Rovasti Olavi Peltolan kotisivut
Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää

Vanha Testamentti
Löytöretki VT:iin
1. Moos
2. Moos
3 - 5. Moos
Joosua-Ruut
1. Sam
2. Sam
1 - 2. Kun

Haku näiltä sivuilta

ENSIMMÄINEN JA TOINEN KUNINKAIDEN KIRJA

Olavi Peltola

 

HERRA ON AUTTANUT MINUT KAIKISTA VAIKEUKSISTA
Sanan sivu Kylväjä 4/2002

Voimmeko rehellisesti sanoa omasta elämästämme kuten Daavid sanoi elämänsä viime päivinä: ”Herra elää, hän, joka on auttanut minut kaikista vaikeuksista” (1 Kun 1:29)? Onko se totta? Mitä tarkoittaa Herran apu?

Daavidin suussa nämä sanat olivat kuin luja vakuutus, kuin vala. Hän aloittikin sanomalla; ”Niin totta kuin Herra elää”. Siinä hän käytti vanhan valan kaavaa ja samalla tunnusti uskonsa. Hän tunnusti, että tässä on se luja perusta, jonka varassa hänen koko elämänsä on ollut. Tähän luottaen hän lupasi tehdä nytkin sen, mikä hänen oli tehtävä.

Daavidin uskontunnustus sisältää varmuuden Herrasta, joka elää ja toimii. On suuri lahja uskoa sellaiseen Jumalaan, joka on todellinen Herra. Silloin kaikki elämänkohtalot ja kaikki tapahtumat ovat hänen vallassaan. Kaikkivaltiaana hän ohjaa kaiken ja toteuttaa omaa suunnitelmaansa. Minun tehtäväni on aina ja kaikessa luottaa häneen Herrana, joka elää. Se, että Herra elää, merkitsee myös varmuutta, että hän kuulee huutoni ja hän voi aina auttaa.

Miten Herra auttaa? Hän auttaa antamalla sisimpääni uskon, rohkeuden ja toivon hengen.

Herra ei auta sillä tavoin, että hän varjelisi raskailta elämänkohtaloilta. Daavidkin joutui kokemaan todella kovaa elämänsä varrella. Hän joutui usein kuoleman kanssa kasvokkain. Hän koki kodittomuuden tuskat ja joutui paljon harhailemaan. Vihamiehet monta kertaa yrittivät tuhota hänet. Hänen vihollisikseen tulivat hänen omat lapsensa. Hänen oli paettava suin päin kodistaan kuolema kintereillään. Hän joutui itkemään hillittömästi poikansa väkivaltaista kuolemaa.

Omalla tavallaan hän joutui kokemaan samaa kuin apostoli Paavali tuhat vuotta myöhemmin salliessaan Herran toteuttaa oma tahtoaan elämässään: ”Monesti olen ollut kuolemanvaarassa.” ”Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa” (2 Kor 11:23, 26-27). Kukapa meistä sanoisi tällaista elämää Jumalan johdatukseksi, siunaukseksi ja avuksi.

Herran apu ja siunaus onkin siinä, että Daavidin ja Paavalin tavoin kaikissa elämän vaiheissa ja kohtaloissa säilytän ensinnäkin uskon Herraan, joka elää ja on kaikkivaltias. Säilytän uskon siihen, ettei mikään ole Herralle mahdotonta toteuttaa. Ja ennen kaikkea uskon siihen, että hän on minunkin Herrani ja Jumalani, jonka turviin aina saan paeta.

Herran apu on myös siinä, että hän antaa rohkeuden kestää mielettömiltäkin tuntuvien elämänkohtaloiden heittelyä. Rohkeus karkottaa masennuksen ja toivottomuuden tunteet. Mieluimmin tuhoudun pää pystyässä kuin lamaantuneena enkä enää pelkää tappioita eikä häviötä.

Toivo taas antaa valoisan mielen tulevaisuutta ajatellessani. Aikanaan kaikki selviää ja kaikki ongelmat saavat ratkaisun. Jumala vie asiansa hyvään päätökseen myös minun elämässäni, niin että voin sydämestäni sanoa: ”Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat (Ps 71:20)..

Alkukielen sana, joka nykyisessä Raamatussa on käännetty sanalla auttaa ja vanhassa pelastaa, tarkoittaa alunperin lunastaa, ostaa vapaaksi. Elävä Herra vapauttaa aikanaan kaikista ahdistuksista, mutta vapauttaa myös menneisyyden raskaista muistoista. Meidän ei tarvitse joutua niiden kahlitsemiksi.

Totisesti Herra elää ja hän auttaa minut kaikista vaikeuksistani ja pelastaa kaikesta hädästä antaen uskon, rohkeuden ja toivon! Siksi ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val 3:22).

 

HALUATKO MENESTYÄ?
Sanan sivu Kylväjä 5/2002

Kun kohtaamme jonkun kuuluisan ja hyvin menestyneen ihmisen, todennäköisesti sisimmässämme liikahtaa jotain. Jokin meissä nauttii tästä kohtaamisesta. Ainakin haluamme katsella tarkasti.

Tänään Raamattu vie meidät erään valtavan menestyksen kokeneen ihmisen seuraan. Hänestä ja hänen elämäntyöstään kerrotaan paljonkin (1 Kun 1:1-11; 2 Aik 1-10).

Saamme oikein herkutella tämän ihmisen maineen ja rikkauden loistossa ja ihailla hänen terävää älyään. Hänen ansiostaan sanottiin maan pääkaupungin olevan niin vauras, että siellä oli hopeaa ja kultaa runsaasti kuin kiviä (2 Aik 1:15). Ja hänellä oli ymmärrystä niin kuin on meren rannalla hiekkaa (5:9). Jeesuskin ylisti hänen loistoaan (Matt 6:29) ja viisauttaan (Matt 12:42). Mihin hän vain ryhtyi, siinä hän myös menestyi. Hänen rakennustyönsä olivat suurenmoisia ja julistivat hänen kunniaansa vuosisatoja. Hän saavutti kaiken, mitä ihminen vain voi toivoa saavuttavansa (Saarn 2:10).

Toki hän sai menestyksestään kiittää isäänsä ja äitiänsä. Ilman heitä ja heidän pohjustustyötään ei hänestä olisi tullut tällaista menestyjää. Äiti rohkealla toiminnallaan pelasti hänen henkensä (1 Kun 1:12). Isä taas rakensi valtakoneiston, jonka johtoon hän pääsi. Isä oli myös koonnut suuren määrän varallisuutta.

Raamattu ei kuitenkaan jätä meitä vain ihailemaan tämän ihmisen elämän ulkonaista loistoa, vaan paljastaa jotain tärkeää hänen sydämestään. Raamatun mukaan oleellista elämässä ei ole menestys, ei rikkaus eikä valta. Ne katoavat hetkessä. Salomonin Sananlaskut opettaakaan rukoilemaan: ”Kahta minä sinulta pyydän - niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: "Mikä on Herra?" Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan” (San 30:7-9). Oleellisinta on se, mitä ihmisen sydämessä on ja se, mihin hän kiinnittää sydämensä – vilpittömyys, totuudellisuus ja Jumalan nimen kunnioittaminen.

Raamattu kertoo eräästä herkästä tilanteesta hänen elämässään. Hänelle ilmestyi unessa Herra ja antoi hänelle mahdollisuuden pyytää mitä hän vain haluaisi (1 Kun 3:5-14). Kaikkivaltias tarjoaa minun käyttööni hetkeksi kaikkivaltiutensa. Mitä todella sydämeni syvyydessä pyydän?

Vastauksessaan Jumalalle Salomo ensin palautti mieleensä isänsä esimerkin. Daavid oli ollut kaikista lankeemuksistaan huolimatta vilpitön ja uskollisesti vaeltanut Jumalan tietä. Jumalan laupeus ja suosio oli säilynyt runsaana isän elämän loppuun asti. Hänen isänsä oli ollut vanhurskas (3:6, KR 38).

Nyt Salomo nöyrästi tunnusti olevansa vain nuori poika, joka ei tiedä minne mennä, mitä tehdä (3:7). Hän ei pyydä pitkää ikää, ei terveyttä, ei rikkautta eikä vastustajien voittamista. Hän pyytää vain ymmärtäväistä sydäntä, jotta hän osaisi erottaa hyvän pahasta ja täyttää sen palvelutehtävän, jonka hän oli Herralta saanut (3:9, vrt. Hepr 5:14; Apt 20:24).

Kaikki muu, mitä Herra antoi hänelle hänen elämänsä aikana olikin toisarvoista tämän rinnalla. Hänen kohdallaan se muu oli ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Jonkun toisen kohdalla taas vastustusta, tappioita ja maineettomuutta. Meillä kaikilla ei ole samanlainen ulkonainen osa tässä elämässä. Mutta jokaisella sydämen suhde Herraan ja hänen antamaansa palveluunsa ratkaisee kaiken. ”Anna siksi minulle ymmärtäväinen sydän!”


JUMALAN MIELEN MUKAINEN RUKOUS
Sanan sivu Kylväjä 7/2002

Voimme hyvällä omallatunnolla sivuuttaa Ensimmäisen Kuningasten kirjan luvut 4-7. Niissä kerrotaan yksityiskohtaisesti kuningas Salomon virkamiehistä, rikkaudesta, temppelin rakentamisesta ja sen sisustuksesta. Sitä huolellisemmin kannattaa kuitenkin syventyä jatkossa olevaan Salomon puheeseen ja rukoukseen (1 Kun 8:14-61). Siinä opetetaan meille jotain aivan keskeistä raamatullisen rukouksen salaisuudesta ja siitä, mitä sisältää Jumalan mielen mukainen rukous.

Todellinen rukous perustuu Jumalan antamaan sanaan (1 Kun 8:20) ja lupaukseen (8:15). Ensimmäisenä on Jumalan sana ja lupaus ja sen kaikuna meidän rukouksemme (8:24, 26)! Tämä rukous pukee sanaan turvautumisen muotoon: ”Herra täytäthän vielä senkin, minkä lupasit… kun sanoit… Käyköön toteen myös tämä lupaus, jonka lausuit” (8:25, 26)! Koko rukous päättyy siihen, että vielä kerran vedotaan Jumalan lupaukseen: ”Niin kuin olit luvannut… Herra minun Jumalani” (8:53)!

Rukouksessa on aina kysymys myös meidän sydämestämme. Rukouksen johdannossa puhutaan siitä, että jokin asia on sydäntä lähellä ja että sitä halutaan kaikesta sydämestä (1 Kun 8:17, 18). Meidänkin tulee kääntyä koko sydämestämme ja sielustamme Herran puoleen (8:48). Se miellyttää Jumalaa. Siksi meidän ei tule lähestyä Jumalaa vain huulillamme ja muodollisesti. Salomo rukoilee: ”Herra, minun Jumalani! Käänny… palvelijasi puoleen ja kuule nöyrä pyyntöni, kun nyt hartaasti rukoilen sinun edessäsi” (8:28).

Jumala tuntee ja tutkii sydämemme (1 Kun 8:39). Hän etsii vilpitöntä sydäntä (8:23). Sellainen sydän on vilpitön, joka näkee ja myöntää, ettei pysty olemaan vilpitön eikä kokosydäminen ja joka hätääntyy omasta puolinaisuudestaan. Emme voi lähestyä pyhää Jumalaa tiedostamatta, ettei ”ole ihmistä, joka ei syntiä tee” (8:46). Lähestymme Jumalaa joka kerta vain syntisinä. Tämänkin mallirukouksen syvimmäksi ja todellisimmaksi rukousasenteeksi Jumalan edessä tulee synnintunnustus: ”Olemme tehneet väärin, olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan” (1 Kun 8:47). Synnintunto onkin täällä alhaalla Jumalan kansan todellisin tuntomerkki. Siinä on aidon ja nöyrän rukouksen perussisältö (8:28). Se on se ilma, jota rukous hengittää pysyäkseen hengissä.

Siksi emme ihmettele, että tässäkin julkisessa juhlarukouksessa vähän väliä toistuvat sanat: ”Kuule ja anna anteeksi” (1 Kun 8:30)! ”Anna anteeksi synnit” (34). ”Anna anteeksi synti” (36). ”Anna anteeksi” (39). ”Anna synnit anteeksi” (50). Näissä sanoissa sykkii rukouksen sydänlyönnit. Juuri tämän Jumalaa lähestyvän ihmisen sydämen syvimmän pyynnön Jeesus sisällytti Isä meidän rukoukseen!

Salomon rukouksessa lähestytään Jumalaa kääntyneenä ”tätä paikka” – temppeliä – kohti (1 Kun 8:30, 35, 38, 42, 44, 48). Temppeli oli silloin se ainoa paikka maailmassa, missä ihmisen synnit sovitettiin uhrikaritsan verellä. Meille se paikka on Golgatan risti ja ristillä riippuva Herra. ”Katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään” (Hepr 12:2). Me lähestymme Jumalaa Jeesuksen Kristuksen nimessä ja luotamme siihen, että hän silloin joka kertaa kuulee meitä ja vastaa ajallaan ja tavallaan. Hän kuulee silloinkin, vaikka koemme hänen vihastuneen meihin ja jättävän meidät ahdistusten ja vaikeuksien ”armoille” (1 Kun 8:46).

Mallirukouksemme sisältää myös sydämen tunnustuksen Jumalan suuruudesta, jolle taivasten taivaatkaan eivät ole kyllin avarat (1 Kun 8:27). Rukous alkaa uskontunnustuksella: "Herra, Israelin Jumala! Ei ole sinun kaltaistasi jumalaa, ei ylhäällä taivaassa eikä alhaalla maan päällä. Sinä pidät voimassa liiton ja osoitat rakkautta” (1 Kun 8:23). Näin suuren, luotettavan ja rakastavan Jumalan luo on aina hyvä mennä ja turvautua yksin häneen.

