Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää
Teemoja
Ajan ilmiöistä
Sielunhoidosta
Uskonelämästä

Haku näiltä sivuilta

MITÄ AJATTELEN ERÄÄSTÄ AIKAMME PARANTAJALIIKKEESTÄ JA PARANTAJASTA?
6.9.1995, Olavi Peltola

Tämä kirjoitus on syntynyt Olli Valtosen kirjan Seppo Juntunen, Parantajan palveluksessa kirjan äärellä (Kirjapaja, 3p. Juva 1992. Kirjan esipuhe päivätty 1.11.1990).

Olen kirjoittanut tätä tilanteessa, jossa vaimoni Ritva Peltola on maannut selkäkivuissa tuskaisena vuoteellaan seitsemän viikkoa. Tänään olen vienyt hänen ambulanssilla sairaalaan leikattavaksi. Olen todella kiitollinen siitä, että on sairaalat ja lääkärit, jotka palvelevat ja auttavat siihen mittaan asti, mihin Jumala antaa heille mahdollisuuden auttaa. Sain tämän kirjan käsiini, kun eräs uskova ystävä lainasi sen vaimolleni kuultuaan hänen selkäsairaudestaan.

1. JOHDANTOA

Johdantokappaleessa "Saatteeksi" tulee näkyviin jo se uskonnäkemys, joka hallitsee tätä kirjaa. Keskeisenä ovat profetian sanat, Jumalan välittömät puheet, armolahjojen käyttö ja nimenoman sairaitten puolesta rukoileminen. Kaikki nämä ovat piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia juuri helluntailiikkeelle. Kirja onkin malliesimerkki siitä kuinka helluntailaisuus on hapattanut kirkkomme papistoa ja seurakuntalaisia.

Kirjan alussa annetaan tärkeä merkitys erään lähetystyöntekijän profetoimiselle. Sen kautta Herra oli vakuuttanut Seppo Juntuselle (SJ): "Minä olen valinnut sinut tehtävään!" (5). Tehtävä toteutuu nyt tämän kirjan kertomalla tavalla. Kirja haluaa vakuuttaa lukijaansa siitä, että juuri tällä tavoin Jumala puhuu ja toimii suoraan.

Johdannossa tulee esiin myös tärkeä kaikkea tämänkaltaista parannustoimintaa koskeva ongelma: "Henkiparantajat sanovat myös parantavansa. He vain toimivat voimassa, johon Jumala ei yhdy. Kirkossa on jatkuvasti kysyttävä millä voimalla parannetaan" (6). Siis kohdatessamme tällaista parantamistoimintaa meidän on jatkuvasti kysyttävä MILLÄ VOIMALLA PARANNETAAN. Tämä kirjoitukseni on yritystä vastata tähän kysymykseen.

Tulkitsen tätä kirjan esittämää ajatusta "jatkuvasta kyselemisestä" myös siten, että nyt kerrottava parantamistoiminta ja spiritististen henkiparantajien toiminta ovat niin samankaltaisia, että tarvitaan kyselyä, asioiden selvittämistä ja ennenkaikkea henkien erottamisen lahjaa, jotta voidaan nämä toiminnat todella erottaa toisistaan.

Joka tapauksessa SJ:n parantamistoimintaa on jatkuvasti koeteltava ja tutkittava Jumalan sanan valossa pyytäen Pyhän Hengen valoa. On uskallettava kysyä, mikä on se voima, jonka kautta tässä kirjassa kerrotaan joidenkin ihmisten parantuvan ja joka nimenomaan kaataa ihmisiä selälleen. Sen tiedämme, että myös henkiparantajat pystyvät parantamiseen. Mikä siis erottaa SJ:n parantamisen henkiparantajien toiminnasta? Erottamista varten SJ itse mainitsee seuraavat testit: hedelmistä puu tunnettaan, sielunvihollinen osaa jäljitellä, rukoillaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja rukoustoiminnan täytyy perustua ristin sanomaan (6). Testit ovat hyviä. Mutta riittävätkö ne silloin kun sielunvihollinen pukeutuu valkeuden enkelin muotoon, toimii Jeesuksen nimessä ja saa aikaan näkyviä tuloksia (Matt 7:22-23; 24:24; Ilm 13:13).

Minun eräs peruskysymykseni onkin: MIKSI OLLENKAAN LÄHDETÄÄN TÄHÄN HENKIPARANTAJIEN TOIMINTAA MUISTUTTAVAAN TYÖHÖN JUMALAN SEURAKUNNASSA. Tietenkin tähän vastataan, että toimintamalli on saatu UT:sta. Mutta onko UT:n aikainen Jeesuksen ja apostolien parantamistoiminta todella samaa kuin tämän päivän helluntailaisten rukouksella parantajien toiminta? Kuka pystyy erottamaan henget? Vanha kirkollinen vastaus on ollut, että ihmeet ja merkit kuuluvat vain apostoliseen aikaan. UT:n kirjoittamisen jälkeen niitä ei ole enää tarvittu. SJ mainitsee tällaisen näkemyksen olleen Augustinuksella ja Lutherilla (66, 71).

Samoin on hyvä, että heti alussa huomiomme kiinnitetään kirjan keskeiseen tekijään VOIMAAN. Juuri siitä on koko SJ:n toiminnassa kysymys. Kaikki rakentuu tuon salaperäisen VOIMAN varaan. VOIMA toimii, vaikuttaa ja saa tuloksia. Perustava ero minun ja SJ:n välillä on juuri tuon VOIMAN TULKINNASSA. Minulle VOIMA ei ole Jumalan ja Pyhän Hengen voima, vaan 1960-luvun alussa alkaneen maailmanlaajaksi paisuneen LIIKKEEN VOIMA. Tunnemme tuon liikkeen nimeltä karismaattinen liike. Se on todella kuin aalto, joka on lähtenyt vyörymään Amerikasta ja tunkeutuu kaikkialle, missä on uskovia ja jakaa joukot ja tempaa enemmistön mukaansa. Karismaattisen liikkeen taustalla taas on vuosisadan alussa syntyneen helluntailiikkeen vaikutus. Minun vastaukseni siis on, että VOIMA on määrätyn maailmanlaajan uskonnollisen liikkeen voimaa. VOIMA toimii tämän liikkeen sisälle ja liikkeen ehdoilla ja edellyttää määrätyn sisältöistä uskonnäkemystä.

Jos astun sisään tuohon liikkeeseen, kaikki on senjälkeen itsestään selvää ja luonnollista, mitä SJ:n kirjassa kerrotaan. Mutta jos en suostu liikkeen valtaan ja voimaan enkä mene sen mukaan, niin näen suorastaan kauhistuttavana tuon VOIMAN ja sen kyvyn lumota uskovia kaikkialla maailmassa.

Minun mielestäni siinä ei ole kysymys Jumalan voimasta, sillä evankeliumi on Jumalan voima (Room 1:16). Tämä ei ole kirja evankeliumin voimasta, vaan kaatavasta, hyvän olon tuovasta ja joitakin pienivammaisia ja -sairaita satunnaisesti parantavasta voimasta. Todella vammaiset ja sairaat eivät tästä voimasta parane, vaikka toistuvasti löydetään ja kerrotaankin jostakin aivan ihmeellisestä parantumisesta.

Olli Valtosen kynällä kirjoitettu SJ:n kirja on vakuuttava. Olen täyshölmö, jollen voi tällaiseen, näin läpiajateltuun yhtyä ja mennä mukaan. Kuitenkin kirjan sanoma, sen sisältö on jossain muussa kuin Kristuksen sovituskuolemassa ja uskonvanhurskaudessa. Kirja ei vie meitä Jeesuksen ristin juureen syntisinä kerjäämään anteeksiantamusta. Tällä huomautuksella en tarkoita, etteikö SJ itse henkilökohtaisesti saattaisi vilpittömästi pitää ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta elämänsä keskuksena tehdessään tätä työtään. Mutta kirjan kuvaaman toiminnan keskuksena ei ole Ristiinnaulitun korottaminen, vaan sairasten parantaminen rukouksella.

Miksi Seppo Juntunen kirjoittaa: "Usein ennen rukoustilannetta koen pelkoa"? Tähän pelkoon palataankin aika usein kirjassa. Syyn siihen SJ itse väittää olevan siinä, että on vaikea olla Jumalan varassa. "En tiedä miten Jumala vastaa. On vain mentävä mukaan". Niinkö haurasta asia todellisuudessa onkin? Palaan tähän ongelmaan myöhemmin tässä referaatissa.

SJ päättää johdantosanat: "Uskon, että rukouksen kautta kuka tahansa voi olla Parantajan palveluksessa" (7). Käsitän tämän tarkoittavan nimenomaan tällaista samankaltaista parantamistoimintaan eikä vain yleensä Herran palveluksessa olemista. Minä haluan olla Pelastajan, en Parantajan palveluksessa. Mutta eihän minulla ole mitään sitä vastaan, jos Pelastaja näkee joskus hyväksi parantaakin jonkun. Jos Pelastaja on yhtä oikukas kuin parantaja, ei meillä ole mitään pelastumisen toivoa!

Minusta olisi myös aika järkyttävää, jos kuka tahansa uskova ryhtyy kaatamaan ja parantamaan sairaita kätten päälle panemisella. Mielestäni on hyvä, että Jaakobin kirje neuvoo sairasta kutsumaan luokseen nimenomaan seurakunnan vanhimmat (Jaak 5:14). Samanlainen levittämisen halua on myös kolmannen aallon keskushenkilön Wimberin kuningasajatus: Parantamistoiminta on levitettävä mahdollisimman laajalle ja yhä useimpien uskovien on tultava siihen mukaan eli omaksuttava alunperin helluntailaisuudessa oleva henki ja toiminta.

