ja aika kuolla" (Saarn 3:1-2). Kuinka hyvä olikaan vanha lasten iltarukous: Levolle laske Luojani, armias ole Suojani, jos sijaltaan en nousisi, taivaaseen ota tykösi." Ehkä nykyajan lasten ei tarvitse enää sitä opetella. Lääketiede on edistynyt lasten kuolleisuuden poistamisessa. Kuitenkin kuolema tulee häkellyttävänä yllätyksenä. Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu (Jaak 4:14). Miten hyvin kuvasikaan Augustinus ihmisen elämää: "Ihmisen tulo maailmaan on täynnä kyyneleitä, elämä täynnä vaivaa, huolia ja puutteita, kuolema täynnä kurjuutta ja kauhua."

Onko kuitenkin niin, että tämän päivän kristittyinä olemme mekin mukautuneet tässäkin asiassa oman aikamme hengen mukaan. Kuolema on unohdettu. Sitä ei enää ole. Se tapahtuu piilossa, se tapahtuu sairaalassa. Siitä ei keskustella. Kukaan ei halua valmistautua siihen. Kuolema ei ole hengellisten kokousten tärkeä aihe. Kun sairastumme, ilman muuta oletamme, että Jumala parantaa meidät. Emme edes suostu keskustelemaan siitä, että tämä sairaus voi olla kuolemaksi! Sellaista puheenaihetta pidetään vääränä peräksiantamisena. Ja kuitenkin kuolema on jokaiselle uskovalle mitä väistämättömin ja tärkein asia.

Mieleeni on jäänyt Billy Grahamin kirjasta eräs kuvaus. "Eräs ystäväni sairastui vakavasti. Lääkärit sanoivat, ettei toivoa ole. Mies tiesi itse, ettei toivo ollut. Niinpä hän pyysi luokseen ihmisen, jonka uskoi omaavan terveeksitekemisen lahjan. Kun he olivat yhdessä rukoilleet ja keskustelleet ystäväni hengellisestä tilasta, tuo parantamisen armolahjan omaava henkilö laski kätensä ystäväni päälle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän parani silmänräpäyksessä. Lääkärit eivät tutkimuksissa löytäneet merkkiäkään sairaudesta. Ystäväni oli suunniltaan ilosta, ja hänen kiinnostuksensa suuntautui yksinomaan parantamisen, voimalliset tekojen, kielilläpuhumisen ja sen selittämisen tutkimiseen. Kristuksen persoona ja työ jäivät syrjään. Hengen hedelmää ei ilmennyt. Kolme vuotta myöhemmin Jumala ei nähnyt hyväksi parantaa ystävääni. Hän kuoli hitaasti ja oli katkerasti pettynyt, aivan kuin ei oliksi ollutkaan menossa kirkkauteen ja Herran luo" (Pyhän Hengen lahja, 176).

Jo 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja uskova Plaise Pascal kirjoitti oman aikansa kristittyjen välinpitämättömyydestä kuoleman edessä: "On todella kunniaksi uskonnollemme, että sillä on näin mielettömät ihmiset vastustajinaan. He voivat huolehtia jopa kaikkein vähäpätöisimmistä asioista, suunnitella viisaasti ja laskelmoida varovaisesti kaikkea muuta. Sama henkilö, joka yöt päivät tuskittelee epätoivoisesti sitä, että jokin toimi on luiskahtanut hänen käsistään tai että häntä on - niinkuin hän kuvittelee loukattu - sama henkilö saattaa elää vähääkään välittämättä kuolemasta, jonka hän kuitenkin tietää riistävän häneltä kaiken. Sellainen suruttomuus kaikkein korkeimman ja tärkeimmän kohdalla yhtyneenä sellaiseen tuskaan ja arkuuteen epäolennaisten ja vähäpätöisten asioiden kohdalla on suorastaan karmeaa. Se merkitsee unitilaa, horrosta, joka on täysin käsittämätöntä."