 

RATKAISEVAA ON SYDÄMEN USKOLLISUUS HERRALLE
Sanan sivu Kylväjä 8/2002

Mikä viekoittelee sydämemme pois Herran ja hänen sanansa luota? Raamattu kertoo, että Salomon elämässä viekoittelijoina olivat toiset ihmiset: ”Salomon vanhuuden päivinä vaimot viekoittelivat hänen sydämensä eikä hän ollut enää täydestä sydämestään uskollinen Herralle, Jumalalleen” (1 Kun 11:4). On ahdistavaa, että tämä hänen vieraantumisensa Herrasta tapahtui vanhuuden päivinä. Olisi luullut, että ihminen vanhetessaan tajuaa entistä selvemmin kuinka kaikki ajallinen on katoavaa eikä siitä ole todelliseksi turvaksi eikä avuksi. Ehkä vanhetessaan ihminen voi tulla myös vaarallisen suvaitsevaiseksi uskontojen moninaisuuden edessä.

Tuskin ainoa syy uskottomuuteen olivat toiset ihmiset. Ehkä Salomo tuli liian viisaaksi, rikkaaksi ja hyvinvoivaksi myös omissa silmissään. Hän oli onnistunut ja menestynyt kaikessa, mihin hän oli ryhtynyt. Hän oli saanut suuria aikaan. Hänen käsiensä jälki oli näkyvää. Hän sai yhä vain lisää ja lisää hyvyyttä. Häntä kehuttiin ja hänen erinomaisuuttaan suitsutettiin. Se sokaisi hänet. Itsekritiikki sammui. Hänestä oli tullut liian onnistunut ja hyvä ihminen.

Tiedämme myös, että valta turmelee aina. Ei ole niin vähäistä valtaa, etteikö jo olisi väärinkäyttöä. Salomo sai liian suuren vallan liian monen ihmisen elämässä. Hän ei enää nähnyt omaa haurauttaan ja huonouttaan. Hän ei tajunnut omia rajojaan. Arka tunto Herran sanan edessä katosi. Hänellä oli varaa tehdä juuri niin kuin hän itse hyväksi näki.

Kuitenkin Salomo oli rukoillut nuoruudessaan: ”Anna minulle ymmärtäväinen sydän, jotta …. erottaisin hyvän pahasta" (1 Kun 3:9). Kansaa hän pystyi hallitsemaan viisaudellaan, mutta ei hallinnut omaa sydäntään ja omia intohimojaan. Kuitenkin hän oli saanut erinomaiset lähtökohdat elää Jumalan sanalle uskollista elämää. Herra oli kaksi kertaa ilmestynyt hänelle. Hänellä oli ollut mitä läheisin yhteys Herraan.

Salomo oli rukouksessaan tunnustanut, ettei ole ihmistä, joka ei syntiä tee. Hän oli rukoillut itse ja opettanut muitakin rukoilemaan anteeksiantamusta. Vanhetessaan hän ei ollut enää syntinen. Hän oli tullut kovaksi ja varmaksi luottaessaan omiin kykyihinsä ja omiin aikaansaannoksiinsa.

Vaikka Herra nuhteli häntä, niin Raamattu ei kerro, että hän olisi millään tavoin katunut uskottomuuttaan Herraa kohtaan. Hän ei tunnustanut kuten hänen isänsä: ”Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset” (Ps 51:5-6). Eihän niin loistavasti menestynyt ja suurenmoinen ihminen kuin Salomo voinut kokea, että hänelle oli mitään syytä katumusrukoukseen. Jumalahan oli siunannut häntä juuri tällaisena aivan ihmeellisellä tavalla.

Uskollisuus Herra kohtaan tulee näkyviin siinä, että on jatkuvasti asiaa Herralle. Silloin näkee suurena omat heikkoutensa, suree niitä ja on pakko pyytää Herralta armoa ja anteeksiantamusta. Silloin emme voi turvata itseemme, kehenkään toiseen ihmiseen. Vain Herra on elämämme perustus ja hänen verensä on ainoa ja todellinen turvamme.

Mekin saatamme itse sitä huomaamatta luisua pois herkästä suhteesta Herraan. Enää Herra ei ole tärkein eikä ensimmäinen elämässämme. Olemme tulleet itseriittoisiksi. Arkielämän jatkuva meno sammuttaa sydämemme ikävän Herran puoleen. Emme viitsi, emme jaksa. On jotain kiireellisempää ja tärkeämpää. Olemme kyllääntyneitä siihen, että hengellisen elämän hoito on aina saamaa synnin tunnustamista ja armon ikävöimistä.

Jumalan sana pysähdyttää meidät tutkimaan omaa tilaamme. Sana haluaa myös kirkastaa meille Kristuksen ja näin valaista sydämemme. Sana kutsuu meitä sydämestämme tunnustamaan etiopialaisen hoviherran tavoin: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika” (Apt 8:37). Jos tähän uskoon ja tunnustukseen voimme tänään yhtyä, me olemme silloin uskollisia Herraa kohtaan. Silloin hän on myös sanova ratkaisevat sanat: ”Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!” (Matt 25:21).

 

JUMALAN VALTAKUNTA TULEE
Sanan sivu Kylväjä 9/2002

Kun luemme VT:n Kuninkaiden kirjoja ja Aikakirjoja, luemme kuvauksia Jumalan valtakunnan toteutumisen ulkonaisista puitteista. Jumalan valtakunta ei tullut noissa poliittisissa tai sotilaallisissa tapahtumissa. Mutta Jumalan valtakunta oli, jos oli, niissä ihmisissä, jotka elivät ja kokivat nuo Raamatussa kerrotut tapahtumat.

Jumalan valtakunta ei tullut silloin eikä tule vielä nytkään näkyvällä tavalla. Kuitenkaan se ei ole irti ajallisen elämän näkyvistä muodoista, tapahtumista ja henkilöistä. Jeesuksen mukaan ei voida sanoa: ”Katso, täällä se on, tahi: Tuolla; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä” (Luuk 17:21, KR 38). Se on ihmisten sydämissä olevaa Jumalan hallintavaltaa. Siksi se tulee näkyviin ulkonaisessa elämänvaelluksessa, ihmisen sanoissa, valinnoissa ja teoissa.

Jumalan valtakunnan juuri on ihmisen sydämessä ja sen hedelmä elämänvaelluksessa. Jos hedelmä on pilaantunut, vikaa on etsittävä juuresta, sydämestä.

Jumalan valtakunta ei voinut toteutua ihmisten sydämissä ilman näitä ulkonaisia raameja. Temppelillä pappeineen, kuninkailla yhteiskunnallisine päätöksineen ja profeetoilla Herralta saatuine sanoineen oli kullakin omaa tehtävänsä Jumalan valtakunnan tulemisen valmistamisessa.

Kuningasten kirjan alkuosa kertoo, miten huikeasti menestyneen Salomon sydän harhaantui. Hän näytti voittaneen omakseen koko maailman, mutta sai vahingon sielullensa. Rakkaus sitoi hänet sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka viekoittelivat hänen sydämensä. Suvaitsevaisuus johtikin uskottomuuteen Herraa kohtaan. Kumartaessaan rakkaittensa mieliksi Astartea, Kemosista ja Milkomia, hän hylkäsi Herran eikä enää vaeltanut Herran teitä (1 Kun 11:33).

Taistelu rakkauden ja luottamuksen kohteesta jatkui seuraavienkin sukupolvien uskovien elämässä. Raamattu toteaa karusti, että he ”tekivät sitä, mikä on väärää Herran silmissä. Synninteollaan he vihastuttivat Herran vielä pahemmin kuin heidän isänsä” (1 Kun 14:22). Miksi onkaan niin vaikea seurata Herraa ja pitää kunniassa hänen liittoaan (1 Kun 11:11).

Salomon pojassa Rehabeamissa paljastuu ihmisen kovasydämisyys ja ylpeys. Vaikka valtakunnan hajoamisen syynä oli isän lankeemus, niin ei pojankaan sydän taipunut Herran mielen mukaan. Hovissa kasvaneitten nuorten neuvomana hän vastasi kovin sanoin kansalle. Hän ei välittänyt vanhojen neuvosta (1 Kun 12:13-14). Hän halusi sitoutua nuoruuteen ja tulevaisuuteen. Kaikki hajosi kuitenkin hänen käsissään. Ihmisiä ei voida hallita, jolleivät ihmiset suostu tai alistu (12:16).

Raamattu antaa meillekin ainakin kolme eri opetusta tuosta tuskaisesta hajaannuksesta.

Herra toteuttaa sanaansa silloinkin, kun me ihmisinä teemme omia tyhmältä näyttäviä päätöksiä: ”Herra ohjasi hänet tekemään näin pannakseen täytäntöön sanansa” (1 Kun 12:15). Jo Salomo oli tämän todennut: ”Minkä suusi puhui, sen kätesi teki” (8:24). Totisesti ”äkkiä ja lopullisesti on Herra toteuttava sanansa maan päällä” (Room 9:28). Tällä kertaa Jumalan sanan toteutuminen merkitsi tappioita ja hajaannusta.

Toiseksi kaikki se, mitä on tapahtunut elämässämme – olkoon se kuinka vaikeaa tahansa – on tapahtunut Herran tahdosta. Herra sanoi silloin ja sanoo tänäänkin: ”Se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut minun tahdostani” (1 Kun 12:24). Onko näin silloinkin, kun koemme, että olemme toimineet väärin ja luonteemme heikkouksien tähden aiheuttaneet paljon pahaa? Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, että ”Korkeimman suusta lähtee paha ja hyvä” (Val 3:38). Miten Joosef sanoikaan: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua” (1 Moos 50:20)?

Herran tahdon toteutuminen voi olla meille tuskaisen kovaa. Se nöyryyttää meitä syvästi. Mutta olkoon meillä rohkeutta luottaa Jumalan armoon silloinkin, kun hän riisuu. Herra sanoi: ”Minä nöyryytän”. Mutta hän jatkoi ihmeellisesti: ”En kuitenkaan ainaisesti” (1 Kun 11:39). Saamme luottaa myös jälkimmäiseen Herran sanaan. Se sisältää suurenmoisen armolupauksen. Tuskaisinkin Herran kuritus menee aikanaan ohitse. Mustien pilvien keskeltä alkaa loistaa kirkas aurinko. ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.”

 

USKOVA OMILLA TEILLÄÄN
Sanan sivu Kylväjä 10/2002

Vanhassa testamentissa on monia kuvauksia Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta ja siitä millä tavalla ihmiset asennoituivat saamaansa Herran sanaan. Mieluimmin luemme sellaisten VT:n henkilöiden elämänkertaa, joiden suhde Jumalaan oli aito ja joita Jumala käytti työaseenaan.

Kohtaamme siellä kuitenkin monia sellaisia, joissa tulee näkyviin ihmisen kapina Jumalaa vastaan ja halu elää riippumattomana Jumalan ilmoituksesta. He olivat ihmisiä, jotka uskoivat Jumalaan omilla ehdoillaan.

Eräs tällainen oman tien vaeltaja oli Jerobeam. Jerobeam tunsi Jumalan sanan. Hän tiesi, miten ihmisen tulee lähestyä Jumalaa, miten uskoa ja rukoilla. Mutta ei hän siitä välittänyt. Hän oli itsensä luoman uskonnäkemyksen vallassa ja oli varma uskossaan. Sen hän koki sopivan hänelle ja se ohjasi häntä. Hän halusi elää sellaisessa uskossa, joka ei ollut kaikessa sidottu yksin Jumalan sanaan.

Nuoruudessaan hän oli omakohtaisesti kohdannut Herran sanan. Herra oli hänet kutsunut ja antanut hänelle tehtävän (1 Kun 11:31, 35, 37). Herra oli jopa luvannut olla hänen kanssaan (11:38). Hän näki kuinka Herra toteutti sanansa hänen elämässään. Hän tiesi kokemuksesta, että Herran sanaan saattoi todella luottaa (12:15). Hän oli jopa kokenut Herran armahtamisen ja parantunut ihmeen kautta (13:6). Mutta hän ei kuitenkaan seurannut Herraa vaan omaa järkeään ja omia näkemyksiään (12:26, 28). Hän antoi ihmispelolle vallan (12:27). Hänelle tärkeintä oli itsensä vahvistaminen ja oman asemansa säilyttäminen. Usko Jumalaan merkitsi hänelle vain itsensä ja hänen omaan näkemyksensä toteuttamista.

Hän oli sielullisuuden hengen vallassa oleva uskova. Hän oli uskova oman sydämensä voimasta (Hes 13:17, KR 38 ). Hän edusti samaa näkemystä kuin moni aikamme ihminen: Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en sellaiseen, mitä kristillinen kirkko Raamatun pohjalta opettaa. Hän on myös esimerkki uskovasta, jonka uskoa ohjaa hänet ovat tunteensa. Hän ei halunnut olla sidottuna Jumalan sanaan. Hän koki olevansa suorassa ja välittömässä yhteydessä Jumalaan ja saattoi siksi toimia niin kuin toimi (1 Kun 12:28).

