Rovasti Olavi Peltolan kotisivut
Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää

Vanha Testamentti
Löytöretki VT:iin
1. Moos
2. Moos
3 - 5. Moos
Joosua-Ruut
1. Sam
2. Sam
1 - 2. Kun

Haku näiltä sivuilta

TOINEN MOOSEKSEN KIRJA

Olavi Peltola

 

ÄLÄ HELLITÄ

Raamatun toinen kirja alkaa Jumalan lasten ahdistuksen kuvauksella. Uskovilla ei silloinkaan ollut kovin helppoa. Eräs tuskan aihe oli jo siinä, että he erottautuivat kansan enemmistöstä. Vähemmistö joutuu herkästi epäluulon kohteeksi. Heidät koetaan poliittisesti vaaralliseksi (2 Moos 1:10). Heitä pelätään ja aletaan vihata (1:12, KR 92).

Raamatun käyttämät sanonnat tuolloisesta ahdistuksesta ovat karuja: Vihamielisesti suhtautuvien tavoitteena oli suoranainen näännyttäminen (2 Moos 1:11, KR 92). He halusivat katkeroittaa uskovien elämää (1:14). He käyttivät väkivaltaa ja lopulta uskovien kotien elämän yllä oli suoranainen tapon uhka.(1:16). Mitä katkerinta oli, että naapuritkin usutettiin naapurien kimppuun (1:22). Ahdistuksen pääsyy oli nimenomaan toisissa ihmisissä. Ihminen on ihmiselle susi.

Monen meidänkin elämämme eräät tuskallisimmat ahdistukset liittyvät ihmissuhteisiin ja ihmisten aiheuttamiin vaikeuksiin. Mutta sellaista Jumalan kansan elämä on ollut ennenkin. Ei mitään uutta auringon alla. Miten Jeesus sanoikaan omilleen: "Maailmassa teillä on ahdistus" (Joh 16:53). Emme vain taida hyväksyä sitä todeksi omassa elämässämme.

Raamattu vetää esille tuosta kaukaisesta menneisyydestä kahden tavallisen naisen nimen. He uhmasivat oman elämänsä vaarantaen väkivaltakoneistoa. Heidän elämänsä tärkein asia oli Jumalan todellisuus (2 Moos 1:17, 21, KR 38). Jumalan pelko, usko Jumalaan oli heille niin todellinen, että se antoi voimaa ja rohkeutta toimia viisaasti omantunnon mukaan. Jumala on antanut kaikkina aikoina tällaisia Sifroja ja Puuaita lievittämään lastensa kärsimystä. Valitettavasti heitä on ollut liian harvoja uskovien joukossa. Pelkuruus, itsekkyys ja oman nahan pelastaminen voittavat aivan liian usein.

Miksi Jumala ei toimi? Miksi Jumala kaikkivaltiudessaan ei muuta olosuhteita? Miksi hän ei anna sodan syttyä, niin että Jumalan kansa pääsisi lähtemään pois sortajansa kynsistä. Juuri sitähän farao pelkäsi (2 Moos 1:10). Jumalan toimintapa oli kuitenkin aivan toinen. Hän antoi eräälle perheelle syntyä pojan (2:2). Poika oli elämänsä alusta alkaen kuolemaan tuomittu. Vain viranomaisia pettämällä poika jäi henkiin. Ennen kuin tämä poika saattoi toimia Jumalan vapauttavan työn välineenä oli kuluva vuosikymmeniä. Ja ahdistus jatkui!

