Rovasti Olavi Peltolan kotisivut
Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää

Vanha Testamentti
Löytöretki VT:iin
1. Moos
2. Moos
3 - 5. Moos
Joosua-Ruut
1. Sam
2. Sam
1 - 2. Kun

Haku näiltä sivuilta

ENSIMMÄINEN MOOSEKSEN KIRJA
Olavi Peltola

 

ESIEVANKELIUMI

"Sinä olet iskevä häntä kantapäähän" (1 Moos 3:15, KR38).

Jokaista ihmistä aina ja kaikessa mitä syvimmin koskettava Raamatun ilmoittama totuus on ihmisen oma pahuus (Matt 7:11). Kauhistuttavin ahdistus elämässämme ei ole sairaus, ei onnettomuus, ei sota, ei väkivalta, ei toisten ihmisten ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus, ei kohtalo vaan mitä henkilökohtaisin synti ja pahuus. Siihen jokainen meistä on sidottu syntymästämme lähtien (Ps 51: 7).

Raamattu ilmoittaa myös, että jokainen on ehdottomasti syyllinen omaan pahuuteensa ja vastuussa siitä Jumalalle. Tosin kovin harva aikamme ihminen suostuu näkemään ja kokemaan oman todellisuutensa tällä tavoin.

Yhtä todellinen kuin tänään Raamatun mukaan on jokaisen meidän syntimme ja syyllisyytemme, yhtä todellinen ja kouriintuntuva on myös Jumalan pelastusteko Kristuksessa. Jumala ei vapauta ihmistä synnistä eikä syyllisyydestä millään muulla tavalla kuin antamalla alttiiksi oman Poikansa. Siihen varjokuvanomaisesti viittaa jo tuo Raamatun alkulehdillä oleva lupaus (1 Moos 3:15). Siksi Jeesus kärsii ristillä. Siinä ovat kirjaimellisesti hänen jalkansakin lävistettyinä juuri niinkuin Herra oli ilmoittanut kauan ennen Golgatan kärsimystä.

Toki meidän on vaikea suostua siihen, että Jumalan valtakunta annetaan meille tässä lupauksessa ja kerran tapahtuneessa historiallisessa tapahtumassa. Mutta meidän syntimme ovat mitä todellisempia. Siksi myös syntiemme tähden tapahtunut Kristuksen kärsimys ristillä ja hänen jalkojensa lävistäminen on yhtä todellista. Vain todellinen voi pelastaa minut todellisesta tuomiosta ja kadotuksesta.

On hyvä kerrata tuo ihmeellinen Ps 22:n ilmoitusprofetia Jeesuksen kärsimyksestä ja siitä pieni yksityiskohta: "Käteni ja jalkani ovat runnellut" (Ps 22:17). Luther käänsi: "Käteni ja jalkani ovat lävistetyt" (durchgraben).

Jos kotonasi on krusifiksi, pysähdy edes hetkeksi sen eteen ja katsele lävistettyjä jalkoja - sinun tähtesi, rakkaudesta sinuun. Raamatun mukaan meidän jalkamme "ovat nopeat vuodattamaan verta" emmekä tunne rauhan tietä toden paikan tullen omaksemme (Room :15-16).

Siksi sinun ja minun syntiin sidotut jalkamme hän on vapauttanut tuomiosta antamalla lävistää omat jalkansa.

 

Tule nyt istumaan Jeesuksen jalkain juureen kuten se mies, josta pahat henget olivat lähteneet (Luuk 8:35).

Tule apostolien taakse ja kuuntele kuinka Jeesus sanoo: "Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ekukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan" (Luuk 24:39, KR 92). Katso niin, ettet koskaan enää unohda! Hänen jalkansa on todella isketty, runneltu, lävistetty ja se on tapahtunut rakkaudesta minuun, minun syntieni tähden.

 

Tule syntisen naisen vierelle ja kumarru Jeesuksen jalkojen eteen. Suostu edes kerran elämässäsi kastelemaan hänen jalkansa kyynelilläsi ja suutele niitä

Luuk 7:38). Hän ei inhoa sinua eikä työnnä sinua pois, vaikka oletkin syntinen ihminen (7:39). Kuuntele tarkoin kuinka Jeesus sanoo: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi" (7:48). Saat anteeksi siksi, että nuo jalat on isketty ristin puuhun sinun tähtesi.

AUTUUDEN VAATTEET

"Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin" (1 Moos 3:21).

Tulkinnasta kaikki riippuu. En löydä VT:n historian kirjoista montakaan helmeä, ellen osaa tulkita. Kuten Jeesus puhui vertauksin (Matt 13:34), niin myös VT puhuu meille vertauksin. Vertaus on aina selitettävä (Matt 13:36), jotta sen opetus tulisi lähelle.

 

Kuulin nuorena tästä jakeesta Jumalan Karitsaan viittaavan selityksen. Opetinkin sillä tavoin. Aloin kuitenkin epäillä tulkintani oikeutusta, kun ystäväni Risto Santala sanoi, ettei hän ollut löytänyt rabbinistisesta kirjallisuudesta mainintaa, joka osoittaisi juutalaisten tulkinneen tämän kohdan messiaanisesti kuten he ovat tulkinneet 1 Moos 3:15. Olinko antanut mielikuvitukselleni liian suuren vapauden?

Kylläpä riemastuin, kun löysin Lutherin läheisen  työtoverin Melanchtonin kirjasta Ydinkohdat seuraavan kohdan: "Myös se, että Herra vaatetti Aadamin ja Eevan, vahvisti heidän omiatuntojaan. Tämä toimenpide oli epäilemättä Kristuksen lihaksitulemisen merkki, sillä Kristuksen liha lopulta peittää meidän alastomuutemme ja hävittää häpeän pelokkaista omistatunnoista, joihin herjaajien herjaukset ovat sattuneet, Psalmi 69:10".

Nyt uskallan jälleen iloita tämän jakeen helmen kirkkaudesta. Näen siinä varjokuvan omaisesti (Hepr 0:1) Jeesuksen Kristuksen sovituskuoleman merkityksen.

Siinähän on sama kuva kuin on ylipappi Joosuasta seisomassa Herran edessä puettuina saastaisiin vaatteisiin (Sak 3: 1-5). Minunkin elämäni, vanhurskauteni on kuin tahratut (Jes 64:6) ja koinsyömät (Jaak 5:2) vaatteet. Ne inhottavat (Job 9:31). En halua niihin pukeutuneena joutua Herran eteen hänen tutkittavakseen (Matt 22:12; Ilm 15:16). Minäkin arvitsen tänään pestyt (Ilm 22:16), Karitsan veressä valkaistut vaateet (Ilm 7:14). Tarvitsen Herran sanan: "Katso, minä olen ottanut sinulta pois pahat tekosi" (Sak 3:4). On ihmeellistä, että Herra pukee minunkin ylleni tällaisen puvun!

KUKA KELPAA?

"Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa. Mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut" (1 Moos 4:4-5).

Tärkeintä elämässämme tänäänkin on se, mitä Herra näkee ja ajattelee meistä: "Mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät" (Gal 4:9). Hän sanoo kaikesta sen viimeisen ja ratkaisevan sanan! Katsooko Herra tänään meihinkin suopeasti? Tunteeko hän todella meidät?