Jälleen kannattaa myös huomata, että nimenomaan Karpon tv-ohjelma toi tämän toiminnan julkisuuteen. Ohjelman esittämisen jälkeen "ihmiset eivät enää mahtuneet sisälle kirkkoon" (12, 141). Karpo tuli marraskuussa 1989 haastattelemaan. Menestys on julkisuuspeliä. Vastaanotto myös lehdistössä on ollut myönteinen (142). SJ on julkisen sanan luoma uskonnollinen superjulkis, sillä "ihmisten kiinnostus Rukouksen VOIMAA ja ihmeitä kohtaan on käsittämättömän suuri" (14). Samalla tavoin aikoinaan julkinen sana loi karismaattisen liikkeen (ks. Bennet, Aamulla kello yhdeksän)

2. OLEELLISINTA ON VOIMA

Kaikki näyttää olevan kiinni VOIMAN toiminnassa. "Jumalan VOIMA saattaa olla kirkossa niin konkreettisena, että ihmiset eivät ehdi edes kertoa sairauttaan kun jo ovat VOIMAN koskettamina kirkon permannolla" (19). Kolmen henkilökohtaisen avustajan tehtävä "on ottaa vastaan rukouksen VOIMASTA kaatuvia ihmisiä" (31). Avustajana toimiva suntio Pentti Eskelinen kertoo: "Olen itse saanut monesti kokea saman VOIMAVAIKUTUKSEN. Vaikka kuinka yrittää pysyä pystyssä, ei onnistu. VOIMA vie jalat alta" (32).

Kun selailemme kirjaa, toistuu siellä kerta toisensa jälkeen VOIMA. VOIMA onkin oikeastaan kirjan keskeisin sanoma, sen todellinen keskus. Kirja nimittää sitä Jumalan VOIMAKSI tai rukouksen VOIMAKSI. Oleellisinta on kuitenkin, että VOIMA koetaan, se on läsnä, se vaikuttaa, se saa aikaan kaatumiset, profetiat, parantumiset. VOIMApalvelu on korvannut tähänastisessa kristillisessä toiminnassa keskeisenä olleen sananpalvelun!

Kun SJ sai rinnalleen työtoveriksi Pirkko Jalovaaran (PJ), nimenomana heitä yhdisti saman VOIMAN kokeminen ja käyttö. Pirkko Jalovaara kertoo omasta elämästään Wimberin kokouksesta Englannissa 1986: "Vapisin VOIMAN kosketuksesta. Kuuma VOIMAVIRTA kävi lävitseni päästä jalkoihin. Luulin halkeavani. Koin kirjaimellisesti pullistuvani suuren VOIMAN täyttäessä jokaisen soluni" (119). "Aina kun hän (PJ) itsekseen hiljentyi rukoukseen, sama kokemus VOIMASTA palasi" (120). Kun PJ kohtasi SJ:n, juuri VOIMA oli tuntomerkkinä: "Näin, että sama VOIMA, johon olin tutustunut Birminghamissa toimii myös luterilaisessa kirkossa" (121). SJ kuuli PJ puhuvan ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa Yrjö Niemen johtamilla Ylistyspäivillä (122).

Jos kerta kyseessä on tällainen voima, niin kuka uskaltaa sitä vastustaa? Vastustaminen vaatii melkoista siviilirohkeutta, sillä ilman muutahan kirjan tulkinnan valossa silloin vastustan Jumalan voimaa.

VOIMA on siitä erikoinen, että sitä ei vain koe SJ ja hänen työtoverinsa Pirkko Jalovaara, vaan "Pirkon rukoillessa miehen lävitse oli kulkenut voimakas lämmin virta ja kaikki kivut olivat välittömästi kadonneet" (33). Rukousjonoon tulleiden kokemukset, kun heidän puolestaan SJ tai PJ rukoili, ovat vastaansanomattomia: "Pirkko aloittaa rukouksen, miehen tytär vaipuu VOIMAN KOSKETTAMANA maahan. Pirkko tuntee lämpöä käsissään" (33).

SJ ja PJ haluavatkin VOIMAN kokemuksen myös ennen kokousta, sillä "KOKEMUS VOIMAN SALAPERÄISESTÄ KOSKETUKSESTA on heille tarpeen ennenkuin varsinaiset työt alkavat. Se rohkaisee, sillä Jumala ikäänkuin vakuuttaa sen kautta heille, että Hän on heidän kanssaan myös tänä iltana" (34). Heille siis VOIMAN kokeminen on Jumalan vakuutus läsnäolostaan. Kaiken ratkaisee "kokemus voiman salaperäisestä kosketuksesta".

Tässä ei siis tarvitse enää elää sanan ja lupauksen varassa mitään näkemättä ja kokematta vaan nimenomaan kokemuksen varassa. Kokemus on kokemus eikä siihen tarvita uskoa. Erittäin paljastava onkin kirjassa esitetty Kai Antturin opetus, että usko on kokemusta. Se on luterilaisen uskonnäkemyksen vastainen. Meille usko ei ole itsessään mitään tai se on vain tyhjä käsi, joka ojentuu Herraa kohden. Mutta nyt ainakin SJ saa kokea ja nähdä "niin paljon Jumalan yliluonnollista toimintaa" (97).

Kuvaukset VOIMAN toiminnasta ovat vaikuttavia. "Tunsin lämpöä hänen koskettaessaan käsiini" (152). "Hän tunsi lämmön käsissään ja tiesi, että Jumalan VOIMA on läsnä" (158). Kun kaksi punkkarityttöä tuli Polvijärvellä kokeilemaan, he kaatuivat ja sanoivat: "Upeeta! Mielettömän makee olo" (153). Seuraava rukoilija, uskova, ei kokenut mitään.

"Herra kosketa!, Seppo sanoo. Iso mies alkaa vavista..." (145). Herra kosketa! VOIMA toimii...ihmisiä lojuu maassa. "Pirkko kurottaa ylettääkseen asettamaan kätensä hänen päänsä päälle. "Jeesuksen nimessä: Syöpä pois!". Nainen kaatuu heti ja on kuin syvässä tajuttomuustilassa ja hänet kannetaan paareilla kirkon seinän vierustalle. Kestää kauan ennenkuin hän virkoaa niin paljon, että voi lähteä kotiin (146). Nainen oli juuri ennen kokousta saanut tiedon, että hänellä on syöpä.

Missään ei kerrota parantuiko nainen syövästä. Lopulta parantuminen ei olekaan niin tärkeä kuin KOETTAVAN VOIMAN KOSKETUS ja sen aiheuttama tunne-elämys.

Kaikki pyörii tämän VOIMAN kosketuksen ympärillä - ei missään tapauksessa Kristuksen evankeliumin saarnaamisen ympärillä! Vaikka toki tällainen karismaattinen kokemususkonnollisuus on niin joustavaa, että se voidaan liittää myös sanomaan ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Mutta sanoma heikosta ristiinnaulitusta ei hallitse, vaan tässä on kyse voimauskonnollisuudesta.

3. VOIMAN JA SEN VÄLITTÄJÄN VÄLINEN SUHDE

Erittäin mielenkiintoinen on VOIMAN ja sen välittäjän välinen suhde. Voimaa ei ole olemassa ilman SJ:sta! Voiman välittäjä onkin todellisuudessa kaiken keskus!

Voiman läsnäolo on konkreettinen asia eikä se tunnu vaativan Sepolta sen kummempaa uskomista. Hän tuntee sen läsnäolon selvästi. Esimerkiksi sillä tavalla, että hänen kätensä kuumenevat. Massakokouksissa hän kokee voimakentän vielä selvemmin kuin kahdenkeskisissä sielunhoitotapaamisissa. Silloinkin kädet kuumenevat kyllä, hän myöntää. Mutta hänen mukaansa joku kumma ero tilanteissa silti selvästi on.

"Kesken rukouksen hän (SJ) saattaa vilkuilla kelloaan tai katsella muuten vain hajamielisen näköisenä jonnekin... "Juntunen on kuin ohikulkija omissa juhlissaan" (148). "Mutta Jumalan VOIMA seuraa hänen nopeita käsiään, joiden liike muistuttaa kapellimestarin otteita" (148). "VOIMA kulkee käsien läpi keskitynpä siihen tai en" (148). "VOIMA on Jumalan, se ei lähde rukoilevan ihmisen ominaisuuksista" (206). Saman ajatuksen kohtaamme toisista yhteyksistä: "Armolahjat eivät siis liittyneetkään kilvoittelemiseen tai pyhityselämään" (58).

SJ kertoo miehestä, joka ei halunnut toimia Jumalan haluamalla tavalla - eli kaatamalla ihmisiä. Mutta silloin hän menetti myös VOIMANSA. Käyttäjä on siis käyttämänsä instrumentin, VOIMAN vanki.

Kun tätä luen, kauhistus valtaa mieleni. Mitä tämä onkaan?? Mikä on tämä VOIMA, jota ihminen sittenkin, vastakkaisista vakuutteluistaan huolimatta, näyttää hallitsevan? Tietenkin on nöyryyttävää myöntää olevansa riippuvainen VOIMASTA ja nimenomaan kun VOIMA näyttää olevan oikukas. Sehän saattaa hävitä jonakin kertana!

Mutta mikä on tämä voima? En voi millään uskoa, että se on Jumalan läsnäolon synnyttämää voimaa. Se on sielullista voimaa, joka on erityisellä tavalla näiden kahden hallussa. Ja kuten jo sanoin, VOIMAN takana on valtavan liikkeen aalto - kolmas aalto - käyttääkseni Peter Wagnerin vertausta kirjasta Kolmas aalto.

"En ole uskovainen. Mutta olen aina tiennyt, että on voima, ylempi voima.. (164) - onko tässä juuri tuo "ylempi voima", joka minun mielestäni vaikuttaa kaikissa suurissa uskonnoissa. Erityisesti Japanin uudet uskonnot syntyvät ja kasvavat rajusti tällaisen VOIMAN ansiosta.