Vaikka Herran lähettämä Jumalan mies nuhteli häntä väärän tien kulkijaksi, hän ei siitä välittänyt. Ei edes silloinkaan, kun hän sai varoittavan merkin (1 Kun 13:1,3). Raamattu vain toteaa karusti: ”Tämänkään jälkeen Jerobeam ei kääntynyt takaisin väärältä tieltään” (13:33). Ei edes sekään pysäyttänyt häntä, että hänen poikansa sairastui ja kuoli (14:1,12). Hän ei halunnut seurata Herraa kaikesta sydämestään (14:8). Hän teki syntiä ja johdatti toisetkin tekemään syntiä (14:16). Siksi "se päivä on tuleva, ja tuho on jo alullaan” (16:14) ja silloin ”minä lakaisen pois Jerobeamin suvun, niin kuin lanta lakaistaan pois viimeistä kokkaretta myöten” (14:10). Kauhistuttava oli Jumalan tuomio. Se toteutui kirjaimellisesti. Raamattu vain toteaa lopuksi: ”Näin kävi toteen se, minkä Herra oli ilmoittanut palvelijansa, silolaisen Ahian, suulla” (15:29).

Mutta eikö mistään löydy evankeliumia, hyvää uutista Jerobeamin elämänkertaa lukiessamme? Eikö se ollut armoa, että Herra sanoi hänelle viiteen kertaan hänen ollessaan vielä nuori: Minä annan sinulle (1 Kun 11:31, 35, 37, 38)? Jumalan lupaama lahja oli huikaisevan suuri tuolle Serua nimisen lesken pojalle. Jumala myös täytti ihmeellisen lupauksensa. Tähän Jumalan lahjaan perustui koko hänen elämänsä. Hänestä tuli pohjoisen valtion, Israelin kuningas. Mutta Raamattu kertoo rehellisesti, että hän käytti saamansa lahjan väärin (14:8) Hän ei uskonut Herraa eikä sydämestään seurannut häntä. Epäuskonsa vallassa hän heitti Herran selkänsä taakse (14:9).

Jerobeam on meille vakava varoitus, ettemme kaikista saamistamme Jumalan lahjoista huolimatta antaisi epäuskon vallata sydäntämme.

 

HERRAN SANAN VALAISEMINA
Sanan sivu Kylväjä 11/2002

Parasta joulun viettoa on kaiketi se, että avaamme Raamattumme ja luemme sitä. Hyvä on kerrata niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin sivuilta jouluun liittyvät tapahtumat. Kutsun sinua kuitenkin Ensimmäisen kuninkaiden kirjan ääreen (1 Kun 15:25-16:34). Siinä jälleen paljastuu, mikä on Jumalan silmissä kaikkein tärkeintä niiden elämässä, joita hän haluaa johdattaa.

Jokainen tässä jaksossa mainittu ihminen kohtasi tavalla tai toisella Herran sanan (1 Kun 16:1). Herra sana saattoi olla ”ankara sana” (16:7). Sitä ei ollut helppo kuulla eikä taipua sen alla. Joka tapauksessa heidän elämässään ”kävi toteen se, minkä Herra oli ilmoittanut” (15:28). ”Tapahtui sen mukaisesti” (16:33). Eivät he päässeet pakoon sitä, mitä ”Herra oli sanonut” (1 Kun 16:12). Herran sana hallitsi heidän elämäänsä joko armoksi tai tuomioksi. Heidän kohdallaan sana oli tuomioksi, koska he eivät siitä välittäneet. Näin siitäkin huolimatta, vaikka Herra oli eräänkin heistä ihmeellisellä tavalla nostanut tomusta (16:2). Kuitenkaan hänestä ei tullut oikean tien kulkijaa.

Herran sanasta ja hänen armoteoistaan huolimatta jokainen tässä kuvattu henkilö teki jatkuvasti sitä, mikä oli väärää Herran silmissä. Se oli oleellisinta heidän elämässään ihmisinä. Se määräsi heidän elämänsä kohtalon (1 Kun 15:26, 30, 34; 16:13). Kaiken lisäksi he eivät vain itse kulkeneet väärää tietä, vaan johdattivat toisiakin synnintekoon (15:26, 30: 16:2, 13). Eräistä heistä sanotaan suoraan, että he tekivät syntiä ja sitä, mikä on väärää Herran silmissä enemmän kuin kukaan heidän edeltäjistään. Tällaisia olivat Samarian kaupungin perustaja Omri ja hänen poikansa Ahab (16:25, 30).

Synneistä ei puhuta vain yleisesti, vaan jokaisen esiin tulevan ihmisen nimi mainitaan ja joka kerta myös itse synti. Heidän elämässään synti oli ennen kaikkea rikos ensimmäistä käskyä vastaan. Jumala ei ollut heidän elämässään tärkein eikä ainoa ja todellinen Jumala. Tämän synnin tajuaminen on meillekin erittäin vaikeaa. Meidän Jumalamme on se, johon turvaamme ja luotamme ja miltä etsimme vastausta elämämme syvimpiin kysymyksiin. Mihin sydämemme on kiintynyt yli kaiken, se on Jumalamme. Sydämemme usko määrittelee meille Jumalan, ei älyllinen vakuuttuneisuutemme. Uskommeko kaikessa todella Abrahamin,. Iisakin ja Jaakobin Jumalaan ja Herran Jeesuksen Kristuksen Isään?.

Raamattu sanoo suoraan, mitä synnin tekeminen tuo mukanaan. Se vihastuttaa Herran (1 Kun 15:30). ”Näiden syntien vuoksi on vihani herännyt” (16:2).”He olivat herättäneet Herran, Israelin Jumalan, vihan”.(16:13, 26). Ahabista jopa sanotaan, että hän ”herätti Herran, Israelin Jumalan, vihan pahemmin kuin yksikään Israelin kuningas ennen häntä” (16:33). Meidän ei ole helppo suostua uskomaan, että synneillämme herätämme Jumalan vihan. Emme halua kuulla Herran ankaraa sanaa. Mutta Jumalan viha ei ole koskaan pahuutta, vaan puhtautta, ei kaoottisuutta, vaan kaiken paikoilleen asettamista. Se on puhtauden vastavaikutusta likaiseen ja saastaiseen. Se on erehtymättömän oikeuden vastavaikutusta kaikkeen vääryyteen. Se on meille elämäksi, jos taivumme sen alle ja olemme hiljaa.

Jumalan laupeus tuli esiin hänen kärsivällisyydessään. Hän sanallaan nuhteli ja varoitti. Hän odotti. Herra antoi jokaiselle mahdollisuuden muuttaa elämänsä suuntaa. Vasta sitten tuli tilinteon aika. Kaikki he olivat vastuullisia teoistaan ja olivat tietoisia siitä, mihin se tie johti, jota he kulkivat. Siksi se mitä heille tapahtui, tapahtui heidän syntiensä vuoksi (16:13.18). Jälkeenpäin todetaan, että kävi toteen se, minkä Herra oli ilmoittanut palvelijansa suulla (15:30; 16:12). Jos turvaudumme Herran armon sanaan, se käy myös toteen ja voittaa Herran vihan ja tuomion sanan.

 


TIE KARITSAN ASKELISSA
Sanan sivu Kylväjä 1/2003

Profeetta Elia oli Jumalan valittu ase. Ehkäpä olemme joskus – ainakin salaa – toivoneet olevamme tuollaisia valittuja aseita, joiden sanan voimaa kansojen johtajatkin vapisevat. Elia saattoi sanoa, ettei tule sadetta ”muutoin kuin minun sanani voimasta" (1 Kun 17:1). Viranomaiset eivät kyenneet häntä millään mahtikeinolla pidättämään (18:10). Elia sanoi myös Sarpatin leskelle voimasanat: ”Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo” (17:14). Ne eivät ehtyneet. Kun Elia rukoili Herraa, lesken pieni poika virkosi eloon (17:22). Tämä Jumalan ihmemies teki jatkossakin suuria tekoja ja lopulta hänet jopa temmattiin taivaaseen ilman kuolemaa (2 Kun 2:11).

Mutta Kristus otettiin kiinni. Hän oli valtaa pitävien edessä kurja, orjantappuroilla revitty rikollinen. Hän oli kuin teuraaksi vietävä Karitsa, jota kenenkään ei tarvinnut pelätä. Hän voitti kärsimällä.

Uskovan esikuva ei ole voimakas ja voittoisa Elia, vaan hän seuraa Kristusta ristiänsä kantaen. Siksi hänkin usein kokee itsensä Vapahtajansa tavoin heikoksi ja huomaa olevansa tässä maailmassa valtaa pitävien edessä avuton. Uskovakin on kuin karitsa, joka viedään teuraaksi (Room 8:36).

Raamatussa kohtaamme kuitenkin kaksi aivan erilaista Jumalan lapsen esikuvaa. Toinen on menestyvän voimaihmisen esikuva kuten Elia. Hän tekee suuria tekoja Jumalan nimessä. Sellainen oli Mooses taistellessaan faraota vastaan. Sellainen oli Joosua johtaessaan kansansa Luvattuun maahan. Sellainen oli Simpson filistealaisten keskellä ja David luodessaan Israelin vastakuntaa. Heprealaiskirje kertoo tällaisista uskonsankareista, jotka kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen jo tässä elämässä (Hepr 11:33-34).

Sama kirje puhuu myös sellaisista uskonsankareista, joiden osana oli harhailu, puutteen kärsiminen, ahdistettuna ja pilkattuna oleminen ja lopulta jopa väkivaltainen kuolema (Hepr 11:36-38). Tämä jälkimmäinen tie oli Karitsan tie. Se on meidänkin tiemme. Ja vaikka tie Karitsan askelissa on vaikea omalle itsekkäälle minällemme, se on kuitenkin ainoa oikea tie tässä ajassa. Tästä huolimatta näyttää siltä kuin joillekin uskoville annettaisiin menestyvän voimaihmisen elämä täynnä voittoja. Emme ymmärrä, miksi on näin. Olemme neuvottomia ja koetamme välttää vertailua.

Oli oma elämämme kuinka vaikeaa tahansa ja vaikka siinä omasta mielestämme ei olisi tullut millään tavoin näkyviin Jumalan voimateot, niin joka tapauksessa aina saamme pitää kiinni Jumalan armon lupauksista. Valitusvirren tekijä toteaa paljon kärsineensä ja senkin, ettei Jumala ole kuullut hänen rukoustaan, vaan vienyt häneltä jopa toivon (Val 3:1, 8,18). Tästä kaikesta huolimatta hän toteaa: ”Kuitenkin minä toivon ja odotan.” ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan” (Val 3:2, 22). Tästä mekin saamme pitää kiinni loppuun asti!

 

KAUHISTUTTAVA SYYLLISYYDENTUNNE
Sanan sivu Kylväjä 2/2003

Elian mahtavien elämänvaiheitten keskellä on Pyhä Henki säilyttänyt meille erään äidin tuskaisen parahduksen.

Tämä nainen oli niin rutiköyhä, ettei hänellä ollut muuta kuin kourallinen jauhoja ja vähän öljyä yhtä ateriaa varten. Hän oli jo valmistautunut siihen, että hänen poikansa ja hänen itsensä oli viimeisen aterian jälkeen näännyttävä nälkään. Silloin tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Jumala lähetti hänen elätettäväkseen miehen – Elian. Elialle Jumala oli sanonut: ”Minä olen käskenyt erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolta” (1 Kun. 17:9). Mieletön Jumalan käsky leskelle, joka ei kyennyt pitämään huolta edes omasta lapsestaan. Mutta Jumala tunsi tilanteen ja antoi jokapäiväisen leivän kaikille kolmelle. Palvelualtis äiti sai lahjaksi elämän itselleen ja pojalleen.

Mutta miksi äiti joutuikaan uuteen kauhistuttavaan ahdistukseen? Hänen ainoa lapsensa sairastui. Miksi tuo hänen luonaan asuva Jumalan mies ei heti rukoillut hänen lastaan terveeksi? Oliko Elia sittenkään mikään Jumalan mies? Lapsen sairaus paheni ja lopulta lapsi kuoli äitinsä syliin eikä apua tullut. Missä nyt oli Elian Jumalan voima? Eliahan oli sanonut lesken luo tullessaan mahtavasti: ”Näin sanoo Herra, Israelin Jumala” (17:14). Silloin olikin ollut selvästi nähtävissä, että Herra oli puhunut Elian suulla (17:16). Mutta entä nyt? Eikö Herran sana sittenkään ole tosi? Miksi Elia ei tee mitään?

Elia oli myös sanonut naiselle: ”Älä pelkää” (17:13). Nyt pelko, suorastaan kauhu valtasi hänet. Näkihän hän miten lapsi sairastui ja kuoli. Hän koki pelottavalla tavalla, että syynä oli sittenkin hänen oma pahuutensa. Jumala veti tällä tavoin esiin hänen salaiset syntinsä ja rankaisi häntä pojan kautta. Hän ei ollut Jumalan suosiossa, vaikka olikin saanut kokea ruokaihmeen. Elia olikin lopulta Jumalan vihan ja tuomion profeetta. Leski alkoi syyttää katkerana Eliaa pojan kuolemasta ja oli vihainen siitä, että Elia oli tällä tavoin sotkeutunut hänen elämäänsä: ”Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!” (17:18).

Kauhea on Jumalan lain voima! Nyt Jumala kostaa! Jumala maksaa minun tekojeni mukaan minulle. Tätä olenkin jo odottanut. Nyt taivas putoaa niskaani. Kaikki romahtaa elämässäni.

Monen meidänkin sisin on niin hauras ja uskomme liekki niin heikko, ettei tarvita montaakaan vastoinkäymistä ennen kun vajoamme epätoivoon. Emme ole tehneet todellista parannusta. Jumala hylkää meidät syntiemme takia. Siksi meitä ja perhettämme lyödään. Ansaitsemme tämän kaiken.

Raamattu ei lyhyessä kuvauksessaan puutu naisen synnintuntoon. Jumalan vastaus hänen ahdistukseensa oli se, että ”Henki palasi poikaan ja hän virkosi eloon” (17:23). Sehän oli huikea rukousvastaus. Se oli hänelle myös synninpäästö.

