Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää
Teemoja
Ajan ilmiöistä
Sielunhoidosta
Uskonelämästä

Haku näiltä sivuilta

KARISMATISOIDAANKO MEIDÄT KUOLIAIKSI?
Teologiset opintopäivät, Suomen Raamattuopisto, seminaari 9.1.2000, Olavi Peltola

Motto: "Itse Luther ilmoitti tehneensä Jumalan kanssa sopimuksen, ettei tämä anna hänelle näkyjä eikä lähetä hänen luokseen enkeleitä, koska Raamattu ja sakramentit riittävät (Miika Ruokanen, Teol.Aik. 1984, 451).

"Tulee aika, jolloin ihmiset tulevat hulluiksi. Mutta kun he näkevät jonkun, joka ei olekaan hullu, he hyökkäävät hänen kimppuunsa ja sanovat: Sinä olet hullu, sinä et ole meidän kaltaisemme" (Pyhä Antonios).

Mieletön aihe?

Monen kristityn mielestä tällainen aihe on täysin mieletön. Karismaattisuus on heidän mielestään Raamatun mukaista elävää Pyhän Hengen vaikutusta ja voimaa eikä sellainen voi tukahduttaa uskovaa kuoliaaksi! Karismaattisuushan uudistaa pensistyneen uskovan! Korkeintaan se nujertaa hengellisen kuoleman. "Kirkko on UT:n mukaan joko karismaattinen tai kuollut" (Christoph Morgner, Haastettuina, Helsinki 1995).

Minä taas tulkitsen tätä aihetta mahdollisuutena purkaa avoimesti sitä ahdistusta ja pahaa oloa, jonka minussa aiheuttaa karismaattinen liike ja helluntailaisuus ja niihin liittyvä kristillisen uskon tulkinta.

Helluntailaisuus ja karismaattinen liike

Helluntailaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä vuosisadan alussa Los Angelesista alkanutta maailmanlaajaksi kasvanutta ns. konservatiivista helluntailaisuutta. Sen ytimenä ja tunnetuimpana erityispiirteenä on pidetty "Pyhän Hengen kasteen" nimillä kulkevaa erillistä kokemusta. Tällainen kokemus erotetaan uskoon tulon kokemuksesta omaksi erilliseksi kokemukseksi ja sen tuntomerkkinä on kielilläpuhuminen. Tältä pohjalta syntyneen ns. klassisen helluntailiikkeen seurakunnissa lasketaan olevan nykyjään yli 200 miljoonaa jäsentä (David Barret). Suomessa helluntaiseurakuntia on noin 250 ja niissä jäseniä yli 50 000. .

Karismaattinen liike on taas helluntailiikkeestä innoituksen saanut ja 1960-luvun alussa Amerikassa alkanut kielilläpuhumisliike. Liikkeen alkuna voidaan pitää erään episkopaalisen seurakunnan kirkkoherran Dennis J. Bennetin henkilökohtaisista kielilläpuhumiskokemusta ja sen samaa julkista kiinnostusta tiedotusvälineissä (ks. Bennet Aamulla kello yhdeksän, Saarijärvi 1980, 2. p). Liike on levinnyt useimpiin vanhoihin kirkkoihin muodostamatta yleensä omia paikallisseurakuntia. Väitetään, että esim. katolisia karismaatikkoja olisi 60 miljoonaa.

Näiden kahden lisäksi samaan liikehdintään katsotaan kuuluvan ns. kolmantena aaltona 1980-luvun alussa syntynyt John Wimberin ja C. Peter Wagnerin johtama virtaus. Siinä korostetaan edellisiä liikkeitä voimakkaammin voimaevankelioimista, sairaiden parantamista, riivaajien ulosajamista ja ylistystä. Neljäs aalto on 1990-luvulla Torontosta Wimberin johtaman Wineyard-liikkeen seurakunnasta alkanut ns. Toronton nauruherätys ja sen jatkona Pensacolan helluntaiseurakunnan herätys Floridassa.

Helluntailiikkeen ja karismaattisen liikkeen kannattajia lasketaan olevan tällä hetkellä maailmassa yli 400 miljoonaa. Puhutaankin räjähdysenomaisesti kasvavasta maailmanlaajasta helluntailais-karismaattisesta liikkeestä (Veli-Matti Kärkkäinen, Viisi pneumatologista kokousta, Teol. Aik. 5/1999, s. 458). Väitettään, että esim. latinalaisessa Amerikassa joka päivä 8 000 katolilaista siirtyy helluntailaisiin ja karismaattisiin seurakuntiin. Helluntailais-karismaattisia kristittyjä on tällä hetkellä suurin piirtein yhtä paljon kuin KMN:n piirissä olevia kristittyjä yhteensä! Liikkeen kasvu nollasta 400 miljoonaan 90 vuodessa on ollut ennen näkemätöntä tähänastisessa kirkkohistoriassa.

Onko Kristukseen uskovien oltava samaa meiltä?

Miksi toisin ajattelevan ja kokevan kristityn kohtaaminen voi olla ahdistavaa? Kysyn tätä siksi, että koen ahdistusta ja vierautta kohdatessani historiallis-kriittisen raamattunäkemyksen johdanto-opillisia väitteitä tieteellisinä totuuksina. Mutta koen ahdistusta myös lukiessani uusia systemaattisen teologian väitöskirjoja, joissa tulee keskeisesti esille ns. Helsingin koulukunnan tärkeät iskusanat unio (ykseys), partisipaatio (osallisuus) ja theosis (jumalallistuminen). Paikallisseurakunnassa olen viime vuosina kokenut karismaatikkojen lisäksi ahdistaviksi vaikkapa etelä-korealaisen saarnamiehen innostamat aamurukoushetket tai ylistyskuoron esiintymiset tai aikoinaan yhteenotot vanhoillislaestadiolaisten saarnamiesten kanssa.

Väitän, että kaikissa näissä tapauksissa ahdistuksen aiheuttaa kohtaamani vaatimus, että minun pitää muuttua, minun pitää ajatella ja toimia samalla tavoin ja liittyä samaan joukkoon.

