Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää
Teemoja
Ajan ilmiöistä
Sielunhoidosta
Uskonelämästä

Haku näiltä sivuilta

MYSTIIKAN KAIPUU AIKAMME ILMIÖNÄ
Raamattuopisto ARK, 22.2. 2000, Olavi Peltola

ERÄITÄ VAIKEUKSIA YRITTÄESSÄMME ARVIOIDA AIKAMME ILMIÖITÄ

Jeesus sanoi: "Maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida, mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa" (Luuk 12:56; Matt 16:3, KR38). Siinä on meille kutsu arvioida omaan aikaamme. Kuitenkaan ei ole helppo itse eläen keskellä oman ajan ”kuohuvaa virtaa” nähdä selvästi. ”Ajan henki” tempaa meidät mukaansa. Mikä on pohjimmainen totuus aikamme ilmiöistä? Mihin meitä oikein viedään? Mihin virta vie? Tapahtumat ovat erittäin monimerkityksellisiä ja ilmiöiden läpi on vaimea nähdä. On vaikea nähdä, mikä on todella oleellista ajassamme ja ajan hengessä. Joka siihen pystyy on todellinen profeetta. Sellaisia on harvoja keskellämme. Onkin sanottu, että "profeetta ei ole vain se, joka ennustaa tulevaisuuden, vaan se, joka tuo esiin totuuden oman aikansa tapahtumista" (Richardson).

Tarvitsemme armolahjoista merkittävintä ja harvinaisinta - arvostelukyvyn eli henkien erottamisen lahjaa (1 Kor 12:10; 1 Joh 4:1; Hepr 5:14). Arvostelukyky merkitsee kykyä itsenäiseen ajatteluun ja johtopäätösten tekoon ja rohkeutta alistaa omat käsityksensä jatkuvasti kritiikille (Matt 6:23; Joh 8:12; 12:46).

Väitetään, että vain 7% ihmisistä suostuu sellaiseen. Emme jaksa ryhtyä siihen vaivannäköön, jota vaatii itsenäisen kannan muodostaminen. Meidän tulisi etsiä tosiseikkoja eikä tyytyä arvailuihin tai minusta tuntuu väitteisiin. On etsittävä tosiasioita sieltäkin, missä löydämme omien mielipiteittemme vastaisia väitteitä. Löytääksemme totuuden meidän on huolellisesti punnittava keskenään ristiriitaisia todisteita ja usein todisteet ovat katkelmallisia. Meidän on rakennettava päätelmämme huolellisten havaintojen pohjalle. Tämä vaatii kuria samoin kuin tervettä epäluuloa.

On hyvä toistaa uudelleen ja uudelleen vanhaa Augustinuksen ajatusta: "Raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka vaivalloisesti totuus löydetään...raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka vaikea on sisäisen ihmisen silmän tulla terveeksi...raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka monia nyyhkytyksiä ja huokauksia tarvitaan, että onnistutaan saavuttamaan edes pikkuruinen pisara Jumalan totuutta".

Meidän käsityksemme totuudesta ja todellisuudesta riippuu keskeisesti siitä tiedosta, mitä saamme todellisuudesta eikä vain omasta arvostelukyvystämme. Yleensä saamme todellisuudesta tiedostusvälineiden kautta osatietoa, muunneltua tietoa, sensuroitua tietoa, tietoa, joka myy. Saamme liian pelkistetyn ja kaavamaisen kuvan ja samalla kuitenkin tavattoman itsevarmuuden oman tietomme oikeellisuudesta.

Meidän kykymme ottaa vastaan informaatiota ja tietoa sen nykyisen tietotulvan tähden on todella rajoitettu. Olemme petettävissä jo omien rajallisten voimavarojemme tähden. Usein totuuden vastakohtana ei ole suinkaan pelkkä valhe, vaan jonkun osanäkökulman yleistäminen ja tekeminen ehdottomaksi totuudeksi. Meille kristityille tästä on ollut esimerkkinä tiedostusvälineiden antama kuva marxilaisesta uskontopolitiikasta ja Palestiinan ongelmista.

Tarvitsemme jonkun kiintopisteen, arviointinäkökulman, valoa nähdäksemme oikein ajassamme. Tietysti on niitäkin, jotka väittävät koko todellisuuden olevan sattumalta syntyneiden satunnaisuuksien leikkiä ilman mitään tarkoitusperää. Kristitty on ihminen, joka on valinnut aivan määrätyn lähtökohdan, josta käsin hän kokee, arvioi ja tulkitsee tätä elämää ja maailmaa. Sen valinta on eräs perustavimmista elämämme valinnoista. Olemme tietoisesti halunneet valita Jeesuksen Kristuksen persoonan sellaiseksi MAAILMAN VALOKSI (Joh 1:1-14).

Vaikeutemme on päästä aidosti tästä valosta osalliseksi. Meillä ei ole muuta realistista mahdollisuutta kuin opetelle arvioimaan todellisuutta Raamattu toisessa kädessä ja päivänlehdet toisessa. Niiden välissä meidän on pyrittävä olemaan niin aitoja ja realistisia ihmisiä kuin suinkin.

Matt 24 sisältää Jeesuksen opetuksen lopun ajoista. Keskeisenä siinä on varoitus uskoville eksytyksistä ja kehotus valvomaan. Se onkin tärkeintä Jeesuksen opetuksessa. Mutta sitten tulee joku ja väittää, että pankkikortti on pedon merkki, usko evoluutioon on saatanalle antautumista, mikrosiru kauhistuttava vallan väline, 666 tarkoitta sitä ja sitä kuuluisutta jne. Tällaisten väitteiden edessä emme saa antaa kenenkään jyrätä itseämme. Haluamme olla sisäisesti vapaita ja itse tehdä päättelyjä ja vastata itsestämme. Samalla muistaen, että meidät on kihlattu yhdelle ainoalle - Jeesukselle (2 Kor 10:2). Vain hänelle haluamme olla uskollisia. Vain yksi on Hyvä paimen ja hänen äänensä meidän tulisi erottaa miljoonista muista äänistä.

Elämme subjektiivisen kokemuksen aallon aikaa. Vain koettu on hyvää. Kokemuksista on tehty jumalia. Nuorison rock-konsertit ovat täynnä voimakasta, jopa hurmoksellista kokemusta. Nuoret vapautuvat niistä edes hetkeksi kuten alkoholin vaikutuksesta. Kokemus on hyödyllinen käyttöesineenä, mutta vaarallinen hallitsijana. Kokemukseen ei voi luottaa. Varmaksi koettu Jumalan tahto ei suinkaan aina ole todellinen Jumalan tahto.

Opi odottamaan. Mitään helppoja vastauksia ei ole olemassa todellisiin ongelmiin. Älä myöskään vaadi Jumalalta nopeita toimenpiteitä (Jes 30:15ss).