Harva meistä saa sellaista vastausta. Useimmilla meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin turvautua Jumalan sanassa olevaan armon lupaukseen ja vain siihen. Emme sairauden ja kuoleman keskellä, emme sydämemme pahuuden ja syntiemme kiehuessa voi olla huutamatta avuksemme Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa. Emme voi olla sanomatta: ”Herra kenen tykö me menisimme…” (Joh. 6:68). Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta, mihin turvautuisimme! Onneksi Jeesus Kristus ei karkota ketään pois! Ei edes minua, joka olen niin kurjiin asioihin syyllistynyt!

 

ARKA TUNTO HERRAN SANAN EDESSÄ
Sanan sivu Kylväjä 3/2003

Merkillinen Herran profeetta oli tuo Elia. Hänen läheisyytensä synnytti ihmisissä ahdistuksen ja synnintunnon. Sarpatin leski koki, että Elian tulo hänen kotiinsa paljasti hänen syntinsä ja että juuri hänen syntinsä aiheuttivat hänen lapsensa sairastumisen ja kuoleman (1 Kun 17:18). Kuningas Ahabin hovin päällikkö Obadja myös ahdistui kohdatessaan yllättäen Elian. Hänenkin ensimmäinen ajatuksensa oli: ”Mitä pahaa minä olen tehnyt” (18:9). Hänhän oli ollut nuoruudestaan saakka Herralle kuuliainen. Hän oli jopa tehnyt sellaisen hyvän teon, että oli uhmannut kuningattaren raivoa ja piilottanut Herran profeettoja ja ruokkinut heitä. Mutta nyt kohdattuaan Elian hänet valtasi pelko, että tämä lähettääkin hänet surman suuhun.

Molemmissa tapauksissa Elian läheisyydessä nämä Jumalaa pelkäävät ihmiset kokivat todellisena oman elämänsä mitan täyttämättömyyden ja syntisyytensä. He joutuivat tekemään tiliä omasta elämästään. Tilinteko ei ollut helppo. Kuolema synnin palkkana oli heidän silmiensä edessä. He olivat aran omantunnon ihmisiä.

Mutta siten Ahab kohtaa Elian. Ahabin ensimmäinen ajatus on aivan päinvastainen kuin noiden kahden muun: "Siinäkö sinä nyt olet, sinä, joka olet saattanut Israelin kurjuuteen?" Ahabin omatunto ei värähdäkään. Hän itse ei ole tehnyt mitään pahaa. Hänen mielestään kaiken pahan juurena onkin Jumalan ihminen ja tämän usko ja siis lopulta se Jumala, jota Elia sanoi palvelevansa. Jumala on aiheuttanut kuivuuden ja nälänhädän. Jumala on syyllinen hänen kansansa kärsimyksiin. Hän näkee, että paha hänen elämässään on toisten syytä.

Elävän uskon perustuntomerkki on arka tunto Herran sanan edessä (Jes 66:2, KR 38). Sellaisen ihmisen sydän huokaa elämän kriiseissä: ”Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi” (Ps 51:6, KR 38).

Vain tällaisella sydämellä on tarve rukoilla: ”Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin.” ”Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni, pyyhi pois kaikki minun pahat tekoni” (Ps 51:9, 11).

Aran omantunnon ihminen suostuu myös ahdistuksiin omassa elämässään. Hän tietää syntiensä tähden tarvitsevansa niitä. Hän uskaltaa tunnustaa profeetta Miikan tavoin: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan, siksi joudun kantamaan hänen vihaansa” (Miik 7:9). Mutta hän on samaan aikaan vakuuttunut siitä, että Herra vielä armahtaa häntä. Kuten Miika hän voi jatkaa tunnustustaan: Herra ”ratkaisee asiani ja armahtaa minut. Hän johdattaa minut valoon, minä saan nähdä, kuinka hän pelastaa minut.”

Oli elämäntilanteeni tällä hetkellä millainen tahansa, saan katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen ja olla varma siitä, että Herra armahtaa minuakin. Miksi hän ei armahtaisi, sillä hänhän antoi itsensä alttiiksi minunkin edestäni. Kyllä Jumala lahjoittaa hänen kanssaan minulle kaikkea muutakin (Room 8:32).

 

JUMALAN TULI
Sanan sivu Kylväjä 4/2003

Kuvatessaan taistelua ihmismielen ja -sydämen hallinnasta Raamattu vie meidät Karmelinvuorelle. Sinne oli Elian pyynnöstä kokoontunut merkillinen joukko. Siellä oli kuningas ja hänen lähimmät miehensä. Siellä oli satoja Baalin ja Astarten profeettoja ja paljon tavallista kansaa. Siellä oli myös Herran profeetta Elia.

Oli alkamassa kahden vallan yhteenotto. Elia kiteytti tämän taistelun kysymyksen muotoon: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal, seuratkaa sitten häntä!” Elia väitti, että se on tosi Jumala, joka vastaa tulella (1 Kun 18:2, 24).

Toinen osapuoli luotti massan voimaan, huutoon, tanssiin, hurmokseen, viileskelyyn. Toinen taas korjasi hajonneen Herran alttarin ja odotti rauhallisesti ruokauhrin aikaa ja sitä, mitä Herra tekee. Toinen oli näyttävää. Mikä melu täyttikään ilman. Siinä ihmisissä tapahtui koko ajan jotakin. Omassa ruumissa koettiin väkeviä tunteita ja voimaa, joka pani tanssimaan ja kaatoi maahan. Se tulkittiin jumaluuden ilmentymäksi, manifestaatioksi. Mitään todellista ei kuitenkaan tapahtunut eikä alttarilla tuli syttynyt. Odotettu taivaallinen tuli oli vain ihmisten omassa kokemuksessa ja voimakkaassa tunnetilassa. Kauhistuttavaa on kuitenkin se, että lopunaikana antikristus suurten tunnustekojen ohella saa myös tulen lankeamaan taivaasta (Ilm 13:13). Nyt vielä eivät Baalin profeetat siihen kyenneet.

Tuli Elian aika. Elia oli tehnyt kaiken mahdollisimman vaikeaksi. Miten tuli voi syttyä alttarilla olevassa läpeensä märässä puukasassa? Juuri oikealla hetkellä tuli iski kuin salama. Sama tuli oli palanut pensaassa Siinain vuorella ja Mooses ihmetteli. Sama tuli iski alttariin Daavidin (1 Aik 21:27) ja Salomon rukoillessa (2 Aik 7:1). Se oli Jumalan läsnäolon tuli.

Karmelvuoren yhteenotto oli ainutkertainen. Siinä paljastui kuinka tyhjiä ovat voimakkaatkin ruumiissa koetut uskonnolliset tunteet, kuinka mitättömiä epäjumalat, vaikka niihin uskotaan palavasti. Eivät ne voineet kuulla eivätkä auttaa.

Kansa huusi hetken aikaa: ”Herra on Jumala! Herra on Jumala!” (1 Kun 18:39). Mutta miestään hallitsevan kuningattaren sydän ei särkynyt ja kansa jatkoi entistä elämäänsä kansalliseen tuhoon asti.

Tänään Jumalan tuli palaa hänen Poikansa heikkoudessa ristillä, sillä Jumala on nähnyt hyväksi saarnauttamansa hullutuksen – ei ihmetekojen - kautta pelastaa ne, jotka uskovat (1 Kor 1:21-22). Ristillä näkyy vastakohtaisuudessaan myös Jumalan suurin rakkaus, kun Isän ainoa Poikaa huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” Tässä ristin vastakohtaisuudessa kohtaamme nytkin Jumalan rakkauden ja voiman tulen (Room 1:16). Se valloittaa ihmisten sydämiä tänäänkin kaikkialla maailmassa. Sille sydämensä avaava valitsee oikein ja seuraa todellista Herraa Jumalanaan.

Vieläkö mekin horjumme puolelta toiselle?

 

MASENNUS ISKEE HERRAN PALVELIJAAN
Sanan sivu Kylväjä 5/2003

Profeetta Elia oli ollut erityisellä tavalla Jumalan käyttämä valittu ase. Hänen saamansa Herran sanan mukaisesti kuivuus oli kiusannut maata vuosikausia. Herra oli piilottanut hänet niin, etteivät viranomaiset saaneet häntä pidätetyksi. Herra oli hänen kauttaan tehnyt ihmeistä suurimman - herättänyt kuolleen. Herra oli antanut hänelle rohkeuden käydä avoimeen voimankoetukseen kansansa hengellisten johtajien kanssa ja hän oli kokenut valtavan tuli-ihmeen. Hän oli rukoillut ja vuosien kuivuus oli väistynyt ja sateet tulleet. Kaiken hän oli tehnyt Jumalan käskystä. Nyt hän oli varma siitä, että hänen Jumalan kunniaksi tekemänsä suurteot mullistavat sydämet ja kaikki kääntyvät Herran puoleen.

Toisin kuitenkin kävi. Ihmissydänten vastarinta Herraa kohtaan ruumiillistui korkeimpaan vallanpitäjään. Mikään ei hänen sydämessään värähtänytkään. Hän vain välitti viestin Elialle: "Kohdatkoon minua jumalten viha nyt ja aina, ellen huomenna tähän aikaan ole tehnyt sinulle samaa, minkä sinä olet tehnyt heille!" (1 Kun. 19:2). Sinä hetkenä Elia tajusi ihmissydänten kovuuden ja katumattomuuden. Raamattu kertoo rehellisesti kuinka tämä suuri Herran sotasankari joutui pelon ja masennuksen valtaan ja lähti pakoon (19:3). Nyt hän istui autiomaassa kinsteripensaan juurella ja toivoi itselleen kuolemaa: "Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi" (19:4). Liekö verrannut itseään edellisten sukupolvien suuriin Herran aseisiin ja hetken aikaa luullut, että hän on heitä väkevämpi?

Joka tapauksessa jotain aivan kuin särkyi Eliassa. Ainakin hänen unelmansa ihmeellisestä herätyksen ajasta haihtuivat. Herran työ ja sen menestyminen oli ollut hänelle kaikkein tärkeintä ja nyt hän menetti halun elää. Ei enää ollut mitään tarkoitusta hänen elämällään. Elia ei sittenkään ollut täysin sitoutunut yksin Herraan, sillä eihän Jumala ollut kuollut, vaikka herätystä ei tullutkaan.

Elia koki jotain samaa kuin Joona suuren Niiniven herätyksen jälkeen: ”Ota nyt, Herra, minun henkeni. Parempi minun on kuolla kuin elää" (Joona 4:3). Samaa koki Johannes Kastaja Herodeksen vankilassa lähettäessään viestin Jeesukselle: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?". Johanneskin oli odottanut suurta mullistuksen aikaa Jeesuksen toiminnan seurauksena. Jeesus vain vastasi hänelle: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun" (Matt. 11:3,6).

Kuinka vaikea onkaan kestää suurten ja näkyvien siunausten jälkeistä riisumisen aikaa. Me haluaisimme elää jatkuvassa menestymisen huumassa. Olla sittenkin jotain – ainakin kokemuksissa. Kuitenkin vaikka olisimme olleet miten voimakkaita Jumalan käyttämiä aseita, emme itsessämme ole yhtään mitään. Kuinka hyvä onkaan vanhan laulun rukous: ”Ah jospa mitään en oisi, tyhjä murrettu astia vain, pantu Mestarin jalkain juureen korjaustansa vartoamaan.” Ja vaikka hän ei meitä enää korjaisikaan, niin tärkeintä on olla hänen käsisään ja luottaa häneen.

Herra armahti masentunutta palvelijaansa. Antoi miehen nukkua pahan olon tunteensa pois. Herra kosketti ja vahvisti häntä ja sanoi: "Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi" (19:7). Ei saa jäädä aivan kuin makaamaan omaan masennuksen tunteeseen. Matkan on jatkuttava. Saahan sitä olla Herran käsissä ja johtamana myös tyhjässä autiomaassa. Sielläkin Herra on lähellä ja hoitaa perille.

 

ÄLÄ HELLITÄ
Sanan sivu Kylväjä 6-7/2003

Syvän masennuksen ja toivottomuuden tunteen valtaan joutunut Herran palvelija oli nyt kaukana hänen henkeään uhkaavasta kuningasparista. Hän oli paennut kuumaan ja kuivaan Siinain autiomaahan, Jumalan vuorelle asti (1 Kun. 19:8). Samalla vuorella Herra oli antanut lain Moosekselle ja tehnyt liiton kansansa kanssa.

Elia meni yöksi luolaan. Yön pimeydessä hän kuuli Herran äänen: ”Miksi olet täällä?” (1 Kun. 19:9). Sama kysymys toistui vähän myöhemmin (19:13). Se pakotti Eliaa miettimään asenteitaan, pakoaan ja näin kohtaamaan ja nimeämään oman pelkonsa. Hän vastasikin molemmilla kerroilla samoin sanoin. Hän väitti hellittämättä taistelleensa Herran asian puolesta. Mutta kansa oli hyljännyt Herran liiton ja tappanut profeetat. Vain hän yksin oli jäänyt jäljelle ja nyt häntäkin etsittiin, jotta hänetkin voitaisiin surmata (19:10,14).

Kaikkivaltias ja kaikkinäkevä Jumala tiesi, mitä hänen palvelijalleen oli tapahtunut. Mutta Elia sai mahdollisuuden purkaa Herralle pelkonsa ja ahdistuksensa. Liekö Elian sanoissa ollut myös häivähdys katkeruutta ja syytöstä Herra kohtaan? Hän oli kyllä perää antamattomasti taistellut, mutta jäänyt niin yksin. Miksi Herra ei puolustanut tarpeeksi voimakkaasti omaa asiaansa ja todella kääntänyt kansan sydäntä hänen puoleensa (1 Kun. 18:37). Siksi tilanne oli niin surkea kuin oli ja siksi hän oli täällä.