Hän ei varmasti katso suopeasti, jos meidän turvanamme on tänään vain oma hyvyytemme, hyvät ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Jos meissä on vähänkin rehellistä itsemme tuntemista, on meidän tänäkin iltana tunnustettava: "Häveten, Herra, tunnustan sen, huono on ollut mun palveluksen". Kyllä Herra tietää, millaista tekoa olemme.

Veljekset Kain ja Abel olivat yhteisellä syntisyyden lähtöviivalla. Ei Abel ollut toista parempi. Missä sitten oli Jumalan silmissä tuo ratkaiseva ero? UT opettaa: "Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa" (Hepr 11:4, KR 92). Mutta uskoihan Kainkin Jumalaan? Hän ei olisi muuten uhrannut Jumalalle. Siinä ei ollut eroa. Molemmat myös tajusivat, että tyhjin käsin syntisen ei tule lähestyä Herraa (2 Moos 34:20). Ihminen tarvitsee aina välittäjän (vrt. 1 Tim 2:5). Siksi molemmat lähestyivät Jumalaa uhrin kautta. Siinäkään ei siis ollut eroa.

Ratkaiseva ero oli siinä, mitä uhrattiin, kuka toimi välittäjänä. Abelin turvana pyhän Jumalan silmien edessä oli toisen, se on esikoiskaritsojen veri ja kuolema (1 Moos 4:4a). Hänen välittäjänään oli karitsa. Hän oli kuullut ja uskonut, että Herra oli peittänyt ensimmäisten ihmisten syntialastomuuden häpeän nahasta tehdyllä puvulla (1 Moos 3:21). Toisen kuolema oli antanut toiselle suojan ja elämän!

Myöhemmin Raamattu paljasti tämän Jumalan suopeuden salaisuuden sanoilla: "VERI TUOTTAA SOVITUKSEN" (3 Moos 17:11), "ILMAN VERENVUODATUSTA EI TAPAHDU ANTEEKSIANTAMUSTA (Hepr 9:22, KR 38).

Abelin vanhurskaus oli usko siihen, että Jumalaa tuli lähestyä veriuhrin kautta. Kainin uhrilahjana oli sellaista, mikä oli järkevää ja mitä hänellä oli luonnostaan saatavana. Abelin veriuhriin perustuvan vanhurskauden Jumala hyväksyi, mutta ei hyväksynyt Kainin maan satoon perustuvaa vanhurskautta.

Raamattu paljastaa myös Kainin sydämen pohjan: "Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi" (1 Moos 4:5). Ei edes Jumalan puhuttelu enää pysähdyttänyt hänen suuttumustaan. Omavanhurskaus kovettaa ihmisen sisimmän.

Tänäänkin ainoan Jumalalle kelpaavan vanhurskauden saavat lahjaksi hänen armostaan kaikki, jotka turvaavat Jumalan Karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin. "Kristus Jeesus on verellään lunastanut heidät vapaiksi synnistä ja koska Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituksen paikaksi, jonne he saavat uskoen tulla (Room 3:24-25, Jukka Turénin käännös).

HUUDA AVUKSI

"Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä" (1 Moos 4:26b, KR  38).

Olen ollut vuosia kiitollinen siitä, että löysin Raamatun alkulehdiltä tuon erikoisen sanonnan "huutaa avuksi Herran nimeä" (1 Moos 4:26b). Siinä olevan heprean sanan täsmällisestä merkityksestä ei ole varmuutta. Uusi käännös sanoo sen: "nimeltä kutsuen rukoilla avuksi Herraa".

Se esiintyy VT:ssa 14 kertaa. Esim. Abram "huusi avuksi Herran nimeä" (1 Moos 12:8), "ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä" (13:4) ja Iisak "rakensi sinne alttarin, huusi avuksi Herran nimeä" (26:25).

Samaan rohkaisee tuttu Psalmin jae, jota on kutsuttu Raamatun hätäpuhelinnumeroksi: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua" (Ps 50:15). Huipentumana on kuitenkin Jooelin sana, jota lainataan Roomalaiskirjeessä: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu" (Jooel 2:32; Room 10:13). Pelastumisen kynnys ei totisesti ole kenellekään liian korkea!

Tässä ei kysytä millainen minä avuksihuutajana olen, mitä olen saanut aikaan, mitä minusta on tullut. Riittää kun aina ja toistuvasti jaksan huutaa avuksi oikeaa nimeä. Ainoa oikea nimi maailmassa on Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan nimi. "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä" (ns. Jeesus-rukous).

Juuri niinhän teki ryöväri ristillä. Ei hän ollut onnistunut missään koko elämässään, ei hänestä tullut mitään, vain pahaa hän oli saanut aikaan. Nyt ei ollut enää muutoksen mahdollisuutta. Ja siinä toivotonta toivottomammassakin tilanteessa hän sanoi: "Jeesus, muista minua" (Luuk 23:42). Muuta ei tarvittu - turhaan ja tyhjään eletty elämä ei sittenkään mennyt hukkaan, sillä Jeesus vastasi hänelle ja vastaa jokaiselle häntä avukseen huutavalle ajan loppuun asti: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa" (Luuk 23:43, KR-92). Kenen kanssa Jeesus on, se aina voittaa elämässä, sillä "kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli" (Ps 73:25).

"Mikään hätähuuto ei voi olla sen suurempi kuin yksityisen ihmisen hätähuuto. Tai, mikään hätä ei voi olla suurempi kuin hätä, jossa yksityinen ihminen voi olla. Ihminen voi siis olla loputtomassa hädässä ja tarvita näin loputonta apua. Kristinusko on vain sille, joka tarvitsee loputonta apua, siis vain sille joka tuntee loputonta hätää... Suurempaa hätää kuin yksityisen ihmisen hätä ei voi kokea. Kun näet ihminen tuntee itsensä kadotetuksi, tämä on suurin hätä" (Wittgenstein).

SYNNIN SYVYYS

" Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat" (1 Moos 6:5, KR38).

Olen etsinyt Raamatun helmiä nimenmaan kirjan alkulehdiltä. Kyllä sieltä niitä löytyykin! Eräs helmi on hyvin tumma, mutta samalla se kuitenkin paljastaa ehdottoman totuuden ihmisenä olemisesta. Ehkä siksi olen kauan aikaa sivuuttanut tuon jakeen. En halua hyväksyä sitä, että juuri tällaisena

Herra näki ihmiset ja ennen kaikkea ihmisten sydämen laadun. Olen halunnut tulkita, että kyseessä on vain tuon muinaisen pahan ajan ihmiset. Sitä ei millään voi soveltaa tämän ajan ihmisiin, ei ainakaan tavallisiin ihmisiin, ei ainakaan minuun! Ei näin huonosti voi olla - kaikki kaiken aikaa ainoastaan pahat!

Tosin vähän myöhemmin Raamattu jatkaa samalla linjalla: "Ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka" (1 Moos 8:21). Daavid jopa tunnustaa Jumalan Hengen paljastettua hänet: "Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt" (Ps. 51:7)? Mitä sanoo Jeremia? "Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea? (Jer 17:9). "Ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee" (1 Kun 8:46). Paavalikin kirjoittaa: "Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla" (Room 3:23).