Voi tätä vuosikymmenistä Jumalan toimettomuuden aikaa! "Kun oli kulunut pitkä aika.." (2 Moos 2:23) - toteaa Raamattu. Vuodet kuluivat ja uskovat vain huokailivat ja valittivat ja heidän huutonsa nousi Jumalan tykö. Mutta mitään apua ei tullut. Tuli vain kuolema. Kyllä Jumala kuuli ja kuulee aina kansansa vaikeroimisen (2:24). Uskovat eivät kuitenkaan ohjaa Jumalan toimintaa. Jumalan lapsen taistelu on siinä, että hän säilyttää ahdistuksissaan uskon, oppii odottamaan ja toivomaan loppuun asti. Hän ei ehkä saa tässä ajallisessa elämässä nähdä Jumalan suoranaista asioihin puuttumista. Mutta hänet on kutsuttu palvelemaan uskollisesti ja viisaasti lähimmäisiään omantuntonsa mukaan kuten Sifra ja Puua.

HERRA ILMESTYI

Emme ymmärrä, miksi Jumala niin usein vaikenee ja miksi niin pitkäksi aikaa. Vuodet kuluvat eikä mikään muutu. Jumala ei kuitenkaan vaikene iäksi kansansa elämässä. "Kerran hän on puhuva heille vihassansa, peljättävä heitä hirmuisuudessaan" (Ps 2:5).

Kaikki on kiinni Jumalan aloitteesta. Jollei hän tartu asioihin, emme itse voi mitään mullistaa. Toki ihminen voi saada aikaan paljonkin, mutta liian usein ihmisten aikaansaamat mullistukset osoittautuvat tuhoisiksi. Vain Jumala tekee ihmisten maailmassa todella hyvää.

Ennen kuin Jumala tarttuu asioihin voimme vain odottaa ja rukoilla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra, kuule minun ääneni" (Ps 130:1). Silloinkin kun Herra on hiljaa, Raamattu vakuuttaa, että hän näkee kansansa kurjuuden, kuulee heidän huutonsa ja tietää heidän tuskansa (2 Moos 3:7, KR 38).

Ennen kuin Jumala tarttuu asioihin, voimme vain Mooseksen tavoin täyttää lähimmän velvollisuutemme niin kuin olemme sen täyttäneet jo vuosia. Vanhenevalle egyptiläiselle prinssille se merkitsi appensa lampaitten kaitsemista aina autiomaan toiselle puolelle asti (2 Moos 3:1). Ehkä kaipuu jostain uudesta ajoi hänet "Jumalan vuoren" juurelle. Mooses ei lakannut toivomasta eikä odottamasta. Hän säilytti sydämensä herkkyyden ja uskon.

On aivan varma, että kerran tulee Jumalan aika. Hän tarttuu asioihin näkyvällä tavalla. Sitä hetkeä ihminen ei voi valita eikä hallita. Se yllättää hänet. "Sinä hetkenä, jona ette luule, Ihmisen Poika tulee" (Matt 24:44).

Kuinka yksinkertaista kaikki onkaan Raamatun mukaan: "Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle tulen liekissä keskellä orjantappurapensasta" (2 Moos 3:2). Siinä se on. Juuri tämän Jumalan teon tähden tunnemme Mooseksen.

Oleellista ei ole se, mitä Mooses näki ja koki, vaan se, mitä hän kuuli. Näkeminen synnytti hänessä pelon ja hän peitti kasvonsa (2 Moos 3:6). Kaikki todella uusi syntyy Jumalan sanasta. Ilmestys olikin Jumalan sanan ilmestymistä.

Jumalan sana on henkilökohtaista sanaa. Herra huusi: "Mooses, Mooses!" (2 Moos 3:4). Se on Jumalan pyhyyden edessä riisuvaa sanaa: "Riisu kengät jalastasi" (3:5). Se on Jumalan todellisuutta julistavaa sanaa: "Minä olen sinun isäsi Jumala" (3:6). Se on sanaa, joka vakuuttaa Jumalan näkevän, kuulevan ja tietävän joka hetki, missä ollaan ja mitä tapahtuu (3:7). Se on myös sanaa, joka julistaa vapautta ja lupaa Jumalan johdattavan omiaan ihanaan maahan (3:8). Se on valoisan toivon sanaa.