Ruotsalainen piispa Bo Giertz kirjoittaa: "Täällä kulkee tuhansittain kunnon arki-ihmisiä, joista itse kukin hoitaa omat asiansa ja täyttää velvollisuutensa kaikkia muita paitsi ei Jumalaa kohtaan. Heillä on usein varsin monia harrastuksia. Jopa he voivat suorastaan sanoa, ettei mikään inhimillinen ole heille vierasta - paitsi rukous ja usko. He järjestävät kaukonäköisesti ja viisaasti eläkkeensä, henkivakuutuksensa ja jälkisäädöksensä. Kaiken he ovat ottaneet lukuun - paitsi tämän jälkeistä elämää. He hoitavat ruumistaan, he ovat tarkkoja hyvästä terveydenhoidosta ja terveellisistä asunnoista, he ajattelevat untaan ja ruuansulatustaan, sydäntään ja vartaloaan ja kaikkea muuta mahdollista - paitsi sieluaan. Ei oikein tiedä, mistä päästä alkaisi, kun tahtoisi yrittää saada heidät ymmärtämään, kuinka barokkimaisen anteeksiantamaton ja järjetön tällainen elämäntapa on. Eteen avautuu kokonainen ennakkoluulojen ja väärien käsitysten tiheikkö, joista harvat ovat tietoisia ja tuskin yksikään loppuun asti harkittu. Jos suuntaa niihin vankan iskun ja aloittaa raivaustyön, saa havaita, että kaikella on sentään jollakin tavalla yhteenkuuluvuutta: sekalainen vyyhti löyhiä väitteitä, yleisluontoisia otaksumia, puolitotuuksia ja täysvalheita. Kaiken tämän keskellä istuu kunnon kansalaisemme lankoihinsa sotkeutuneena eikä vain yksinkertaisesti tule pitäneeksi huolta sielustaan."

Moni uskova kuitenkin pakenee kuolemaa toivoon Kristuksen pikaisesta tulemisesta ja ylöstempaamisesta. Vain siitä haluaa kuulla, ei kuoleman ehkä julmastakin kohtaamisesta. On aivan oikein, että jokainen uskova odottaa UT:n kehottamana Kristuksen paluuta. Mutta samaan aikaan on nöyrästi suostuttava siihen, että joutuukin kohtaaman Kristuksen vasta kuoleman läpi.

"Uskovaa ei oteta pois tästä maailmasta, eikä mikään avunhuuto tai rukous voi muuttaa sitä tosiasiaa, että hänenkin on käytävä rusentumistaan kohti. Hän joutuu kuollessaan kärsimään samanlaista viimeisen väsymyksen ja tuskan oireita kuin muutkin. Ja hänenkin kuolemansa katkaisee yhteydet rakkaisiin sellaisina kuin ne ajallisessa kokemusmaailmassamme ovat" (Osmo Tiililä, Kuolema, 34).

Joka tapauksessa kuolema on väkivaltainen, tunteeton, kyselemätön yksinvaltias. Hetken voimme omasta mielestämme ehkä väistää sen lopullista iskua ja viivyttää sen tuloa. Mutta kaikesta lääketieteen edistyksestä huolimatta emme hallitse kuolemaa. Lopulta se aina saavuttaa meidät. Siksi emme ihmettele, että Raamattu sanoo kuoleman olevan vihollisista viimeisimmän (1 Kor 15:26).

Jokaisen on pakko kuolla yksin, vaikka kukaan kai ei haluaisi kuolla yksinäisenä ja unohdettuna. Rajan yli ei mennä joukolla. Oma kuolema on jokaiselle ihmiselle kaikkein henkilökohtaisin kokemus ja jokaiselle on erilainen ja jokainen on yhtä avuton sen edessä. Kukaan ei ole tullut rajan toiselta puolen kertomaan, mitä siellä on. Jokaisen menijän kohdalla ovi sulkeutuu täysin..