Juuri näinhän Jeesuskin opetti: "Sisästä, ihmisen sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys" (Mark 7:21-22).

Nyt myönnän, että juuri tällainen on minun sisimpäni kaiken aikaa. Tietenkin on aivan eri asia tuleeko kaikki tuollainen julki ja pystynkö kauhistumaan sitä. Joka tapauksessa olen löytänyt suuren rikkauden, jos omistan henkilökohtaisesti tämän tumman helmen totuuden.

Sanoinko nyt jotain mieletöntä? En suinkaan, sillä Jeesus tuli nimenomaan syntisiä pelastamaan (1 Tim 1:15). Todennäköisesti minulle ei kelpaakaan Jeesuksen tarjoama sovitusuhri eikä pelastus yksin uskosta ennen kuin olen nähnyt edes jotain oman sydämeni toivottomasta ja parantumattomasta pahuudesta.

Vaikka olenkin tänään syntinen, niin minullakin on sama mahdollisuus kuin Nooalla - saada armo Herran silmien edessä (1 Moos 6:8). "Herra ei tahdo kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät" (2 Piet 3:9, KR 92). Kääntyminen tarkoittaa sellaista kääntymistä, joka ei koskaan lakkaa tämän elämän aikana niin kuin ei lakkaa syntisestä sydämestäkään pulppuavat pahat ajatukset... Kääntymisessä on kyse avuttoman ihmisen avun huutamista Herran puoleen, kun hän tuntee loputonta hätää. Avuksi huutaja aina pelastuu (Jooel 2:23)!

USKONVANHURSKAUS

"Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1 Moos 15:6, KR 38).

Nämä muutamat sanat sisältävät Raamatun ydinsanoman ihmisen pelastumisesta yksin uskosta. Niissä on elävää vettä. On suurenmoista, että Pyhä Henki on tuonut esiin keskeisen pelastustotuuden näin kirkkaana jo Raamatun alkulehdillä.

Abraham on jokaisen uskovan isä (Room 4:11). Juuri hänessä Jumala osoittaa kaikille ihmisille kaikkina aikoina millainen ihminen pelastuu. Mekin pelastumme samalla tavoin kuin Abraham.

Abraham oli vanhurskas Jumalan silmissä. Vanhurskas on sellainen, josta Jumala antaa vapauttavan tuomion. Hän on pelastettu.

Kauhistuttavinta on kuitenkin se, ettei ole ainuttakaan ihmistä, joka olisi itsessään tai Jumalan vaatimuksia noudattamalla vanhurskas. "Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomaksi käyneet, ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään" (Room 3:10,12). Tällainen kelvoton oli myös Abraham. Kelvoton on aina jumalaton (Room 4:5).

Kuitenkin Jumala luki, katsoi, piti Abrahamia kelvollisena, vanhurskaana. Inhimillisessä todellisuudessa hän ei siis sitä ollut. Hän oli vain arkinen ja syntinen Abraham. Minkä tähden Jumala näki Abrahamin vanhurskaana vastoin tämän todellista olemusta?

"Ja Abram uskoi Herraan". Usko ratkaisi kaiken. "Ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo" (Room 3:28, KR 92). Tätä uskonluottamusta joudumme opettelemaan koko elämämme ajan.

Ratkaisevaa Abrahamin uskossa oli, että sen sisältönä ja kohteena oli Herra ja hänen lupauksensa. Itse usko ei vanhurskauttanut, vaan oikea uskon kohde. Herra ja hänen lupauksensa on Jeesus Kristus. Vain usko Jeesukseen (Room 3:26) antaa kelvollisuuden, vanhurskauden ja autuuden. Kun tänään uskomme Jeesukseen, Jumala lukee tuon uskon meillekin vanhurskaudeksi.

EL-SHADDAI

"Kun Abram oli yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden vanha, ilmestyi Herra hänelle ja sanoi hänelle: 'Minä olen Jumala, Kaikkivaltias" (1 Moos 17:1).

Jumala tulee lähelle meitä antaessaan meille Raamatun lehdillä oman nimensä. Hän ilmoittaa kuka hän oikein on. Nimet ja niiden sisältö auttavat meitä tuntemaan hänet entistä paremmin. Hän on sitä, mitä hänen nimensä sanovat hänestä. Haagar kutsui pakomatkallaan kohtaamaansa Herraa nimeltä "Ilmestyksen Jumala". Herran puhuttelussa Haagar koki saaneensa vilaukselta "nähdä hänet, joka näkee minut" (1 Moos 16:13).

Ja nyt Aabrahamin elämänkohtalon kautta Jumala ilmaisee itsensä meille Jumalana, Kaikkivaltiaana. Heprean kielessä tässä ovat sanat El Shaddai.

El on Jumalan nimi ja se voidaan kääntää myös sanalla Väkevä. Jumala muistuttaa nimensä avulla Aabrahamia ja samalla meitäkin siitä, että "hän on Herra, väkevä ja voimallinen" (Ps 24:8).

Kuinka tarpeellinen tuo ilmoitus Jumalasta olikaan juuri silloin Aabrahamille. Vuosikymmenet olivat kuluneet näennäisesti turhassa odotuksessa. Suurin toivein hän oli kauan sitten lähtenyt liikkeelle maastaan, suvustaan ja isänsä kodista Jumalan osoittamaan suuntaan (1 Moos 12:1,4). Hän oli oppinut elämään yksin uskosta Jumalan lupaukseen "ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (15:5-6).

Mutta tällainen usko ja vanhurskaus ei näyttänyt antavan hänelle sitä, mitä hän syvimmin kaipasi. Siksi hänen sisimmästään oli pusertunut eräänä vaikeana hetkenä tuskainen kysymys: "Oi, Herra, Herra, mitä sinä minulle annat?" Silloin näytti siltä, ettei yhtään mitään. Ja nytkin vuosia myöhemmin, kun jälleen Herran sana elävällä tavalla kohtasi hänet, hän ei voinut olla naurahtamatta ja ajattelematta: "Voiko... voiko... kunpa edes" (17:17-18). Ei Jumala hänen elämässään näyttänyt olevan mikään väkevä Jumala.

Shaddai-sana on vielä ihmeellisempi sisällöltään kuin El. Täysin varmoja ei olla sen alkuperäisestä merkityksestä. Vanhassa testamentissa sana tarkoittaa "rinnat" ja silloin nimenomaan äidin rinnat. Nyt siis Jumala paljastaa jotain olemuksestaan ilmoittamalla olevansa uskosta vanhurskaalle ihmiselle kuin äidin rinnat.

Maailmassa ei ole sen kauniinpaa kuvaa kuin pienestä lapsesta äidin rinnoilla. Katso tällaista lasta äitinsä sylissä. Sen lähempänä ei äiti voi olla. Väkevät käsivarret kannattelevat ja suojelevat. Lapsi lepää turvallisena. Mitään ei voi tapahtua, ellei se ensin kosketa äitiä. Siinä on lämmin ja hyvä olla. Siinä on nälkään ruoka ja janoon juoma. Siinä on kaikki mitä elämään pieni ja avuton ja turvaton tarvitsee.