Herra ei vastannut suoraan Elian sanoihin. Sen sijaan hän ilmaisi läsnäolonsa erityisellä tavalla. Siitä onkin tullut Jumalan todellisen läsnäolon merkki kaikiksi ajoiksi.

Elia sai sanan: ”Mene ulos ja seiso vuorella Herra edessä. Herra kulkee siellä ohitse” (19:11). Samalla vuorella Herra oli sanonut myös Moosekselle: ”Minä annan kirkkauden kulkea ohitsesi” (2 Moos. 33:19). Mooseskin oli kokenut epäonnistuneensa. Hän oli jopa murskannut Jumalan kirjoittamat liiton taulut (32:19). Mutta hän ei voinut kestää suoraa Jumalan kohtaamista, kohtaamista kasvoista kasvoihin. Hänen oli oltava peitettynä kallionkolossa ja vasta Herran mentyä ohitse, ikään kuin selkäpuolelta hän saattoi kohdata Jumalan (2 Moos. 33:22).

Samoin nytkin Herra kulki ohitse. Hän ei tullut suoraan kohti. Raju myrsky alkoi puhaltaa. Se repi rikki vuoria ja murskasi kallioita. Ilman muuta oletamme, että siinä oli varma merkki Jumalan toiminnasta. Raamattu kuitenkin vakuuttaa, ettei Herra ollut siinä. Kaiketi maanjäristys ja liekehtivä tuli pelottavuudessaan osoittivat Jumalan voiman. Mutta Herra ei ollut niissäkään. Hän ei osoittanut läsnäoloansa voimakkaissa teoissa eikä valtavissa ilmiöissä.

Pauhun ja melun mentyä ohitse tuli hiljainen tuulen humina. Se oli neum Jahve (hepr.) – Herran tuuli. Siinä hiljaisuudessa Herra oli läsnä. Vain hiljaisuudessa ihminen saattoi kohdata ja kuulla Herran äänen. Myös Herran palvelijan oli oltava hiljaa ja kuunneltava.

Vielä kerran Elia sai purkaa sisäisen ahdistuksensa. Herra kuunteli häntä. Kun sitten Herra puhui, hänen sanansa olivat yllättävät. Eliaa ei millään tavoin lohdutettu. Tuli vain käsky: ”Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit” (1 Kun 19:15). Se oli nöyryyttävä käsky. Hänen oli palattava siihen tilanteeseen, josta oli lähtenyt pakoon. Hänen palvelutehtävänsä oli vielä kesken. Hän oli palattava työnsä ääreen. Hänen oli oltava jatkossakin hellittämätön.

Samalla hän sai lupauksen siitä, että hänen työllään tulee olemaan jatkaja - Elisa. Jumalan valtakunnan tuleminen ei olekaan yksin hänen varassaan. Herra myös vakuutti, ettei Elia ollut niin yksinäinen kuin kuvitteli. Oli tuhansia, jotka olivat pysyneet uskollisina Herran liitolle (19:18). Ei ole syytä masennukseen, vaikka Jumala ei toimikaan näkyvällä tavalla ja mahtipontisesti.

Herran sanan rohkaisemana ”Elia lähti matkaan” (19:19).

 

KÄSITTÄMÄTÖN JUMALAN ARMO
Sanan sivu Kylväjä 8/2003

VT:ssa on mainittu 18 Pohjoisen valtion, Israelin kuningasta. Yhden elämänkohtaloissa Pyhä Henki erityisen havainnollisella tavalla näyttää meille Jumalan pyhyyden ja armon vaikutuksen ihmisen elämässä. Tämä yksi on Ahab Omrin poika. Hän hallitsi Pohjoista valtiota 22 vuotta 800-luvulla eKr:sta. Elian toiminta Herran profeettana keskittyy juuri Ahabin aikaan.

Ahab oli jumalaton hallitsija. Hän teki enemmän kuin kukaan hänen edeltäjänsä sitä, mikä on väärää Herran silmissä (1 Kun 16:30) ja herätti Herran vihan pahemmin kuin yksikään Israelin kuningas ennen häntä (16:33). Hänen vaimonsa Iisebel yritti tuhota kaikki Herran profeetat (18:4) ja halusi tappaa Eliankin. Kuivuudesta ja kansan kurjuudesta Ahab syytti Eliaa. Hän ei suostunut näkemään omaa jumalattomuuttaan (18:17), vaikka Elia sanoi suoraan, että kurjuuden hän itse oli aiheuttanut toiminnallaan (18:18). Ahab oli nähnyt Karmel-vuorella ihmeen, kun Herran tuli oli polttanut Elian uhrin (18:38). Hän oli kokenut kuinka vastauksena Elian rukouksiin tuli vuosia odotettu sade (18:45). Hän oli saanut Herran sanan mukaisesti kaksikin kertaa voiton suuresta syyrialaisesta sotajoukosta (20:19-20, 27-28). Mutta nyt hän oli kyynisesti hyväksynyt sen, että hänen vaimonsa hankki hänelle Nabotin viinitarhan murhauttamalla tämän (21:15-16).

Jälleen Elia nuhtelee suorasukaisesti Ahabia ja julistaa hänelle Herran tuomion. Silloin tapahtuu jotain aivan käsittämätöntä. Näin äärimmäisen piittaamattomalta ja jumalattomalta tuntuva ihminen nöyrtyykin Jumalan edessä (1 Kun 21:27). Mutta vielä suurempi ihme on siinä, että Herra on heti valmis armahtamaan (21:29).

Oi, miten käsittämätön on Jumalan armo. Oli ihmisen jumalattomuus kuinka suuri tahansa, kunhan vain tämä kääntyy Herran puoleen, Herra pyyhkäisee hetkessä pois kaiken sen kauhistuttavan pahan, jota syntinen on harjoittanut. Jälleen VT:n ankaran ja ahdistavan lain ja tuomion julistuksen keskellä, loistaa anteeksiantamuksen kirkas valo. Profeetta Hesekiel vahvistaa tämän: ”Näin sanoo Herra Jumala: Minäkö haluaisin, että jumalaton kuolee? Enkö ennemminkin halua, että hän kääntyy teiltään ja saa elää?” (Hes 18:23). ”En minä tahdo kenenkään kuolemaa… Kääntykää, niin saatte elää!” (Hes 18:31). Syntinen itse ajaa itsensä tuhoon ja kuolemaan kiistämällä tosiasiat. Herra sen sijaan tarjoaa pelastuksen ja elämän. Herran tarjous ei maksa syntiselle mitään. Hänen tulee vain kääntyä Herran puoleen ja ottaa lahja vastaan.

Nyt minullakin on toivo pelastua. Jumala ei maksakaan minulle syntieni mukaan, vaan armonsa mukaan. Vaikka olen monet kerrat myynyt Ahabin tavoin itseni tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä (1 Kun 21:20), herättänyt Herran vihan ja esimerkilläni johtanut muitakin syntiin (21:22), niin siitä huolimatta Herra on heti valmis armahtamaan. Saan mennä hänen luokseen ja kääntää hänelle kasvoni, en selkääni. Miksi en siis tekisi niin tänään? En kai ole niin mieletön, että työnnän Herran armon pois! Edelleen pitää paikkansa, että jokainen joka huutaa avukseen Herran nimeä pelastuu! Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, vaikka huuto kohoaisi syntien keskeltä ja syntien kanssa ja todella pahan ihmisen sydämestä! Herra vastaa: ”Minä en tuo onnettomuutta” (21:29).

 

 

HENKIVALTOJEN TAISTELUSSA
Sanan sivu Kylväjä 9/2003

Pyhä Henki on tallettanut meille Ensimmäisen Kuninkaiden kirjan viimeisessä luvussa (1 Kun 22) tärkeän kuvauksen henkivaltojen taistelusta ihmissydämissä. Se löytyy myös Toisesta Aikakirjasta (2 Aik 18). Se on annettu meille, jotta kasvaisimme kristittyinä. Se rohkaisee meitä koettelemaan ja tutkimaan henkiä ja varoittaa sinisilmäisyydestä. Totisesti ”älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa ne, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja” (1 Joh 4:1).

Silloin niin kuin nytkin Jumalan kansan keskuudessa vaikuttavista profeetoista enemmistö on vääriä. Oikea profeetta on harvinaisuus. Miika näki asiat toisin kuin neljääsataa muuta profeettaa. Jumalan totuus ei ole sama kuin uskovien enemmistön ääni.

Kuvaus sisältää järkyttävän tiedon: ”Herra on lähettänyt valheen hengen kaikkien näiden profeettojesi suuhun” (1 Kun 22:23). Kuinka voi olla mahdollista, että Jumala lähettää valheen hengen? Myös UT:ssa sanotaan: ”Jumala lähettää rajun eksytyksen” (2 Tess 2:11). Kuitenkin nämä väärät profeetat olivat hengen valtaamina hurmoksissa (1 Kun 22:10). Kuinka vaikea onkaan pitää sellaista vääränä! Miten osaan koetella henkiä?

Jumala sallii tämän tapahtua, koska ”Herra, teidän Jumalanne koettelee teitä näin, saadakseen tietää, rakastatteko häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne” (5 Moos 13:4). Onko Herra itse meille tärkein vaiko hänen näkyvät lahjansa, innostavat tapahtumat ja uutiset?

Profeetta itse ei tajua, että häneen on mennyt valheen henki. Hän luulee edelleen puhuvansa totuutta Herran nimessä (1 Kun 22:11) ja loukkaantuu syvästi, jos häntä epäillään. Hän on varma asiastaan. Väärien profeettojen johtaja löi Miika poskelle ja sanoi: "Olisiko muka Herran henki poistunut minusta ja alkanut puhua sinun kauttasi?" (22:24). Sinäkö yksin muka olet oikeassa! Mikä luulet olevasi!

Oikea profeettakin saattoi mennä enemmistön mukaan ja vasta tiukkojen vaatimusten jälkeen hän herkistyi ja pystyi tuomaan esiin totuuden (1 Kun 22:15-17). Hän näki, että Jumala toteutti tahtoaan valheen hengen avulla. Se tahto oli kuningas Ahabin elämässä tuomion ja rangaistuksen tahto: ”Onnettomuuden hän on sinun osallesi määrännyt!” (22:23). Kuitenkin Herra oli kolme vuotta aikaisemmin Elian kautta luvannut katuvalle Ahabille: ”Minä en tuo onnettomuutta vielä hänen päivinään” (21:29). Vaikka katumus siirsi Vanhan liiton aikana tilintekoa, niin tilinteko tuli kuitenkin.

Uuden liiton aikana Kristuksen sovituskuoleman tähden Jumalan anteeksiantamus on ehdoton ja lopullinen. Kristukseen uskoessamme ei mikään voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta. Ei edes syntimme. ”Eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room 8:38-39). Ei siis lumoava valheen henkikään voi erottaa, ellemme itse käännä selkäämme Kristukselle ja mene pois hänen luotaan. Nyt saamme syntisinä ja valheellisten profetioiden pettäminäkin huutaa avuksemme Herraa Jeesusta Kristusta. Hän kuulee ja armahtaa!

 

 

 

TOINEN KUNINKAIDEN KIRJA
Olavi Peltola

ON JUMALA, JONKA PUOLEEN VOIN AINA KÄÄNTYÄ.
Sanan sivu Kylväjä 10/2003

Jumalan sana tuo esiin avainkuin pähkinänkuoressa erään ihmisen elämän tilinpäätöksen. Hänen nimensä on Ahasja. Hänestä sanotaan, että hän kulki synninteon tietä ja teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä. Näin hän vihastutti Herran (1 Kun 22:53). Onpa kauhistuttava arviointi ihmisestä!

Raamattu kertoo kuinka hän horjahti, putosi kattohuoneensa ikkunasäleikön läpi ja loukkaantui pahasti (2 Kun 1:2). Miksi tuo muinainen kotitapaturma on tärkeä? Se paljasti, mitä hänen todella liikkui ja mihin hän oli sitonut itsensä. Mitä Ahasja teki pahasti vammautuneena?

Voimme olla varmoja siitä, että hän oli ollut isänsä, kuningas Ahabin kanssa Karmelin vuorella. Hän oli nähnyt, kuinka voimattomia Baal ja tämän profeetat olivat Israelin Jumalan rinnalla. Hän oli kuullut Elian julistavan Jumalan sanaa. Hän tunsi Elian (2 Kun 1:8). Hän myös tiesi, että Jumala oli armahtanut hänen isäänsä, kun tämä oli nöyrtynyt Herran edessä (1 Kun 21:29).

Kaikesta tästä huolimatta hän ei halunnut tuskansa keskellä turvautua eikä kysyä neuvoa ainoalta oikealta Jumalalta. Hän oli perusteellisesti kadottanut luottamuksensa Israelin Jumalaan. Sen sijaan hän luotti sydämessään filistealaisen kaupungin Ekronin jumalaan

Ennen kuolemaansa hän sai kolme kertaa saman Herran sanan: ”Eikö Israelissa muka ole Jumalaa, kun lähetät pyytämään vastausta Baal-Sebubilta” (2 Kun 1:3, 5, 16). Tästä epäjumalan nimestä tuli myöhemmin saatanan lisänimi (Mark 3:22).

Kaiken lisäksi kaksi hänen lähettämäänsä sotilasosasta sai surmansa (2 Kun 1:10,12). Hänen olisi pitänyt nyt huomata, ettei elämä eikä sen kulku ole hänen hallinnassaan. Hän oli joutunut itseänsä väkevämmän käsiin.