Toivon, etten yleensä ahdistuisi siitä, jos kohtaan toisella tavalla ajattelevan Kristukseen uskovan. Sehän olisi mieletöntä, sillä ei ole mahdollista, että kaikki uskovat olisivat tässä ajassa samaa mieltä ja näkisivät ja kokisivat samalla tavoin. Täydellinen yksimielisyys kuuluu rajan toiselle puolelle, kirkkauden valtakuntaan. Ahdistus syntyy vasta silloin jos koen, että minua vaaditaan olemaan yhtä mieltä toisten kanssa eikä hyväksytä kristityksi pelkästään sen tähden, että huudan avuksi Kristuksen nimeä. Toivon mukaan ahdistun myös silloinkin, kun huomaan itse vaativani tosia olemaan yhtä mieltä kanssani.

Haluan uskossani Kristukseen olla vain omanlainen. Tämän ajan monenlaisten virtausten keskellä usein koen, etten voi enkä saa olla se kristitty, joka kuitenkin olen. Minun on tehtävä parannusta siitä ja siitä siihen ja siihen, on luovuttava siitä ja tästä synnistä, on muututtava ja tultava toiseksi kuin olen, on uudestisynnyttävä, täytyttävä hengellä, saatava synninpäästö oikeaan seurakuntaan, on koettava henkikaste kielilläpuhumisineen, on sanouduttava irti opista tuhatvuotisesta valtakunnasta jne. Vuosikymmenien kuluessa olen hyvin harvalle uskovalle kelvannut veljeksi tällaisenani. Silloin kyllä kelpaan, kun pidän suuni kiinni enkä paljasta omaa ajatustani vaan myötäilen vain toisia ja koetan haistaa mihin päin lähelläni olevien uskovien yleinen mielipide kallistuu ja ryhdyn käyttämään heidän kaipaamiaan ilmauksia.

Tässä yksinjäämisen kokemuksessa olen löytänyt Erkki Lemisestä sukulaissielun ja lainaankin hänen erästä runoaan: Vaativat avautumaan, kun eivät saa minusta selvää. Käskevät muuttumaan, Kun en marssi tahdissaan enkä seuraa kaavojaan. Mutta kenelle avautuisin - kenen mieliksi muuttuisin? Kun on sata syyttäjää, tuhat muutoksen vaatijaa - "pyhää" kurjan parantajaa. Eikö ihmisen tulisi olla ensin itselleen uskollinen ja omalle Luojalleen? Eikö Jumalan rakkaus riitä kokovikaista armahtamaan? Eikö lunastushinta riitä koko velkaa kuittaamaan, syntitahroista puhdistamaan? Raakku avautuu auringolle - sielu armolle, totuudelle ja lämmölle - rakkaudelle. Ei kylmässä ryysyjä pysty riisumaan, eikä ihminen itseään pysty todella muuttamaan, vaikka erehtyy luulemaan.

Erkki Leminen on siitäkin hyvä kumppani, että hän on kuollut eikä enää voi tulla riitaa tai jännitystä hänen kanssaan kuten tuli kauan sitten, kun molemmat olimme KRS:n evankelistoja. Mutta erityisen hyvä uskonveli hän on siksi, että hänkin Sisko Latvuksen elämänkerran mukaan jättäytyi karismaattisen liikkeen ulkopuolelle. Hän saattoi vain tokaista: "Ku toiset kaataa ni pitäsköhän jonkun olla joka vähä nostaaki" (Sisko Latvus, Erkki Leminen, armon matkamies, Jyväskylä 1994, 258).

Sisko Latvus selostaa Erkki Lemisen suhdetta karismaattisuuteen: "Kysymys Pyhästä Hengestä ei kuitenkaan tuntunut olevan hänelle selvä, vaan askarrutti hänen mieltään vähän väliä. Oliko vapaitten suuntien kristityillä sittenkin jotakin, mitä vaille hän oli jäänyt? Lukiessaan eräänä päivänä yksinään Raamattua ja rukoillessaan hän teki johtopäätöksensä: (27.9.49) 'Olen pyydellyt jatkuvasti Herralta P. Hengen täyteyttä ja on ollut suuri ikävä ja jano se saada. Isä on luvannut sen ja nyt otin sen vastaan uskossa, ilman mitään suuria tuntemisia, hyvä on vaan olla'. Kun hän kaksi vuotta myöhemmin kohtasi matkoillaan uskovia, jotka kertoivat saaneensa henkikasteen ja joku ilmestyksen hengen saanut lupaili sitä hänellekin, hän suhtautui asiaan kriittisesti. Kuitenkin hän piti yli kahden tunnin polvirukoukset näiden ihmisten kanssa: (26.9.51) Puhuivat kielillä, selittivät, lupasivat, profetoivatkin, mutta en päässyt samaan henkeen. Pyysin Jumalalta merkkiä ja paljastusta, jos ei ole oikeaa. Se tulikin ja paljastui, että ainakin nyt tuli sielullista ja oman ja saatanan hengen tuotetta. Hirmu nöyryytys tuli heille kaikille ja T. tuli aivan sairaaksi henkien temmellyksessä. E. joka oli korkeassa hengessä, sai särkymisen armon ja nyt eivät enää kielten kanssa melskanneet kun rukoilimme uudelleen illalla.' Nämä nuoruuden kokemukset vaikuttivat varmasti osaltaan siihen, että kun karismaattinen liikehdintä myöhempinä vuosikymmeninä pyyhki yli Suomen, Erkki suhtautui siihen varauksellisesti. Mistään ylikuohunnasta hän ei koskaan pitänyt, vaikka oli itse herkkä ja tunteikas ja arvosti sitä, että sana mursi raavaat miehet itkemään. Hän halusi tarkasti valvoa, ettei ihmisiä vastaan käytetty sielullista väkivaltaa, ja saattoi tietysti joskus heittää pesuveden mukana pois muutakin kuin vaahtoa (emt. 125-126).

Mikä on helluntalais-karismaattisessa liikkeessä vaikuttava voima?