Varo aina fanaattisuutta. Se on pakoa kriittisyydestä ja ymmärryksen hallinnasta kohti sokeaa antautumista. Se on sokaisevaa varmuutta oikeassa olemisesta. Sellainen varmuus on vastoin UT:n opetusta: 1 Kor 11:31; 10:12; Room 11:20; Matt 7: 15-23.

Muista, että perisynnin tähden jokainen meistä on turmeltunut (Jer 17:9). Siksi kristitynkin kaikissa hyvissä teoissa on aina mukana syntiä. Joudumme ´jatkuvasti pyytämään: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle (Ps 139:23-24).

Uskonelämän keskuksena näen minulle luetun Kristuksen vanhurskauden, jonka saan omakseni ojentaessani tyhjän uskonkäteni syntieni sovittajan puoleen. Olen ja jään kuolemaani asti perinpohjin jumalattomaksi ja syntiseksi. Kaikkinainen muuttumisen Kristuksen kaltaiseksi on aivan alullaan. Luotan siihen, että Kristus on tullut maailmaan ja kuollut juuri minun kaltaisten olemattoman vähän muuttuvien pahantekijöiden puolesta. Turvani ja toivoni tälläkin hetkellä on yksin hänen armossaan ja Isän anteeksiantamuksessa Poikansa uhrin tähden. Samalla opettelen hyväksymään sen, että elämäni on lakkaamatonta epäonnistumista, ahdistusta ja riisumista eli ristin alla kulkemista. Tarkastelen siis mystiikkaa jumalattoman vanhurskauttamisen eli uskonvanhurskauden eli luetun vanhurskauden näkökulmasta. "Mua neuvo valvomaan ja armoon juurtumaan, uskomaan näkemättä ja muuta pyytämättä kuin olla lunastettu, sun kuoloos istutettu" (Johan Kahl).

Tämä lähtökohtani johtaa minut näkemään myös erittäin ahdistavina ikivanhan kokemusmystiikan nykyaikaiset rinnakkaisilmiöt kuten helluntai- ja karismaattisen liikkeen kaikkine aaltoineen.

KAHDEN TULEN VÄLISSÄ

Arviointimme lähtökohtana on määrätty analyysi ajastamme ja siitä henkisestä ilmapiiristä, jonka keskellä elämme. Olemme kristittyinä suhteessa aikaamme, kulttuuriin ja ajatteluun ikään kuin kahden tulen välissä:

1. Toisaalta olemme voimakkaan rationalismin ja sen synnyttämän kartesiolaisen (= Descartes, filosofi, joka eli 1600-luvulla) kaiken epäilemisen hengen vallassa. Siinä kaikki revitään analyysissa kappaleiksi, pirstoutuu. Jäljelle jää vain sekava, sattumanvarainen kasa kiviä, ei enää mitään mielekästä kokonaisuutta, ei mitään tarkoitusta eikä päämäärää. Epäilyn pitäminen eräänä tervejärkisyyden perusasiana on johtanut laajaan ateismin ja agnostisismin leviämiseen ja käytännön materialismiin. Nämä ajattelutavat hallitsevat itsestään selvyyksinä laajalti nykysuomalaista kulttuuria.

2. Toinen nyt voimistuva ja yhä enemmän valtaa saava virtaus on mystiikka. Tosin sanalle mystiikka on vaikea antaa yksiselitteistä sisältöä. Mystiikalle tarkoitan tässä yhteydessä ihmisen syvää halua löytää yhteys johonkin korkeampaan, jumaluuteen ja löytää se nimenomaan syventymällä itseensä ja itsessään olevaan jumalalliseen ja saavuttaa sitä tietä todellinen onni ja autuus. Ihmisen itsensä on oltava oman kehittymisensä subjektina - rukouksen, paaston, keskittymisen, hiljentymisen avulla.

Seppo A. Teinonen kirjassaan RAKKAUDEN TIETO määrittelee mystiikan poikkeuksellisen intensiiviseksi hengellisyydeksi, joka periaatteessa on kaikkien saavutettavissa. Se on nimenomaan koettua uskoa. Se ei tyydy vain tietoon Jumalasta eikä vain hänen yleiseen tuntemiseensa, vaan sille on ominaista Jumalan kokeminen, Jumala-elämys (emt. 183). Mutta kokemukset ovat yhtä moninaiset kuin kokevat persoonallisuudetkin ja siksi mystiikan määritteleminen on vaikeaa. Voimme puhua eri tyyppisistä mystiikan virtauksista. On dionyysistä yhtymis- ja morsiusmystiikkaa, on ekstaattista, spekulatiivista ja profeetallista mystiikkaa (emt. 8).

Joskus mystiikalla tarkoitetaan vain aitoa henkilökohtaista uskonsuhdetta Herraan (luterilaisessa armojärjestyksessä unio mystica, mystillinen, salattu yhteys Herraan). Tällöin mystiikka sanaa käytetään niin laajassa merkityksessä, että se on oikeastaan ei-mitään tai melkein mitä tahansa elävää kristillisyyttä.

3. Kansamme ja kirkkomme julkisuudessa näkyvä nuori johto näytti ajautuvan 1960-luvulla ateismin ja nimenomaan vasemmiston edustaman ateismin valtaan. Länsimaisessa kulttuurissa 1970-luvulla alkanut uskonnollisuuden nousu on kuitenkin syrjäyttänyt vasemmiston huuman ja jättänyt ainakin toistaiseksi ateismin paitsioon. Se on nostanut voimalla esiin ikivanhan mystisismin ja tuonut läntisen kulttuurin keskelle monia ajatuksia ja liikkeitä, joilla kovin usein näyttää olevan hindulainen tai animistinen pohja. Elämme kaikenlaisen mystiikan, yliluonnollisen kokemisen ja ekstaattisuuden kasvavaa arvostuksen aikaa.

Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran toiminta kirkossamme on eräs esimerkki tämän liikehdinnän käsittämättömästä voimasta ja menestyksestä. Heidän taustallaan on taas vaikuttavana ns. kolmas aalto, wimberiläisyyden ja torontolaisuuden muodossa. Vaikka tällä hetkellä näyttää siltä, että tämä huikean mystisen voiman ja kokemisen verso on kuitumassa. Mutta tähän liikehdintään kuuluvan Ben Hinnin kirjoja julkaistaan jatkuvasti.

4. Koska edellä esittämäni johdannon ajatuksen ovat karkeita ja yleistäviä, lainaan teologia, joka on sanonut minua paremmin sen, mitä haluan sanoa johdannossa: "Uusortodoksinen ja fundamentalistinen protestanttinen teologia on pitänyt esillä sitä liberaalin teologian usein unohtamaa tosiasiaa, että uskonnon ja kulttuurin historia ei ole kehityksenomainen, vaan toteutuu ilmoituksen ja sen demonisen vääristämisen välisenä taisteluna. Sen vuoksi kyseisessä teologiassa on aina uudelleen muistutettava ensimmäisestä käskystä, a) Jumalan ja ihmisen toisistaan erottavasta äärimmäisestä kuilusta ja b) ristin tuomiosta kaikkien ihmismahdollisuuksien kohdalla. Ihminen on Jumalasta vieraantunut, ja meidän perintönämme on vääristynyt ihmisyys. Synti hallitsee ihmisen olemassaoloa, eikä tätä tilannetta voi korjata mikään inhimillinen yritys eikä mikään kehitys. c) Sen parantaa vain Jumalan sovittava työ" (Aarne Siirala, Korrelaation metodi Paul Tillichin teologiassa, Teol. Aik., 1963, 25).

