Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää

Uskonoppi
Johdanto
Raamattu perustana
Millainen on Jumala?
Millainen on ihminen?
Jeesuksen persoona
Jeesuksen työ
Pyhä Henki
Pelastuminen
Vaellus uskossa
Armonvälineet
Kirkko
Viimeiset tapahtumat
Kirjallisuutta ja liitteitä

Haku näiltä sivuilta

JOHDANTO

LÄHDE LÖYTÖRETKELLE

Tervetuloa löytöretkelle kristillisen uskomme syvien ja valtavien näköalojen äärelle! Niiden edessä olemme elämme loppuun asti todellisia löytöretkeilijöitä, jotka jatkuvasti huomaamme kuinka vähän ja kuinka sekavasti olemme ymmärtäneet Jumalan sanan ja hänen olemuksensa salaisuutta. Jäämme elämämme loppuun asti vain matkamiehiksi, niin keskeneräiksi ja usein jopa vääristyneesti näkeviksi.

Profetoimisemme on totisesti vajavaista (1 Kor 13:9). Mutta se olisi ahdistavaa, jos se lopulta osoittautuisikin valheelliseksi. Jostain matkan varrelta on jäänyt mieleeni Sören Kierkegaardin ajatus: "Elämme täällä murusista. Ajatuksemmekin ovat vain katkelmia. Tietomme on kappaletyötä ja töherrystä. Totuuksiin, peruslauselmiin, systeemeihin en yllä. Murusia, katkelmia, mielijohteita, päähänpistoja." Siksi sisimmästä nousee usein pyyntö: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38).


Samaan aikaan voimme kuitenkin sydämestämme todeta, ettei mikään ole ihmiselle sen suurenmoisempaa kuin edes aavistelen oppia tuntemaan Jumalan todellisuutta hänen sanassaan. Miten hyvin profeetta Hoosea aikoinaan sanoikaan: ”Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra: hänen nousunsa on varma kuin aamurusko, hän tulee meille kuin sade, kuin kevätsade, joka kostuttaa maan” (Hoosea 6:3 KR 38). Hoosean profetia sisältää varman lupauksen siitä, ettei meidän tarvitse hapuilla tyhjää, vaikka itse olemmekin tyhjiä ja tyhmiä. Herran läsnäolo kohtaa meidät kuin aamunkoitto pimeän yön jälkeen, kuin rutikuiva autiomaa saa elämää tuovan sateen. Joudumme kyllä usein myöntämään Jumalasta puhuessamme Jobin tavoin, että ”olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä” (Job 42:3). Kenties jossain elämämme vaiheessa kaikkien ahdistustemme ja pettymystemme keskellä voimme kuitenkin sanoa myös Jobin tavoin: ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa” (Job 42:5-6).


Kuinka totta ovatkaan Augustinuksen sanat tällaisesta matkamiehenä olemisesta: ”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni (Augustinus, Tunnustukset, 316).


On ollut suuri etuoikeus saada käyttää aikaa ja voimia kristillisen uskomme ydinsisällön selvittämiseen sekä itselle että edes joillekin lähimmäisille. Se on tehty siinä toivossa, että me yhdessä syttyisimme iloon ja kiitollisuuteen siitä uskosta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu. Miten hyvin Juudan kirjeen kirjoittaja kuvaakaan sitä tavoitetta, joka on ollut myös tämän löytöretkelle kutsujan mielessä: ”Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juuda 1:3).