Onko todella mahdollista, että iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala suostuu ottamaan minutkin syliinsä niin kuin äiti oman pienokaisensa? Ottaako hän todella minut hoiviinsa yhtä henkilökohtaisesti, yhtä lähelle vetäen, yhtä täydellisesti ja varmasti kannattaen, yhtä lailla elämän ja kaiken antaen lahjaksi?

Miksi kuitenkin niin pelkään? Pelkään itseäni ja omaa pahuuttani! Pelkään toisia ihmisiä ja tulevaisuutta! Pelkään sairautta ja onnettomuutta? Pelkään kaiken vajoamista kohdallani tyhjyyteen ja mielettömyyteen!

Kuitenkin Jumala on minunkin kohdallani "minut näkevä elävä Jumala", "Lahai-Roi" (1 Moos 16:14). Hän on Jumala, joka on tehnyt iankaikkisen liiton kanssani Aabrahamin ja Iisakin siemenessä, Jeesuksessa (17:19). Hän on Jumala, jolle mikään ei ole mahdotonta (18:14). Ja Herra pitää huolen niinkuin on luvannut ja tekee niinkuin on puhunut (21:1). Mutta ajan hän salaa meiltä ja juuri se koetteli Aabrahamin uskoa aivan äärimmilleen. Siksi, "miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta" (Ps 42:6).

MITEN RUKOILLA?

"Minä olen rohjennut puhua sinulle, Herra, vaikka olenkin vain tomua ja tuhkaa" (1 Moos 18:27).

En voi koskaan rukoillessani olla itsevarma. Herra on liian suuri ja pyhä, minä taas liian pieni ja saastainen. Kuitenkin on ihmeellistä, että voin puhua Herran kanssa kuten Abraham. Tämä on mahdollista siksi, että uskon Herran Abrahamille antaman lupauksen (1 Moos 22:19) toteutuneen Jeesuksessa Kristuksessa. Uskoessani Abrahamin siemeneen (22:18) Jeesukseen olen saanut maailman kaikkien kansojen jäsenille tarkoitetun siunauksen (18:18, KR 92).

Omistaessani nyt tämän siunauksen voin luottaa surkeudestani huolimatta siihen, että olen Herran valitsema (18:19) ja puhua hänelle kaikista asioistani. Hän kuuntelee ja ottaa minut huomioon.

Uskallan Abrahamin tavoin jopa esittää oman käsitykseni ja vedota Herran armoon: "Etkö armahtaisi" (1 Moos 18:24, KR 92). Rohkenen jopa sanoa suoraan: "Ethän voi tehdä niin! Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?" (18:25). Tosin näin tehdessäni olen kovin rohkea. Minäkö ymmärtäisin miten Herran on toimittava ja ohjattava ihmisten ja kansojen elämää? Toivon mukaan muistan Abrahamin tavoin joka hetki, että olen vain tomua ja tuhkaa (18:27). Siksi näkemykseni ovat vain tomun tasolta.

Erityisen rohkea ja peräänantamaton saan olla rukouksessa silloin, kun on kysymys lähimmäisteni hyvästä. Armon anomisessa ei pidä koskaan väsyä. Abrahamin tuska oli siinä, että edes muutama pelastuisi. Näiden muutamien pelastumisen tähden jatkakoon jumalattomien enemmistö surutonta elämäänsä. Minä sensijaan liian usein menetän halun rukoilla, kun näen ihmisten enemmistön pahuuden ja mielettömyyden.

Juuri tällainenhan on monen lähetystyöntekijän tilanne. Hän ei saa menettää rohkeuttaan, vaikka palvelee armon evankeliumilla vain muutamaa ja ympärillä elävät miljoonat eivät mitään välitä. Niiden muutamien tähden kannattaa matkusta maan ääriin, rukoilla, nähdä vaivaa ja olla kestävä. Näin silloinkin, kun ne muutamatkin aiheuttavat pettymyksiä. Näinhän kävi pelastuneen Lootin, hänen vaimonsa ja tyttäriensä elämässä (19:31-33).

Abraham pitkitti rukoustaan. Niin meidänkin tulee tehdä. Jatkamme siihen asti kunnes Herra vapauttaa rukoustaakasta ja ymmärrämme, että nyt on tämän rukouksen aika ohitse. "Herra lähti pois, sen jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta Aabrahamin kanssa" (18:33, KR38).

Abrahamin rukoili rohkeasti oman näkemyksensä mukaan. Kuitenkin hän rehellisesti myönsi, että on huikea ero hänen ymmärryksensä ja käsityksensä ja kaikkivaltiaan "kaiken maan oikeutta tekevän Tuomarin" välillä. Siksi Abraham rukoili särkynein sydämin, nöyränä: "Älköön Herrani vihastuko, että vielä puhun", "katso minä olen rohjennut puhua Herralleni", "älköön Herrani vihastuko, että puhun vielä tämän ainoan kerran" (18:30,31,32).

Rukoukseni ei saa olla jankutusta, vaikka se voi olla hellittämätöntä kerjuuta ja avunhuutoa kuten köyhällä leskellä (Luuk 18:7). En voi rukouksillani komentaa Herraa, en vaatia häntä toimimaan tahtomallani tavalla. Siksi en myöskään rukouksellani hallitse todellisuutta ympärilläni. Voin vain kerta toisensa jälkeen avata sisimpäni ja tuoda Herran eteen huoleni ja toiveeni.

Nyt pieni ja tyhmä puhuttelee kaikkitietävää ja kaikkinäkevää Kaikkivaltiasta. Jumala tulee kuitenkin pyyntöjäni vastaan. Hän ottaa näkemykseni huomioon ja on valmis toimimaan niiden mukaan. Koko ajan kuitenkin ohjakset ovat lujasti hänen kädessään (1 Moos 19:24).

Eräs ratkaiseva ero on Abrahamin ja minun rukoukseni välillä. Jumala vastasi Abrahamille välittömästi. Minä taas kuulen Jumalan äänen Raamatun sanan välittämänä. Hän ei puhu minulle ohi Raamatun sanan. Ja asioiden kulku paljastaa minulle, mikä on Herran lopullinen vastaus. Mutta minä olen saanut heittää kaikki huoleni hänen kannettavakseen.


IHMELAPSI

"Herra piti huolen Saarasta, kuten oli sanonut, ja täytti antamansa lupauksen. Saara tuli raskaaksi ja synnytti... pojan. Se tapahtui juuri siihen aikaan, jonka Jumala oli ilmoittanut" (1 Moos 21:1-2).

On ihmeellistä, että tuo olemattomalta tuntuva pieni lapsi on keskeinen osa Jumalan ilmoitusta ja toimintaa ihmisten pelastamiseksi. Kun Jumala toteuttaa lupaamiaan suuria pelastustekoja, hän kätkeekin toimintansa ylpeän ihmisen katseilta. Hän tekee pienessä suurta.