Itse näen, että fundamentalistinen tai mieluimmin käytän sanaa konservatiivinen protestanttinen teologia on taistelussa Kristuksen evankeliumin puolesta kahden tulen välissä: taistelussa ei vain liberaalista vaan myös mystistä teologiaa vastaan.

MISTÄ HILJAISUUDEN VILJELEMISESSÄ JA MEDITAATIOSSA ON KYSYMYS?

Mystiikan laajasta maailmasta valitsemme tähän lähinnä ns. hiljaisuuden viljelemisen ja meditaatiota käyttävän mystisen virtauksen. Keskeisiä virikkeiden antajia tähän liikehdintään Suomessa ovat olleet mm. Thomas Merton, Wifrid Stinissen, Henri J.M. Nouwen ja Taize-veljeskunta. Liikehdintä on organisoitunut omaksi yhdistyksekseen, Hiljaisuuden ystävät (perustettu 1986, jäseniä 1992 oli 667). Liikehdinnän toimintamenetelmänä ovat olleet ns. retriittit ja niitä ohjaamaan on koulutettu satoja kirkkomme työntekijöitä ja maallikkoja. Päälähteinä olen käyttänyt Paavo Kettusen artikkelia Hiljaisuuden retriitit ja meditaatio, Teologinen Aikakauskirja = TA 1993, 409-421 ja Seppo Häyrysen ja Paavo Rissasen kirjaa Elävä hiljaisuus, Juva 1990.

Järjestetyn retriittitoiminnan juuret ovat vastauskonpuhdistuksessa ja Ignatius Loyolan "hengellisissä harjoituksissa". Siinä pyrittiin kulkemaan kolmen asteen, puhdistuminen, valaistuminen ja yhdentyminen kautta ja tähtäyspisteenä oli tahdonratkaisu (Kettunen, 407). Kristillisessä kirkossa meditaatio kuitenkin hautautui rationaalisen ajattelun yksipuolisen yliarvostamisen alle. Vasta viime vuosikymmeninä se on jälleen tullut esiin ja sen vaikutus on laajentunut ylittäen tunnustuskuntien rajat.

Meditaation ja siihen kuuluvan hiljaisuuden määritteleminen on vaikeaa, koska liikkeen omien edustajien mukaan se voidaan ymmärtää vain sisäisen löytämisen ja kokemuksen kautta. He väittävät, ettei sitä voida käsitteellisesti määritellä. Siinä ei ole kysymys ainakaan kaikilta osiltaan tahdonalaisesta ja järjellä selitettävästä. Siksi ulkopuolisen ja sellaisen, joka ei ole ollut eikä halua olla mukana on vaikea saada asiasta otetta ja aina voidaan kritiikki kiistää sanomalla, et ole itse ollut näkemässä ja kokemassa. Et ole asiantuntija.

Olemme arvioitsijoina samassa tilanteessa kuin silloin jos arvostelemme ekstaattista mystiikka ja meillä ei ole henkilökohtaisia ekstaattisia kokemuksia. Silloinkin voidaan väittää, ettei meillä ole oikeutta arvostella, koska emme itse ole kokeneet ekstaasia ja esim. puhuneet kielillä ja profetoineet.

Itse meditaatio ulkonaisena tapahtumana voidaan jakaa kolmeen osaan: Valmistautuminen, ajan ja paikan valinta ja tietyn ruumiin asennon valinta, sitten tekstin lukeminen tai kuunteleminen ja lopuksi suullinen rukous.

Varsinaisessa meditaatiossa pyritään sisäiseen vaikenemiseen ja itsensä irrottamiseen kaikesta omasta. Siinä pyritään saavuttamaan määrätty tila ja sitten käyttämään sitä hyväksi.

Todellisessa meditaatioprosessissa tapahtuu jotain ja siinä paljastuu jotain ihmisestä (Kettunen, 412). Meditaatio ulottuu niille alitajunnan alueille, joita pelkkä ajattelutoiminta vain vaivalloisesti tai ollenkaan kykenee tavoittamaan (emt, 415). On tärkeää tajuta "millaiset voimat aktivoituvat hiljaisuudessa ja millaisille tarpeille tällöin tehdään tilaa" (emt. 408).

Meditaatio on aktiivista toimintaa, joka tapahtuu sielunvoimien tietoisen toiminnan ja fantasian avulla (Kettunen, 410). Se synnyttää kokemuksia ja tunteita. Siinä ihminen itse tutkii omaa kokemistaan ja ohjaajan periaatteessa pitää pysytellä taustalla (emt, 412). Meditoijan tulee kohdata yksin oman prosessinsa.

On olemassa kahta eri mallista meditaatiota: keskittyvää eli tiedostavaa ja tarkkailevaa meditaatiota. Edellisessä keskitytään yhteen asiaan, joka voi olla ulkomaailman esine tai tajunnan sisäinen kohde. Jälkimmäisessä mallissa tajunta on valpas ja avoin kaikille sisältä tai ulkopuolelta tarjoutuville vaikutteille (Kettunen, 410).

Meditaatiolla voidaan tavoitella terveyttä, hyötyä, mutta myös Jumalan kohtaamista, sitä, että Jumala tulisi todelliseksi siinä hetkessä ja ilmaisisi itsensä ihmisen sisimmässä (Kettunen, 410).

Retriitissä 10-20 henkeä vetäytyy muutamaksi päiväksi yhteiseen hiljaisuuteen. Siihen kuuluu neljä rukoushetkeä, kaksi meditaatiohetkeä, puolen tunnin opetuspuhe, yhteisiä aterioita, ulkoilua ja lepoa. Osanottajat pidättäytyvät keskinäisestä keskustelusta, mutta rukoushetkissä rukoillaan ääneen ja lauletaan. Osanottajilla on mahdollisuus sielunhoidolliseen keskusteluun ohjaajan kanssa. "Retriitin kantavana ajatuksena on kokonaisvaltainen kokemus" (Anja Ghiselli, TA, 1990, 373).