SJ itse toki määrittelee VOIMAN Jumalan voimaksi ja rukouksen voimaksi. Ja voiman toiminnan edellytyksenä hän pitää rakkautta. "Rakkaus on terapeuttista, parantavaa, Seppo sanoo, että niin kauan kuin hän on keskellä rakkautta, VOIMA TOIMII. Jos menettää rakkauden, MENETTÄÄ VOIMAN" (209). Kirja ei siis sano: Jos menetät Kristuksen, menetät voiman. Mutta tietenkin vastaväite on, että rakkaus tarkoittaa tässä Kristusta. Miksi sitä ei sitten sanota oikealta nimeltään?

SJ:n selitys voimasta on, että kyseessä on Pyhän Hengen voima. "Seppo etsi vuositolkulla tätä voimaa ymmärtämättä, että siihen pääsee käsiksi vain antautumalla, lopettamalla ponnistelemisen" (229). Miten voi päästä (Pyhän Hengen) voimasta osalliseksi? "Ihmisen puolelta se ei vaadi muuta kuin että hän lopettaa vastustelemisen". "Herra olen tässä. Haluan antaa sinulle oikeuden tehdä elämälleni mitä tahansa" (22).

Kaiken hengellisen työn mielekkyyden salaisuutena on kirjan mukaan Jumalan toiminta tässä ja nyt ja toiminnan tulee olla näkyvää ja tuloksia aikaansaavaa. erra kosketa!..voima toimii.. ihmisä lojuu maassa kaiken tungoksen jaloissaHet"Yhtä asiaa SJ kaipaa kirkolliseen keskusteluun. Siitä pitäisi puhua, mitä Jumala tekee nyt. Silloin puhuttaisiin samalla myös Pyhästä Hengestä. Mitä Jumala tekee nyt? Missä hänen työnsä näkyy meidän aikanamme?"(226). Vastaus: "Pyhän Hengen työtä on se, että rakkaus ja ihmeet täällä jatkuisivat" (227). "Työ ilman Pyhän Hengen VOIMAA on turhauttavaa. työntekijät väsyvät. He väsyvät, kun eivät näe eivätkä koe Pyhän Hengen VOIMAA työssään" (228).

Jos mikä niin tämä on SJ:n kiistämää menestyksen teologiaa. Emme voi elää tällaisesta opetuksesta muslimityössä, emme Japanissa. Mutta ei tavallisessa kirkkomme seurakuntatyössäkään olevalla ole vuosiin mitään ihmeellisempää näyttöä siitä, "MITÄ JUMALA TEKEE NYT". Useimpien meidän on tehtävä Jumalan valtakunnan työtä koskaan kokematta siinä minkäänlaista näkyvää voimaa. Pappi vain julistaa ja opettaa Kristuksen evankeliumia ja kylvää sanaa ja luottaa, että Herra sana vaikuttaa sen, mitä se vaikuttaa ihmisten sydämissä.

Tekstin alkuun

4. PELKO VOIMAN KATOAMISESTA

Toistuvasti tulee esiin jo johdannossa mainittu pelko VOIMAN katoamisesta. "Seppo sanoo pelkäävänsä jokaisen kokouksen edellä VOIMAN menettämistä" (17). "Tähän mennessä VOIMA on joka kerta toiminut. VOIMA tosin tuntuu tulevan aina vähän eri tavalla". "Vaikka koskaan ei ole tapahtunut, että VOIMA olisi ollut täydellisesti kadoksissa, se saattaa usein olla työn ja tuskan takana... Ihan kuin VOIMAA revittäisiin rukoilijoista väkipakolla" (18). SJ pelkää, että eräänä päivänä tämä VOIMA otetaan häneltä pois (97). "Entä jos ei VOIMAA tule" (110). Mutta kertaakaan hänen ei ole tarvinnut pettyä. Aina VOIMA on käytettävissä.

He sanovat olevansa vain Jumalan voiman kanavia, välittäjiä. "Siksi he pelkäävät VOIMAN KATOAMISTA enemmän kuin mitään muuta asiaa työssään. Jos Jumala päättää ottaa VOIMAN pois, heillä ei ole kuin tyhjät kädet"... "Täytätkö vielä tänään meidän kätemme sinun VOIMALLASI" (148).

"Sepolle Jumalan VOIMAN MENETTÄMINEN on niin todellinen asia, että hän puhuu siitä paljon. VOIMA katoaa sillä hetkellä kun Jumala haluaa. Eikä se välttämättä ole synnin seurausta. Jumala ottaa VOIMANSA pois eri syistä. Seppo kertoo eräästä ystävästään, eräästä karismaattisesta kirkkoherrasta, jolle tapahtui tämä. Aivan kuin joku olisi napsauttanut sähköt poikki keskellä kokousta. Kirkkoherra vain tajusi, että VOIMA lakkasi. Mitään ei enää tapahtunut. Seppo ei tiedä, miksi niin kävi. Jumalan ei tarvitse selittää, hän sanoo" (207).

Tämä kuvaus on poikkeuksellisen paljastava: "Napsauttanut sähköt poikki keskellä kokousta". Kuka on tällainen napsauttaja - ei ainakaan Herra Jeesus Kristus!

Tietenkin syy voi olla sama kuin itse Wilkersonillakin. Hän kadotti voimansa, kun alkoi rakentaa narkomaanikeskusta eikä tehnyt työtä kadulla. Hän oli siis tottelematon. "VAARA MENETTÄÄ VOIMA on aina olemassa" (208).

Mutta emmehän me menetä evankeliumia, tapahtui mitä tapahtui. Tietenkin jos itse hylkäämme evankeliumin, silloin menetämme sen. Mutta tämä kummallinen VOIMA on jotain oikukasta.

Nimenomaan SJ:n kokousten toinen osa, joka on sen varsinainen asia on kokonaan voiman ja kokemisen varassa, ei sanan ja uskon varassa. "Tästä eteenpäin ei ole mitään muuta kuin Jumala ja Hänen VOIMANSA, sillä illan loppuosalle ei Juntunen esikuntineen voi mitään. Herra antaa VOIMANSA, jos antaa"... "Seppo TUNTEE VOIMAN SALAPERÄISEN KOSKETUKSEN" (111). "Luottakaa Jumalaan tullessanne, Hänen voimansa on läsnä" (113).

Hyvä kuvaus tästä toiminnasta ja sen riippuvuudesta VOIMASTA on esim. APU-lehden haastattelussa 22.1.1992 Alavuden kirkossa (APU 7.2.1992, Eve Hietamies, Stig Bergström). Seuraavassa suoria lainauksia k.o. artikkelista.

"Meidät on kytketty Voimaan tai rukouskanava on auki". Kun rukoilemme olemme tekemisissä maailmankaikkeuden suurimman voiman kanssa. Jumalan läsnäoloa tarvitaan juuri hätätilanteessa. Kolmenkymmenen sekunnin ajan ihmisellä on mahdollisuus saada alttarilla kaikkein tärkein, mitä hän tuskassa tarvitsee: toivo. Jonossa haastatellut ihmiset valittivat kipuja, mutta alttarilta palatessaan ovat kuin uusia ihmisiä. Kivut katoavat rukouksen aikana.

Haastattelussa kerrotaan: "Viime kerralla jonossa seisoi 190 senttinen mies, joka hoki koko ajan, että humpuukia, humpuukia. Teki mieli kysyä, että miksi hän sitten oli siellä, mutta en viitsinyt. Mies vain hoki, että ei kaadu, yksi avustajista kertoi. Jalovaaran ei tarvinnut kuin hipaista ja se meni ketoon heti" (22).

Haastattelija kertoo: "Päätän, etten kaadu. Pirkko laittaa kätensä kevyesti palleani kohdalle, mutta ei paina eikä työnnä. Hän alkaa rukoilla. Kuulen sanat korvissani, mutta ne unohtuvat heti. Miksi ne unohtuvat heti? Pirkon käsi tuntuu ensin kuumalta, sitten polttavalta. Siitä alkaa sykkiä syvä, väkevä lämpö koko vartalooni ja tulee sellainen tunne, kuin sisäpuolellani joku paisuisi. Ensin se on epämiellyttävää, sitten pelottavaa ja sitten se nostattaa valtavan tunnekohun. En pääse irti toimittajan roolistani, vaikka yritän. Lokeroin kaiken muistiin, seuraan asioita kuin sivustakatsoja. Yhtäkkiä kaikki muuttuu. Jaloissani katoaa voima, polvet muuttuvat heikoiksi ja alan kaatua. Mutta en kaadu. Siirrän nopeasti toisen jalan taakseni ja tuen sillä itseäni. Minä en tiedä kuuleko Jumala Pirkon rukouksen. Toivon, että kuuli" (Apu siv. 22, Eve Hietamies).

Haastateltava itse kertoi: "Kun alan rukoilla, koen voiman. Lämmin sähkö virtaa sisälläni, kädet lämpenevät. Silloin aina tiedän, että Jumala on läsnä. Me olemme täysin alasti siinä rukoustilanteessa. Joudumme riisumaan kaiken rekvisiitan".

"Ja se lataus, jonka Jumala antoi elämään, ei ole hävinnyt. Ilman sitä en pystyisi tätä työtä tekemään" (siv.20). "Minä en rukoile kaatumista, vaan Jumalan kosketusta ja sitä, että tämänkin ihmisen elämään tulisi voima ja kokonaan uusi ulottuvuus", Juntunen täsmentää (siv 19).

Jalovaaralla ja Juntusella on samat paineet. Jokakertainen pelko siitä, tuleeko Jumala tänä iltana vai onko armolahjan aika jo ohi? He sanovat, että heillä on vain tyhjät kädet. Ja edessä tuhansia ihmisiä tuijottamassa heitä (siv. 21).

5. KUN VOIMA EI TOIMI

Vaikka VOIMA (tunteena, lämpönä, kaatamisena) ei ole kertaakaan kirjan mukaan jättänyt SJ:sta pulaan, on kuitenkin tilanteita, jolloin VOIMA ei toimi, ei ainakaan odotetulla tavalla.