Jumala antoi Aabrahamille lupauksen ja täytti sen sillä tavalla, että Aabrahamille ja tänään myös meille jää ainoaksi mahdollisuudeksi vain uskoa lupauksen sanaan ja kokea, että nytkin Jumala toimii yksin armosta (Room 4:16).

Aabraham näki pienessä lapsessa jotain sanomattoman suurta ja riemuitsi (Joh 8:56). Hän näki elävällä tavalla aivankuin syntyneen lapsensa läpi kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin kirjaimellisesti tässä Jumalan teossa "tulevat siunatuksi kaikki sukukunnat maan päällä" (1 Moos 12:3).

Saaran helmassa oli kauan odotettu ja kaivattu lapsi. Tuo lapsi oli Jumalan lupaaman Eevan siemenen kantaja (1 Moos 3:15) ja ihmiskunnan kohtalon ratkaiseva poika, joka oli saatu Herran avulla (vrt. 1 Moos 4:1).

Tuo poika oli osa sitä täyttymystä, josta profeettojen kuninkaaksi kutsuttu Jesaja ilmoittaa: "Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel" (Jes 7:14). Kunpa mekin osaisimme hänen tavoin riemuita samasta Jumalan teosta.

Tuo kaivattu ja odotettu Aabrahamin pojan syntymä haluaa herättää meidänkin sydämemme luottamaan Jumalan sanan mukaisesti, että "lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas" (Jes 9:5).

Jumala täytti lasta koskevan VT:n profetian. Syntyi poika, joka on suuri, jota kutsutaan Korkeimman Pojaksi ja joka hallitsee ikuisesti (Luuk 1:32). Ei ole ihme, että silloin suuri taivaallinen sotajoukko ylisti Jumalaa: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto" (Luuk 2:14).

Tässä Pojassa on tänäänkin todellinen ilon lähde jokaiselle ihmiselle. Keskellämme on Vapahtaja, Kristus, Herra (Luuk 2:10-11).

Saamme tänään olla sydämestämme vakuuttuneita myös siitä, että kuten Saaran niin meidänkin elämässämme Herra pitää aina ja kaikessa huolen. Hän täyttää jokaisen antamansa lupauksen ja kaikki tapahtuu oikeaan aikaan, juuri siihen aikaan, jonka Jumala on ilmoittanut. "Älä Herralle sinä väärä hetkee pane tahi määrää, itse hän tietää parhaan ajan, mitan, muodon ja kohtauspaikan. Sinä vaan ano ja odota, ajallans hän sinun lohduttaa" (Agricola).

KOETUS

"Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa" (1 Moos 22:4)

Tuo kauhea kolmas päivä. Kolme pimeyden ja tuskan päivää on eletty läpi. Kolme päivä valtavaa sisäistä taistelua. Todellisuus näytti aivan mielettömältä. Jumala on nyt ruoskinut ja ruoskinut (Hepr 12:6). Voiko tämä olla totta vai onko tämä vain pahaa unta?

Minkä hirvittävän käskyn Jumala olikaan isälle antanut? Kuinka täysin järjetön olikaan Jumalan sana: "Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat... ja uhraa hänet" (1 Moos 22:2).

Voiko tuollainen olla rakastavan ja hyvän Jumalan tahto. Se vaikutti mieluimminkin murhaajan, perkeleen, tahdolta. Nyt kirjaimellisesti toteutui sana: "On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin" (Hepr 10:31). Jumalahan repii kaiken elämässä hajalle. Elämä menettää tarkoituksensa.

Juuri tämän ainokaisen, rakkaan tähden jo vuosikymmeniä sitten mies oli lähtenyt liikkeelle isänsä kodista. Jo silloin hän menetti kaiken uskonsa tähden. Nyt se sama usko Jumalaan näytti johtavan täydelliseen umpikujaan - sen ainoan tuhoon, mitä varten oli nähty suunnattomasti vaivaa: uskottu, kaivattu, itketty, odotettu.

Miksi Jeesus sanoikaan: "Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni" (Luuk 14:33)? Sehän edellyttää ajallisessa elämässä valmiutta aivan millaiseen iskuun tahansa. Kuka meistä voi toden tullen kestää romahtamatta tosi kauheaa ? Miten Job sanoikaan: "Sillä, mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui (Job 3:25).

Miten yllättäen kaikki olikaan tullut. Raamattu sanoo kyllä: "Äkisti kohtaavat heitä iskut" (Ps 64:8). "Onnettomuus kaatuu sinun päällesi, etkä pysty torjumaan sitä. Äkkiarvaamatta vyöryy ylitsesi perikato, jota et osannut odottaa" (Jes 47:11, KR92). Mutta sehän tarkoittaa pahantekijöitä ja ylpeää Babylonia eikä uskon isää!

Nyt tuona kauheana kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä. Liekö taival siihen asti ollut yhtä ainoaa masentunutta maahan katsomista. "Nostakaa päänne" (Luuk 21:28) tarkoittaa rohkaiskaa itsenne. Kun Aabraham nosti, hän näki siihenastisen elämänsä tuhon paikan - onneksi se oli vielä kaukana. Perimätiedon mukaan se oli Moorian vuori, jonka kupeella on Golgata.

Noiden kolmen päivän aikana oli käyty sydämessä taistelu. Heprealaiskirjeen kirjoittaja "tietää" mihin tulokseen Aabraham oli tullut sisäisessä kamppailussaan: "Hän päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään ja sen vertauskuvana hän saikin hänet takaisin" (Hepr 11:19). "Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut" (Room 4:18).

Sen kauhean kolmannen päivän jälkeen olikin kaikki aivan toisen näköistä. Tässäkö lie uskon salaisuus? Usko kurottuu aina tulevaisuuteen. Usko lukee oman elämäni kirjaa lopusta käsin. Lopussa kiitos seisoo.

Vasta ylösnousemus paljastaa todellisuuden. Se sanoo viimeisen sanan. Ennen ylösnousemusta Jumalan tahto ja tie on hulluutta. "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat" (1 Kor 15:19).

Tulihan valo mitä synkeimpään pimeyteen. Jos Jumala sanallaan oli johtanut ajaksi pimeyteen, niin hän sanallaan johtaa myös ajallaan ulos pimeydestä: " Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi" (1 Moos 22:12). Jälleen Abraham nosti silmänsä ja näki oinaan, jonka hän uhrasi poikansa sijasta (22:13). Sijainen antoi elämän!

SIUNAUS KAIKILLE

"Ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat (kansat) maan päällä" (1 Moos 22:18, KR 38).

Tuossa kaikuu Herran enkelin ihmeellinen huuto Aabrahamille vuosituhansien takaa. UT:n mukaan siinä Herran ääni "edeltäpäin" julisti Aabrahamille hyvän sanoman (proeuengelisato), evankeliumin (Gal 3:8). Tuo muinainen evankeliumi sisälsi Jumalan lupauksen SIUNAUKSESTA.

Siunaus tarkoittaa Jumalan rakkautta ja hyvyyttä, jonka hän antaa ihmisille. Se on hänen paras lahjansa, sillä vain se vapauttaa ihmistä hallitsevan pahan aiheuttamasta tuhosta ja kuolemasta, kirouksesta (vrt. 1 Moos 3:17).