ARVIOINTIA

Lähtökohtani on poleeminen. Olen esiymmärryksen vallassa. Epäilen hiljaisuuden ja mietiskelyn tavoitellessaan "kokonaisvaltaista kokemusta" olevan vain eräs lainomaisen uskonnollisuuden ja hurmahenkisyyden muunnos. Olen ehkä tässä epäilyksessäni rationalisti, joka vain kritikoi joidenkin uskovien vilpitöntä halua hiljentyä ja syventyä uskonelämässä. Itse en halua mennä mukaan hiljaisuuden retriitteihin, en halua meditoida. Kuvittelen, että sellainen vaarantaa evankeliumin Kristuksesta ja yksin uskon riittävyyden suhteessa Jumalaan. Kritiikkini perustuu seuraaviin asioihin:

1. Hiljaisuuden ja meditaation menetelmien käyttäminen on lähtöisin itämaisesta - s.o. hindulaisesta ja buddhalaisesta - ajattelussa ja uskomuksista. Katolinen kirkko on Vatikaanin toisessa konsiilissa ottanutkin selvän myönteisen kannan itämaisiin meditaation tekniikkoihin. Ne tarjoavat kirkon mukaan arvokkaita keinoja sisäiseen itsensä kokoamiseen (Kettunen, 411). Ihmisen psyykkisessä hädässä joogan ja zenin on nähty voivan herättää sellaisia voimia, joiden avulla hän voi nousta elämänsä hullunmyllyn herraksi. Niiden toteuttamiseen osallistuu välittömästi ruumis asentonsa ja hengityksensä välityksellä. Ruumis tulee osalliseksi meditaation vaikutuksesta (Kettunen, 411).

Erityisesti japanilainen zen-buddistinen mietiskely on antanut virikkeitä katolisen kirkon piirissä. Zen-mietiskely on haluttu yhdistää kristilliseen meditaatioon. Eräänä osoituksena tästä on Kirkko ja Kaupunki-lehden (29.9.1994) haastattelu: "Sanaton rukous vie syvemmälle", Sisar Benedicta on harjoittanut zen-meditaatiota jo 20 vuotta Kerran viikossa hän opastaa ryhmäänsä zen-meditaation rukoustapaan.

Zenille on ominaista kaiken olemisen kokeminen jakamattomana ykseytenä. Kaikki on yhtä arvokasta ja pyhää ja kaikella on myös yhtäläinen ja ääretön arvo. Se kumoaa myös tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen, pyhän ja profaanin vastakohdan. Siinä harjoitetaan tietoisuutta sillä tavoin, että ihminen kokee valaistumisen, satorin (Paavo Rissanen, emt. 160).

Zenin toi Kiinasta Japaniin Doogen (1200-1253). Zen perustuu ihmisen omiin ponnistuksiin, jossa lattialla istuen jalat ristissä ajatukset keskitetään niin, etteivät ne enää pääse harhailemaan (Jaakko Uski, Uskontojen Japani, 36,35). Japanilainen zen-buddhalaisuuden perustaja istui yhdeksän vuotta valkean seinän edessä ja sai lopulta valaistuksen. Japanissa lähettinä toimiva Tapio Pokka kertoo: "Zen-buddhalaisuudessa pyritään saavuttamaan valaistus erilaisilla keskittymisharjoituksilla ja mietiskelytekniikoilla, kurinalaisuudella, joissakin lahkoissa maagisilla rukouksilla. Siinä ei ole jumalia palvonnan kohteena. Oma itse on keskipiste, yritetään löytää valo syvältä itsensä sisältä, sitä kautta eheys elämään. Kovalla harjoituksella voi päästä valaistukseen, sanotaan. Ihminen voi parantaa itse itsensä, kunnes hänestä tulee Buddha. Zen-buddhalaisuuden kuri- ja keskittymisharjoitukset ovat rikastuttaneet Japanin kulttuuria. Teeseremonia, kukkien asetustaide (ikebana), haikurunot, Noh-draama sekä monet urheilu- ja itsepuolustuslajit ovat olleet osa zen-harjoitusta. Teekin tuotiin Japaniin auttamaan pysymään hereillä mietiskelyn aikana" (kiertokirje, 18.4.1994).

Joka tapauksessa hiljaisuuden ja meditaation perusteiden selvittämisessä ylitetään vaivattomasti ns. ekumeenisessa hengessä uskontojen rajat. Siinä hyödynnetään muiden uskontojen löytöjä ja kokemuksia ja niin ollaan yhteisen ihmisyyden pohjalla. "Hiljaisuuden käsitettä pidetään yleisesti eri uskontojen piirissä välttämättömyytenä jumalallisen kokemiselle. Vaikeneminen ja hiljaisuus ovat liittyneet jumaluuden kohtaamiseen niin kristinuskossa ja juutalaisuudessa, kuin myös islamissa, hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa. Ajatus vaikenemisesta rukouksena on tuttu egyptiläisten uskonnossa, uusplatonilaisilla ja eri uskontojen mystikoilla" (Kettunen, 409).

Siksi mielestäni hiljaisuus ja meditaatio kuuluvat uskonnollisina menetelminä ja uskonnon harjoituksena ensimmäisen uskonkappaleen ja yleisen ilmoituksen piiriin. Tällaisten menetelmien avoin käyttö oman uskonelämän hoidossa mielestäni voi perustua vain siihen teologiseen näkemykseen, että armo ei kumoa luontoa, vaan vain täydentää sitä.

Paavo Kettunen toteaa, että ero kristillisen ja ei-kristillisen mietiskelyn välillä tulee esiin silloin, jos tällä menetelmällä pyritään persoonallisen kolmiyhteisen Jumalan kohtaamiseen ja yhteyteen Kristuksen kanssa. Jonkin matkaa siis kuljetaan yhdessä ei-kristillisen mietiskelyn kanssa ja sitten tiet eroavat.

Onko mahdollista, että kolmiykseinen Jumala suostuu kohdattavaksi tällaisen yleisuskonnollisen meditaatiomenetelmän avulla? Eikö silloin ihminen hallitse Jumalaa käyttämällä määrättyä tekniikkaa? "Hän synnyttää uskon, niissä jotka kuulevat Jumalan sanan, missä ja milloin hän haluaa". Entä silloin, kun mietiskelymenetelmän sisältönä ja keskuksena on yksin Raamatun sana? Retriiteissä selostusten mukaan on kyllä esillä Raamatun sana, mutta samaan aikaan olennaisena kuitenkin pidetään syventymistä Luojan läsnäoloon luoduissaan (Anja Ghiselli, TA, 1991, 373)

2. Eräs mielenkiintoinen historiallinen hiljaisuuden viljelyssä ja meditaatiossa on se tosiasia, että nimenomaan vastauskonpuhdistus ammensi voimansa juuri tästä. Loyolan nimeä ei voida sivuuttaa ja hänen kirjansa Hengellisistä harjoituksista on keskeinen lähdeteos. Juuri tässä oli oleellinen osa hänen inspiroimaansa vastaiskua yksin Raamattu, yksin Kristus, yksin armosta ja yksin uskosta nousevaa uskonvanhurskautta ja sen synnyttämää elämänliikettä vastaan.