Jumala odottaa ihmisen vastausta. Ensin Mooses vastasi: "Tässä olen" (2 Moos 3:4). Hän oli heti valmis. Jumalan puhuttelun syventyessä hän näki itsensä oikeassa valossa: "Mikä minä olen" (3:11). Jumalan vastaus ihmisen huonouden tuntoon oli tänäänkin niin tärkeä lupaus: "Minä olen sinun kanssasi" (3:12). Vain sen varassa jaksamme silloinkin, kun Jumala ei ole vielä tarttunut asioihimme ja osaamme toimia silloin, kun Jumalan aika on tullut.

EHJE - MINÄ OLEN

Jumala vastasi Moosekselle: "Minä olen se, joka minä olen." Ja hän sanoi vielä: "Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne". "Tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen" (2 Moos 3:14,15).

Nämä yksinkertaiset sanat sisältävät Raamatun mitä tärkeimmän ja kalleimman ilmoituksen Jumalasta. On ihmeellistä, että Jumala paljastaa olemassaolonsa ja olemuksensa meille antamalle nimensä. Pyhä Henki on tallettanut tämän ilmoituksen sanan, jotta sen äärellä oppisimme tuntemaan, huutamaan avuksi ja palvomaan iankaikkista Jumalaa.

Toisessa Mooseksen kirjassa on säilynyt kaksi muutakin kohtaa, joissa Jumala paljastaa nimensä: "Ja Herra puhui Moosekselle ja sanoi hänelle: "Minä olen Herra. Ja minä olen ilmestynyt Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille 'Jumalana Kaikkivaltiaana', mutta nimeltä Herra (Jahve) en minä ole tehnyt itseäni heille tunnetuksi" (2 Moos 6:2-3). Silloin hän sanoi: "Anna siis minun nähdä sinun kirkkautesi". Hän vastasi: "Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen 'Herra' (Jahve) sinun edessäsi. Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan ketä armahdan" (2 Moos 33:18-19).

Uusi raamatunkäännös alleviittauksellaan (2 Moos 3:14) haluaa auttaa hiljentyessämme Jumalan pyhän nimen eteen: "Minä-joka olen" (hepreaksi ehje ašer ehje) viittaa Jumalan nimeen Jahve (vrt. jae 15). ehje merkitsee 'minä olen', jahve 'hän on'. Jahve-nimen asemasta käytetään käännöksissä perinnäisesti sana 'Herra'."

Nuo kolme heprealaista sanaa sekä paljastavat että salaavat Jumalan olemuksen. Ne vakuuttavat, että Israelin Jumala on todellinen. Jumala on paljon todellisempi kuin mitä ihminen koskaan pystyy käsittämään. Samaan aikaan hän on ihmiselle niin saavuttamaton.

Jumala on varsinainen oleminen, itse oleminen. "Minkään muun ei voi käsittää olevan Jumalalle ominaisempaa kuin olemisen" (Hilarius). Hän on se, joka on, se ainoa todella oleva koko todellisuudessa. Häntä ilman ei ole mitään. Hänestä kaikki on saanut syntynsä ja hänen varassaan on kaikki. Hän on tosioleva. Kaikki muu on hänen rinnallaan vain kuin varjoa, kuin tyhjää.

Hän on todellinen nyt ja aina ja iankaikkisesti. Hän on ainoa ainaoleva. Tulevaisuudessakin hän on sitä mitä hän on aina ollut. Hän on muuttumaton.

Nuo sanat kertovat meille myös Jumalan läsnäolosta: "Minä olen kaikkialla läsnä, minä olen aina toimiva". "Minä olen ja jään läsnäolevaksi" (Buber). Tämän ilmoituksen Jeesus toisti: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt 28:20).

Nimi 'Minä olen', on myös Messiaan nimi. Jeesus käytti sitä itsestään (Joh 8:25,28, 58). Hän sanoi myös: Minä olen elämän leipä, maailman valo, hyvä paimen, ylösnousemus ja elämä, tie, totuus ja elämä. Alkukirkon aikana ymmärrettiin, että VT:ssa käytetty Jumalan nimi Herra, (Jahve, kreik. Kyrios) tarkoittaa Jeesusta. Näin ymmärrettynä VT on täynnä Jeesusta. Näin ehje meidät Jeesuksen eteen tunnustamaan: "Jeesus Kristus on Herra" (Fil 2:11; 1 Kor 12:3).