Raamatun opetus kuolemasta

Ihminen oli alunperin luotu ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Ihminen oli tullut Jumalan luomissanan välityksellä osalliseksi jumaluudesta ja kuolemattomuudesta. Jumala ei luonut ihmistä kuolemaan. "Sillä ihminen on parempi luomus kuin taivas ja maa ja kaikki, mitä niissä on" (Luther). Jos ihminen olisi pysynyt viattomuudessa hänet olisi aikanaan temmattu ja siirretty iankaikkiseen elämään ilman kuolemaa. Ehkä jotain siitä saatamme aavistaa, lukiessamme Raamatusta kuinka Henok (1 Moos 5:24) ja Elia (2 Kun 2:11) otettiin pois maan päältä näkemättä kuolemaa.

Katoavaisuus ja kuolema tulivat elämään tottelemattomuuden ja epäuskon synnin tuomana kirouksena (1 Moos 2:17; Room 3:23). Nyt ihmisen elämä on elämää kohti kuolemaa. Kuolema on ehdoton. Yksikään ihminen ei pysty sitä väistämään.

Kuolema on olemukseltaan kuitenkin jokaiselle ihmiselle jotain vierasta ja pahaa. Se on vihollisista viimeinen (1 Kor 15:26). Mutta "ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen" (Hepr 9:27).

Raamatun selvä sanoma on, että kuolema ei ole kaiken loppu. "Mutta sen jälkeen tulee tuomio" (Hepr 9:27). Ihmisen persoonallinen olemassaolo jatkuu kuoleman rajan takana. Tulee tilinteko ja siksi "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani...Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen" (Ps 39:5, 90:12).

Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut.

"Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" (1 Kor 15:56). Siksi kristitylle kuolema on Kristuksen tähden voitto (Fil 1:21). Se on lopullinen ero synnistä ja siihen päättyy synnin kiusaukset.

Kuolemassa uskova antaa itsensä Isän käsiin kuten Jeesuskin antoi itsensä (Luuk 23:46). Stefanos rukoili kivityksen keskellä: "Herra Jeesus, ota minun henkeni" (Apt 7:59). Jeesuksen vertauksessa vanhan liiton hurskas siirtyi Aabrahamin helmaan, syliin. Uuden liiton uskova ajattelee siirtyvänsä Vapahtajansa syliin. Kuolema merkitsee hänelle, että hän saa aina olla Herran kanssa (Fil 1:23).

Kuolema on aivankuin hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus, se tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti (2 Kor 4:17). Alkukirkossa kuolinpäivää pidettiin ihmisen syntymäpäivänä ja hautakirjoituksissa on usein sanat "vivit" (hän elää).

Kristillinen usko on ollut alusta alkaen uskoa iäiseen elämään, jopa niin että ajallisen elämänkin pääpaino on iäisessä elämässä. Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon! Vuorisaarnan alun väkevien autuaaksi julistamisien riemu ja autuus on nimenomaan taivasten valtakunnan saavuttamisessa ei missään ajallisessa.

Mitä tärkeintä on oppia erottamaan, että Raamattu puhuu kolmesta kuolemasta: Ruumiillinen kuolema on tähän mennessä kohdannut jokaisen ihmisen. Jopa Jumalan Poika kävi kuoleman kautta. Tosin VT mainitse Henokin ja Eliaan aivan kuin ennakkolupauksena Jumalan tulevasta teosta, jolloin kuolema kukistetaan. Raamattu puhuu myös hengellisestä kuolemasta (Ef 2), jolloin ihminen kyllä elää ajallista elämää, mutta hänen ei ole vuorovaikutusta eikä yhteyttä Jumalaan, jonka käsissä kuitenkin koko hänen elämänsä on. Kolmas kuolema tarkoittaa iäistä kuolemaa, kadotusta.