Haluan tarttua erääseen mielestäni tärkeään asiaan helluntailais-karismaattisessa liikkeessä. Mikä on se voima, jonka kohtaamme tässä liikkeessä ja joka tempaa ihmiset mukaansa? Mikä on se voima, joka saa tänään ihmiset maailmanlaajasti ja julkisesti puhumaan kielillä, selittämään kieliä, profetoimaan, rukouksella tai voimalla parantamaan sairaita? Mikä on se voima, joka antaa ilmestyksiä, puhuu unien kautta, antaa ns. viisauden ja tiedon sanoja, kaataa ihmisiä, synnyttää naurua ja huutoa ja panee laulamaan ylistyslauluja kädet koholla hyvän olon tunteen vallassa, usein jopa ilman opeteltuja sanoja jne. Kukapa osaisikaan luetella niitä ihmeitä, merkkejä, voimavaikutuksia, yliluonnollisia kykyjä, ilmiöitä, jotka ovat laajalti temmanneet uskovien mielet valtaansa eri puolilla maailmaa ja jotka innostavat ihmisiä matkustamaan pitkiä matkoja joskus jopa maapallon toiselta puolen niitä katsomaan ja kokemaan. Näinhän tapahtui tammikuussa 1994 alkaneen ns. Toronton liikkeen kohdalla jonkin aikaa ja sen jälkeen floridalaisen Pensacolan helluntaiseurakunnan kohdalla.

Kukaan meistä ei kai voi kiistää sitä, että näissä kokouksissa kaikkien nähtävissä olevalla tavalla sadat, jopa tuhannet ihmiset tempautuvat mukaan, kaatuilevat, huutavat, kieriskelevät maassa, itkevät ja nauravat. Samoin moni väittää kokeneensa niissä sisäisen parantumisen, saaneensa ilon ja rauhan elämäänsä ja myös parantuneensa ruumiillisista sairauksista. Mikä on tämä näkyvä voiman ilmentyminen?

Erilaisia vastauksia

1. Huomattava osa uskovista ilman muuta vastaa yleisen mielipiteen mukaisesti, että helluntais-karismaattisessa liikkeessä vaikuttaa Pyhä Hengen yliluonnollinen voima. He löytävät monia kohtia Raamatusta, jolla he puolustavat liikkeen toimintaa. Monet heistä pitävät tätä kaikkea ns. lopunajan suurena Jooelin (Jooel 3:1-3) profetian mukaisena hengenvuodatuksena. Siksi he antautuvat tämän voiman synnyttämälle liikkeelle.

2. On myös monia Kristukseen uskovia, jotka ovat hiljaa eivätkä osaa eivätkä halua ottaa selvää kantaa näihin ilmiöihin ja siihen voimaan, joka niissä vaikuttaa. He kokevat, ettei heillä ole mitään varmaa vastausta eikä edes uskallusta sellaiseen. Ainoa mahdollisuus on vain säilyttää usko Kristukseen, odottaa ja katsoa kunnes "myrsky on mennyt ohitse".

3. Eräs ratkaisu on Billy Grahamin valitsema toimintatapa. Kotimaa-lehdessä oli 10.12.99 Timo Pokin haastattelu. Hän oli tehnyt väitöskirjan Billy Grahamista. Haastattelija kysyi mm. Grahamin suhteesta karismaattiseen liikkeeseen. Pokki vastasi: "Hän on lämmin karismaattisen liikkeen kannattaja, mutta hän ei ole koskaan kuulunut siihen. Tavallaan hän on siihen nähden ulkopuolinen myönteinen tarkkailija" (s.13). Billy Graham varoittaa kuitenkin eräistä piirteitä karismaattisessa liikkeessä: "Eräs ystäväni sairastui vaikeasti. Lääkärit sanoivat, ettei toivoa ole. Mies tiesi itse, ettei toivoa ollut. Niinpä hän pyysi luokseen ihmisen, joka uskoi omaavan terveeksitekemisen lahjan. Kun he olivat yhdessä rukoilleet ja keskustelleet ystäväni hengellisestä tilasta, tuo parantamisen armolahjan omaava henkilö laski kätensä ystäväni päälle. Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän parani silmänräpäyksessä. Lääkärit eivät tutkimuksessa löytäneet merkkiäkään sairaudesta. Ystäväni on suunniltaan ilosta, ja hänen kiinnostuksensa suuntautui yksinomaan paranemisen, voimallisten tekojen, kielilläpuhumisen ja sen selittämisen tutkimiseen. Kristuksen persoona ja työ jäi syrjään. Hengen hedelmää ei ilmennyt. Kolme vuotta myöhemmin sairaus palasi entistä ankarampana. Tällä kertaa Jumala ei nähnyt hyväksi parantaa ystävääni. Hän kuoli hitaasti ja oli katkerasti pettynyt, aivan kuin ei olisi ollutkaan menossa kirkkauteen ja Herran luo" (Pyhän Hengen lahja, Karas-Sana, 176-177).

4. Erkki Leminen kertoo William Uotisesta, entisestä helluntaisaarnaajasta, josta tuli kirkon pappi. "Karismaattisen liikehdinnän piirissä ei Williamin otettu "omaksi", vaikka hän jos kukaan oli karismaattinen. Mies, joka oli mm. rukoillut kielillä kuutisenkymmentä vuotta hiljaa ja itsekseen kammiossaan, ei ollut oikein sovelias niiden keskellä ja opettajaksi, jotka nyt näitä asioita vasta tavailivat. Joskus William sanoikin: "Niinhän se on, että kun lapset saavat mieluisia leluja, he näyttävät niitä mielellään kaikille, jotka vieraisilla käyvät." Aikuistuessa ja vanhetessa eivät "lelut" riitä, tarvitaan vain yhtä ainoaa, Kristusta, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi" (Kaksi vaeltajaa).