Tärkeitä ovat myös yhteydet 500-luvulla eläneeseen Dionysios Areopagilaiseen. Hänen vaikutuksensa on ollut erittäin suuri sekä itäisessä että läntisessä kristikunnassa ja hänen kirjoituksiaan pidettiin lähes apostolisen arvovallan omaavina aina uskonpuhdistukseen asti. Paavo Rissanen torjuu syytökset Dionysioksen uusplatonilaisuudesta sen sijaan Ghiselli kirjoittaa:" Dionysioksen kokonaisteologia paljolti rakentuu uusplatonilaisuudesta saatujen vaikutteiden varaan". Inkarnaatio ja Kristuksen kärsimys jää varjoon (TA 1990, 374). Lainaan Dionysioista: "Nyt aloitamme alhaalta kohoten kohti korkeinta ja vaikenemme yhä enemmän nousun edetessä, kunnes kaiken nousun jälkeen tulemme täysin äänettömiksi ja yhdistymme häneen, joka on kokonaan sanoin kuvaamaton" (Rissanen, 102). Yhdistyminen toteutuu rakkauden voiman avulla - ei yksin uskossa.

3. Hiljaisuudessa ja meditaatiossa ihmisen oma osuus on ratkaiseva. Se "on ensi sijassa aktiivista. Se tapahtuu sielunvoimien tietoisen toiminnan ja fantasian avulla" (Kettunen, 410). Siinä ei ole kysymys Jumalan ottamasta aloitteesta, vaan ihmisen aloitteesta ja määrätietoisesta toiminnasta, vaikka kaikki verhotaankin toimimattomuuteen. Siinä on kysymys ihmisen vapaan tahdon toiminnasta.

Tämä rajankäynti on kyllä siinä suhteessa vaikeaa, koska toki Raamattukin kehottaa meitä hiljentymään, rukoilemaan, odottamaan vastauksia Jumalalta. "Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne" (Jes 30:15). Mutta jollain tavoin tämä raamatullinen odotus ja hiljentyminen on luonteeltaan jotain aivan muuta kuin Loyolan ja itämaisen meditaation hiljentyminen ja tietoisuuden rajojen ylittäminen. En osaa täsmälleen määritellä, mutta intuitioni näkee syvän, perustavan kuilun ja erilaisuuden niiden välillä ja vaistoan, että se liittyy sittenkin meditaation menetelmän sisältämiin uskomuksiin, siihen kuuluvaan uskoon ja maailmankatsomukseen, joka taas on jyrkässä ristiriidassa evankeliumin ytimen kanssa. Lopulta tässä kamppaillaan ensimmäisestä käskystä ja Jumalan kolmiykseydestä ja yhteydestä Jumalaan yksin armon ja yksin Kristuksen ja yksin uskon kautta. Ja aina taustalla on kysymys ihmisen reaalisesta perisyntisyydestä, joka tekee hänestä Jumalan pysyvän vihollisen tässä ruumissa elettäessä.

Ihmisen oman tahdon osuus tulee terävästi esiin Birgitan ajattelussa. Hän korostaa ihmisen omaa aktiivisuutta ja oikeaa vaellusta. "Jumala vaatii ihmiseltä ehdotonta rakkautta, mihin sisältyy kuuliaisuus ja oikea tahdon suunta. Ihmisellä on vapaus valita taivaan tie eli oikea rakkaus tai sitten olla tottelematon ja tulla tuomituksi. Aloite on siten ihmisen tahdossa, vaikkei hän heikkona Aadamin jälkeläisenä kykenekään rakastamaan Jumalaa täydellisesti eikä pelastumaan ilman Jumalan apua... Jumala itse tulee tällaisen ihmisen sieluun sytyttäen jumalallisen rakkauden ja pitää sen palamassa, niin että tämä kykenee hyveisiin eläessään maailmassa... Birgitta perustaa parannussaarnansa ja julistuksensa ihmisen valinnan vapaudelle ja Jumalan armollisuudelle" (Kirsti Tuunainen, TA, 1990, 522).

4. Hiljaisuudessa ja meditaatiossa on kysymys määrätyn menetelmän käyttämisestä. Voi olla, että tärkeintä ei ole itse menetelmä, vaikka se onkin tuotu Intiasta. Keskeinen väite onkin meditaatiota puolustavilla, että menetelmä on neutraali. Tai kuten katolisella taholla väitetään, että esim. joogasta kristilliseen meditaatiokäytäntöön otetut elementit eivät ole ongelmallisia, jos vain erotetaan nämä osatekijät maailmankatsomuksellisesta taustastaan (Kettunen, 417). Tärkeää on siis se, mihin tavoitteeseen tällä menetelmällä pyritään. Totuus ei ole sidottu menetelmiin. Ratkaisevinta ei ole, että mietiskelemme, vaan mihin mietiskely meidät vie.

Mutta eikö sittenkin jo itse menetelmä sisällä itsessään oman totuutensa, oman maailmankatsomuksensa, sanoman? Väline on jo viesti. Menetelmä pelaa vain määrätyn maailmankatsomuksen sisällä. Menetelmä sittenkin sitoo meidät itse sitä tajuamatta johonkin määrättyyn valtaan ja voimaan.

Tällöin tässä on kyse samanlaisesta ilmiöstä kuin pohdittaessa rationaalisuuteen perustuvaa historiallis-kriittistä raamatuntutkimusmenetelmää. Sekin menetelmä rakentuu määrätylle maailmankatsomukselle, vaikka sen käyttäjät yleensä kiistävät tämän. Menetelmä ei olekaan neutraali työkalu, jota ihminen voi vapaasti käyttää omien tavoitteittensa saavuttamiseksi. Menetelmä sitoo käyttäjänsä aivan määrättyjen perusteiden etsimiseen, määrätynkaltaisten johtopäätösten tekoon ja myös oikeastaan jo ennakolta tiedettyihin lopputuloksiin. Menetelmässä on sittenkin määrätty, ainakin osittain tiedostamaton, totuuden ja olevaisuuden tulkinta.

5. Joka tapauksessa mietiskelyn asiantuntijat väittävät, että mietiskely on yritys murtaa tietoisuutemme ahtaat rajat. Mitä tämä tarkoittaa? Onko se oikein Jumalan sanan pohjalta. Suoralta kädeltä vastaan kieltävästi. Miksi meidän on murrettava tietoisuutemme rajat. Miksi emme tyytyisi tietoisuuden rajoihin ja suostuisi niiden puitteissa elämään arkeamme ja uskoamme Jeesukseen Kristukseen. Onko tietoisuuden rajojen hylkäämissä jälleen kysymys paratiisin lankeemuksen toistosta, kiihottavasta ja muka parantavasta hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän syömisestä ja uteliaisuuden tyydyttämisestä Syöminen tapahtuu jollain muulla olemuksemme elementillä kuin ratiolla, järjellä ja tieteellisellä tutkimuksella .

6. Eräät kristillisen meditaation edustajat ovat jopa sitä mieltä, että vain sen avulla ihminen kykenee "ylittämään rationaalisuuden ja voittamaan dualismin, joka voi viedä meidät tuhoon" (Kettunen, 412). Ns. kohteeton meditaatio on nimenojaan se tie, joka tuo uskon kriisissä olevalle kristitylle pysyvästi lähemmäksi varmuuden omasta uskon- ja jumalakokemuksesta (emt, 411). Tässä on siis löydettävissä se tie, jota käyden ihmiset pystyvät astumaan kehityksensä uuteen vaiheeseen. Se on huikea utopia meditaation voimasta uudistaa ihmiskunta.