Erikoista on, että tässä edeltäpäin julistetussa evankeliumissa siunaus sidotaan Aabrahamin siemeneen, hänen jälkeläiseensä. Jumalan siunaus ei siis ole jokin asia, ulkonaiset olosuhteet, elämän kohtalot, vaan henkilö. Me tiedämme, että se henkilö on yksin Jeesus Kristus. Hän on se Aabrahamin ainoa siemen, jossa on todellinen siunaus koko maailmalle. "Hän ei sano: 'Ja siemenille*, ikäänkuin monesta, vaan ikäänkuin yhdestä: 'Ja sinun siemenellesi', joka on Kristus" (Gal 3:16).

Tuo edeltäpäin julistettu evankeliumi sisälsi myös toisen valtavan tulevaisuutta koskevan lupauksen: Aabrahamissa kaikki kansat, ei vain hänen lihalliset jälkeläisensä, tulevat tuolla ainoalla todellisella ja oikealla siunauksella siunatuiksi. Aabrahamin siunaus leviää siis koko ihmiskuntaan.

Tänään juutalaiset tunnustavat olevansa Aabrahamin siementä ja siunattuja jälkeläisiä. He ovatkin Aabrahamin pojan Iisakin jälkeläisiä. He eivät kuitenkaan ole samaa kuin kaikki kansat, vaikka juutalaisia onkin asunut yli sadan eri kansan keskuudessa.

Samaan aikaan arabimuslimit ja heidän kauttaan koko islamilainen maailma julistaa olevansa Aabrahamin todellisia jälkeläisiä. Arabit ovat omasta mielestään sitä suoraan Aabrahamin vanhimman pojan Ismaelin kautta. Heille Aabrahamin saama siunaus on islam, jonka tulee alistaa koko maailman valtansa alle. Ja sen muslimijohtajat haluavatkin tehdä pian.

Tänään myös UT:in uskonsa perustava kaikkien kansojen jäsenistä muodostuva kristikunta tunnustaa olevansa Aabrahamin jälkeläisiä. He ovat sitä yhden ainoan Aabrahamin siemenen Jeesuksen Kristuksen kautta (Gal 3:16).

Se siunauksien siunaus, joka tässä luvataan, ei ole ollut syntyminen juutalaisesta äidistä juutalaiseksi, ei kuuluminen islamilaisen ummaniin, yhteisöön, ei edes jäsenyys kristillisessä kirkossa. Vain ne kaikista kansoista, kielistä ja sukukunnista, "jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa" (Gal 3:9).

Ainoa todellinen siunaus tässä maailmassa on uskonyhteys Jeesukseen Kristukseen.

Eikö olekin suurenmoista, että jo Raamatun alkulehdillä meille avataan näköala maailmanlähetykseen. Vain yksin lähetyksen kautta Aabrahamin siunaus evankeliumina Jeesuksesta voi levitä kaikkien kansojen keskuuteen. Siinä tehtävässä mekin saamme olla mukana.

JAAKOBIN PAINI

Oli yö ja Jaakob oli yksin (1 Moos 32:23). Seuravana päivänä hänen oli pakko kohdata veljensä. Hän oli pettänyt veljensä kahdesti. Veli oli vannonut tappavansa hänet. Nyt veli oli tulossa neljänsadan miehen kanssa. Jaakobilla oli vain perheensä. Hän oli ollut jo muutaman päivän suuren pelon ja ahdistuksen vallassa.

Sinä pimeänä yönä epätoivoinen ihminen kohtasi Jumalan "kasvoista kasvoihin" (1 Moos 32:31). Se ei ollut helppo kohtaaminen. Muuan mies paini hänen kanssaan päivän koittoon saakka. Se oli painia voimien äärirajalle asti. Se oli painia elämän ja kuoleman kanssa. Nujerrettua nujerrettiin vielä enemmän.

Jobkin kohtasi Jumalan oman elämässä syvimmässä ahdistuksessa, ahdistuksessa, jolla ei tuntunut olevan loppua. Häneltä otettiin pois kaikki, mihin ajallisessa elämässä saattoi turvata. Jaakobkin oli menettämässä kaiken. "Minä pelkään, että hän tappaa minut ja meidät kaikki, äitejä ja lapsia myöten" (1 Moos 32:12, KR 92). Nyt näytti siltä kuin Jumalakin tappaa!

Juuri siinä syvimmässä pimeydessä Jumala oli läsnä, vaikka tuntemattomana, nimeään paljastamatta. Pimeässä välähtää valo ja täydellisessä voimattomuudessa on siunaus. Jumala on kaikessa läsnä, olkoonkin, että on pimeää, on pelkoja, on epätoivoista painiskelua.

Joidenkin kohdalla vain paini tuntuu pitkittyvän koko elämän kestäväksi. Siksi mieleen hiipii pelko siitä, että tämän painin seurauksena ei olekaan siunaus vaan kirous. Katkeroidun, masennun ja menetän Jumalankin tässä tuskassani. Ja kuitenkin opettelen opettelemasta päästyäni sanomaan: "En päästä sinua, ellet siunaa minua" (1 Moos 32:27). En päästä sinua Herra, vaikka yö on pitkä ja pimeys loputon. En päästä sinua Herra, vaikka en tiedä tulevaisuudesta mitään. En päästä sinua Herra, vaikka en tiedä, miten minulle tässä lopulta käy. Minulla ei kuitenkaan ole mitään eikä ketään muuta, joka voi auttaa ja siunata. "Olethan itse sanonut: 'Minä teen sinulle hyvää" (1 Moos 32:13).

Olen tässä syyllisenä. Olen pettänyt, olen valehdellut Jaakobin tavoin. En voi saada sinun siunaustasi, jos se riippuu hyvyydestäni ja ansioistani. Jaakobkin tunnusti: "Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle" (32:11, KR92). Jos siunaat vain siksi, etten voi olla turvautumatta sinuun, etten voi olla luottamatta ja uskomatta sanasi armolupauksiin, silloin minulla on koko ajan toivo tässä yksinäisyydessä, tässä pimeydessä, tässä painissa.

"Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan" (virsi 631:4).

JUMALA KANSSAMME

Raamatun ensimmäisessä kirjassa Pyhä Henki opettaa meille uskonelämää siellä olevien henkilöiden ja heidän elämänkohtaloittensa avulla. Heidän elämässään näemme kuka on Jumala ja miten hän toimii keskellämme. Jo sieltä opimme, mitä on vaeltaa uskosta vanhurskaana (1 Moos 15:6).

Raamatun alkulehtien ihmiset olivat tavallisia arkisen työn ja perhe-elämän ihmisiä. He eivät jääneet historian lehdille siksi, että olisivat tehneet suuria sankaritekoja tai olleet ihmeellisiä ihmiskunnan neroja. Me muistamme heitä siksi, että he kantoivat elämässään Jumalan lupausta, joka samalla kantoi heitä. Kuitenkin heillä oli samoja kriisejä ja vaikeuksia, joita ihmisillä on meidänkin aikanamme. Heidänkään elämänsä ei ollut helppoa ja siihen sisältyi paljon tuskaa ja ahdistusta.