5. Ehkä eräs hienoimmista vastauksia karismaattisen liikkeen aiheuttamaan jännityksen kristittyjen välillä tulee esiin karismaattisen liikkeen erään johtajan Michael Harperin kirjassa (Kukaan ei arvaa, Ristin Voitto 1974). Hän oli ollut pappina John R. Stottin johtamassa All Soulsin seurakunnassa Lontoossa. Harper myöntää avoimesti, että "John Stott ei ollut kanssani samaa mieltä Pyhä Hengen työstä. Teologisissa käsityksissämme oli varsin todellinen ero, mutta muissa suhteissa välillämme vallitsi jatkuva yhteys koko kyseisen vaiheen ajan." "Oli hyvin vaikea jatkaa toimintaa, jonka tiesi olevan John Stottin kaltaisen henkilön epäsuosiossa" (82). "Se, että John Stott on jatkuvasti asettunut vastustavalle kannalle karismaattiseen herätykseen nähden, ei ole millään tavalla vähentänyt henkilökohtaista arvonantoani häntä kohtaan. Joillekin on muodostanut kompastuskiveksi se, että he ovat nähneet eittämättömällä Hengen voimalla varustettujen jumalallisten miesten hylkäävän tämän työn.. "Valitettavasti emme koskaan päässeet siitä yksimielisyyteen, mutta emme myöskään koskaan menettäneet kunnioitustamme toisiamme kohtaan" (83). Harper mainitsee myös erään toisen Stottin entisen All Souls-seurakunnan papin kirjoittaneen hänelle: "Olen pahoillani siitä, etten voi olla kanssanne samaa mieltä, vaan minun on itse asiassa oltava eri mieltä; mutta rakastan teitä kuitenkin" (221)

6. Lorrie White Kanadasta kertoo erään karismaattiseen seurakunnan synnystä ja sen vaiheista: "Päätimme pysyä hyvin pienenä seurakuntana; Meitä oli noin viisitoista. Kuitenkin tästä ryhmästä puhkesi seurakunta, jonka vaikutus tuntui koko kaupungissa. Se kasvoi. Se kasvoi nopeasti. Ostimme pienen rakennuksen, joka sekin pian kävi liian ahtaaksi ja aloimme rakentaa toista viereiselle tontille. Se oli jännittävää aikaa. Meissä syntyi jälleen toivo. Muodostettiin kodeissa kokoontuvia ryhmiä. Mutta pian nosti päätään jakaantumisen henki. Meidän kotiryhmämme, ryhmä, joka kasvoi kaikkein nopeimmin, oli karismaattinen. Vanha joukko, alkuperäiset viisitoista katseli tätä ryhmää epäillen ja pahaa aavistellen.

Pidin ryhmässä laulettavista lauluista, erityisesti psalmeista. Olivatko kielilläpuhuminen, profetiat ja 'tiedon sanat' todella Jumalasta? Toivon niin. Se olisi ihana. En kuitenkaan ollut varma. Minua vaivasivat kuitenkin jotkut asiat. Ilmeni epärehellisyyttä, jopa selviä valheita. Jotkut ryhmäläiset näyttivät olevan sitoutuneita 'kaappaamaan' koko seurakunnan omaan ajatteluunsa. Tuli tunne, että siellä valmistettiin salaliittoa, vaikkei sitä lausuttu ääneen. Seurakunnan vanhemmat jäsenet loukkaantuivat tästä.

Lopulta karismaattinen ryhmä erosi, pinnalta katsoen ystävinä, mutta myöhemmin seurasi ikäviä asioita. Profetoimisesta tuli manipuloivaa vallankäyttöä, joissakin tapauksissa oli todella paha voima. Joissakin 'Herran sanoissa' ilmoitettiin ryhmän sisällä tapahtuvista avioliittojen särkymisistä, ja lopulta osa ryhmää liukahti yöllä Ontarioon, koska he olivat saaneet profetian suuresta uudesta työstä. 'Profeetat' olivat pahan palveluksessa ja seuraukset olivat tuhoisat. Avioliittoja todella hajosi, jopa muutaman profeetan oma avioliitto. Uutta suurta työtä ei aloitettu; oli vain syntiä ja rikkoontuneita perheitä. Haavojen parantumiseen on mennyt vuosia, eivätkä kaikki haavat ole vieläkään umpeutuneet. Toivoni liekki oli sammumaisillaan. Näinkö käy, jos saa Hengen kasteen?" (Kevin Springer, John Wimber, Kolmas aalto, Jyväskylä 1990, 110-111).

7. Miten viisaasti ja varovaisesti norjalainen hengellinen isä Fredrik Wislöff kirjoittikaan jo yli 20 vuotta sitten arvioidessaan näitä armolahjoja ja niiden takana olevia voimia: "Monet ihmiset pitäytyvät Raamattuun Jumalan ilmoituksen sanana. Mutta he tarttuvat johonkin erilliseen ajatukseen Raamatussa ja tekevät siitä niin ollen pääasian. He korostavat sitä siinä määrin, että se peittää näkyvistä kokonaisuuden. Se, minkä Raamattu osoittaa uskon perustaksi ja pelastuksen pääasiaksi, jää varjoon sen tai niiden ajatusten rinnalla, joihin he ovat takertuneet. Tämä valtaa heidän sekä tunteensa että ajatuksensa niin voimakkaasti, että he menettävät näkemyksen Raamatun kokonaisopista. Sanokaamme siis, että hurmahenkisyys on tunteenomaista sitoutumista, joka syrjäyttää hengellisen arvostelukyvyn ja uskollisuuden Raamatun perusajatuksia kohtaan kokonaan tai osittain. Sellainen uskonnollinen intomielisyys, jonka lähteenä ja voimana ei ole evankeliumi Jumalan ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa, on jo hurmahenkisyyden kynnyksellä" (Raitis usko, 9-10).

Nyt kiinnostutaan vain erikoisuudesta. "Monien mielestä juuri erikoisuus on jumalallista". Nyt ollaan varmoja siitä, että muka "uusi on tuova mukanaan uudistumisen ja herätyksen - jopa maailmanherätyksen, joka odottaa jo melkein nurkan takana ja jonka tienraivaajia juuri he ovat. Se on tuleva uusissa, täysin tuntemattomissa puitteissa" (emt. 11). Wislöff jatkaa: "Tuskin voin toivoa vaikuttavani niihin, jotka jo ovat joutuneet epätavallisen ja äärimmäisyyksien lumoihin. He torjuvat ennen pitkään kaikki vastakkaiset käsitykset epähengellisinä. He ovat itse löytäneet ainoan oikean ja pitävät muita kristittyjä takapajuisina ja uskossaan heikkoina" (emt. 12). "Olen julistanut Jumalan sanaa 45 vuotta. Mutta koskaan se ei ole tuntunut minusta niin vaikealta kuin nykyisin. Jopa yksityisten vanhempien kristittyjen keskuudessa huomaan näkemyksen hämärtymistä - vieläpä joidenkin evankeliumin perusarvojen kohdalla. Vanha sanoma ei enää riitä, tarvitaan jotakin lisää, jotakin muuta" (emt. 12-13).