Tämä tavoite sopii löytöretkellemme jo siksikin, että alun perin kirjamme syntyi lähetyskurssilaisten avuksi ja tueksi. Hehän opiskelevat lähteäkseen kohti maan ääriä. Heidän tavoitteenaan on saada olla mukana todistamassa mahdollisimman selvästi ja yksinkertaisesti Jeesuksen Kristuksen uskosta. Heidät on lähetetty siinä toivossa, että he saisivat nimenomaan todistaa, jos mahdollista sellaisille, jotka hyvin vähän tai eivät ollenkaan ole kuulleet omalla äidinkielellään evankeliumia Kristuksesta. Samalla he joutuvat kohtaamaan vilpittömiä lähimmäisiä, joilla on aivan toisensisältöinen usko. Se pakottaa selvittämään itselle keneen ja mihin me oikein uskomme. Itsestään selvyydet kaikkoavat. Ei olekaan helppoa olla aina valmiina antamaan selvää vastausta sellaiselle, joka kysyy, mihin meidän toivomme perustuu (1 Piet 3:15). Lähetystyöhön osallistuminen on jatkuvaa taistelua uskon puolesta niin omassa sisimmässä, kuin kotimaassa, kuin siinä uudessa ympäristössä, johon seurakunta lähettinsä lähettää.


Jokaisella, jonka elämäntyö liittyy tavalla tai toisella evankeliumin julistamiseen ja opettamiseen, kehittyy oma avainsanomansa ja muutamat perusasiat, joihin hän keskittyy. Juuri siinä hänelle totuus uskosta on kirkastunut erityisen polttavana. Ehkä siinä saattaa valo olla kirkkaimmillaan ja muut uskonelämän alueet ovat vähitellen himmenevää kehää. Juuri näihin perusasioihin julistajana ja opettajana palaa uudelleen ja uudelleen. Niistä hän itse elää ja niistä ammentaa julistukseensa innon. Niissä antaa ikään kuin parhaimman panoksensa. Kuulija tai lukija sen sijaan saattaa kokea, että aina tuo puhuu noista samoista asioista. Toisiin julistajiin verrattuna huomaa pian, että kysymys on nimenomaan valinnoista, tulkinnoista ja korostuksista. Eroavaisuus toisiin nähden koetaan usein intuitiivisesti.
Keskeisimmäksi itselleni on tullut Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen sovitustyö Golgatalla ja kysymys siitä uskosta, joka uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman (Room 4:5).


Koen olevani siis vieläkin pahan kerran keskeneräinen. Näin myös uskonnäkemykseni muotoilemisessa. Joitakin Jumalan totuuden sirpaleita ehkä olen löytänyt. Tärkeiin löydön lähde on ollut koko Raamattu, siis myös Vanha Testamentti. Kuinka hyviä löytöjä olenkaan tehnyt lukiessani muiden kirjoituksia uskomme sisällöstä. Huomaan, että he ovat sanoneet monet asiat paljon paremmin kuin koskaan itse pystyn sanomaan. Mielelläni olen heidän kirjoituksiaan lainannut. Kirjan lukija huomaa, että miltei jokaisella aukeamalle on Lutherin nimi ja usein on myös lainaus kirkkomme Tunnustuskirjoista. Tämä kirjan esivaiheessa käytin paljon apunani Carl-Fredrik Wislöffin kirjaa Minä tiedän keneen uskon ja Axel Valen-Sendstadin kirjaa Kristillinen dogmatiikka.


Olen kiitollinen Kylvävän koulutussihteerinä toimineelle Japanin lähetille, teologian maisteri Lea Lukalle. Hän on nähnyt vaivaa tämän kirjan saattamisessa painokuntoon. Ilman Perussanomien kustannuspäällikön Reijo Huuskosen toimitustyötä tästä olisi tullut mitään. Olen kiitollinen myös siitä, että Raamattuopisto ja Kylväjä ovat suostuneet julkaisemaan tämän oppikirjan. Erityisen kiitollinen olen kuitenkin puolisolleni Ritvalle siitä, että hän on jälleen kestänyt tietokoneruutuun tuijottavan miehensä selän näkemistä päivä päivän jälkeen ja joutunut toteamaan usein, ettei se edes kuule, mitä hänelle sanotaan, keskittyy sillä tavoin kirjoittamiseensa.
Armoahan tämä kaikki on ollut!

Olavi Peltola