Yksi heistä, Jaakob, tunnusti eräässä elämänsä vaikeimmassa hetkessä: "Minun elämäni on pelkkää surkeutta" (42:36, KR 92). Hän oli jo silloin vanha mies. Kerran kuvaillessaan kahdenkymmenen vuoden työteliästä jaksoa elämästään, hän totesi: "Päivisin minua vaivasi helle, öisin en vilulta saanut silmiini unta" (31:40). Kaiken lisäksi hänen sukulaisensa, jonka palveluksessa hän silloin oli, petti häntä ja muutti jatkuvasti hänen palkkaansa ja aiheutti syvän turvattomuuden tunteen (31:41).

Mikä piti pystyssä Jaakobia arjessa ja vaivoissa? Hän uskoi, että hänen isänsä Jumala, Abrahamin Jumala, on ollut hänen puolellaan. "Jumala on nähnyt minun kurjuuteni... ja hän ratkaisi viime yönä asian" (31:42, KR 38). Vaikka Jaakob oli joutunut kokemaan monenlaista ahdistusta, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Vasta nyt oli tullut kuitenkin Jumalan aika puuttua asiaan. Inhimillisesti ajatellen se tapahtui aivan viime hetkellä.

Tilittäessään pakolaisuutensa, köyhyytensä, kodittomuutensa, ankaran työteon ja pettymysten vuosikymmeniä Jaakob sanoi: "Jumala kuuli minua ahdistukseni aikana ja oli minun kanssani tiellä, jota vaelsin" (1 Moos 35:3). Jumalan läsnäolo ei varjellut kärsimyksiltä, mutta se varjeli epäuskolta, katkeruudelta ja sisimmän kuivettumiselta.

Tässä Jaakobin tunnustuksessa kohtaamme erään Jumalan sanan suurenmoisimman lupauksen. Tosin juuri tätä lupausta emme osaa arvostaa. Se on meille liiankin helppo ja itsestään selvä ja siksi niin pian merkityksetön. Kuitenkaan mitään sen parempaa Jumala ei anna ajalliseen elämäämme. Hänen lupauksessaan on kaikki, koko taivas ja maa!

Jaakob oli saanut Herralta tämä lupauksen sanan sinä kohtalokkaana yönä, jolloin maanpakolaisuus oli alkanut ja kivi oli hänen päänalusenaan: "Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua... Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut" (28:15, KR 92).

Myös hänen isänsä, Iisakin, elämää oli kannattanut sama Jumalan lupaus: "Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua" (26:24, KR 38).

Tänäkin päivänä Jumalan lapsen elämän voima ja mielekkyys on siinä, että Herra on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti. Oli nykyisyys millainen tahansa ja toi tulevaisuus mukanaan mitä tahansa, yksi asia on varmaa. Jos elän uskosta vanhurskaana, on Herra aina puolellani ja kulkee kanssani. Hän näkee kurjuuteni ja auttaa ajallaan ja tavallaan. Siksi ei tarvitse pelätä tulevaisuutta.

Tulevaisuus on Herran. Saan mennä sitä kohden käsi hänen kädessään. "Sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni. Sinä talutat minua." " Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio" (Ps 73:23-26). Ja Herra on nyt jokaisen sellaisen kanssa, joka uskoo Herraan ja jolle Herra siksi lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.

HOUKUTUS SEKSIIN

Muinaisen Egyptin eräässä hienostokodissa käytiin huikea henkien taistelu kahden ihmisen välillä (1 Moos 39:1-20). Siinä kamppailussa inhimillisesti katsoen ratkaistiin Joosefin ja samalla Israelin kohtalo.

Samaan elämänalueeseen kuuluvia kamppailuja on käyty sen jälkeen miljoonia kertoja ja kovin usein hävitty.

Meidän on hyvä kysellä Raamatun kuvausta lukiessamme: Miten minun käy, kun yläpuolellani oleva pyytää palvelua, joka olisi itsellenikin miellyttävä. Miten voin vastustaa ihmistä, joka pitää minusta ja on iskenyt silmänsä minuun (1 Moos 39:7). Miten voin vastustaa päivästä toiseen (39:10) vetoa sellaiseen, mitä itsekin haluan jatkuvasti kokea?

Miten kykenen sanomaan ei kutsulle, joka on ihmisyyteni kuuluva mitä väkevin kutsu? Mistä tulee se viisaus, joka päättelee, että vaikka tuo autuaallinen ja ihana tunnekokemus Jumalan tahdosta kuuluu minulle, niin minun ei tule kokea sitä nyt eikä tuon ihmisen kanssa?

Mikä saa ihmisen kuuntelemaan muutakin ääntä kuin vain oman itsensä ja omien tunteittensa ääntä? Mistä kasvaa se velvollisuuden ja vastuuntunne, jonka voimalla uskollisuus kolmatta, tässä tapauksessa isäntää kohtaan on niin väkevä, että pystyn kieltäytymään isännän puolison sylistä?

Missä on se luotettava sanoja, joka sanoo arvovaltaisesti, että jos menen mukaan, tapahtuu todellinen ja suuri pahanteko (1 Moos 39:9)? Mikä muuttaa silmissäni seksuaalisen hurman suureksi pahanteoksi?

Mikä ennen kaikkea herättää omantuntoni näkemään, että menemällä sukupuoliyhteyteen rikkoisin Jumala vastaan. Synti on aina rikos Jumalaa vastaan. Tämän vakaumuksen olemme kadottaneet. Väitämme: Onhan itsestään selvää, että voimme vastuullisina ihmisinä olla sukupuoliyhteydessä samaa haluavan kanssa! Haureuden henki on laajalti eksyttänyt (Hoos 4:12)!

Miksi Joosef kesti? Raamatun kerronnasta voimme päätellä, että orjan turvattoman elämänosan keskellä Joosefilla oli elävä kokemus siitä, että Herra oli hänen kanssaan (1 Moos 39:2,3,21,23). Joosef vaelsi Jumalan yhteydessä kuuliaisena. Herran läsnäolo toi mukaan näkyvän Herran siunauksen (39:3,5, 23). Synti tekee aina Herran murheelliseksi sydämessään (1 Moos 6:6). Kauheinta elämässä on, jos Herra sanoo: Minä itse en vaella sinun kanssasi (2 Moos 33:3).

Joosef oli saanut elämäänsä Herran lahjana jotain niin suurenmoista, ettei hän millään hinnalla halunnut sitä menettää: Kuinka minä siis voisin tehdä niin pahan teon ja rikkoa Jumalaa vastaan (1 Moos 39:9). Tieto siitä, miten rikomme Jumalaa vastaan ja Herran läsnäolo ja siunaus antoi voiman kestää kiusauksissa.

Kun en ole kestänyt ja olen menettänyt kaiken, saan kuitenkin mennä hänen luokseen, joka sanoo: Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos (Joh 6:37).

KÄRSIMYS ON TIE

Kuinka monia asioita voimmekaan oppia Raamattuun talletettujen Jumalan ihmisten elämänkokemusten avulla. Eräs hieno opetus sisältyy Joosefin antamiin poikiensa nimiin. Ennen nälkävuosien tuloa hänelle syntyi kaksi poikaa. Esikoisen nimeen liittyy opetus: "Jumala on saattanut minut unhottamaan kaikki vaivani ja isäni kodin" (1 Moos 41:51, KR38). Toisen pojan nimi taas halua julistaa: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi kärsimysteni maassa" (41:52).