8. Selaillessani vanhoja Perusta-lehden numeroita huomasin jo vuosia sitten ajasta iäisyyteen siirtyneen kouluneuvos Martti E. Miettisen kannanoton. Hänen mukaansa karismaattinen liike itse kokee, että se on lopunajan herätysliike, mutta Miettinen kirjoittaa: "Nykyisin lähetetään kirjaimellisesti tonneittain karismaattisia painotuotteita ympäri maailmaa. Uushelluntailaiset ovat osa uutta ajattelua, joka irrottautuu Raamatun pohjalta, ja täytyy tunnustaa, että on olemassa kasvava samankaltaisuus karismaatikkojen, muiden uskontojen ja okkultismin kesken. Tämä yhtäläisyys on uskonnollisten kokemusten, elämysten ja tunnelmien samanlaisuutta. Keskellämme on vaikuttamassa muinaisen babylonialaisen, intialaisen ja muiden vanhojen mysteeriuskontojen herääminen. Transsendenttisella mietiskelyllä, mystisismillä ja karismaattisuudella on suuri samankaltaisuus. On syytä uskoa, että lopulta ne yhtyvät yhdeksi uskonnoksi - Antikristuksen maailmanuskonnoksi".

9. Oma vastaukseni asettamaani kysymykseeni, mikä on tämä voima, on varsin samansuuntainen kuin Martti E. Miettisen. Mielestäni aikanamme uskovien eksyttämiseksi demoniset ja okkultistiset vallat ovat saaneet ja niille on annettu erikoinen taito ottaa käyttöönsä kaikki Raamatussa mainitut ns. yliluonnolliset armolahjat, karismat.

Helluntailaisuuden tutkijat ovat nähneet eräänä liikkeen kasvun salaisuutena sen kyvyn hyödyntää mitä erilaisimpia paikallisiin kulttuureihin ja uskontoihin ja uskomuksiin liittyviä piirteitä, näin esim. Koreassa shamanistisia piirteitä. Samoin "helluntailais-karismaattisuuteen kuuluu Afrikassa voimakkaita animistisia piirteitä" (Veli-Matti Kärkkäinen, Viisi pneumatologista kokousta, TAA 5/99, s. 462). Tärkeitä ovat tässä varovaiset ilmaukset "shamanistiset ja animistiset piirteet".

Itse näen, että käsittämättömällä tavalla tällaiset "piirteet" ja niiden takana olevat vallat osaavat jäljitellä elävää kristillisyyttä ja pettää vanhojakin uskovia. Niille on annettu suuri lumoamisvoima. "Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen" (2 Tess 2:11). "Ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin" (Matt 24:24). "Ja se tekee suuria ihmeitä, niin että saa tulenkin taivaasta lankeamaan maahan ihmisten nähden. Ja se villitsee maan päällä asuvaiset niillä ihmeillä, joita sen sallittiin tehdä" (Ilm 13:13-14a).

Nämä henkivallat osaavat mitä uskottavimmin jäljitellä Kristus-uskon näkyviä tunnusmerkkejä ja sen ilmenemismuotoja. Eksytys tulee yhä hienosyisemmäksi. Nuo henget ovat tavattoman notkeita, mukautumiskykyisiä ja rohkeita. "Eikä ihme, sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi" (2 Kor 11:14). Ne eivät edes pelkää käyttää kristillisen uskomme ydinsanoja kuten ristiinnaulittu Jeesus, Jeesuksen veri, Jeesuksen ylösnousemus, sillä nämä sanat kertovat historiallisesta tapahtumasta. Pakkohan riivaajienkin on pitää niitä totena "ja vapisevatkin" (Jaak 2:19). Nämä vallat eivät pelkää myöskään käyttää Raamatun lauseita, jolloin Raamatun ulkonaisen käytön pohjalta tulee entistä vaikeammaksi erottaa, mikä on se voima, valta ja henki, joka nyt käyttää näitä raamatunlauseita.

Väitän, että okkultistiset ja demoniset henget ovat erittäin kiinnostuneita sellaisesta uskovasta, joka on avannut sielunsa ovet hurmoksellisuudelle. Ne haluavat livahtaa sisään vartioimattomasta ovesta. Vain valvovalla omallatunnolla vaeltava uskova, joka suostuu koko ajan Raamatun sanan tutkivaan ja koettelevaan kontrolliin pysyy hengellisesti terveenä ja raittiina puhuessaan kielillä tai profetoidessaan. Vain silloin hän todella rakentaa oikein uskonelämäänsä ja seurakuntaa. Armolahjojen sokea, arvostelukykyä vailla oleva käyttö meidän ajassamme vie aina harhaan.

10. Joitakin uskovien silmiä avaavia tämän vaikuttavan voiman näytöksiä nuo henget ovat kuitenkin tehneet. Yksi sellainen antoi vakavan varoituksen koko kristikunnalle jo vuonna 1979. Silloin amerikkalaisen arvostetun saarnamiehen, evankelistan, sielujenvoittajan, rukouksella parantajan ja köyhien auttajan Jim Jonesin lumoamina lähes 900 uskovaa teki syankaliumilla itsemurhan Guyanan viidakkoplantaasilla. He olivat menneet sinne pakoon tätä pahaa maailmaa odottamaan Kristuksen pikaista paluuta.

Itse uskon, että tammikuussa 1994 alkanut Toronton nauruherätys avasi varsin monen uskovan silmät näkemään helluntailiikkeen, karismaattisen liikkeen ja kolmanneksi aalloksi nimitetyn Wimberin aikaansaaman voimaevankelioimisen todellisen syväluonteen. Kaikesta hälyttävyydestään huolimatta yllättävän moni uskova lumoutui Suomessakin Toronton nauruherätykseen.