"Kaikkein ilmeisimmät kärsijät saavat avun sairauteensa ja vammoihinsa ani harvoin" (193). Ei synnynnäiset lonkkaviat, ei kehitysvammaiset, ei syntymästään saakka sairastaneet pyörätuolipotilaat parane VOIMAN vaikutuksesta.Hän ei ole koskaan nähnyt rullatuolista kenenkään parantuneen. Kuitenkin ihmisiä kannetaan tilaisuuksiin paareilla ja tiputuksessa (196). Vaikeasti vammaisten kohdalla SJ tietää, ettei parantumista tule (193). Vastaukseksi kurjaan tilanteeseen SJ on saanut Herralta vain sanan: Minä olen luonut heidät sellaisiksi (194). "Silti hän rukoilee kaikkien puolesta. Myös heidän puolestaan, joiden kohdalla tietää jo etukäteen, että rukous ei paranna" (194). Mistä SJ voi tällaisen asian muka tietää?

Mutta sitten tulee esiin eräs mielenkiintoinen väite, jonka kohtaa muuallakin karismaattisessa liikkeessä: "Niilo Yli-Vainio sanoi, että joskus hänestä tuntuu kuin hän olisi lopullisesta läpimurrosta vain muutaman ampeerin päässä" (194). Siksi karismaatikot odottavat pian aikaa, jolloin valtavat stadionit täyttyvät ja silloin kaikki vaikeasti vammaisetkin parantuvat, jopa kuolleita herätetään. Nyt ollaan melkein kynnyksellä, mutta ei ihan vielä sisällä tuossa "lopun ajan valtavassa hengenvuodatuksessa".

Oikeastaan SJ:n pitäisi mainostaa kokouksiaan: TODELLA SAIRAAT JA VAMMAISET ÄLKÄÄ VAIVAUTUKO! Tilanne on kauhistuttavalla tavalla sama kuin muinaisessa Kreikassa. Askhlepioksen temppeliin parannettavaksi eivät saaneet tulla todella sairaat ja rammat. Kun he eivät kuitenkaan olisi parantuneet, temppeliltä olisi mennyt maine. Lievästi sairaita temppeli pystyi parantamaan suuret joukot ja se loi temppelin maineen.

Ratkaisuna tähän vammaisten ongelmaan on kuitenkin hyvän olon tunne. "Suurin osa ihmisistä kokee rukouksen aina hyväksi, silloinkin kun se ei tuo toivottua tulosta" (198). Tämähän oli sama tulos kuin mihin tri Miettinen tuli väitöskirjassaan tutkittuaan Niilo Yli-Vainion kokouksessa ns. parantuneita. Hän ei löytänyt yhtään lääketieteellisesti vastaansanomatonta parantumista. Mutta ihmisillä oli kuitenkin ollut kokouksissa hyvä olla ja se riitti.

Kirja kertoo muusikko Upi Sorvalista, joka kuoli syöpään. Aina kun SJ rukoili hänen puolestaan "voima oli läsnä ja kivut poistuivat kerta toisensa jälkeen" (201). "Joskus piti jatkaa pitempään ennen kuin 'hehkutukset' auttoivat. Mutta vähän ajan kuluttua kivut palasivat. Mutta Upi tuli ennen kuolemaansa uskoon ja se on tärkeintä (202). Nyt "hehkutus" on kuin kipulääke, se lievittää tuskaa, vaikka se ei paranna. Hienoa on joka tapauksessa, että Upi S. tuli uskoon.

Joskus SJ kokee, että parantuminen on ihan ovella. "Hän saattaa tuntea voiman ja lämmön käsissään ja kokea, että jotain tapahtuu. Kuitenkin voi käydä niin, että potilas ei parane" (217). "On kuin joku olisi loppumetreillä päässyt väliin ja estänyt; tyrehdyttänyt voiman viime hetkessä" (217).

6. Maaginen työkalu - JALKOJEN KASVATTAMINEN.

Onko jalkojen kasvattaminen samanlainen välttämätön tunnusmerkki kuin Simsonin pitkä tukka ja Mooseksen sauva? En tiedä. Jokin oleellinen merkitys on jalanmittauksen "kummallisella tavalla" (183) koko kokoustoiminnalle. Se on ollut yksi tavaramerkeistä, kuten kaataminen ja nyt nauru ja huuto. Juuri tällaiset tavaramerkit tuovat massat kokouksiin. Ei tarvitse vain istua kuunnella puhujan "kaanaankieltä" synnistä ja armosta!

Jalkojen puolesta rukoileminen merkitsee SJ:lle kuuliaisuutta ja nöyryyttä: "Jos sinä olet valinnut niin typerän ulkoisen muodon toimia ihmisten keskuudessa, se riittää minulle" (188). On vain aika ihmeellistä, että tämä sama tapa on muuallakin karismaattisessa liikkeessä käytössä. Jo 70-luvun alussa Jyväskylässä esiintyi amerikkalainen luterilainen pappi, joka harjoitti sitä kokouksensa lopuksi.

"Parantuminen on tapahtunut jalkojen selittämättömän kasvamisen seurauksena" (186). Kirja kertoo esimerkkinä eräästä papin tyttärestä. Hänen toinen jalkansa oli 4-5 cm lyhyempi ja kasvoi yhtä pitkäksi (188). HYKS:n lääkäri näki SJ:n rukoillessa erään potilaan sormen kasvavan monta senttiä (190). Jalkarukous leimasi hänet jalkateologiksi. "Eniten Seppoa loukkasi se, että jotkut kutsuivat hänen tapaansa rukoilla temppuiluksi" (189). Mutta juuri sitähän se on.

SJ tulkitsee jalkojen kasvua: "Pyhä Henki koskettaa ihmistä syvältä. Pohjimmiltaan se on kokemus Jumalasta, joka rakastaa. Moni, jolle tämä on tapahtunut sanoo, että Jumalan rakkaus tuli niin todelliseksi. Seppo sanoo, etä ihmisillä on usein vihainen jumalakuva. Ankara ja etäinen Jumala muuttuu läheiseksi ja rakastavaksi Jumalaksi saadessaan koskettaa ihmistä... Tämä on laaja-alaista hoitoa. Sen jälkeen en ole niin välittänyt, vaikka vinoillaan" (191).

Jälleen kohtaan aivan ällistyttävää ajattelua: Se on muka Jumalan rakkautta, että pappi on kumarassa edessäsi ja mittaa jalkoja ja väittää jalkojen kasvaneen. Minä en ainakaan välitä moisesta Jumalan rakkaudesta. SJ ottaa tässä kirjassa Jumalan rakkauden ja armon sanat käyttöönsä ja soveltaa niitä minusta kauhistuttavalla tavalla omaan toimintaansa. Nyt siis Jumalan rakkaudeksi tulkitaan se lämmin hyvänolon tunne, joka valtaa ihmiset näissä kokouksissa.

Minulle Jumalan rakkaus ja armo on siinä, että hän lähetti Poikansa kuolemaan minun syntieni tähden - kävi minun selälleni miten tahansa tai tuntui minusta kuinka pahalta tai hyvältä tahansa! Voi sitä helppohintaista Jumalan rakkautta, joka antaa kaatumisia, lämpöä, jalan kasvua ja lievittää tuskaakin, korjaa joitakin pikkuvikoja, mutta ei paranna mistään todellisesta sairaudesta - kuin satunnaisesti. Tällainen Jumala on leikki-jumala! Mutta se Jumalan rakkaus, joka tulee näkyviin ristissä, kestää sairaudessa, tuskassa ja kuolemassa. Sen varaan on turvallista jäädä.

Eräs SJ:n ongelma on siinä, että jalkojen kasvamisesta ei puhuta mitään Raamatussa. Mutta aina löytyy joku selitys: "Mutta ei Raamatussa puhuta monesta muustakaan asiasta suoranaisesti. Kolminaisuusoppi ei sanana missään esiinny UT:ssa. Kasteesta on vähän. "Kristittyjen käytäntö ja kirkon historia on tuonut sen mukanaan" (191). Tämä on minulle jälleen todella kauhistuttavaa rinnastamista, todellista hypristä.

Ja samanlainen kauhistuttava pyhien asioiden rinnastaminen hänen toimintaansa jatkuu: "SEPOLLE PARANTUMISEN RUKOILEMINEN ON SAMALLA TAVALLA MERKITYKSELLINEN JÄRJEN ULKOPUOLELLE MENEVÄ TAPAHTUMA KUIN ESIMERKIKSI EHTOOLLINEN. KIRKOSSA EI KIISTETÄ EHTOOLLISEN MERKITYSTÄ, VAIKKA ULKONAISESTI SE NÄYTTÄÄ VÄHINTÄÄN YHTÄ KUMMALLISELTA KUIN ESIM. JALKOJEN PUOLESTA RUKOILEMINEN. SITÄ PAITSI OUTO RUKOUSASENTO TEKEE HYVÄÄ IHMISEN YLPEYDELLE". Ei voida ehtoollisesta ja karismaattisen liikkeen omista "sakramenteista" = näkyvistä armon merkeistä puhua yhtäaikaa!!!

Tärkeä löytö SJ:lle jalkojen kasvattamisessa on ollut Jeesuksen esimerkki, kun hän pesi opetuslastensa jalat. Mutta kai sentään jalkojen pesu ja kasvaminen ovat aika tavalla eri asia? Mikä mieletön rinnastus ja lohdutuksen antaja! Joka tapauksessa SJ pitää kuitenkin tiukasti kiinni jalkatoiminnastaan: JATKAN TÄTÄ KUNNES TOISIN OSOITETAAN (192). Jollei hän pidä kiinni, hän todennäköisesti menettäisi VOIMAN!

SJ ottaa esille ehtoollisen muodon erään toisenkin tilanteen yhteydessä. Eräs mies rukousjonossa Hausjärven kirkossa sanoi, ettei hänellä ole rukousaiheita, mutta hän haluaa siunata SJ:a. Se tuntui oudolta. Miehellä oli vastaanottamisen vaikeus. "Sepon mielestä se oli suunnilleen yhtä outoa kuin että joku ehtoolliselle tullessaan yhtäkkiä kieltäytyisi ottamasta vastaan leipää ja viiniä" (213).