Välitila

Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta antaa meille kuvan siitä, mitä ihmiselle tapahtuu välittömästi kuoleman jälkeen (Luuk 16:22-31). Tietoinen elämä jatkuu nyt eräänlaisessa välitilassa, odotuksessa. Rikas mies oli tuonelassa (kreik. haades, hepr.sheool).

On monia kristittyjä, jotka kiistävät opetuksen välitilasta. Heidän mukaansa ihminen kuolee täysin ja vasta yleisessä ylösnousemuksessa ihminen herätetään. Vanhastaan on kuitenkin edellä oleva Jeesuksen vertaus nähty samalla luotettavaksi kuvaukseksi kuoleman jälkeisestä todellisuudesta. "Jumalalle kaikki elävät" (Luuk 20:38). Raamattu kertoo myös, että kuolemansa jälkeen Jeesus meni ja saarnasi "vankeudessa oleville hengille" (1 Piet 3:19).

Emme voi ymmärtää Jeesuksen sanoja ryövärille muuten kuin välittömästi tämän kuoleman jälkeistä tilaa koskevaksi (Luuk 23:43). Paavalin sanoi, että hänellä olisi halu täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa (Fil 1:23). Hän halusi muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö (2 Kor 5:1-8). Sama mielikuva vahvistuu Paavalin opettaessa, ettei mikään, ei edes kuolema voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta (Room 8:38-39). Ilmestyskirjassa kerrotaan myös Jumalan sanan tähden surmatuista sieluista, jotka odottavat alttarin alla (Ilm 6:9-11).

Kristitylle kuolema on vain portti tai silta johonkin uuteen - iäiseen elämään. Persoonamme ei tuhoudu kuolemassa. Jo ainoinaan kirkkoisä Ireneus sanoi: "Kristuksen opetuslasten sielu menee näkymättömään paikkaan, jonka Jumala on heille määrännyt ja jää sinne odottamaan ylösnousemusta" (Ireneus, k. 180). Tämä sama ajatus tulee esiin vanhassa kirkkorukouksessa, joka luettiin vainajaa kannettaessa siunauksen jälkeen ulos kirkosta: "Saattakoot enkelit sinut paratiisiin, ottakoot marttyyrit sinut tullessasi vastaan ja viekööt pyhään kaupunkiin, Jerusalemiin, ottakoon enkelien kuoro sinut vastaan ja olkoon sinulla muinaisen kerjäläisen Lasaruksen kanssa iäinen lepo."

Kuinka monet uskovat ovatkaan löytäneet syvän lohdutuksen Jeesuksen vertauksessa kertomasta köyhän Lasaruksen kuolemasta: "Köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan" (Luuk 16:22). Samoin ryövärin armo on ollut syvä lohdutuksen antaja: "Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa" (Luuk 23:43).

Kuinka rohkaisevia ovat Jeesuksen sanat omilleen hänen viimeisenä iltanaan: "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen (Joh 14:1-3).

Paavali kirjoitti myös rohkeasti: "Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto" (Fil 1:21). "Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi" (Fil 1:23).

Kuoleman jälkeen ihmisten olemassaolo jatkuu kuitenkin Jeesuksen vertauksen kuvaamana aivankuin kahdessa eri paikassa. Vanhurskas on paratiisissa (Luuk 23:43) ja epävanhurskas vaivan paikassa. Lasarukselle se oli lepoa, sapatin lepo oli alkanut (Hepr 4:10). Rikkaalle miehelle olotila oli tuskaa. Välitilassa odotetaan lopullista tilintekoa, joka tuo toisille toisen kuolema ja toisille taas iankaikkisen autuuden.