Jos koskaan, niin juuri tänä aikana on huutamalla huudettava Paavalin tavoin: "Oi te älyttömät.... kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna" (Gal 3:1).

Uskon, että Jumala ei enää tahdo antaa eikä käyttää näitä ihmeenkaltaisia armolahjoja juuri siksi, että ne sotkevat niin pahasti uskovien mielet nykyisessä lopunajallisessa tilanteessa.

11. Meidän on äärimmäisen huolella ja varovaisesti Pyhä Hengen valoa rukoillen luettava ja kuunneltava opetusta 1 Kor 12-14:sta, Mark 16:17-18:sta ja Jooel 3:1-4:stä. Hallitseeko näistä kohdista nouseva opetus koko uskonelämää, onko näissä jakeissa opettajan mielestä avain hengen voimaan ja palavuuteen? Samoin joka kerta, kun vedotaan vaikkapa Apt 2:2-4, 4:30, 8:39 ja eräisiin muihin Apostolien tekojen kuvaileviin kohtiin ensimmäisten uskovien kokemuksista, on tarkasti kuunneltava puhutaanko nyt sillä tavoin, että näissä kerrotut tapahtuvat tulevat meille vaatimuksiksi, laiksi. Sanotaanko, että juuri näin nytkin pitää tapahtua ja tapahtuu siellä, missä on elävää kristillisyyttä. Tehdäänkö näistä ilmiöistä kristillisyyden ehto? Vai julistetaanko pääasiana evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta kuten Apostolien tekojen monet puhejaksot julistavat?

Samoin joka kerta, kun aletaan puhua Pyhästä Hengestä ja armolahjoista tulee olla erittäin tarkka siitä, mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta. Jos kyseessä olevassa opetuksessa puhutaan vain myönteisesti ihmeenluontoisista armolahjoista eikä ollenkaan varoiteta väärästä hengestä ja väärässä käytössä olevista armolahjoista, ollaan jo lähellä harhaa.

Jos sanotaan kyllä Hengelle ja armolahjoille, on heti sanottava myös ei ja opetettava uskovia tunnistamaan väärä henki ja sielullisessa käytössä olevat vastaavat lahjat. Jos opetuksessa ei suostuta käymään tätä rajanvetoa, vaan vedotaan vaikkapa ajan vähyyteen ja siihen, että on annettava myönteistä opetusta ihmeenluontoisista armolahjoista, silloin ei ole hyvä luottaa kyseeseen opettajaan.

12. Mielestäni tässä on kyse sellaisen voiman valtaan joutumisesta, josta on käytetty ilmaisua hurmahenkisyys. Kristukseen uskovien ja nimenomaan heidän johtajiensa edellisten sukupolvien aikana kavahtamana hurmahenkisyys onkin tullut aikamme uskovien perusmalliksi näiden liikkeiden kautta. Hurmahenkinen käyttäytyminen on nyt todellisten kristittyjen esikuva. Se on nyt POP maailmanlaajasti. Mitä mielikuvituksellisimpia toimintoja hyväksytään nyt elävän uskon ilmaisuiksi ja Pyhän Hengen työksi.

Tätä puhetta valmistaessani eräs ystäväni soitti. Hän kertoi kuinka pienessä uskovien ryhmässä oli hänen ahdistustaan parannettu ajamalla hänestä ulos seitsemän tuntia riivaajia. Hänestä ajettiin ulos mm. hämäyksen henkeä, sekoittamisen henkeä, tuhoamisen henkeä. Hän väitti huutaneensa tuskaansa ulos seitsemän tunnin ajan. Lopulta hän huomasi, että he yrittivät ajaa hänestä ulos jopa häntä itseään eikä hän voinut enää sellaiseen suostua. "Ei siinä touhussa kuitenkaan ollut mitään voimaa" - hän totesi jälkeenpäin!

Toinen esimerkki on Ruotsissa eräs toimiva liike. Sen opetuksen mukaan meidän pitää elää hengen ilmoituksesta eikä aistihavainnoista. Kaiken pitää tulla ihmisen sisältä ja virrata ulos. Päinvastainen tie synnyttää pelkoa ja riistää vanhurskautemme (23). Meidän on kiellettävä aistimme välittämä tieto, elämänkokemuksemme antama viisaus ja tällä tavoin ristiinnaulittava lihamme. On päästävä irti kaikesta siitä, mitä on kuullut ja nähnyt - koko elämänkokemuksestaan. Se on korvattava sisäisellä ilmoitukselle. Elämänkokemukset eivät voi todistaa ilmoituksen puolesta. Ne on vaiennettava. Sisäisen ilmoituksen tieto on aina uskovalle tosi, aistitieto epäluotettava. Totta on se, minkä hengessään kokee. Ilmoitustiedon saa uudestisyntynyt Sanan ja hengen välityksellä. Jos Sana sanoo minun parantuneen Jeesuksen haavojen kautta, mutta aistit todistavat ruumiini sairaaksi, silloin aistitiedon on väistyttävä ilmoitustiedon tieltä (52). Oleellinen osa ilmoitustiedon välittämisestä tapahtuu profetoimisen kautta. Saatuja profetioita ei koskaan voi arvostella, koska niissä tulee esiin hengellinen tieto, ilmoitustieto ja arvostelu tapahtuu korvan ja suun kautta ja on siksi aistitietoa (54). "Kristityn on aamulla herättyään ensimmäiseksi puhuttava kielillä. Muuten sielunvihollinen voi lentää hänen kimppuunsa aamukahvilla" (66). Uskovan on myös "ladattava akkujaan" puhumalla kielillä useita tunteja päivässä. Omista ahdistuksista ei saa puhua, koska silloin suu lakkaa tunnustamasta täydellistä vanhurskauttamista ja parantumista. Demonit pakenevat ylistyslauluja, siksi niitä lauletaan niin paljon (61). On olemassa myös kokouksia, joissa nauretaan saatana ulos (62) ja muristaan kuin Juudan leijona (76). Rukouskokouksessa kielilläpuhuminen voi olla rajua ja kovaäänistä, jotta demonit lähtisivät tiehensä. Kova puhetapa on auktoriteetin ilmaus. Se on sota- tai taistelukieltä. On käytävä sotaa kielillä. Ihminen moukaroi ruhtinaita ja valtoja kielilläpuhumisella ja komentamisella (81). (Sven Reichman, Lammasten vaatteissa, Hanko 1991)