Jälleen koen tämän rinnastuksen aika järkyttävänä. Luuleeko SJ todella välittävänsä ihmisille voimansa kautta jotain ehtoolliseen rinnastettavaa. Hän ei tietenkään tässä puhu mitään ehtoollisen sisällöstä, mutta jo pelkkä tämän kaltainen tapahtumien rinnastaminen on minulle kauhistus.

Tekstin alkuun

7. RUKOUKSESTA

Rukouksesta on tullut tämän liikkeen yksi tunnusmerkeistä, eräänlainen shippolet. Nimikin on Rukouspalvelu r.y. Pirkko Jalovaaran kirjan nimikin on RUKOUS ON ELÄMÄNI. "Kirkkohistoriassa on nyt menneillään rukouksen aika" (181). SJ:llä tämä tarkoittaa, että nyt kirkot on saarnattu tyhjiksi ja sanojen sijasta ihmiset kaipaavat Jumalan valtakunnan "kosketusta, kokemusta siitä, että Herra on lähellä. Ja että Herra on totta" (181).

Ja tämä Herran todellisuus ei tule ilmi julistettaessa sanaa, vaan sen jälkeisessä kaatamis- ja parantamisliukuhihnarukouksessa. Tämän mukaan siis juuri rukous tuo Herran lähelle ja osoittaa, että Herra on totta. Minulle itselleni vakuuttuminen Jumalan todellisuudesta tapahtuu aina kirjoitetun sanan, Raamatun kautta. Ihmeiden, merkkien ja rukousvastausten antama vakuuttuneisuus on kuin ilotulitusraketti. Se näkyy ja tuntuu hetken ja sitten jää jäljelle vain muisto. Raamatun sanasta saatu ja siihen sidottu vakuuttuneisuus on jotain paljoin syvempää ja perusteellisempaa.

Kirja kertoo kuinka Sanan ja rukouksen illoissa tunnelma tiivistyy rukouksen lähestyessä. Sanotaan suoraan, että rukousosa on välillä kuin eri tilaisuudesta kun sitä vertaa edellä olleeseen sanaosaan. "Rukousta kaivataan enemmän kuin puhetta" (vrt. Wimberin kirjan Kolmas aalto kritiikki ns. sanapöhöisistä uskovista).

"Seppo luottaa niin lujasti pieneen, muutaman sekunnin rukoukseen alttarihetkissä. Jumalan suunnaton armo on voima, joka hetkessä voi tehdä saman, mikä inhimilliseen psykiatriaan ja sielunhoitoon nojautuvassa terapiassa vie vuosia" (59). Jälleen paljastava väite: Armo on voima. Minulle armo on Jumalan sydämellä oleva mielenlaatu minua syntistä kohtaan.

SJ panee rukoillessaan kätensä rukoiltavan niskan päälle (185) Ja a.o. tuntee voimakasta lämpöä vaatteiden läpi. SJ nimittää tätä rukoilemistaan rukoustyöksi (187). Perusteluna tälle rukoustyölle on: "Viime kädessä täällä rukoillaan siksi, että Jumala on siihen kehottanut" (197).

Kun SJ arvostelee seurakunnissa sitä, että papit haluavat puhua eikä rukoilla hänen kokouksissaan. Hän ei huomaa eikä tietenkään hyväksy, että hänen kokoustensa rukous on minun mielestäni maaginen osa illasta. Joka tapauksessa se on kirkollemme vierasta helluntailaista toimintaa. Se on kaatamista. Kaikki papit eivät vielä toistaiseksi halua mennä siihen taikaan mukaan. Siinä pelataan VOIMALLA. Tosin se tuo menestyksen ihmisten keskuudessa eikä puhe. Sensijaan Billy Graham, Kalevi Lehtinen, Simo Talvitie ja Urho Muroma menestyivät puheen voimalla. Hekin pitivät jälkikokouksia, mutta niiden luonne on aivan toisenlainen.

"Rukous on laajempi ja ihmeellisempi asia kuin vain ihmisten pyyntöjen välittäjä. Rukous on itsessään ihme. Rukous sinänsä on suurempi ihme kuin se, että joku sen kautta esimerkiksi parantuu. Rukous kertoo yhteydestä Luojan ja luodun välillä". "Jumalan äänen kuuleminen on tärkeää muustakin syystä kuin vain siksi, että se piristää uskovaisten rukouselämää. Jumalan kuuleminen liittyy elämän tarkoitukseen" (176).

Rukouksella on myös eräänlainen sakramentaalinen asema kuten jalkojen kasvattamisella ja kaatamisella. Juuri rukous välittää VOIMAN elämän.

Mielestäni mitä oleellisinta koko tälle SJ:n johtamalla liikehdinnälle on rukouksen muuttuminen uskovien elämässä instrumentiksi, työkaluksi, jolla siis tehdään työtä, ajetaan läpi määrättyjä asioista, vaikutetaan ja niin saadaan aikaan jotain. Rukouksella hallitaan tapahtumia, muutetaan elämän kulkua. Rukous panee VOIMAN toimimaan. Rukouksen korottaminen keskeiseen asemaan uskonelämässä merkitsee ihmisen teon, ihmisen kuuliaisuuden korottamista uskonkilvoituksen ja toiminnan keskukseen.

Samaan aikaan kuitenkin tästä rukouksesta tulee Jumalan puhetta. Kun nyt Jumala puhuu tällaisessa rukouksessa, hän ei suinkaan tuo mieleen ja tee eläväksi Raamatun sanaa, vaan antaa toimintaohjeita käytännön elämään liittyvissä asioissa. Jumalan puhe vaatii ilman Raamatun sanaa tekemään näin ja noin.

Jumalan kuuleminen ei ole Raamatun sanan kautta tapahtuvaa, vaan välitöntä Jumalan kuulemista. Voihan kirjan mukaan Jumala puhua myös sanassaan. Mutta se varsinainen kuuleminen on jotain muuta!

8. SISÄINEN SANA HALLITSEE

Sisäisellä sanalla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan Jumala puhuu edelleenkin samalla tavoin välittömästi kuin Raamatussa profeetoille ja apostoleille. Tällaisessa Jumalan välittömässä puheessa ja toiminnassa ei tarvita Raamatun sanaa eikä sakramentteja.

Jotain uskosta Jumalan välittömään puheeseen tulee esiin seuraavassa katkelmassa: "Kun ihmiset pääsivät selville, että Jumala puhuu Sepolle rukouksessa, hän alkoi saada soittoja, joissa pyydettiin sanaa. Ihmiset kyselivät, että onko nyt oikea aika myydä taloa. Tai onko sen ja sen merkkinen auto hyvä" (177). Ihmisten johtopäätös oli aivan oikea, jos kerran opetetaan, että Jumalan välittömästi puhuu ihmiselle. Kyselijät "pettyivät kun en sanonut: Näin sanoo Herra". SJ ei suostunut kyselevien ihmisten oraakkeliksi, jolta saisi suoria jumalallisia vastauksia kaikenlaisiin elämän ongelmiin. Hän antoi terveen järjen ohjeita. Kuitenkin "sanon usein, että kysy itse. Mihin sinä välikäsiä tarvitset? Herra kuuntelee sinuakin" (178). Hän ei myöskään varoita kuvittelemasta, että on mahdollista saavuttaa helppo, ns. kännykkäyhteys Jumalaan.

Oman sisäisen valheellisuutensa tähden jokainen uskova joutuu kuitenkin todellisuudessa paljon kamppailemaan ymmärtääkseen oikein edes jotain Jumalan puheesta eli Raamatun sanasta. Monen uskovan on myös pakko rehellisesti sanoa, ettei koskaan ole kuullut omasta mielestään suoraa ja välitöntä Jumalan puhetta. Kaikki henkilökohtaiseltakin tuntuva Jumalan puhe on tullut Raamatun sanan välityksellä. On vain ymmärtänyt oman elämän kohtaloita sanan valossa ja uskaltanut tehdä päätöksiä luottaen Jumalan armolliseen apuun. Kaikenlainen Jumalan välitön puhe ja kosketus on tapahtunut ikäänkuin selän takaa, huomaamatta. Vasta jälkeenpäin on selvinnyt, että Herra on puhut ja toiminut.

Kirjan mukaan Jumalan puhe voi tulla monessa eri muodossa. "Usein Jumala puhuu mielikuvien kautta. Tai antamalla sanoja, kuten minulle usein tapahtuu..." "Herra äänen kuunteleminen tulee koko ajan helpommaksi, kun on oppinut tunnistamaan hänen äänensä (180). Tässä yhteydessä kirjassa on täysin oikeaa ja tervettä opetusta: "Näihin hetkiin Jumalan kanssa liittyy hänellä usein Raamattu"... "Hän on huomannut, että usein Jumala saattaa antaa hänelle jonkun raamatunkohdan, joka puhuu suoraan siitä asiasta, joka kulloinkin oli pohdinnan aiheena. Pyydän raamatunkohdan. Usein Hän antaa sen tuomalla mieleeni selkeästi luvun ja jakeen" . "Ennen kaikkea Raamattua on kuitenkin käytettävä niin, että sen valossa arvioidaan aina rukouksessa saadut sanat ja profetiat. Jos ne ovat Jumalan puhetta, ne eivät voi olla ristiriidassa Raamatun kokonaissanoman kanssa" (180). Tällainen Raamatun kohtien mieleen tuleminen edellyttää Raamatun lukemista ja loputonta kertaamista ellei sitten uskota, että Raamatun kohtien on tultava mieleen ihmeenomaisesti ilman, että on koskaan lukenut niitä kohtia.

Sisäinen sana on Jumalan suorien ja välittömien vastausten etsimistä arkielämän kysymyksiin. Tällaisen sisäisen sanan johtamana esim. SJ hyväksyy tai hylkää puhujakutsut. Hän myöntää kyllä, että Jumalan äänen kuunteleminen ei ole yksinkertaista. On ihan mahdollista sotkea Jumalan ääni omiin ajatuksiin. Mutta hänen vastauksensa on, että tämän riskin kanssa on pakko oppia elämään, koska rukous on uhkayritystä. Onko totta, että rukous uhkayritystä? Rukoushan on sydämen vuodattamista Jumalan eteen.Jälleen fraasi, jolla voi sotkea sopivasti ja päästä pakoon todellista pohtimista!