Kipeä ja varmaa vastausta vaille jäävä on kysymys kääntymisen mahdollisuudesta kuoleman jälkeen. Jotain voimme aavistaa sanoista, että kuolleillekin on julistettu evankeliumia (1 Piet 4:6) ainakin jos yhdistämme sen tietoon, että Jeesus saarnasi vankeudessa oleville hengille (1 Piet 3:19). Mutta toisaalta Lasarus ei voinut tulla rikkaan miehen luo tai päinvastoin. Välille on vahvistettu suuri juopa (Luuk 16:26).

Raamattu kieltää jyrkästi kaiken yhteyden vainajahenkiin (3 Moos 19:31; 5 Moos 18:11; 2 Kun 21:6; Jes 8:19). Raamattu kertoo kuinka Saul oli meedionaisen avulla yhteydessä Samuelina esiintyvään vainajahenkeen. Se oli tuomioksi Saulille (1 Sam 28, 1 Aik 10:13). Raamattu ei kiistä, etteikö tällaista yhteyttä voisi olla, mutta se kieltää sellaisen yrittämisen.

Tyydymme kuoleman jälkeisestä todellisuudesta siihen tietoon, joka meille on talletettuna Raamatussa. Ja sitä siellä ei ole paljon!

Jeesuksen ylösnousemuksen sanoma meille kuoleman edessä

"Hamasta syntiinlankeemuksesta tähän pääsiäisaamuun asti oli ajallinen kuolema enemmin tai myöhemmin peruuttamattomasti tuhonnut joka ainoan ihmisen hengen majan, mutta nyt tapahtui poikkeus. Tämä poikkeus oli ääretön ihme, sillä sen mukana tuli olemassaoloon sellaista, mitä emme mitenkään voi johtaa mistään tähän asti tuntemastamme. Se murtaa koko luomisjärjestyksen. Olihan ihmeitä tapahtunut ennenkin. Oli avattu syntymästään asti sokean silmä, oli ruokittu viisituhatta miestä muutamalla leivällä ja kalalla, oli jopa nostatettu kuolleista paareilta ja haudasta.

Mutta noitten tapahtumien jälkeen oli kaiken nähty palaavan entiseen järjestykseensä. Silmien näkö oli miehen kuollessa taas ammunut, ruokittujen oli uudelleen tullut nälkä ja noitten kuolleista herätettyjenkin oli taas käytävä siihen viimeiseen kamppailuun, jonka jälkeen heidät oli toisen kerran suljettava kivipaadella hautakammioon.

Mutta tässä on sellaista, mistä ei ole paluuta entiseen. Se on niin tavatonta, että sen vertauskohdaksi sopii oikeastaan vain ensimmäinen luominen, kaiken alku. Jumala teki vapaasti, mitä teki, ja tuloksena oli tähänastinen maailma.

Nyt Jumala taas tekee, mitä kaikkivallassaan näkee hyväksi, ja tuloksena on elämän voitto kuolemasta, ei hetkellinen, ei tilapäinen, ei minkäänlainen ohimenevä vaihe, jonka hävitessä meidän olisi taas odotettava uusia jumalalisia voimatekoja, vaan iankaikkisesti kestävä elämän voitto, sillä herra Kristus nousi ylös iankaikkiseen elämään" (Osmo Tiililä, Kuolema, 100-101).

Miten valmistaudun kuolemaan?

Vanhat hengelliset opettajat neuvoivat valmistautumaan kuolemaan katekismuksen avulla:
1. Lukemalla 10 käskyä toistuvasti, jotta synnintunto säilyisi
2. Lausumalla ääneen Uskontunnustuksen ja turvautumalla siinä oleviin sanoihin: Minä uskon. syntien anteeksiantamuksen. " Näin uskossa turvautuen kaikista puutteista ja synneistä huolimatta Kristuksen armoon.
3. Rukoilemalla Isä meidän ja huokailemalla jatkuvasti: Herra auta, Herra armahda ja toistamalla usein Isä meidän rukous.
4. Etsimällä rohkaisua ja tukea sitä, että on kastettu ja ottamalla vastaan niin usein kuin suinkin Herran ehtoollisen.