On tyrmäävää kohdata tällainen ihmissydämen piittaamattomuus. Vaikka kuinka Jumala puhuttelee ja hänen väkevä toimintansa tulee jopa vastaansanomattomasti näkyviin, niin mikään ei kosketa eikä pysähdytä. Ihminen on niin syvästi kiinnittänyt sydämensä oikean Jumalan vastaisiin voimiin eikä hän ei voi eikä tahdo päästä niistä irti. Ihmiselle jumalaksi tulee se, mihin hän turvautuu hädän hetkellä. Sydän ja turvautuminen tekee ihmiselle Jumalan.

Tätä kuvausta hallitsee Jumalan laki, tuomio, rangaistus ja kuolema. Näyttää siltä kuin siitä ei löytyisi jälkeäkään Jumalan armosta ja evankeliumista. Mutta huolella lukiessamme huomaamme, että kolme kertaa toistuva Elian sana sisältää suurenmoisen armon lupauksen. Elia kysyy: ”Eikö Israelissa muka ole Jumalaa” (2 Kun 1:3, 6), ”jonka puoleen kääntyä” (1:16). Miksi siis käyt kuulemassa ja pyytämässä vastausta Baalilta, kun voit kääntyä Israelin Jumalan puoleen ja kysyä häneltä neuvoa? Tämä mahdollisuus oli siis olemassa Ahasjallakin elämänsä loppuun asti. Hän ei kuitenkaan uskonut Herran lupaukseen.

Totisesti on Jumala, jonka puoleen saamme ja voimme kääntyä aina ja kaikissa elämämme tilanteissa. Emme koskaan turvaudu Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan turhaan.

YLÖSTEMPAAMISEN IHME
Sanan sivu Kylväjä 11/2003

Oletko joskus masentunut arjen tylsistyttävästä vaikutuksesta? Tuntuuko kaikki polkevan vain paikoillaan? Et saa otetta hengellisiin etkä taivaallisiin. Entäpä jos lähtisit Elian ja Elisan seuraan ja antaisit erään heidän elämänsä hetken todella koskettaa itseäsi?

Silloin saisit heidän seurassaan kokea ihmiskunnan tähänastisen vaelluksen suurimman ihmeen. Siinä verho hetkeksi avataan. Siinä taivas avautuu ja koskettaa maata. Kirkkaus laskeutuu alas. Siinä iäisyys tulee näkyviin, ei jonakin näkynä, joka haihtuu kuin ruskottava pilvi, vaan vaikuttavana todellisuutena. Siinä on mitä todellisin Jumalan teko ja hänen käsinkosketeltava puuttumisensa ihmisen elämän kulkuun. Siinä Jumala silmänräpäyksessä muuttaa ajallisen iankaikkiseksi, maallisen taivaalliseksi. Herran näkymätön läsnäolo muuttuu näkyväksi läsnäoloksi.

Kun luemme tästä tapahtumasta jäämme helposti kiinni kehyskertomukseen. Ihmettelemme Elian ja Elisan merkillistä keskustelua, jossa samat puheenvuorot toistuvat matkan varrella Gilgalista Beteliin, sieltä Jerikoon ja Jordan rannalle ja yli virran (2 Kun 2:2-6). Kaikki tuo kuitenkin on vain kuin raamit varsinaisen tapahtuman ympärillä.

Oli tullut ”se päivä”, se ihmeellinen päivä, jolloin Herra puuttui näkyvällä tavalla ihmisen elämään ja nosti Elian tuulenpyörteessä taivaaseen (2 Kun 2:1). Herra otti Elian pois (2:3, 5). Hänet otettiin Elisan luota (2:9, 11) eikä Elisa enää nähnyt häntä (2:12). Se päivä ei kuitenkaan ollut kahden läheisen ihmisen jäähyväishetki kuoleman edessä. Se oli kyllä jäähyväisten päivä, mutta aivan ihmeellisen eron päivä.

Kuinka yksinkertaisesti ja koruttomasti Raamattu kertookaan siitä: ”Kun he kulkivat ja puhelivat keskenään, siihen ilmestyi yhtäkkiä tuliset vaunut ja tuliset hevoset. Ne erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi tuulenpyörteessä taivaaseen” (2 Kun 2:11).

Siinä se on. Tapahtumien tapahtuma. Ihmeistä suurin. Sen suurempaa ihmettä ei yhdellekään ihmiselle voi tapahtua. Nyt Elian elämässä kuolema on nielty ja voitto saatu (1 Kor 15:54). Emme ihmisinä pysty koskaan selittämään, mitä siinä todella tapahtui. Se oli Jumalan teko! Se oli kirjaimellisesti ruumiin ylös nouseminen eikä se kuitenkaan ollut kuolleitten ylösnousemus, johon tunnustamme uskovamme Apostolisessa uskontunnustuksessa.

Jumala teki jotain sellaista, jota hän ei sen jälkeen ole tehnyt. Hän näytti ennakolta, mitä tulisi kerran tapahtumaan kokonaiselle sukupolvelle häneen uskovia. Paavali kuvaa sitä näin: ”Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä” (1 Kor 15:51, KR 38). ”Sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa” (1 Tess 4:17, KR 38). Entäpä, jos tämä tapahtuu sinun ja minun vielä eläessä? Olemmeko silloin mukana?

On hyvä muistaa, että Elia oli yhtä vajavainen ihminen kuin mekin (Jaak 5:17, KR 38). Kuitenkin hän sai kokea tuon suuren Jumalan teon. Se oli totisesti armoa. Tämä armo kuulu meillekin. Saamme luottaa siihen Karitsan vereen turvautuen ja turvallisin mielin odottaa ylös tempaamista.

IHMEITÄ TEKEVÄ JUMALA
Sanan sivu Kylväjä 12/2003

Raamatun kertomuksessa Jumalan kansan vaiheissa voimme erottaa neljä sellaista jaksoa, jolloin Jumala antoi tapahtua monia silminnähtäviä ja poikkeuksellisia ihmetekoja. Israelin lähtö Egyptistä Mooseksen johdolla oli ihmetekojen aikaa. ”Israelilaiset lähtivät matkaan voimallisen käden suojassa, kaikkien egyptiläisten nähden” (4 Moos 33:3, KR 38). Jumala halusi herättää 800-luvulla Israelin kansan syvästä luopumuksesta Elian ja Elisan tekemillä voimateoilla. Pakkosiirtolaisuuden ahdistuksen keskellä Jumala osoitti näkyvällä tavalla voimansa Danielin elämässä. Neljäs ihmeiden ja merkkien aika alkoi Kristuksen syntyessä. Se jatkui vielä apostolien aikana. Kaikki nämä neljä ajanjaksoa olivat lyhyitä ja tapahtuneet ihmeet ainutlaatuisia. Ihmeet eivät kuuluneet Jumalan kansan normaalielämään, mutta kyllä Jumalan armollinen läsnäolo, joka auttoi kestämään kaiken ja säilyttämään uskon.

Kertomukset näistä Jumalan teoista haluavat taivuttaa sydämemme luottamaan Jumalan sanaan silloinkin, vaikka itse emme kokisikaan ihmeitä. Kaikki on Jumalalle mahdollista, mutta hän ei tee kaikkea toivomaamme!

Elian elämästä muistamme koko kansaa koskettaneen voimakkaan Karmelin vuoren tuli-ihmeen ja sateen tulon vastauksena hänen rukouksiinsa. Elisa pyysi ennen Eliaan taivaaseen ottamista, että hän saisi kaksinkertaisen osan Elian hengestä (2 Kun 2:9, KR 38). Mutta Elisan kautta tapahtuneet parisenkymmentä ihmettä olivat pienempiä ja useimmat niistä vain yksityisen ihmisen elämää koskettavia.

Kun Elisa palasi yksin Jordanille, niin vesi jakautui hänen edessään kahtia kuten oli jakautunut Elian edessä (2 Kun 2:14). Jerikoon tultuaan hän paransi kaupungin veden (2:22). Sensijaan häntä kaljuksi pilkkaavan poikalauman surmasi kaksi karhua (2:24).

Elisa auttoi vaikeuksissa olevia ihmeteoillaan. Köyhä leski sai öljyä velkojensa maksuun (2 Kun 4:7) ja hedelmätön vaimo lapsen (4:17). Hänen neuvostaan myrkyllinen ruoka tuli syötäväksi (4:41) ja veteen kadonnut lainakirves löytyi (6:7).

Jotkut Elisan tekemistä ihmeteoista ennakoivat Jeesuksen tekemiä lähimmäisen rakkauden ihmeitä. Lapsi heräsi kuolleista (2 Kun 4:27; Mark 5:41-42). Spitaalinen parantui (2 Kun 5:14; Matt 8:2-3). Vähäinen ruokamäärä riitti suurelle joukolle (2 Kun 4:44; Joh 6:9-11).

Jonkun kerran kansan johtajat vaikeissa tilanteissa kysyivät neuvoa Elialta (2 Kun 2:21, 3:12). Hän sai Herran sanan vasta vaivuttuaan hurmokseen musiikin avulla (3:15-16). Hän paljasti ennakolta kansansa vihollisen aikeita (6:12-13). Elisan pyynnöstä Herra avasi hänen palvelijan silmät näkemään vaarallisessa tilanteessa, kuinka hyvä on olla Herran suojeluksessa (6:16-17). Herra avulla Elisa sumensi syyrialaisen partiojoukon silmät ja vei heidät vihollistensa pääkaupunkiin (6:18).

Elisa julisti ennakolta, että Samarian piiritys ja nälänhätä päättyisivät ihmeellisellä tavalla ja että hänen sanojaan epäilevä sotilas ei sitä tulisi kokemaan (2 Kun 7:1-2). Hän myös ilmoitti, että uusi mies nousisi Damaskon hallitsijaksi (8:13). Hänen käskystään Jehu voideltiin Israelin uudeksi kuninkaaksi (9:2).

Elisan toiminta kaikkine ihmeineen ei kuitenkaan synnyttänyt Israelissa Jumalan pyhyyden tuntoa eikä johtanut kääntymykseen. Herran teot eivät särkeneet sydämiä. Kansa ja sen johtajat paatuivat ihmeittenkin edessä. Joitakin vuosikymmeniä Elisan kuoleman jälkeen Israel tuhoutui. Kaikki myöhäisemmät profeetat olivat vain sanaa julistavia profeettoja eivätkä enää ihmeitä tekeviä profeettoja. Me elämme sanan aikaa!

 

JUMALAN SANA ON JUMALAN KANSAN TUNTOMERKKI
Sanan sivu Kylväjä 1/2004

Vanhassa testamentissa on sellaisia jaksoja, joiden lukemisen moni kokee jopa tuskalliseksi. Erityisen vaikeaa on seurata Jumalan kansan vaiheita Toisen Kuninkaiden kirjan lukujen 8-17 äärellä. Ne vievät meidät aikaan 800-luvun puolivälistä 700-luvun alkupuolelle ennen Kristusta. Tuo jakso päättyi Jumalan kansan toisen osan, Israelin, tuhoon ja pakkosiirtolaisuuteen.

Noiden historiallisten tapahtumien keskellä tulee selvästi näkyviin Jumalan lasten perustuntomerkki. Se erottaa heidät kaikista muista ihmistä tänäänkin. Jumalan kansan tuntomerkki on aina ollut Jumalan sana. Herra on sanansa ”teitä varten kirjoittanut” (2 Kun 17:37). Herran sanan omistaminen tekee meistä Jumalan lapsia ja hänen kansansa jäseniä. Ratkaiseva Jumalan lapsen sisäinen tuntomerkki on se, että Herran sana saa hallita hänen sydäntään. Hän elää Herran sanasta ja luottaa siihen.

Jälleen meille vakuutetaan, että se toteutuu, minkä Herra, Israelin Jumala, on puhunut (2 Kun 14:25). ”Herra oli sanonut” ja ”niin oli nyt käynyt” (15:12). Väkevä on Herran sanan mahti. ”Tietäkää siis, että yksikään sana… ei jää toteutumatta. Herra on nyt tehnyt sen, mistä hän puhui” (10:10). ”Herran sanat ovat käyneet toteen” (9:36) ennenkin ja ne tulevat käymään toteen nytkin. Tässä kohtaamme varmuuden siitä, että tapahtuu juuri niin kuin Herra on ilmoittanut (10:17). Siinä onkin uskonelämämme tuki ja turva. Se ei ole jossakin Herran palvelijassa, vaikka näin Joas koki, kun hän itki ja huusi Elisan kuolinvuoteen äärellä (13:14). Tuki ja turva on yksin Herran sanassa ja hänen lupauksissaan.

Tämä Raamatun jakso vie meidät myös pohtimaan historian arvoitusta. Meille vakuutetaan, että Jumala toimii historian tapahtumissa. Jeesus sanoi: "Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä" (Joh 5:17). Nyt näemme millä tavoin Herra toimi tuon jakson kuluessa: ”Minä olen voidellut sinut” (2 Kun 8:3), ”minä kostan” (8:7), ”minä hävitän” (8:8) ”minä teen” (8:9). Meille kerrotaan kuinka ”noihin aikoihin Herra lähetti” vastustajat (15:37, ja ”alkoi pirstoa” (10:32). Jumala tekee työtään historian kulussa niin repien kuin rakentaen. Hän kurittaa ja hän armahtaa.