SJ opettaa, että riskin tiedostaminen pakottaa kriittisyyteen, ettei kuvittele itseään hengellisemmäksi kuin on. "Mulla on aina omiin teksteihini omat epäilykseni. Näissä asioissa huomaa, että olemme vielä kovin kaukana Jumalan valtakunnasta" (170). Erittäin hyvä oivallus!

Epäonnistumia sattuu, "mutta ei se ole niin vaarallista. Varsinkin jos säilytämme koko ajan kriittisyytemme" (172). Seppo itse vaalii suhteellisuuden tajun säilyttämistä ja raittiutta esittämällä saamansa Herran sanat tai kuvat kysymysmerkillä varustettuina. "Oliks tässä mitään järkeä?", hän kysyy mielellään ihmisiltä rukoiltuaan heidän kanssaan. "Tässä muodossa se on ainakin mulle helpompaa. Ja ihmisten on myös helpompi olla kriittisiä. Ne tajuaa, ettei mun arvostelemiseni ole sama asia kuin Jumalan arvosteleminen" (172-172)

Mutta varsinainen asia on siinä, että "Seppo pelkää, että ihmisiä on varoiteltu kuitenkin liikaa väärien profetioiden ja väärien Jumalan sanojen vaaroista" (171). Mutta varoittajanahan on Jeesus! Joka tapauksessa kirjan mukaan ihmiset eivät uskalla sanoa mitään pelätessään virheitä.

Seppo tietää, että kirkossa pidetään isona riskinä sitä, että ihmiset seuraavat sisäistä sanaa ja antavat sen johdattaa elämänsä. "Meillä korostetaan sitä, että sisäiseen sanan ei voi luottaa" (171). "Mutta siinä on sellainen ristiriita, että rukouksen yhteydessä kuitenkin opetetaan hienosti, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Onko se sitten käytännössä vain minun puhettani Jumalalle" (171). "Ajatus molempiin suuntiin toimivasta kommunikaatiosta on niin vieras kirkossa, että sitä ei uskalla paljon julkisesti mainostaa". "Jos näissä ympyröissä tulet sanoneeksi, että puhuin juuri Jumalan kanssa, aletaan varmaan heti mitata lämpöä. Meidän perinteessämme ei yksinkertaisesti ole tällaista ilmaisua" (171). "Vapaissa suunnissa ja karismaattisen liikkeen piirissä Jumalan puhe on ihan jokapäiväistä asiaa. Omassa kriittisyydessämme jätämme tärkeän ulottuvuuden käyttämättä" (171)

Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Tässä on jotain raskaasti pielessä. Oi sitä helppohintaista uskottelua, että olen välittömässä yhteydessä elävään Jumalaan ja että Jumala puhuu minulle kaikenlaisia asioita. Todellisten ahdistusten ja koettelemusten tullessa suurin tuska on nimenoman siinä, että Jumala vaikenee: "Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule" (Hab 1:2). Jumala vaikenee vuosikymmeniä kuten Aabrahamin tai Mooseksen elämässä. Silloin on opittava vain toivomaan, vaikka ei toivoa ole ja uskottava pelkän sanan mukaan (Room 4:17-18).

"Kysymys on pikemmin siitä, torjummeko koko ajatuksen.Jäämmekö pelkojemme vangeiksi?Tänä aikana kaivataan erityisesti rohkaisua, sillä Jumalan äänen kuuleminen on meidän sekasortoisessa ja vaikeassa ajassamme äärimmäisen tärkeä ja arvokas lahja". (172). Ongelman ydin on kuitenkin siinä missä kuullaan todellisen Jumalan ääni. Jumalan ääniä on ajassamme kovin monia ja ne ovat pahasti ristiriidassa keskenään. Kuulemmeko Raamatun sanassa Jumalan äänen ja osaammeko tulkita sen oikein - siinä ydin!

TÄSSÄ YHTEYDESSÄ SJ EI PUHU SANAAKAAN RAAMATUSTA JUMALAN ÄÄNENÄ. Toki Raamattu tulee esiin, mutta nimenomaan silloin kun päästään osoittamaan, että tämä ja tämä nykyinen ilmiö esiintyy myös Raamatussa. Raamattu onkin siis meille toiminnan malleja sisältävä kirja. Toimi kuten Raamatun henkilötkin toimivat, silloin olet raamatullinen! Mutta Raamattuhan on ainoa kirja maailmassa, josta löydän varmasti ja lopullisesti evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta - siinä Raamatun verrattomuus!

Joka tapauksessa SJ opettaa, että Jumalaan voi olla välittömässä yhteydessä ilman Raamatun sanaa, ilman armonvälineitä. Perusteluna on Raamatun antama malli: "Alkukirkon aikana ei ollut vielä Raamattua" (172). Oikeastaan mitä me enää Raamatulla teemmekään! Jumala puhuu välittömästi ja sen tottelemisessa on ihan tarpeeksi hommia.

9. MAAILMANKUVA

Eräs kirjan sivujuonne on ajatus maailmankuvan muutoksesta ajassamme. "Karismaattinen kristinusko ei mahdu nykyaikaiseen, rationalistiseen maailmankuvaan" (222). Anglikaanipiispan David Pytchesin siihenastinen maailmankuva romahti, kun potilas, jonka puolesta hän rukoili, parani (223). Minä ymmärrän asian niin, että hänen siihenastiseen kristillisyyteensä sisältyvä maailmankuva sortui ja hän omaksui karismaattisen uskonnollisuuden maailmankuvan. Nyt D P on innolla mukana. Hän esiintyy mm. hallussani olevalla Toronton liikettä kuvaavalla videolla, jossa ihmisiä kaatuu ja hyppii ja piispa puhuu kielillä.

Puhe maailmankuvan muutoksesta kätkee sisäänsä uskon siihen, että karismaattinen liike uudistaa koko kristikunnan. Nimenomaan vanha raamatullinen herätyskristillisyys, joka on läpi tämän vuosisadan suhtautunut kriittisesti helluntailaisuuteen romahtaa tämän hyökyaallon alle. Barretin laskemat 300 miljoonaa karismaatikkoa, joista eräistä tämäkin kirja puhuu, ottavat johdon käsiinsä ja muiden on alistuttava heidän tyyliinsä ja oltava hiljaa omasta poikkeavasta uskonnäkemyksestään. Enemmistöä vastaan on vaikea sotia uskovien maailmassa.

Kaiketi puhe maailmankuvan muutoksesta tarkoittaa myös sitä, että intuitio tulee johdonmukaisen järjen käytön tilalle. Käytännössä se merkitsee, että profetiat ja omat näyt korvaavat puisevalta tuntuvan uskollisuuden Raamatun sanalle ja Raamatun huolellisen opiskelun. Lopulta uskovien voimanlähteeksi tuleekin omat kokemukset ja ilmestykset ja Jumalan välitön puhe. Uskon tilalle tuleekin kuuliaisuus, ettei vain VOIMA jättäisi!

Jos tulkitsen oikein, niin Olli Valtosen ja SJ:n mielestä on koko maailmankuvan romahdettava, jotta voisimme lähteä liikkeelle karismaattiseen aaltoon. Minulla oli 1950-luvulla karismaattinen maailmankuva ja se romahti Jumalan antamassa kovassa koulussa. Nyt minun maailmankuvani on uskonvanhurskauden ja ristin jumaluusopista nouseva ja se on totisesti aivan erilainen kuin tämän kirjan maailmankuva.

Tekstin alkuun

10. SEPPO JUNTUSEN TAUSTAA

Helsingin Johanneksen kirkossa David Wilkersonin kokouksessa SJ koulupoikana tuli alttarille. Sinne hänet oli vetänyt helluntailainen luokkatoveri Rauski. SJ alkoi käydä Helsingin Saalemin kokouksissa. "Kun nykyjään minulta kysytään teologeja, jotka ovat vaikuttaneet elämääni, eräs sen listan kärkihahmoista on epäilemättä Saalem seurakunnan silloinen johtaja, saarnaaja Kai Antturi... Hän kiinnitti huomioni ilmiöön, joka oli minulle ollut siihen asti tuntematon: Usko on myös kokemus" (35).

Lukioaikana SJ oli mukana pienessä rukousryhmässä. Siinä muutama puhui kielillä (48). "Seppo vakuuttui entisestään Pyhällä Hengellä täyttymisen tarpeellisuudesta. Kielilläpuhumisesta tuli hänelle Hengellä täyttymisen konkreettisin merkki" (49). Sehän on helluntailaisuuden perustava harhaoppi!.

Toinen vaikuttaja on ollut Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö ja "Meris". Samoin "Kalevi Lehtisen saarnat ja puheet antoivat Sepolle ajattelemisen aihetta" (36).