7. Tämä utopia jopa laajennetaan unelmaksi, että meditaation avulla löydetään kaikkia ihmisiä yhteisesti koskettava kokemuspohja ja se löydetään ihmisen sisältä, hänen psyykkisestä kokemustodellisuudestaan. Ja näin keskeiseksi tulevat tiedostamaton sielunelämä, symbolien ja myyttien maailma, ihmiskunnan yhteiseen kokemustodellisuuteen jokaisen sisimpään tallettunut perinne. Kaikkea tätä Jung tavoitteli psykologiassaan (Kettunen, 411).

8. Mielestäni erittäin ongelmallinen on mystiikan ja meditaation yhteydessä käytetty puhe kaiken ykseydestä. Paavo Rissanen kirjoittaa: "Muuttuvan maailmankuvan korostaessa maailmankaikkeuden ykseyttä ja siinä elävien ihmisten osallisuutta koko maailmankaikkeuden jakamattomasta prosessista ja toinen toisistaan, on kristillisen uskon tähän keskusteluun osallistuessaan pohdittava, missä määrin Jumalan ja ihmisen välinen vuorovaikutus, ykseys ja yhteys muodostaa mielekkään tavan tarkastella sekä ihmistä että hänen osaansa maailmassa". Rissanen mainitsee muuttuvan maailmankuvan yhteydessä Stephen W. Hawkingin ajatuksen, että on ongelmallista puhua maailmasta erillään olevasta luojajumalasta. Rissanen jatkaa: "Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, kun reformaatioajasta periytyvä tapa hahmottaa suhdetta Jumalaan syyllisyys - tuomio - armo - vanhurskauttaminen - kaavion puitteissa ei näytä vastaavan niihin kysymyksiin, joita tänään esitetään. Aikamme ihminen ei kysy miten hän löytäisi armollisen Jumalan. Hän kysyy onko Jumalaa ollenkaan. Hänen ristiriitansa ei ole Jumalan edessä tunnettua syyllisyyttä, vaan koko minuuden hajanaisuutta, pirstoutuneisuutta, jonka eheytymisen on lähdettävä syvemmältä tasolta kuin synnin peljättämän omantunnon lääkitsemisestä evankeliumin sanalla. Tällainen taso näyttäisi löytyvän sellaisessa rukouksessa, missä ihminen saa hiljentyessään vapautua kaikesta ennalta asetetuista odotuksista ja ehdoista, luopua yrityksistä itse paikata minuutensa ristiriitoja, ja asettua kuuntelemaan hiljaisuudessa soivaa yksinkertaista säveltä" (Elävä hiljaisuus, 120).

Mielenkiintoista on myös huomata, että myös kansanislamissa vaikuttaa oma mystinen virtauksensa. Kansanislamissa yleinen tapa saavuttaa yhteys Jumalaan on dhirk, Jumalan muistaminen (Suura 2:147). Dhirkiä harjoittava yhtyy muihin Jumalaa palvoviin ja siirtyy tuonpuoleiseen. Sitä varten on monia menetelmiä. Jumalan 99 nimen toistaminen on yksi tärkeimmistä. Se vie lähelle Jumalaa. Dhirkiin kuuluu myös meditaatio. Mietiskely keskittäminen Jumalaan kohottaa sielun. Se avaa olemuksen, jotta Jumala voisi tulla ihmisen sydämeen. Dhirkin harjoituksen avulla aistit tulevat tarkoiksi (Reino Saarelma Islamin kätketyt kasvot - kansanislam, Ajankohtainen islam, 35-36).

Varsin voimakas on Ilkka Pyysiäisen väite, että suuria maailmanuskontoja yhdistävä silta voidaan löytää vain kääntymällä sisään päin, sillä niiden kaikkien yhteinen piste on vain intuitiolla tavoitettava mystinen hiljaisuus. Tästä kumpuaa uskontojen yhteinen kieli, universaali rakkaus (Ilkka Pyysiäinen, TA 1992, 162)

Jos haluan lukea edellä olevan oikein tummien silmälasien lävitse, niin kuulen siinä väitteen, ettei jumalattoman vanhurskauttamisella yksin uskosta Jeesuksen sovituskuolemaan ole mitään sanottavaa modernille ihmiselle. Vastaus ihmiskunnan hätään on sen sijaan ihmisen mystisessä sulautumisessa jumaluuden ykseyteen. Missä on perkele, maailman ja synti ja se, että koko maailma on pahan vallassa? Mihin enää tarvitaan Pojan tulemista ihmiseksi ja hänen kärsimystään ristillä meidän syntiemme rangaistuksena. Tässä poistuu ristin hulluus.

9. Erittäin ongelmallisina pidän Ruotsissa vaikuttavan munkin Stinissen ajatuksia siitä, että ihminen on syntynyt Jumalasta ja että meidän tulee tuntea jumalallinen elämä kaikessa. Jumala asuu "meidän sielumme keskipisteessä" käyttäytymisemme laadusta riippumatta. "Emme edes synnin kautta voi ajaa häntä sieltä pois." "Tämä ydin on aina ollut siellä syvyydessä". Tällöin meditaatiossa kohtaamme meissä itsessämme asuvan Jumalan ja sen pyhyyden, joka kuuluu meidän olemukseemme Jumalan kuvina (415).

"Paavali ei teroita kristityille veljilleen alemmuudentunnetta. He eivät ole maassa ryömiviä matoja, heidän ei tarvitse aina itkeä syntejään. Heidän on oltava tietoisia siitä, että ovat Jumalan sukua (Apt 17:29; 2 Piet 1:4).” "Tosin olemme synnin haavoittamia, mutta emme kokonaan turmeltuneita. Haava muodostuu siitä, ettemme enää elä keskipisteessämme ja siitä käsin ulospäin. Niin, syntimme on se, että kiellämme syvimmän luontomme". "Kuitenkin linnoituksen keskustassa, seitsemännessä asumuksessa, kaikki on puhdasta. Riippumatta siitä, miten me käyttäydymme, Jumala asuu meidän sielumme keskipisteessä. emme edes synnin kautta voi ajaa häntä sieltä pois. "Sipulia kuorittaessa poistetaan yksi kalvo toisensa jälkeen, kunnes sisin itu, josta kasvi versoo valoa kohti, on paljas. Siinä, omassa sisimmässä kammarissasi, sinä näet taivaallisen kamarin, sillä toinen ja toimenhan ovat yksi ja sama" (Wilfrid Stinissen, Teol. Aik., 1979, 159, 160).