13. Koskaan eivät kaikki Kristukseen Jeesukseen uskovat tule menemään mukaan ja alistumaan siihen henkeen ja voimaan, mikä hallitsee helluntailaisten tai karismaatikkojen kokouksia. Osa ei yksinkertaisesti pysty siihen. Jokin heidän persoonallisuudessaan estää heitä. Osa taas kokee sellaista vastenmielisyyttä, jopa kauhua tätä menoa ja meininkiä kohtaan, ettei halua alistua sen valtaan ja vietäväksi ja näin kadottaa itsekontrolliaan. Tällaiset kristityt pitävät aivan kuin vaistomaisesti salpaa päällä. He välttävät tai torjuvat tällaisen uskonnollisen kokemustavan itselleen mielettömänä. Tietenkin voidaan syyttää tällaisia kristittyjä siitä, että he torjuvat tai estävät Pyhän Hengen vaikutuksen elämässään. Mutta silloin ei kohdata aidosti heidän protestiaan tällaista kristinuskon kokemistapaa ja tulkintaa vastaan. Tällainen kristillisyyden malli ei kuuluu jokaiselle kristitylle. "Eivät kaikki puhu kielillä". Nyt helluntailiike yrittää pakottaa kaikki kristityt siihen henkikaste opillaan.

Toki silloin voidaan vedota vaikkapa Mooseksen sanoihin, jotka hän sanoi, kun samanlainen henkikaste oli koskettanut Israelin seitsemääkymmentä vanhinta ja nämä olivat joutuneet hurmoksiin. Tästä joukosta puuttui pari ja kun hekin leirissä joutuivat samaan aikaan hurmoksen valtaan sanoi Joosua: "Tee siitä loppu". Siihen Mooses vastasi: "Kunpa koko Herran kansa olisi profeettoja ja saisi Herran hengen" (4 Moos 11:29). Kyllähän kansa oli joutunut hurmoksen valtaan palvoessaan kultaista vasikkaa. Mooseksella ei ollut mitään sitä vastaan, että se joutuisi hurmoksiin myös palvoessaan Herraa.

14. Mielestäni on ahdistavaa, että julkisissa tiedostusvälineissä luodaan aivan liian yksipuolinen ja rajattu mielikuva todellisesta kristillisyydestä. Kristillisyys on sen mukaan aikuisten ihmisten monin verroin hillittömämpää irtipäästämistä ja käyttäytymistä kuin tämän päivän nuorison käyttäytyminen rock-konserteissaan ja vappujuhlissaan. Mielestäni se on tiedotusvälineiden harjoittamaa ihmisten aivopesua. Viimeksi tällainen tuli esiin Toronton nauruherätyksen saamassa valtavassa huomiossa. Se oli TV:n, radion ja lehdistön uskonnollisten uutisten kärjessä pitkät ajat. Se antaa kuitenkin väärän tai ainakin kovin yksipuolisen todistuksen Kristuksen seuraamisesta ja seuraajista. Nyt lieveilmiöstä on tullut ydintä.

15. Väitän, että tällainen karismaattisesti tulkittu kristillisyys ei toimi todellisissa elämän ahdistuksissa ja kärsimyksissä, ei ainakaan jokaisen kohdalla. Se on monelle kuin huume, joka saattaa tuoda hyvän olon tunteen niin pitkäksi aikaa kuin huumeen vaikutus kestää. Se kestää ainakin kokouksen ajan. Mutta paluu arkeen voi olla tuskainen.

16. Helluntailais-karismaattisessa liikkeessä esiintyvät ns. yliluonnolliset, poikkeukselliset armolahjat kuten kielilläpuhuminen, profetoiminen erikoisena puheena tai sellainen rukouksella parantaminen, joka antaa parannettavalle jonkun kokemuksen, esim. kaatumisen selälleen tai lämpimän aallon, ovat yleisuskonnollisia ja hurmoksellisia eli ekstaattisia ilmiöitä. Ne kuuluvat ensimmäisen uskonkappaleen alueelle, ei kolmannen. Niiden ilmeneminen ei vaadi uskoa Jeesukseen Kristukseen. Siksi täsmälleen samoja ilmiöitä tavataan muissakin uskonnoissa ja nimenomana shamanismissa.

Ekstaattisuudella tarkoitan kykyä siirtyä normaalista sieluntilasta "toisenlaiseen", ei-tavalliseen sieluntilaan, "joutua pois suunniltaan", "langeta loveen" (4 Moos 24:4, KR 38). "Ekstaasi, hurmos kohottaa tai tempaa ihmisen irti omasta itsestään, tämä on ilmaistu sanoissa olla suunniltaan. Ihminen on kokonaan Jonkun tai Jonkin vallassa. Siinä minkä vallassa ihminen on, ilmenee melkoista vaihtelua" (Torsten Nilsson).

Itse en kenties edes huomaa omaa siirtymistäni normaalista sieluntilasta ekstaattiseen. Se voi olla täysin tiedostamatonta ja niinpä saatan jyrkästi kieltää, että minun kielilläpuhumiseni olisi hurmoksellista. Koen puhuessani kielillä voivani koska tahansa keskeyttää sen, teen koko ajan normaaleja havaintoja ympäristössäni, en siis ole mielestäni minkään yliluonnollisen ja pakottavan voiman vallassa.

Useimmilla meistä ihmistä on Jumalan luomistyön pohjalta tällainen ekstaattinen kyky kokea elämää ja todellisuutta. Siksi meillä on myös olemassa kyky ottaa käyttöön ekstaattisia ilmaisuja ja toimintoja.

17. Raamatussa kerrotaan myös vastustamattomasta ekstaasista. Kuningas Saul joutui hurmoksen valtaan Samuelin edessä ja riisuutui alasti ja makasi päivän ja yön (1 Sam 19:24). On erikoista, että Raamattu käyttää tästä hurmokseen joutumisesta sanontaa "Jumalan henki tuli häneen" (1 Sam 19:23). Raamattu kertoo myös menetelmä-ektaasia käyttäneistä Baalin papeista Karmelin vuorella (1 Kun 18:28-29).