Hän tutustui myös karismaattisen liikkeen nimiin. Bennetin kirja kielilläpuhumisesta, Harper ja Michael Harry tulivat tutuiksi. (37). "Jos Hengen uudistus-liikehdintä on Suomessa jollekin kiitollisuuden velassa, se on juuri Harry Greenwoodille" (52). Juuri tämän amerikkalaisen kokouksessa kauppakorkeakoulun salissa SJ sai "salaperäisen rauhan, joka pyyhki pois hänen pitkän masennuksensa" ja alkoi puhu kielillä (54). Tätä SJ nimittää Hengellä täyttymiskokemuksekseen (61)

Kun SJ vihittiin papiksi 1983 oli tilaisuudessa tavallista suurempi määrä helluntailaisia (83). Ensimmäinen virkapaikka oli Alppilan seurakunta Helsingissä. Alppilan kirkossa oli karismaattinen tilaisuus, jossa puhuivat Hunterit. "Seppo tutustui heidän matkassaan mukana liikkuneeseen suomalaiseen pastori Jussi Brummeriin. Kirkolla Jussi tuli kysymään häneltä, onko hänellä selässä kipuja. Itse asiassa oli ollut. Sen jälkeen Jussi mittaili Sepon jalkoja ja väitti, että ne ovat eri pituiset. Kun Jussi rukoili Sepon puolesta, tämä tunsi voiman väreilevän ympärillään. Seuraavan kerran Seppo tapasi Jussin kun tämä yllättäen saapui heidän kotiinsa; väitti, että Herra oli käskenyt. Miksi? Seppo ihmetteli. Ei sitä vielä tiedä, Jussi sanoi ja astui sisälle. "Nyt se selvisi", Jussi sanoi yllättäen kahvia juotaessa. "Sinun pitää alkaa rukoilla sairaitten puolesta". Sepon vaimon selkä oli ollut kipeä raskauden aikana. Jussi pani Marjan istumaan keittiön tuolille ja Seppo mittasi jalat. Niissä näytti olevan pientä eroa. SJ rukoili ja kipu katosi. Jussi sanoi juhlallisesti: "Sinä olet se ihminen, jonka Jumala on valinnut viemään sanomaa parantavasta voimasta Suomen kansalle" (84-85). Myöhemmin kerrotaan, että Jussi Brummer oli jälleen käymässä SJ:n kotona (94).

Tämän mukaan SJ tausta on helluntailais-karismaattinen. Hänen uskonnäkemyksensä erottuviksi piirteiksi ovat tulleet näkemys uskosta kokemuksena, Pyhällä Hengellä täyttyminen erityisenä kokemuksena ja kielilläpuhuminen sen merkkinä, Kalevi Lehtisen armonoppi ja lopulta sanoma parantavasta voimasta ja rukoileminen sairaitten puolesta.

Nyt oli enää tarpeen vain liikkeelle lähtö. Ongelmana oli kuitenkin "yliluonnollisten ilmiöiden yhdistäminen kirkolliseen maailmaan käytännön tasolla seurakunnassa". Se "tuntui lähes mahdottomalta" (87). SJ aloitti oman toimintansa Kustaankadun seurakuntakodissa Sörkässä. Mummot istutettiin sakastista tuotuun tuoliin saarnatuolin viereen. SJ mittaili jalkoja ja rukoili (89). Monelta kivut jäivät sen sileän tien (90). Kuukauden kuluttua oli jo väkeä enemmän kuin vakio 15. Kolmannella kerralla oli kuulijoita jo 150 (91). Jalkojen mittaamisesta tuli SJ:n tavaramerkki siinä määrin, että helluntailaisetkin sanoutuivat siitä irti (92). Se oli SJ:n jalkateologian aikaa (95). Kun Alppilan khran Pentti Toivasen pojan selkä parani särystä, oli hän voitettu asian puolelle.

SJ:n mieliaiheena rippikoululeirillä oli oppitunnit Pyhästä Hengestä, armolahjoista ja rukouksesta (98). Rippikoululeirillä "kaikki halusivat kokea ihmeellisen voiman. Suurin osa kaatui sen koskettamana maahan" (99). Nyt siis alkoivat kaatumiset. Sturenkadun oppilaitoksen rehtori Aatos Karjalainen kuuli opettajien parantuneen selkävaivoistaan (101). Myös hänen nilkkansa parani (102) ja hän tuli uskoon. Hän veti laajan ystäväjoukon mukaansa. Alkoi myös itse parantaa (104).

Tässä vaiheessa SJ alkoi kuulla myös sisäisiä ääniä: Jumala alkoi puhua suoraan (103). Kuvaan tulee "näyt". "Hän (SJ) näki kuvan, jossa mies istui ratsun selässä" (167). Kuvan sijasta voi tulla tekstiä. Hän saattaa nähdä pitemmän kuvasarjan (169).

Piispa Samuel Lehtonen antoi Alppilan seurakunnan piispantarkastuksessa tukensa (132): "Kunhan kaikki tapahtuu raittiissa hengessä" (132).

Lopulta yhdistys Rukouspalvelu r.y. perustetaan (135-136). Rukouspalvelu sai toimiston Tikkurilasta Etolan toimistorakennuksesta 1988 (184). SJ sanoutui irti seurakuntavirasta.

Edelläolevat välähdykset SJ:n hengellisestä taustasta osoittanevat, että hän on helluntailaisen uskonnäkemyksen eräät keskeiset opetukset omaksunut luterilaisen kirkon pappi. Hän ei ole joutunut kriisiin suhteessa helluntailaissävyiseen menneisyyteensä. Kirkon lapsikaste- ja seurakuntaopetusta hän ei kaiketi ole hylännyt. Mutta hän on omaksunut helluntailaisuudesta sen ytimen: henkikaste- ja armolahjaopetuksen.

SJ:n samoin kuin Hengen uudistus kirkossa liikkeen vaikutus on ollut voimakkainta nimenomaan ns. viidenteen herätysliikkeeseen lukeutuvien uskovien parissa. Aikoinaan jo Oulun profetia-liike muokkasi sydämiä tähän suuntaan. Monet menivät myöhemmin innolla mukaan Niilo Yli-Vainion kaatumiskokouksiin. Samoin Leo Mellerin lopun ajan ihmeellisyyksiin keskittyvä toiminta on saanut kannattajansa juuri viidennestä herätysliikkeestä. Mitä tämä liikehdintä on vaikuttanut kirkkomme ns vanhojen herätysliikkeiden kohdalla, sitä en osaa arvioida. Varmaankin jokaisesta herätysliikkeestä - ehkä Rauhanyhdistystä lukuunottamatta - on yksityisiä jäseniä ollut mukana kirkkotilaisuuksissa.

11. JOTAIN YHTEENVEDOKSI

Tämän kirjan kertoman toiminnan taustalla on aikamme ihmisten suunnaton hätä ja nimenomaan tuska sairauksien tähden. Kaikesta lääketieteen kehittymisestä huolimatta suomalaiset sairastavat paljon. Kohtaamme tämän tuskan niissä ihmisjoukoissa, jotka täyttävät kirkot eri puolilla Suomea. Kirkkoihin ei tuota kansaa vedä tuska oman sielun autuudesta eikä synnin tunnon aiheuttama hätä. Siksi samat ihmiset eivät myöskään täytä kirkkoja kuullakseen armon evankeliumia Kristuksesta. Ei heitä sinne vedä myöskään SJ:n eikä muidenkaan lahjakkaat puheet. Puheet ovat vain välttämätön paha. Niiden aikana voisi vaikka nukahtaa. Sana ei ole nyt papin turvana. Nyt odotetaan toimintaa, tekoja, näyttöä. Jokaisessa kokouksessa pitää tapahtua jotain käsinkosketeltavaa.

Mukaan tulleet haluavat kerrankin nähdä ihmeitä. Ja tietenkin monen syvimpänä toiveena on saada kokea ihme omassa sairaudessaan. Siksi papin turvana nyt on salaperäinen VOIMA , joka toimii vielä tälläkin kerralla. Jos se toimii, on kaikki voitettu yleisön silmissä. Tähän asti VOIMA ei ole pettänyt kertaakaan. Rukouksen voimasta edelleen kaadetaan ihmisiä.

Mutta varsinainen ongelma on ihmisten hätä. Käsittääkseni juuri siksi, että SJ:n toiminnassa kohdataan kirkkojen sisällä aikamme ihmisen hätä, kirkon työntekijät ovat olleet haluttomia selkeästi vastustamaan tätä toimintaa. Toki uskon monen sisimmässään tajunneen kuinka näytösluonteisia, hetkellisiä humahduksia tällaiset yleensä kerran vuodessa toteutuvat suurkokoukset ovat paikallisseurakunnan elämässä. Ne tulevat ja menevät sen syvempää jälkeä jättämättä. Mutta mitä muutakaan on tarjottavana jalkojen kasvattamisen ja kaatamisen tilalle sairautensa ahdistamien ihmisten täyttämissä kirkoissa? Nyt tässä toiminnassa näyttää hetken aikaa siltä kuin Jumala vihdoinkin tulisi esiin piilostaan, kuten kirjassa sanotaan (46). Muutenhan on pako oppia elämään vain Raamatun lupausten varassa - uskomaan mitään näkemättä.

Kirkon rehellisenä vastauksena aikamme ihmisen kaikenlaiseen hätään on ollut syvimmältään vain saarnattu armon evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Mutta eivät ihmiset koe, että siinä on vastaus heidän todelliseen hätäänsä. Eivät ihmiset näe, mikä on paljon syvempi hätä kuin sairauden hätä heidän elämässään. Vaikka sairaus joka tapauksessa enemmin tai myöhemmin nujertaa jokaisen ihmisen, ei ihminen suostu myöntämään, että hänen varsinainen hätänsä on siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun sairaus on voittanut ja kuolema on tullut. Ei ihminen halua ottaa vakavasti sitä, että "ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio" (Hepr 9:27).

Jos julistamme tätä jälkimmäistä, kirkot jäävät tyhjiksi. Ei kukaan tule kuuntelemaan. Mutta samat ihmiset ovat valmiit heti tulemaan kirkkoon, jos on vähäisintäkään toivoa siitä, että siellä voisi tapahtua ihme ja minä itse parantuisin sairaudestani. Mutta ovathan ihmiset toivon vallassa valmiit lottoamaankin, vaikka voitto on mahdollinen yhden suhteessa 15 miljoonaan. Jos yksi tuhannesta parantuu, niin jokainen kirkkoon tullut toivoo olevansa se yksi.

Tässä on seurakunnan pappien päätöksenteolle aika karut vaihtoehdot. Kaiken lisäksi monet seurakuntalaiset pyytävät tällaista vierailua. Jos kirkkoherra kieltää kirkon käytön, se voidaan tulkita välinpitämättömyydeksi ihmisten hädälle. Entäpä jos joku olisikin voinut parantua?