Ennen kaikkea kuitenkin kuoleman edessä suurin rohkaisun antaja on Raamatun sana. Papiston pitämissä vanhoissa ruumissaarnoissa saattoi olla sivunkin verran raamatunlauseita. Juuri sieltä saatiin lohdutus ja toivo kuoleman edessä. Augustinus kirjoitti kuolinvuoteellaan tauluihin Daavidin katumuspsalmit ja luki niitä jatkuvasti.

Kuinka hyvä onkaan jatkuvasti palauttaa mieleen eräitä Raamatun lupauksia ja rohkaisuja. Jeesus ei varmaankaan turhaan sanonut: "Se joka kuullee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään" (Joh 5:24). "Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa" (Joh 8:51). Miten hyvin Paavali opettaakaan: "Ei kuolema voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta (Room 8:38-39). "Kun tämä katoavainen pukeutuu katomattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: Kuolema on nielty ja voitto saatu. Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" (1 Kor 15:54-55). Totisesti vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema (1 Kor 15:26). Pian on tuleva aika, jolloin Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään (Ilm 7:17). Siksi toivon mukaan voimme yhtyä Paavalin sanoihin: "Elämä on minulle Kristus ja kuolema voitto" (Fil 1:21).

"En ole elänyt niin että minun pitäisi elää kauan. Olen elänyt niin, että en pelkää kuolemaa" (Ambrosius).

Joka tapauksessa uskalla myöntää, että kuolema tulee ja se voi tulla yllättäen. Vanha sananlasku sanoo: Elä niin kuin kuolisit huomenna, tee työsi niin kuin vielä eläisit sata vuotta.

Kuten Jaakob ja Joosef antoivat ohjeita heidän hautaamisestaan(1 Moos 49:29, 33; Hepr 11:22), niin säästä sinäkin jälkeesi jääneiden vaivaa ja antaa kirjalliset ohjeet.

Järjestä ajalliset asiasi siihen kuntoon, että voit kuolla. Jos sinulla on omaisuutta tee testamentti. Määrittele tarkoin, mitä haluat. Tee testamentti pätevien ihmisten auttamana.

Pane paperille, mistä löytyvät kaikki sinua koskevat tärkeät asiakirjat: vakuutuskirjat, pankkitilisi, tallelokeron avain, jos sinulla on sellainen.

Kirjoita paperille, jos sinulla on joitakin toivomuksia hautajaistesi suhteen. Haluatko poltto- vai arkkuhautauksen?

Sitten ojennan käsivarteni Vapahtajalleni, joka 4000-vuotisen ennustuksen jälkeen on tullut maan päälle kärsimään ja kuolemaan minun puolestani sinä aikana ja kaikkien niiden olosuhteiden vallitessa, joista on ennustettu. Hänen armonsa avulla odotan kuolemaa rauhallisena, toivossa saada iankaikkisesti elää hänen yhteydessään ja siihen mennessä elän iloisena niinä onnen hetkinä, jotka hän näkee hyväksi minulle antaa että niinä pahoina, jotka hän minun parhaakseni lähettää ja joita hän esimerkillään on opettanut minut kestämään (Pascal).

"Meillä on taivasten valtakunnan lupaus ja sen toivo, ja meidän nykyisen kurjuutemme korvaus ja hyvitys on oleva niin suuri, että jopa tulemme soimaamaan itseämme siitä, että meiltä milloinkaan on päässyt kyynel tai huokaus moisen maailman meille osoittaman halveksunnan ja kiittämättömyyden vuoksi. Miksi, me sanomme silloin, emme ole joutuneet kokemaan jotakin todella kovaa? Kunpa joskuskin olisin uskonut, että iankaikkisen elämän ihanuus on niin suuri, silloin en olisi hiukkaakaan arastellut, vaikka olisin joutunut kärsimään vielä paljon enemmän" (Luther).



Sielunhoidosta