YDINLUPAUS

Kuinka suurenmoinen onkaan niin usein VT:n sivuilta löytyvä Herran lupaus. Mooses sai tämän lupauksen aloittaessaan elämäntyönsä: "Mene nyt, minä olen sinun kanssasi" (2 Moos 4:12; 3:12).

Tämä sama lupaus oli rohkaissut patriarkkoja heidän elämässään. Tällä lupauksella Mooses rohkaisi oman elämänsä lopulla seuraajaansa Joosuaa: "Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää" (5 Moos 31:8).

Herra itse toisti tämän lupauksen Joosualle: " Ja vielä kerran Herra sanoi: "Muista, että olen sanonut sinulle: 'Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi" (Joos 1:9; 5 Moos 31:23).

Tämä sama lupaus antoi Psalmin rukoilijalle rohkeuden elämän kaikissa tilanteissa. "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani (Ps. 23:4). "Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti (Ps 73:25-26).

Tämän lupauksen tulisi kaiketi olla tulikirjaimin syöpyneenä myös meidän sydämeemme. Jeesushan toisti sen lähetyskäskyssään: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt 28:20)

Mutta entäpä, jos meitä kiusaavat samanlaiset sisäiset kipuilut kuin Gideoniakin. Hän eli vaikean ajan keskellä. Herra kutsui häntä. Mutta Gideon vastasi: "Voi, herrani, jos Herra todella on meidän kanssamme, niin miksi kaikki nämä onnettomuudet ovat kohdanneet meitä? Missä ovat kaikki hänen ihmetyönsä (Tuom 6:13).

Juuri tässä on ainakin minun elämäni eräs suurimmista ahdistuksista. On ollut vaikea oppia luottamaan siihen, että Herran on minun kanssani, kun ei elämässäni näy mitään ihmeellisiä asioita. On vain pientä arkea ja vaivannäköä. Eihän voi olla mahdollista, että Herran suloinen läsnäolo on todellista elämässä, joka on elämää mitättömyydessä, hengellisessä köyhyydessä ja jossa on niin monia epäonnistumisia ja pettymyksiä.

Olen ollut vaatimassa, että Herra minun kanssani ja minussa merkitsee voimaa ja voittoa. Sen tulisi merkitä luonteen jalostumista ja persoonallisuuteni kehittymistä ja ennenkaikkea menestystä Jumalan valtakunnan työssä. Jos Herra on minun kanssani olen kuin kaikkivaltias, sillä onhan minun kanssani Kaikkivaltias. Eihän voi olla mahdollista, että Herra on kanssani, vaikka olen tyhmä, sairas, heikko ja mitätön ihminen ja vaikka en saakaan aikaan mitään kunnollista elämässäni.

Voi minua mieletöntä. Miksi Jumala ei voi olla Jumala myös pienessä ja vaatimattomassa. Hän ei halveksi lapsensa pään yhtäkään hiusta, sillä hän on ne kaikki laskenut.

Herra on minun kanssani sairauksieni keskellä silloinkin, kun en parane sairaudestani vaan se vaivaa minua elämän loppuun asti kuten moni muukin masentava ja kiusallinen asia. Opettelen vain kärsimään tätä kipua ja rujoutta yhdessä hänen kanssaan. Luotan siihen, että hänen kanssaan myös pääsen kerran osalliseksi siitä samasta kirkkaudesta kuin hänkin (Room 8:17).

Nyt hänen läsnäolonsa elämässäni on armon ja anteeksiantamuksen läsnäoloa. Voin joka hetki ottaa vastaan ja nauttia näistä Jumalan lahjoista. Kerran saan kokea Jumalan näkyvää läsnäoloa. Silloin hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet silmistä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt (Ilm. 21:4).