Luomisen perusteella Jumala on siis läsnä jokaisessa ihmisessä. Eikä vain Jumala Luojana, vaan myös Kristus, väittää Stinissen. "Syvällä jokaisessa ihmisessä pulppuaa lähde, joka on Kristus" (Kettunen, 416). Jokaisen ihmisen syvin minä on Kristus. Ihminen on Kristuksessa kuten oksa viinipuussa. Erittäin häkellyttävä ja paljastava lopputulos tästä on: "Tällöin voidaan myös kysyä, onko Jumala sittenkään täysin toinen vai onko hän lopulta identtinen meidän minämme (Selbst) kanssa, puhuuko hän meille sisältä vai ulkoa". "Toinen ihminen ei opeta toiselle jotakin Jumalasta vaan Jumala itse puhuttelee ihmistä hänen sisimmässään" (emt, 416).

Onko siinä sittenkin kysymys uskomuksesta, jonka mukaan ihmisen sisimmässä asuu jumaluus ja se on sieltä kaivettava esiin. Onko pohjalla näkemys, että ihminen on syvimmältään hyvä? Mutta kun alamme odottaa selvää vastausta, niin saammekin vain väitteen, ettei hiljaisuuden ydintä ole tavoitettavissa tällaisella rationaalisella ja analyyttisellä tavalla. Se on vain antautuen jokaisen itse koettava. Eli minua vaaditaan sulkemaan silmäni ja houkutellaan liukumaan alas johonkin, josta vakuutetaan, että se on aivan varmasti hyvää. On niin monen sukupolven kokemus hyvästä. Olemmeko lopulta tekemisissä jälleen todellisen hurmahenkisyyden kanssa? Hiljaisuus ja mietiskely ovat vain ikivanhan hurmahenkisyyden muunnoksia.

10. Eräs ongelma on ainakin joillekin hiljaisuuden kestäminen. Hiljaisuuden kestäminen on samaa kuin epävarmuuden, epätietoisuuden ja neuvottomuuden kestäminen. Se vaatii siis tiettyä "psyykkistä terveyttä ja kestokykyä" (Kettunen, 413). Ihmisen on ensin pitänyt kehittää psykologisen minänsä mahdollisimman realistiseksi. Tällaista vaatii ainakin Lauri Rauhalan mukaan itämainen meditaatio (emt, 413). Siksi meditaatio ei välttämättä sovellu psykoositilojen hoitoon. Jos tämä on totta, se merkitsee, ettei hiljaisuudesta ja meditaatiosta ole mitään apua todellisessa hädässä oleville. Se on vain vahvoja ja ehyitä varten. Se ei siis missään tapauksessa ole evankeliumia, vaan vaativaa lakia ja suoritusta, vaikka onkin olevinaan ei-mitään-suoritusta. Meditaatiossa ei ole kysymys evankeliumista kaikille.

11. Ihminen voi siis olemalla hiljaa ja kuuntelemalla ei-mitään tai oman sisimpänsä kaikuja kohdata onnen, tasapainon ja Jumalan. Todennäköisesti tällainen hiljaisuuden viljely ja siihen sisältyvän kokemuksen tavoittelu ei ole ongelmana sellaiselle, joka vuosikymmenien kuluessa on täyttänyt sisintäänsä erityisellä ilmoituksella lukemalla ja kuuntelemalla Kristuksen evankeliumia. Mutta jos mietiskelijän sisimpään on kylvetty muuta siementä kuin Jumalan sanan siementä, sieltä tulee esiin myös aivan muuta. Kaikki riippuu siitä, millä olemme itsemme täyttäneet ennen mietiskelyn harjoittamista. "Tyhjästä on huono nyhjästä". Mietiskely vain nostaa esiin jo olemassaolevaa, mutta ehkä sillä hetkellä unohdukseen tai piilon joutunutta. Parhaassa tapauksessa mietiskely voi vapauttaa ihmisen kuulemaan omia ääniään ja toki ne voivat olla myös hyvään johtavia Raamatun sanan valaisemia omantunnon ääniä.

Hiljaisuuden viljely ja mystinen kokemus samalla tavoin kuin ekstaattiset kokemuksetkin kuten kielilläpuhuminen ja profetoiminen voivat esiintyä mitä erilaisimpien oppirakennelmien yhteydessä. Ja siis myös islamissa, hindulaisuudessa ja jopa ateismissa. Mystinen kokemus näyttää hyväksyvän kaikki ne merkitykset joita siihen halutaan liittää ja tähän kuuluu jopa orgastiset kokemuksetkin (Elina Isoksela, Juan de la Crux ja paradoksi estetiikka, TA 1992, 521-526)

12. Meidän on hyvä palauttaa mieleemme, millaisena on nähty se tie, jolle mystiikan avulla pyritään. Mystisen tien alkuna on toimiva elämä, josta on päästävä hyveiden ja Jumalan avulla kaipaavaan elämään ja josta vain harvat etenevät Jumalaa katselevaan eli kontemplatiiviseen elämään. Tie on kolmiosainen: puhdistus, valkaisu ja yhdistyminen. Tien päämääränä on Kristuksen syntyminen mystisesti ihmisen sielunpohjassa ja niin ihminen jumalallistuu. "Hän on meidän ja samalla meidän omaamme enemmän kuin mikään, mikä omaamme on. Hän syntyy meissä alati, lakkaamatta" (Seppo A. Teinonen, Rakkauden tieto, 58). On kokonaan ja täydellisesti jätettävä oma itsensä, luovuttava omista yrityksistä ja niin ihminen vaipuu kirkastettuun ei-mihinkään: hänestä ei tule luonnostaan Jumala, mutta hän pääsee armosta osalliseksi jumalallisesta olemisesta. Lopullisena tavoitteena on "yhtymys", jossa ihminen vaipuu kirkastettuun ei-mihinkään ja pääsee armosta osalliseksi jumalallisesta olemisesta.

13. Perustavin ongelma tässä opetuksessa on mielestäni täydellinen perisyntisyyden sivuuttaminen. On ikäänkuin mitään syntiinlankeemusta todellisena ja pysyvänä ihmisen kapinana Jumalaa vastaan ei olisi tapahtunutkaan. Sanallisesti sitä ei toki kielletä, mutta asiana se loistaa poissaolollaan. Ei jälkeäkään siitä, että olen ihmisenä kietoutunut Jumalan vastaiseen vihaan, olen Jumalan murhaaja ja tulen olemaan sitä niin kauan kuin elän tässä ruumiissani. Entä mihin kadotus on kadonnut?

14. Keskeinen tavoite mystiikan tiessä on ihmisen muuttuminen. Niin hyvältä kuin tällainen päämäärä kuulostaakin, siinä on lähellä vanha käärmeen houkutus: "Te tulette niin kuin Jumala" (1 Moos 3:5). Tunnustuskirjojen mukaan muuttuminen on täällä ajassa aivan alullaan. Muuttumiseemme emme voi uskoa perustaa. Nähtävällä ja koettavalla tavalla muutumme vasta ylösnousemuksessa (1 Joh 3:2). Vain Kristus puolestamme antaa kestävän rauhan (Room 5:1), ei Kristus meissä (Room 5:5), jos tällä tarkoitetaan armon vaikutuksia minussa, jotain, joka tapahtuu minussa, minun kokemuksiani ja muuttumistani.