Tämän vaiheen lopputulos Jumalan kansan elämässä on kuitenkin hyvin tuskainen. Herra oli varoittanut monet kerrat: "Kääntykää takaisin pahoilta teiltänne!” (2 Kun 17:9). ”Ainoastaan Herraa, Jumalaanne, teidän tulee palvella. Hän on pelastava teidät” (17:39). Tämä onkin niin kansojen ja yksityisten elämässä kaikkein ratkaisevinta. Mutta jälleen meille kerrotaan kuinka ihmiset eivät kuunnelleet. Heistä vain sanotaan, että he olivat yhtä uppiniskaisia kuin isänsä, jotka eivät olleet luottaneet Herraan, Jumalaansa (17:14).

Kuinka monen johtajan kohdalla nimenomaan sanotaan, että hän teki väärin Herran silmissä, piti kiinni synneistä eikä luopunut niistä (2 Kun 10:31; 13:2, 11; 14:24; 15:9, 18, 24, 28). Toistuvasti mainitaan Jerobeam, Nebatin poika, joka oli johdattanut Jumalan kansan tähän synnintekoon. Hänen nimellään on Jumalan sanassa järkyttävä kaiku. Siinä Jumalan tuomioiden perussyy.

Eräs helmi tässä jaksossa on lyhyt maininta siitä kuinka Joahas rukoili Herraa leppymään, ja Herra kuuli hänen rukouksensa (2 Kun 13:4). Emme koskaan vetoa turhaan Jumalan armoon! Hänellä on aina halu leppyä.

 

MITÄÄN PELKÄÄMÄTTÄ ODOTAMME HERRAA
Sanan sivu Kylväjä 2/2004

Vanhassa testamentissa Daavidin ja Salomonin kuninkuuden rinnalla eniten huomiota kiinnitetään Hiskiaan. Hiskia eli 700-600 luvun taitteessa eKr:sta. Hän oli yksi niistä neljästä kansan johtajasta, jonka uskosta Raamattu antaa varauksettoman tunnustuksen: ”Hiskia turvasi Herraan, Israelin Jumalaan, eikä Juudan kuninkaiden joukossa ole ketään hänen kaltaistaan, ei hänen jälkeensä eikä ennen häntä. Hän pysyi Herralle uskollisena, ei luopunut hänestä” (2 Kun 18:5-6). Hän riippui Herrassa kiinni (KR 38). Raamattu korostaakin, että Herra oli Hiskian kanssa (18:7).

Raamattu kertoo kyllä kuninkaiden aikaansaamista uudistuksista, rakennustöistä ja sotilaallisista uroteoista. Mutta varsinaisena huomion kohteena on kuitenkin heidän suhteensa Herraan. Se on ollut kaikkein tärkeintä heidän elämässään myös kuninkaana. Juuri se on vaikuttanut kaiken syvimmin koko kansan kohtaloon. Siksi sitä ei sivuuteta yhdenkään kuninkaan kohdalla.

Hiskian aikana alkoi hengellinen uudistus. Epäjumalien palvontaan käytettyjä rakennelmia murskattiin. Erityisesti mainitaan Mooseksen tekemä pronssikäärme. Siitä oli tullut kansan palvoma epäjumala, Nehustan. Näin siitäkin huolimatta, vaikka se oli ollut Jumalan armollisen pelastusteon välikappaleena. Nyt Hiskia löi sen palasiksi (2 Kun 18:4). On nöyryyttävää huomata, että petollinen ihmissydän tekee jopa armonvälineestä taikakalun itselleen.

Hiskian aikana Juuda joutui suunnattoman suureen ahdistukseen. Assyria oli tuhonnut Pohjoisen valtion Israelin Hiskian nuoruudessa ja nyt assyyrialaisten sotajoukko oli saamaisillaan myös koko Juudan valtaansa. Vain Jerusalem oli enää vapaa. Meille on talletettu Assyyrian kuninkaan Sanheribin lähettilään pilkkaviesti kaupungin asukkaille. Siinä varoitetaan turvaamasta Jumalaan: ”Mihin oikein luotat?” ”Keneen sinä turvaat?” (2 Kun 18:19,20). ”Älkää antako Hiskian houkutella teitä luottamaan omaan jumalaanne, kun hän vakuuttaa: ’Kyllä Herra meidät pelastaa’” (18:30). ”Hän vain johtaa teitä harhaan sanoessaan: 'Herra pelastaa meidät'” (18:32). Toisessa viestissä Sanherib varoitti: ”Älköön sinua pettäkö jumalasi, johon luotat” (19:10).

Hädässään Hiskia rukoili: ”Käännä nyt korvasi puoleemme, Herra, ja kuuntele! Avaa silmäsi, Herra, ja katso!” ”Nyt, Herra, meidän Jumalamme, pelasta meidät.” ”Sinä yksin olet Herra ja Jumala!” (19:16, 19). Hän sai Herran vastauksen Jesajan kautta: ”Älä pelkää” (19:6, KR 38), ”odota” (19:7, KR 92).

Vanha virsi rohkaisee meitä samaan asenteeseen: ”Saa armoon loppumattomaan näin sydämeni luottaa. Isäänsä lapsi milloinkaan ei turvata voi suotta” (313:6).

Hiskia ja Jerusalem sai kokea Jumalan avun iäisyyden rajan tällä puolella. Yöllä Herran enkeli löi assyyrialaisten sotajoukosta satakahdeksankymmentäviisituhatta miestä (19:35). Jerusalem säästyi sillä kertaa, vähän yli sata vuotta myöhemmin se tuhoutui.

Moni meistä näkee ja kokee Jumalan avun silloin, kun hän perillä pyyhkii pois kaikki kyynelemme (Ilm 7:17). Siihen asti opettelemme mitään pelkäämättä odottamaan Herraa.

 

TAIVUTTAAKO RUKOUKSEMME JUMALAN?
Sanan sivu Kylväjä 3/2004

Vanhan testamentin historiallisten kirjojen kuvauksia lukiessamme joudumme udelleen ja uudelleen kysymään, mitä voimme tästä oppia? Miten saamme tästä kärsivällisyyttä, lohdutusta ja toivoa (Room 15:4)? Vastausta ei ole aina helppo löytää.

Lukiessamme kuvausta kuningas Hiskian sairastumisesta (2 Kun 20:1) ilman muuta ajattelemme, että sen tuoma lohdutus on hänen ihmeparantumisessaan. Hiskia oli saanut Jesajan välittämänä Herran sanan: ”Järjestä asiasi, sillä sinä et parane vaan kuolet!” (2 Kun 20:1). Kuningas alkoi itkeä. Rukouksessa hän vetosi siihen, kuinka hän oli vilpittömästi ja vakain sydämin vaeltanut Jumalan tahdon mukaan ja tehnyt hyvää (20:3). Näinkö Jumala siis palkitsee hänet? Jesaja sai uuden viestin Hiskialle: ”Minä olen kuullut rukouksesi, olen nähnyt kyyneleesi. Minä parannan sinut. Kahden päivän päästä voit astua Herran temppeliin. Minä lisään sinun elinpäiviäsi vielä viisitoista vuotta” (20:5-6).

Pelkkä Herran sanallinen lupaus ei riittänyt Hiskialle. Hän halusi Herran antavan lisäksi jonkin merkin (2 Kun 20:8). Herra suostui siihenkin pyyntöön ja Hiskia sai jopa valita merkin luonteen. Ja niin yläsalin portaikkoon lankeava varjo perääntyi kymmenen askelman matkan (20:11). Se vasta oli ihme. Jesajan viikunakakku paransi Hiskian (20:7). Kertomukset näistä ihmeistä lähtivät liikkeelle ja Babylonin kuningas lähetti oikein lähetystön ottamaan selvää niistä (2 Aik 32:31; 2 Kun 20:12).

Voihan olla, että jotkut meistä saavat kärsivällisyyttä, lohdusta ja toivoa pelkästään siitä, että uskovat Jumalan tehneen nämä ihmeet 700-luvulla ennen Kristusta eläneelle Hiskialle. Mutta useimmat kai haluaisivat saada kokea omissa vaikeissa elämänkohtaloissaan samanlaisia ihmeitä ja merkkejä ja sanoa, että Herra on sama tänäänkin. Hän parantaa nytkin kuolemansairaita ja panee auringon varjon liikkumaan taaksepäin. Näin ajatellessamme olemme kuitenkin niiden juutalaisten kaltaisia, jotka vaativat ihmetekoja (1 Kor 1:21) ja suorastaan kiusasivat Jeesusta pyytäessään häneltä merkkiä (Luuk 11:16). Jeesus vastasi: "Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki” (Matt 12:39). "Ellette näe merkkejä ja ihmeitä, te ette usko" (Joh 4:48). Näkemistä vaativa Tuomas sai Herralta opetuksen: ”Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe” (Joh 20:29).

Tämä kuvaus Hiskian elämästä lohduttaa silloin, jos se opettaa purkamaan rukouksessa sydämen tuskan Herralle ja luottamaan siihen, että Herra kuulee välittömästi. Tällä kertaa Herra teki ihmeen. Se oli Hiskian oman mielen mukainen (2 Aik 32:31). Me emme voi vaatia Jumalaa toimimaan meidän mielemme mukaisesti. Hän tekee kohdallamme juuri niin kuin hyväksi näkee. Rukouksemme on vain suostumista Jumalan tahtoon ja tekoon, ei toimintaohjeiden antamista Jumalalle.

Hiskia sai jatkoaikaa. Mutta jotain säröjä tulee nyt hänen elämänkertaansa. Hän ei ollutkaan kiitollinen ihmeestä, vaan tuli ylpeäksi (2 Aik 32:25, KR 92). Tänä aikana syntyi hänelle myös poika, Manasse, josta tuli eräs jumalattomimmista Juudan kuninkaista. Hiskia sai myös sanan lähestyvästä Jumalan tuomiosta ja Raamattu on tallettanut hänen viimeisinä sanoinaan varsin omahyväisen näkemyksen katastrofin tulosta: "Onhan sentään rauha ja vakaat olot minun päivinäni" (2 Kun 20:19). Luulenpa, että moni meistäkin tänään sydämessään toivoo samoin kuin Hiskia. Oliko sittenkään oikein, että Hiskia itkien vaati Jumalaa parantamaan hänet?

 

KAUHEA IHMINEN JA KÄSITTÄMÄTÖN JUMALAN ARMO
Sanan sivu Kylväjä 4/2004

Kuningas Hiskian ajalta jää todennäköisesti Jumalan kansan mieleen ihmeellinen Jerusalemin pelastuminen varmalta tuholta ja Hiskian parantuminen vaikeasta sairaudesta. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa Manassen yli 50 vuotta kestäneeltä hallitusajalta. Raamattu näyttää painavan Jumalan kansan mieleen vain murskaavan kielteisiä asioita.

Isästä kerrotaan kuinka hän turvautui Herraan, Israelin Jumalaan (2 Kun 18:5), poika taas kumarsi ja palveli taivaan tähtiä (21:3). Isä oli hävittänyt kukkuloille rakennetut epäjumalien uhripaikat, poika taas rakensi ne uudelleen. Isästä sanotaan, että hän kaatoi asera- tarhat (18:4), poika taas pystytti (21:3). Poika rakensi vieraita alttareita jopa Herran temppeliin (21:3) ja asetti sinne Astarten patsaan. Samoin hän rakensi alttareita taivaan tähdille temppelin molempiin esipihoihin (21:5). Kuitenkin juuri tämän temppelin piti olla Herran nimen ikuinen asuinsija (21:7).

Isästä kerrotaan, että hän teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä (2 Kun 18:3), pojasta taas sanotaan, että hän teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä (21:2). Isä pysyi Herralle uskollisena eikä luopunut hänestä (18:6), poika taas eksytti kansan tekemään enemmän pahaa kuin ne kansat olivat tehneet, jotka Herra oli hävittänyt israelilaisten tieltä (21:9). Raamattu jopa sanoo, että Manasse harjoitti noituutta ja ennustamista ja otti palvelukseensa henkienmanaajia ja enteidenselittäjiä (21:6).

Israelin kuninkaasta Ahabista, Omrin pojasta sanottiin, että hän teki enemmän kuin kukaan hänen edeltäjänsä sitä, mikä on väärää Herran silmissä (1 Kun 16:30). Nyt Manassesta sanotaan nimenomaan, että hän teki Israelin kuninkaan Ahabin tavoin (2 Kun 21:3). Hän syyllistyi myös niin moneen verityöhön, että Jerusalem oli hänen aikanaan ääriään myöten täynnä viatonta verta (21:16).

Ilman muuta ajattelemme, että tuollaisen hallitsijan elämän hedelmä oli Jumalan kirouksen ja tuomion täyttämä. Jumala sanoikin, että hän saattaa Manassen tähden Juudan sellaiseen onnettomuuteen, että joka siitä kuulee, sen molemmat korvat soivat (21:12) ja ”niin kuin ruokakuppi pyyhkäistään puhtaaksi ja käännetään kumoon, niin minä pyyhkäisen tyhjäksi Jerusalemin” (21:13).

Siksi on ihmeellistä, että kaikesta tästä huolimatta Raamatussa kerrotaan kuinka Manasse nöyrtyi isiensä Jumalan edessä ja rukoili ja kuinka Jumalan kuuli tällaisen pahan ihmisen rukouksen (2 Aik 33:12-13, 23). Löydämme hänen nimensä jopa Jeesuksen sukuluettelossa. Hän on siis sai käsittämättömän suuren armon olla yksi Jumalan Pojan inhimillisistä esi-isistä. Kuten jumalattoman Ahabin elämässä (1 Kun 21:27, 29), niin myös Manassen elämässä Jumalan armo oli sittenkin suurempi kuin hänen vihansa.