18. Erityisen vaikeaksi asian tekee se, että Jeesus varoittaa vääristä profeetoista. Nämä ovat profetoineet kuitenkin nimenomaan Jeesuksen nimessä, ei siis omassa nimessään. Mikä vielä yllättävämpää, he ovat Jeesuksen nimessä karkottaneet pahoja henkiä, siis saavuttaneet hyviä tuloksia, auttaneet ihmisiä ja tehneet Jeesuksen nimessä myös näkyviä voimatekoja. Kuitenkin Jeesus sanoo heille: "En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät" (Matt 7:22-23).

En siis voi missään tapauksessa pitää kielilläpuhumista merkkinä Pyhän Hengen kasteesta ja Hengen vaikutuksesta minussa. Lisään mielelläni tähän myös kielillä selittämisen, laulamisen, profetoimisen, näkyjen näkemisen ja jopa rukouksella parantamisenkin hyvine tuloksineen. Kaikkea tätä voin hyvinkin tehdä ja saada ihmeellisiä tuloksia aikaan ilman, että Jeesus on lupauksensa mukaan kastanut minut Pyhällä Hengellä.

Miten tulen toimeen karismaattisten uskovien kanssa?

Emme voi lähteä minnekään pakoon karismaattisia ilmiöitä ja niiden kannattajia. Joudumme nykyjään miltei kaikkialla kirkkomme paikallisseurakunnissa kohtaamaan seurakunnan jäseniä, jotka puhuvat kielillä ja profetoivat. Se ei ole silloin ongelmalista, jos he suhisevat ja sihisevät omia aikojaan yhteisessä rukouksessa. Ongelmaksi asia tulee vasta silloin, kun he pyrkivät johtamaan ja uudistamaan seurakuntaa oman karismaattisen mallinsa mukaan.

Jos itse saan henkilökohtaisia profetioita heitän ne paperikoriin tai säilytän Ö-napissa. Rukoushetkessä, jos en voi keskeyttää profeettaa, tartun Raamattuun ja alan lukea sitä. Näin suljen sisimpäni profetialta. Jos kuulun johonkin seurakunnan toimintaa suunnittelevaan toimikuntaan, pyrin toimimaan niin, ettei karismaattisuutta levittäviä puhujia oteta seurakuntaan.

Samaan aikaan kuitenkin meidän tulisi pyrkiä tasapuolisuuteen ja avoimuuteen. Paikallisseurakunnassa on kuitenkin usein pakko antaa "tuhansien kukkien kukkia". Ihanteellista olisi tietenkin se, että karismaattisuudesta innostuneet seurakunnan aktiiviset jäsenet eivät kokonaan jäisi pois seurakunnan toiminnasta. Heitäkin olisi seurakunnan työntekijän osattava palvella viisaasti ja omasta vakaumuksestaan tinkimättä. Ehkäpä jossain elämänsä vaiheessa he pystyvät kuuntelemaan meidän toisenlaistakin julistustamme.

Pitkän aikaa toivoin, että karismaattisuus menisi kypsyvän uskovan elämässä vähitellen ohitse. Toivoin, että uskovat näkisivät kuinka vähän se lopulta auttaa todellisissa uskontaisteluissa ja elämän ahdistuksissa. Eihän näin ole tapahtunut. Monet ovat yhtä lailla helluntailaisia tai karismaatikkoja tai luterilaisia uskonvanhurskauteen ja ristin teologiaan luottavia aina kuolemaansa asti.

Itse en ole kyennyt löytämän muuta tapaa taistella karismaattista liikettä ja helluntailaisuuden vyöryä vastaan kun väittää suoraan ja avoimesti uudelleen ja uudelleen, että näen näissä liikkeissä lopunajan eksytyksen. Väitän, että nämä liikkeet harhauttavat uskovien sydämet. Tiedän, että näin jyrkät mielipiteet synnyttävät monissa tunnon siitä, että heitän "lapsen pesuveden mukana pois", edustan vain toista äärilaitaa. He kokevat, etten näe mitään hyvää koko karismaattisuudessa ja osoittavat minulle, että sitä esiintyy vaikka kuinka paljon Raamatussa. Itse toivon, että näillä jyrkillä sanoillani olen edes hetkeksi voinut pysäyttää jonkun uskovan miettimääni ja jos näin on tapahtunut, olen kiitollinen siitä hyvälle Jumalalle. Ehkä joitakin olen myös voinut lohduttaa sillä väitteellä, ettei jokaisen Jeesuksen oman tarvitse mennä mukaan tällaiseen liikkeeseen eikä puhua kielillä.

Olen halunnut antaa omassa ajattelussani vallan luterilais-roseniolaisesti tulkitulle uskonvanhurskaudelle ja siitä johtopäätöksiä tekevälle asennoitumiselle ajan ilmiöihin. Siksi koen olevani jyrkässä ristiriidassa karismaattisen liikkeen hapattaman ajattelun kanssa.

"Suo, että tästä lähtien en toivoisi terveyttä ja elämää muussa tarkoituksessa kuin käyttääkseni ja päättääkseni sen sinua varten, sinun kanssasi ja sinussa. En rukoile sinulta terveyttä, en sairautta, en elämää, en kuolemaa, vaan että sinä vallitsisit terveyttäni ja sairauttani, elämääni ja kuolemaani sinun kunniaksesi, minun pelastuksekseni ja kirkon ja pyhiesi hyödyksi, joiden joukkoon toivon kerran armosi avulla kuuluvani. Sinä yksin tiedät, mikä minulle on parasta: sinä olet korkein valtias, tee mitä tahdot. Anna minulle, ota minulta, mutta saata tahtoni sopusointuun sinun tahtosi kanssa. Ja käyköön niin, että minä nöyränä ja täydellisesti alistuen, pyhässä luottamuksessa valmistaudun vastaanottamaan iankaikkisen kaitselmuksesesi määräyksiä ja yhtäläisesti kunnioittaen kaikkea, mikä tulee sinulta. (Pascal, Mietelmiä).


Ajan ilmiöistä