15. Minua ei vähääkään kiinnosta puhdistuminen, jollei sillä tarkoiteta Jeesuksen veren jatkuvaa puhdistusta. En välitä valaisemisesta, jollei sillä tarkoiteta sitä, että Pyhä Henki näyttää minulle todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion sekä kirkastaa Kristuksen (Joh 16:8,14). Sivuutan mielelläni yhdistymisen, union, jollei se merkitse sitä, että saan tänäänkin yksin armosta elää Jumalan lapsena, Hyvän Paimenen lauman lampaana ja hän on kanssani. En ole myöskään kiinnostunut h(H)engestä ilman kirjainta, ilman Raamatun sanaa.

LOPPUTULOS: ÄLÄ TAVOITTELE VÄLITÖNTÄ YHTEYTTÄ JUMALAAN - SUOSTU SANAAN.

"Missä siis verhoamaton Jumala puhuu majesteettisuudessaan, siellä hän vain kauhistaa ja surmaa (2 Moos 20:19). Kun siis tahdot olla tekemisissä Jumalan kanssa, kulje tätä tietä: Kuule Kristuksen ääntä. Hänet Isä asetti koko maailman opettajaksi... Tätä vastoin juutalaiset, turkkilaiset ja kaikki itsevanhurskaat joutuvat lopulta epätoivoon, koska he halveksivat tätä ohjenuoraa ja ovat tekemisissä verhoamattoman Jumalan kanssa. Mutta maailma ei kuuntele, vaan hylkää Kristuksen ja hänen sanansa ja seuraa ja pitää suurena valaistuksia ja ilmestyksiä, jotka näyttävät olevan mahtavia ja jumalallisia, mutta jotka itse asiassa ovat saatanallisia" (Luther).

Lutherin suuhun on pantu myös sanat, että hän on tehnyt itse Jumalan kanssa sopimuksen siitä, ettei tämä anna hänelle näkyjä eikä lähetä hänen luokseen enkeleitä, koska Raamattu ja sakramentit riittävät (Miika Ruokanen, TA 1984, 451)

"Se, joka tahtoo tuntea Jumalan ja tulla autuaaksi, ei voi sitä saavuttaa muuten kuin kuulemalla ja uskoen vastaanottamalla saarnan ristiinnaulitusta Kristuksesta. Siihen loukkaantuvat tekopyhät, ja ihmisten suuri joukko pitää sitä hulluutena. Uskoville se on kuitenkin Jumalan viisaus ja voima, jonka kautta he pelastuvat" (Luther, Pöytäpuheita, WA Tischreden I, 488, 17?18, N:o 925 , Veit Dietrichin ja Nik. Medlerin kokoelmasta).

"Tässä Pojan lihassa ja veressä, kun te uskotte Poikaan ja nautitte hänet, on teillä minut ja te olette varmasti kohdanneet minut, sanoo Jumala, mutta millään toisella tapaa teidän ei tule minua omistaa” (TA 1991, 210).

"Ja eihän Kristusta omistetakaan lailla eikä teoilla, vaan uskon valaisemalla järjellä eli ymmärryksellä. Tämä Kristusta uskossa omistaminen on sitä oikeaa 'mietiskelevää elämää', josta sofistit paljon lörpöttelevät, ymmärtämättä, mitä sanovat; ja tämä 'mietiskely' jolla Kristus omistetaan, ei ole sofistien ja munkkien tyhmää, heidän järkensä yläpuolella olevissa ihmeellisissä asioissa askartelevaa mielikuvitusta, vaan se on hengellistä, uskosta lähtevää ja jumalallista, paaluun ripustetun käärmeen, toisin sanoen, sen Kristuksen katselemista, joka riippuu ristillä minun, sinun ja koko maailman syntien tähden. On siis selvää, että yksinomaan usko vanhurskauttaa. Uskosta vanhurskaina me taas astumme toimivaan elämään. Sofistit olisivat voineet tällä tavalla oikein erottaa toisistaan mietiskelevän ja toimivan elämän, jos edellistä olisivat sanoneet evankeliumiksi ja jälkimmäistä laiksi, toisin sanoen, jos olisivat opettaneet, että mietiskelevän elämän pitää sulkeutua Jumalan sanaan ja olla sen johdatettavana, ja että siinä pitää katseltaman yksinomaan evankeliumin sanaa, mutta että laista pitää etsittämän toimivaa elämää, joka ei omista Kristusta, vaan harjoittelee itseään lähimmäiseen kohdistuvissa rakkaudenteoissa" (Luther, Gal., 344).

Meidän tulee varoa käsitystä, jonka mukaan Jumala Henki toimii sanasta riippumattomana ja laskeutuu ihmiseen jossain sanan ulkopuolella olevassa kokemuksessa. "Se vaara on aina olemassa, että tunteen luomiseksi kaivataan jotakin sellaista, mitä sanassa ei löydy. Tällä keinolla Saatana johtaa monet Jumalan sanasta inhimillisten päähänpistojen, vaikutelmien, mielijohteiden ja fanaattisen käytöksen pauloihin ja lopuksi selvästi Jumala sanan vastaiseen toimintaan. Olemme turvassa vain jos käyttäydymme huolellisesti Jumalan sanan mukaan. Siinä on kaiken totuuden ja voiman lähde. Jumalan elämä on hänen sanassaan. Sanansa välityksellä Jumala antaa Henkensä ihmisille" (Robert D. Brinsmead).

"Olennainen oppi Pyhän Hengen saamisesta Apostolien tekojen mukaan voidaan muotoilla seuraavasti: Pyhän Hengen antaa Jumala yksin evankeliumin äänen kautta Isän lupauksena, ja ihmiset ottavat hänet yksinkertaisesti vastaan Kristuksen nimessä ilmaisena lahjana kasteella sinetöidyn uskon kautta" (Dale Bruner).

"Rauhallisen sielunelämän normaalimuodoissa omistettu ja eletty pelastuskokemus sekä Jumalan jatkuvan läsnäolon ja avun tietoisuus uskonelämässä ovat aina UT:n ajoista alkaen muodostaneet sen lähteen, joista kristillinen jumalausko säännöllisissä oloissa ammentaa. Suurina murrosaikoina, uskonnollisten herätysliikkeiden yhteydessä jne. saattaa ns. ekstaattisempikin katsomustapa vaatia itsellensä oikeutusta. Emmekä tahdokaan siitä pahaa sanoa, koska olemme havainneet ekstaattisillakin tiloilla olleen tehtävänsä jumalauskon historiassa. Mutta pääasia on kuitenkin aina oleva sellaisiin kokemuksiin pitäytyminen, jotka eivät edellytä mitään sieluntoiminnan erityismuotoa niinkuin ekstaattiset kokemukset edellyttävät." (Antti J. Pietilä)


Ajan ilmiöistä