Toiminnan arviointia vaikeuttaa myös se, että koko ajan on liikkeellä väitteitä parantumisista. Tämäkin kirja sisältää useita kertomuksia väitetyistä ihmeellisistä parantumisista. Oli niiden lääketieteellinen todistettavuus millainen tahansa, niin sairaille itselleen ja heidän läheisilleen väitetty parantuminen on ollut todellinen kokemus. Sekin jo monelle myönteinen kokemus, että ventovieras pappi kumartuu puoleeni ja on kiinnostunut juuri minun sairaudestani.

Eihän yhdenkään hätääntyneen ihmisen toivoa tulisi sammuttaa, ei edes silloin kun toivolla ei ole realistisia toteutumismahdollisuuksia. Samaan aikaan tulisi kuitenkin olla totuudellinen suhteessa sairauteen ja parantumiseen. Yksinkertaisesti elämme tilanteessa, jossa Jeesus ei kerta kaikkiaan paranna ja jos parantaa se tapahtuu ylen harvoille ja yleensä varsin vaatimattomista sairauksista. Ja jälleen ja jälleen on joitakin poikkeuksia, joita sitten kuulutetaan varmana todisteena ympäri maata.

Minua on kummastuttanut myös koko SJ:n julkisen toiminnan ajan hänen saamansa ihmissuosio. Kaikki ovet näyttävät olevan avoinna. Tiedotusvälineet eivät ole omalla julmalla tavallaan arvostelleet hänen toimintaansa, vaikka muuten kristillinen työ saakin usein terävää arvostelua. Onko nyt perkele ja suruton maailma nukahtanut? Eikö maailma enää vihaakaan Kristusta? Vai onko tässä jotain sellaista, joka vastaa tämän ajan ihmisen tuntoihin? Joka tapauksessa jokaista kirjan lukijaa häikäisee siinä kerrottu SJ:n tavaton ulkonainen menestys ja ihmissuosio. Hän on onnistunut ja voinut olla lopulta varma asiastaan silloinkin kun hän kokee pelkoa ja epävarmuutta. VOIMA on toiminut uskollisesti hänen kauttaan jo yli 10 vuotta. Hän on vastustamaton tuon voimansa kanssa. Mutta hän tunnustaa rehellisesti, että ilman VOIMAA hän on tyhjä, ei mitään! Kun SJ eräänä päivänä menettää VOIMAN, mitään ihmeellistä ei tapahdu. Hän on vain siitä lähtien työtön pappi.

Tarvitaan kykyä nähdä läpi, erottaa henget. Vaati suurta henkistä rohkeutta vastoin yleistä mielipidettä nousta arvostelemaan tätä VOIMAA. On kaikkea muuta kuin helppo osoittaa tuhannen hartaasti odottavan ihmisen keskellä, että tämä VOIMA, jonka toimintaa ja vaikutusta he nyt odottavat kirkossa, olisi jotenkin kavahdettava VOIMA tai lopulta tuloksiin nähden vain viihteen maailman kuuluva VOIMA. Se on VOIMA, joka ei saa useimmissa sairaissa, ei ainakaan todella sairaissa ja vammaisissa aikaan mitään todellista parantumista, mutta antaa kyllä joillekin hetkellisen hyvän olon tunteen.

Jokainen sairas ihminen on äärimmäisen heikoilla. Hänen itsetuntonsa on hauras ja jos hän on uskova, hän kokee syyllisyyttä ja joutuu kyselemään, minkä mahdollisen salaisen synnin tähden Jumala ei haluakan parantaa. Kroonikolle puhe Jeesuksesta parantajana on tuskaista kuultavaa, ellei hän osaa tulkita sitä taivaassa tapahtuvaksi parantumiseksi. Eivät sairaat jaksa nousta protestoimaan tällaista pinnallista, helppohintaista ja kevyttä heidän sairautensa kustannuksella tapahtuvaa parantamistoimintaa vastaan. Aina tulee taka-ajatus: Jos sittenkin, jos edes tällaisen kautta jotain minulle tapahtuisi.

Todellisuusvaisto useimmilla jo vakuutta tuhansien ihmisten kokouksessa, että tämä VOIMA ei voi olla harhauttavaa VOIMAA. Sehän on todellista VOIMAA. Se tarttuu näkyvällä tavalla läsnäolijoihin. Se saa aikaan tuloksia, se vaikuttaa, se toimii. "Voima vie jalat alta", jopa sellaiseltakin joka ei usko Jumalaan vaan pitää tätä humpuukina. Voiman kosketuksesta useimmille tulee hyvä olla, he tulevat onnellisiksi, jopa moni on tullut uskoon. Ja VOIMA toimii Jeesuksen nimessä ja Raamattu on koko ajan mukana. Ollaan kirkon alttarin edessä. Tässä ei voi olla mitään pahaa ja väärää!

Siksi VOIMAN vastustaminen on tavattoman vaikeaa. Joka nousee tätä VOIMAA vastaan joutuu tekemään itselleen selväksi, mikä sitten hänen mielestään on tämä VOIMA. On helpointa tämän toimivan VOIMAN edessä olla hiljaa ja katsoa, mihin se vuosien kuluessa johtaa. Useimpien meidän mielessämme on vain kaksi mahdollisuutta. Toiseen niistä SJ viittaa kirjansa esipuheessa, kun hän puhuu henkiparantamisesta ja se tuntuu aivan liian yksipuoliselta ja jyrkältä. Jokin meissä vastustaa väitettä, tämä kirjassa kerrottu toiminta voisi olla perkeleen hengestä. Se on liian hurskasta! Jos se ei ole perkeleen hengestä, niin silloinhan se on ilman muuta on Jumalan Hengestä ja silloin siinä on kyseessä Jumalan voima. Mutta kun ei tähänkään voi yhtyä. Entäpä jos kumpikaan vastaus ei ole totuudellinen. Kyseessä ei ole demoninen eikä Pyhä Hengen voima vaan käsittämättömän vaikuttava ihmisen oma sielullinen voima? Entä jos tässä ollaan profeettoja oman sydämen voimasta? (Hes 13:2). Sekin tuntuu mahdottomalta, koska SJ vaikuttaa niin hiljaiselta ja vaatimattomalta ihmiseltä. Joka tapauksessa hän itse kokee olevansa VAIN TÄMÄN VOIMAN KANAVA. Hän vakuuttamasta päästyä vakuuttaa, ettei VOIMA lähde hänestä itsestään. Tietenkään ei ole oleellista, mitä hän itse kokee ja miten hän tulkitsee VOIMAA, vaan se, mistä siinä on todellisuudessa kysymys. Mutta kuka sen sanoo?

Sairaus tulee suurin piirtein jokaisen osaksi. Useimpien kohdalla se sanoo viimeisen sanan. Siksi sairauden kestämiseen on jokaisen suostuttava. Yllättävän monia koululääketiede on voinut auttaa. Ihmeparantuminen taas auttaa ylen harvaa. Siksi tärkeämpää kuin lietsoa unelmaa sekä ulkonaisesta että sisäisestä parantumisesta, on auttaa sairaita kestämään sairauttaan ja kantamaan sitä rohkeasti Jumalan armon avulla elämänsä viime hetkeen asti. Kirkon keskeisin tehtävä on auttaa kohtaamaan kuolema Kristuksen veren turvissa, ei parantaa sairaita. Tosin jälkimmäinen toisi kunniaa ja mainetta ja edellisen tehtävän suorittamisesta saa vain massoilta haukotukset ja haukkumiset.

Väite, että Jeesus parantaa voi peittää meiltä Jeesuksen varsinaisen tehtävän ja se on syntien anteeksiantamisen. Mitäpä parantumisesta, kun vain saan joka päivä uskoa Jeesuksen uhrin tähden syntini anteeksi. Parantuminen on vain hetkellistä, vain tätä aikaa ja maailmaa varten. Syntien anteeksisaaminen on iäistä ja se antaa kestävän turvan ja rauhan jo tässä ajassa ja pian ikuisen autuuden.

Jeesus Parantaja ei saa peittää Jeesus Sovittajaa. Jeesus Parantajana ei saa meille olla tärkeämpi kuin Jeesus Sovittajana. Maailman suurenmoisin tehtävä on saada olla Suuren Sovittajan palveluksessa ja julistaa sovituksen sanaa. Jos Jeesus sovittajana on yhtä oikukas ja epävarma kuin Jeesus Parantajana, ei meillä ole edessämme muuta kuin pelkoa ja ahdistusta. Mutta Jumalan kiitos, kun Jeesus Parantajana ei auta meitä, meidät aina ottaa vastaan ja aina armahtaa Jeesus Sovittajana.

Siksi parasta, mitä kirkko voi antaa sairautensa ahdistamalle ihmiselle on Jumalan sanan rohkaisu. Jos Raamatun lupaukset auttavat luottamaan Jumalan armoon ja sillä tavoin kestämään sairautta, on tällainen ihminen voittamaton. Armon ja anteeksiantamuksen sanan tuominen kärsivää ihmistä lähelle on kirkon todellinen apu hätääntyneille. "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän herramme Jeesuksen Kristuksen kautta" (Room 5:1).

Jokaiseen sairauteen liittyy aina muodossa tai toisessa myös masennusta ja sen takaa nousee synti ja syyllisyys. Kuinka sanomattoman suuri etuoikeus on tällaisten kamppailujen keskellä kuulla vapauttava evankeliumi Kristuksesta ja uskoa, että sairaudestaan ja viheliäisyydestään huolimatta on Kristuksen tähden tuomion kestävä, vanhurskas Jumalan edessä. Tämä uutinen on paljon riemastuttavampi kuin se, että paranen sairaudestani. Sairaus uusiintuu. Mutta uskonvanhurskaus kestää, niin kauan kuin riipun kiinni Jeesuksessa. Se kestää kuolemankin edessä. Ei kirkon tarvitse pyytää anteeksi sen kalleinta aarretta, joka on Kristuksen evankeliumi. Vain se antaa ihmisille kestävän rauhan ja ilon ja iankaikkisen elämän.

 


Ajan ilmiöistä