Jälleen näemme, ettei Jumala tahdo yhdenkään syntisen kuolevan, vaan löytävän elämän. Ei ole niin suurta pahantekijää ja Jumalan pilkkaaja, jota Herra ei armahtaisi, kun tämä kääntyy Herran puoleen ja rukoilee armoa. Jumalan armon syli on valmis aina ottamaan vastaan kaikkein kauheimmankin ihmisen. Näin siksi, että roomalaisen sotilaan naulat ja keihäs ovat puhkaisseet sen sylin ja sovitusveri on vuotanut. ”Tuhat kertaa suuremmaksi maa jos luotu olisi ja sen synti painavaksi kuormaksesi kaatuisi, eipä Herra armoaan kieltää voisi silloinkaan” (virsi 267:8).

 

MITÄ SANOTAAN SIINÄ KIRJASSA, SEN MINÄ PANEN TÄYTÄNTÖÖN
Sanan sivu Kylväjä 5/2004

Mitä on olla poika, jonka isä tietoisesti hylkää Herran eikä halua kulkea Herran tietä? Kaiken lisäksi pojan isoisästäkin, jota poika tosin ei ollut tavannut, sanotaan, että ”hän teki paljon sellaista, mikä on väärää Herran silmissä, ja herätti näin hänen vihansa” (2 Kun 21:22, 6). Onpahan siinä malleja kahdeksanvuotiaalle Josialle. Kaikesta tästä huolimatta poika ”teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä. Hän kulki kaikessa esi-isänsä Daavidin teitä, poikkeamatta oikealle tai vasemmalle” (22:2).

Miten se on ollut mahdollista? Miten nuori saattoi löytää syvän luopumuksen keskellä uskon Herraan? Mistä hän sai halun vaeltaa Herran tietä vastoin isänsä ja isoisänsä antamaa esikuvaa? Raamattu ei sitä kerro. Tyhjästä tuo usko ei tullut pojan sydämeen. Silloinkin usko tuli kuulemisesta. Kenties äiti Jedidalla oli kylvänyt Herran sanaa (2 Kun 22:1). Ehkä pojalla oli ollut hyviä opettajia.

Joka tapauksessa poika valitsi toisin kuin isä ja isoisä. Myös jokainen meistä tekee valintoja. Useimmat juuri nuoruudessaan valitsevat sen ketä haluavat kuunnella ja seurata. Olemme itse vastuussa omasta uskonelämästämme tai sen puuttumisesta. Vastuumme tulee esiin suhteestamme Jumalan sanaan.
Eräs tapahtuma paljastaa meille millainen on ollut Josian suhde Jumalan sanaan. Temppeliä korjattaessa oli löytynyt lain kirja, todennäköisesti Viides Mooseksen kirja (2 Kun 22:8). Kun sitä luettiin, se kosketti häntä syvästi. Hän tuli levottomaksi ja alkoi itkeä. Hän nöyrtyi Jumalan sanan edessä.

Hän ei kuunnellut Herran sanaa välipitämättömänä eikä heräämättömällä omallatunnolla niin kuin me niin usein kuuntelemme. Milloin me olemme särkyneet ja jopa itkeneet Herran sanan edessä? Ehkä meidän olisi syytä rukoilla: ”Sä särje mun kivinen sydämeni.”
Josian valtasi syvä synnintunto. Hän tajusi Jumalan sanan vastaiset asenteet ja elämäntavat. Hän tajusi Jumalan pyhyyden ja Jumalan vihan todellisuuden. Hänen sydämestään nousi sama kysymys kuin mitä piston sydämeensä saaneet esittivät apostoleille (Apt 2:37) ja minkä Filippin vanginvartija teki: ”Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?" (Apt 16:30).

Josia lähti etsimään apua sellaiselta, jonka tiesi elävän lähellä Jumalaa. Sellainen sentään löytyi pääkaupungista kaiken luopumuksen keskeltä. Hän oli Hulda, temppelipalveluksessa käytettävien vaatteiden hoitajan Sallumin vaimo. Tavallinen kansanainen.

Tuon hurskaan naisen vastaus mahtimiesten kyselyyn oli todella profeetallinen. Siinä Jumalan sana saa kunnian ja ihmisen synti paljastetaan, mutta katuvalle julistetaan päästön sana: "Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: 'Minä annan onnettomuuden kohdata tätä paikkaa ja sen asukkaita. Sen mitä sanotaan siinä kirjassa, jonka Juudan kuningas nyt on lukenut, kaiken sen minä panen täytäntöön. He ovat hylänneet minut... Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: 'Olet nyt kuullut sanani, ja ne ovat tehneet sydämesi levottomaksi. Sinä nöyrryit Herran edessä, kun kuulit, mitä olen päättänyt... Sinä repäisit vaatteesi ja itkit edessäni... Siksi minäkin kuulen sinua, sanoo Herra. Minä korjaan sinut isiesi luo, ja sinä pääset rauhassa” (22:16-20).

Jumalan suunnitelmat toteutuvat niin kuin hän on päättänyt ja ilmoittanut, mutta jokainen Herran edessä katuva saa armon ja pääsee rauhaan!

 


HERÄTYS, JOKA EI SITTENKÄÄN OLLUT HERÄTYS
Sanan sivu Kylväjä 6/2004

Raamattu kertoessaan Jumalan kansan vaiheista vie meidät erään voimakkaan herätysajan keskelle. Silloinen herätys oli kuin pyörremyrsky, joka kävi läpi maan ja hävitti mitä moninaisimmat epäjumalien palvontaan liittyvät uskonnolliset esineet ja juhlapaikat. Se näytti puhdistavan kansan kaikesta Jumalan sanan vastaisesta.

Herätys alkoi Jumalan sanan lukemisesta (2 Kun 23:2). Sitä johti nuori ja innokas hallitsija, Josia. Hän itse oli särkynyt Jumalan sanan koskettaessa hänen sisintään (22:19). Hän kokosi kansansa temppeliin ja luki heille Jumalan sanaa ja kutsui kansan liittoon Herran kanssa. ”Koko kansa yhtyi tähän liittoon” (23:3). Hänen johdollaan alkoi raju puhdistus. Josia kaatoi, hajotti, murskasi, hävitti, poltti, kirosi kaiken epäjumalien palvontaan liittyvän. Jerobeamin rakentama Betelin pyhäkkö alttareineen tuhottiin. Siinä toteutui vuosisatoja aikaisemmin julistettu Herran profeetan sana.

Josia hävitti ”henkienmanaajat ja enteidenselittäjät, kotijumalat, epäjumalankuvat ja kaikki muut iljetykset, joita Juudan maassa ja Jerusalemissa vielä oli. Näin hän pyrki toteuttamaan lain sanat, jotka oli kirjoitettu pappi Hilkian temppelistä löytämään kirjaan.” Hänestä annetaan suurenmoinen tunnustus: ”Koskaan ennen ei ole ollut Josian vertaista kuningasta. Koko sydämestään, koko sielustaan ja voimastaan hän alkoi palvella Herraa juuri niin kuin Mooseksen laki määrää. Hänen vertaistaan ei ole tullut hänen jälkeensäkään” (2 Kun 23:24-25).

Jeremia toimi profeettana lähes parikymmentä vuotta Josian hallitusaikana. Mutta Jeremian kirjassa ei tule esiin Josian taistelu epäjumalia vastaan. Siellä ei kerrota liiton uudistamisesta eikä upeasta pääsiäisen vietosta (2 Kun 23:22). Miksi Jeremia vaikenee herätyksestä eikä riemuitse siitä? Oliko hän herätyksen vastustaja? Mikä meni vinoon?

Jäivätkö sittenkin Josian voimatoimenpiteet turhiksi? Ulkonainen paha kyllä hetkeksi hävitettiin. Näkyvä kuri saatiin voimaan. Eikö sittenkään ole oikein, jos lainsäädöllisin ja hallinnollisin toimenpitein tai jopa väkivalloin pakotetaan ihmiset elämään kunnolla ja Jumalan lain mukaan? Herätys tuli arvovaltaisen johdon pakottamana eikä noussut ihmisten sydämen hädästä. Vaikka kuninkaan sydän särkyi Herran sanan edessä, niin kansan sydän ei särkynyt. Jumalan sana ei saanut uudistaa kansaa sisäisesti. Toinen Kuningastenkirja sanoo tämän omalla tavallaan: ”Herra ei silti leppynyt. Yhä paloi hänen vihansa” (2 Kun 23:26).

Heti kun ylhäällä oleva vallankäyttäjä muuttui, palasi myös kansan elämä entisenlaiseksi. Josia kuoli Megiddon taistelussa. Hänen pojistaan, jotka seurasivat häntä, Raamattu sanoo karusti: ”Teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä” (23:32, 37). He tekivät väärin, mutta eivät katuneet kuten isä oli katunut ja tullut sydämestään levottomaksi Herran sanan edessä (22:19). Josia saikin henkilökohtaisen armon sanan: ”Minä korjaan… sinä pääset rauhassa… silmäsi eivät joudu näkemään... onnettomuutta” (22:20). Mutta hänen seuraajansa ja kansa joutuivat Jumalan rangaistustuomioiden alle. Tämän kaiken Jeremia näki ja sen hän paljasti profetioissaan, siksi hän ei voinut iloita pinnallisesta herätyksestä!

 


MITEN SIINÄ NIIN KÄVI?
Sanan sivu Kylväjä 7/2004

Olemme seuranneet Kuninkaiden kirjan sivuilla Jumalan kansan vaiheita vuosisatoja. Kirja päättyy inhimillisesti katsoen täydelliseen katastrofiin. Itsenäisyys menetetään, pääkaupunki ja ennen kaikkea siellä oleva temppeli tuhoutuu ja ydinosa kansasta viedään pakkosiirtolaisuuteen (2 Kun 24-25). Miksi näin kauhistuttava loppu Jumalan työlle ihmisten keskuudessa? Epäonnistuiko Jumala antaessaan jo aikoinaan Abrahamille lupauksen maasta ja kansasta. Tässä oli nyt se luvattu maa ja kansa – hävitettynä ja hajotettuna.

Oleellisinta kaikissa tähänastisissa tapahtumissa on ollut kuitenkin se, ettei Jumalan kansa sittenkään suostunut sydämestään uskomaan Herraan eikä vaeltamaan Herran teitä. Se valitsi oman mielensä mukaisen uskon ja oman tiensä välittämättä Herran lähettämistä profeetoista ja heidän välittämästä Herran sanasta.

Siksi Herra itse lähetti viholliset ja päästi tuhoavat voimat Jumalan kansan kimppuun (2 Kun 24:2). Mutta sitä ennen hän oli sanallaan varoittanut kansaansa. Mikään ei tapahtunut sattumalta eikä jonkun sokean kohtalon iskusta. Se mitä tapahtui, oli Herran tahto (24:3, 20). ”Vihassaan hän viimein heitti ne pois kasvojensa edestä” (24:20). Mikä aiheutti tämän Herran vihan? Vastaus on hyvinkin henkilökohtainen ja selvä: ”Syntien vuoksi” (24:3). Kansa ja sen johtajat tekivät ”sitä, mikä on väärää Herran silmissä” (24:9, 19). Ainoa, mikä olisi voinut muuttaa ja katkaista kohtalokkaan mitä ihminen kylvää sitä hän myös niittää kierteen olisi ollut katumus ja anteeksiantamus. Mutta uskovat eivät katuneet ja Raamattu sanoo: ”Herra ei antanut anteeksi” (24:4). Jumalan kansan synnin mitta oli täyttynyt. Tilinteon aika oli tullut. Enää ei ollut anteeksiantamuksen aika. Siksi ”kävi niin kuin Herra oli ilmoittanut” (24:13).

Jumalan kansa tosin oli luullut, että oma kansa, oma maa, oma valtio, Jumalan sanan mukaan rakennettu temppeli, papisto ja uhritoimitukset takaisivat heille Jumalan valtakunnan. Näin ei ollut. Jumalan valtakunta tässä ajassa on ihmisten sydämet valtaava katumuksen ja uskon valtakunta. Jumalan valtakunta ei tullut heidän keskelleen näkyvällä tavalla. Mutta niinhän Jeesuskin sanoi: "Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä" (Luuk 17:20-21, KR 38). Se valtakunta tässä ajassa ei ole ”syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa” (Room 14:17).

Nyt Jumalan valtakunta oli hajalle lyötyjen ihmisten sydämissä olevaa uskoa profeettojen välittämään Jumalan sanaan ja sen sisältämiin lupauksiin. Jumalan kansa ei muodosta määrätyssä paikassa asuvan kansan eikä valtion, vaan joukon ihmisiä, joita yhdistää kyllä tässä vaiheessa yhteinen kieli, verenperintö, mutta ennen kaikkea Jumalan antama sana ja siihen sitoutuva usko. Ulkonaiset järjestelmät olivat vain raamit itse asian ympärillä. Itse asian ydin oli Jumalan lupaukset ja niistä tärkein koski Messiaan tuloa ja uskoa häneen ja hänen tulemukseensa.

Elämä jatkui. Vaikka Jumala rankaisi ja kokonainen Jumalan kansan sukupolvi hajotettiin ja vuosisatojen työ näytti tuhoutuvan, Jumala ei sittenkään hyljännyt kokonaan. Hänen armonsa lupaukset eivät rauenneet. Meille kerrotaan 36 vuotta vankina olleen Juudan kuninkaan armahtamisesta (2 Kun 25:27) ja korottamisesta (25:28). Myöhemmin Esran ja Nehemian kirjoissa kerrotaan kuinka Jumalan kansasta jäännös palasi Luvattuun maahan ja siinä joukossa oli tulevan Daavidin sukuisen Messiaan esi-isät ja äidit.

Kerran tälle Ihmisen Pojalle annetaan ”valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä” (Dan 7:14).