Näiden nimien kautta Joosef opettaa meitä ensinnäkin siihen, että opimme ottamaan kaikki elämme kohtalot ja vaivat Jumalan kädestä. Jumala sallii tämä tapahtua. Jumala toimii tällä tuskaisella tavalla kohdallani. Itse voimme kokea olevamme Jumalan unohtamia. Sen kokemiseen Joosefilla olisi ollut syytä elämänsä karuina oppivuosina. Veljien viha, murhanhimo ja orjaksi myynti, itse orjuus ja vuosia kestänyt vankeus kai ilman muuta osoittivat hänelle, ettei Jumala pitänyt hänestä huolta eikä varjellut. Pettymystensä keskellä hän ei kuitenkaan ajautunut katkeruuden valtaan eikä menettänyt uskoaan Jumalaan.

Synnin viettelykset Joosef torjui sanomalla: "Kuinka rikkoisin Jumalaa vastaan" (1 Moos 39:9). Kun häntä kehuttiin, hän vain vastasi: "Unien selitykset ovat Jumalan" (40:8). Ja toisen kerran: "Minä itse en pysty, mutta Jumala voi antaa faraolle suotuisan vastauksen" (41:15, KR92). Hänen elämänsä keskuksena ei ollut hänen kovan kohtalonsa keskellä hän itse ja omien tarpeitten tyydyttäminen, vaan usko Jumalaan, joka antaa, mitä hyväksi näkee antaa.

Aikanaan pahimmatkin vaivat voivat mennä ohitse. "Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy" (Jes 30:20). Ulkonainenkin elämä voi helpottua. Silloin on kurjaa, jos jäämme sisimmässämme menneitten ahdistusten vangiksi.

Joka kerta, kun kodissa kaikui nimi Manasse, se muistutti isälle tärkeää asiaa: "Jumala on saattanut minut unhottamaan kaikki vaivani". Mennyt on mennyttä ja sitä ei voi jälkeenpäin muuttaa toiseksi. Minun on osattava oikein irtaantua ja luopua jopa lapsuuden kodista ja kaikista sen siteistä. Se on ollut se elämän osa, jonka Jumala on nähnyt hyväksi antaa. Hän haluaa minun elävän aidosti nykyhetkeä ja rohkeasti katsovan tulevaisuuteen.

Suhteessa menneisiin ahdistuksiin ja kärsimyksiin ainoa oikea asenne ei ole vain unohtaminen. Jokainen kohtaamamme kärsimys ja kaikenlainen ahdistus elämässämme on samalle myös meille henkilökohtainen haaste. Se on kutsu kantaa hedelmää - oppia jotain - tulla entistä viisaammaksi ja hyödyllisemmäksi palvellessamme toisia. "Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme" (Hepr 12:10).

 

Voimme tietysti ivallisesti hymähtää väitteelle, että kärsimykset jalostavat. Mutta se ei tee tyhjäksi sitä, että näin suurenmoisesti voi todella tapahtua. Kyllä tämäkin Jumalan sana on tarkoitettu toteutuvaksi meidän kunkin kohdalla: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi kärsimysteni maassa". Sen hedelmän poimikoon Herra ja lähimmäiseni, en minä itse!

JUMALA KAITSEE

Eräässä elämäni vaiheessa jouduin aika usein pitämään pienen puheen jonkun ystävän 50-vuotispäivillä. Melko säännöllisesti valitsin silloin tekstiksi vähän lyhennettynä vanhan Jaakobin sanat: "Jumala on minua kainnut syntymästäni hamaan tähän päivään asti (ja) on minut pelastanut kaikesta pahasta" (1 Moos 48:15-16, KR38).

Näin siis Jumalan ihminen saa ja voi arvioida omaan elämäänsä. Jaakobin elämä ei suinkaan aina ollut kovinkaan helppo. Milloin ahdistusten syynä olivat hänen omat petoksensa (1 Moos 27:35), milloin taas muiden petokset (31:7).

Eräs hänen elämänsä shokkihetkiä oli silloin, kun vanhemmat veljet lähettivät hänelle hänen lempipoikansa Joosefin veressä tahratun ihokkaan (1 Moos 37:32). Hän ei millään tahtonut päästä irti surustaan. Hänen elämänhalunsa lamaantui ja hän päätti: "Minä suren kunnes menen tuonelaan poikani luo" (37:35, KR92).

Vuosia myöhemmin hän sai kuulla hyvän uutisen siitä, että hänen poikansa sittenkin elää. Mutta "hänen sydämensä pysyi kylmänä". Hänen mielensä oli niin turtunut, ettei hän voinut uskoa, että se oli totta (45:26).

Kaiken keskellä Jaakob kuitenkin säilytti luottamuksensa Herraan. Kun hän palasi muukalaisuuden maasta isiensä maahan, hän tunnusti: Jumala "kuuli minua ahdistukseni aikana ja oli minun kanssani tiellä, jota vaelsin" (1 Moos 35:3).

Tällaiseksi oli kiteytynyt hänen uskonsa Jumalaan. Sen varassa hän jaksoi. Hän kesti silloinkin kun näytti siltä, ettei Jumala ahdistuksen aikana kuullutkaan eikä hän kokenut Jumalan läsnäoloa.

Onko minulla aivan tavallisena ihmisenä oikeus ottaa nämä Jaakobin uskontunnustuksen sanat itselleni? Voinko antaa ne ystävälleni Jumalan sanana hänen merkkipäivänään? Kyllä, totisesti kyllä!

Emme koskaan tee väärin, jos koko sydämestämme tunnustamme tänään, että Jumala on meitä kainnut syntymästämme tähän päivään asti. Onhan koko meidän olemassaolomme ja elämämme Jumalan meille antama lahja: "Sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa" (Ps 139:13). Jokainen elämämme päivä on hänen antamansa. Ja se, että vielä elämme, on hänen armoansa (Val 3:22).

Meitä ei myöskään tyhjän tähden kannettu pieninä kastemaljan ääreen ja vakuutettu ristin merkin ja veden kautta, että olemme Jeesuksen Kristuksen kautta lunastettuja ja kutsuttuja hänen opetuslapsikseen. "Kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen, vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset" (Vähä katekismus).

Jos mikä, niin juuri syntien anteeksisaaminen, vapahdus kuolemasta ja perkeleestä ja iankaikkinen autuus on pelastumista varsinaisesta pahasta, pahojen pahasta ja "kaikesta pahasta". Sen rinnalla kaikki ajallisen elämän pahat, olivat ne sitten sairautta, köyhyyttä, maineettomuutta tai yksinäisyyttä ovat vain hetken kestäviä ahdistuksia. Ei niiden tähden kannata masentua ja hyljätä uskoa. Ja mihin muuhunkaan tässä sekavassa ajassamme voimme panna toivoamme ja turvaamme kuin yksin Jumalan sanaan ja lupauksiin!