EN MINÄ

Jumalan valtakunnassa on erityisen raskasta olla sellaisena työntekijänä, jota ei oteta vakavasti ja josta itsestä tuntuu, ettei kukaan halua edes kuunnella.

Tämä oli Mooseksen ongelma siitäkin huolimatta, että Herra oli ilmestynyt hänelle. "Entä jos he eivät uskoeivätkä kuuntele minua" hän tuskaisena kysyy (2 Moos 4:1). Mooses oli jo aikaisemmin kokenut, mitä tapahtuu, kun häntä ei hyväksytä. Hänet tyrmättiin: "Mikä sinä olet meitä käskemään ja määräilemään?" (2:14). Hän joutui pakenemaan suin päin. Sillä pakomatkalla hän oli vieläkin. Mikä nyt muuttaisi ihmisten asenteen?

Jumala lupasi hänellä kuitenkin kolme näkyvää merkkiä: Hänen sauvansa muuttuisi käärmeeksi, hänen kätensä pitaaliseksi ja paranisi jälleen ja hänen Niilistä ottamansa  vesi muuttuisi vereksi (2 Moos 4:3,6,9). "Merkkiä he kyllä uskovat" (4:8).

Väitän, ettei Jumalan valtakunnassa tänäänkään voida luoda mitään todella merkittävästi uutta ilman merkkejä. Apostoleilla olivat omat merkkinsä - tunnustyöt ja ihmeet (2 Kor 12:12; Room 15:19; Mark 16:17-18). Kaikkina suurina murrosaikoina on Jumala antanut valitsemiensa aseiden käyttöön erikoisia lahjoja ja antanut merkkejä. Näin tapahtui Telppäs-niityllä 200 vuotta sitten. Niityn erikoisista kokemuksista katsotaan myöhäisemmän herännäisyyden alkaneen. Rukoilevaisuuden alkuna pidetään paimentytön joutumista niin ankaraan hätään synneistään, että hätä tarttui koko kylän väkeen.

Valtaosa Jumalan valtakunnan työntekijöistä ei kuitenkaan saa elää keskellä erityistä murrosaikaa eikä ole itse ns. "valittu ase". On vain evankeliumin palvelija, joka toivoo saavansa olla edes "tavallinen ase" Herran kädessä. Tavallisen aseen ainoa merkki on pitää kiinni  siitä samasta Jumalan lupauksesta, jonka Mooseskin sai: "Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut" (4:12). Jeesus toisti sen lähetyskäskyssään (Matt 28:20). Siksi ei ole väärin yksinkertaisesti luottaa tähän lupaukseen tuntui miltä tuntui ja näyttipä työ kuinka hedelmättömältä tahansa. On vain uskollisesti oltava evankeliumin palveluksessa silloinkin kun ei kukaan taida kuunnella ja ottaa vastaan.

Mooses uskalsi olla Jumalan edessä pohjia myöten rehellinen. Hän oli pitkän elämänkoulun aikana oppinut tuntemaan itsensä ja saattoi sanoa: "Minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään". "Minulla on hidas puhe ja kankea kieli" (2 Moos 4:10). Vaikka Jumala lupasi apua, ei Mooses vielä silloinkaan ollut halukas taipumaan Jumalan tahtoon. Hän sanoi suoraan: "Lähetä joku muu" (4:13). Kaikki kuvitelmat omasta osaamisesta olivat sortuneet. Kuka tahansa voi tehdä tätä työtä paremmin kuin minä.

Kuitenkin hän lähti liikkeelle. Hän taipui aikansa riideltyään niihin ylivoimaisilta tuntuviin ahdistuksiin, jotka aina kuuluvat todelliseen Jumalan valtakunnan yöhön. Ei anneta periksi, ei edes omalle masennukselle!

 

JUMALAN KÄSISSÄ

 

"Herra kävi hänen kimppuunsa ja tahtoi surmata hänet" (2 Moos 4:24).

Raamattu on tallettanut näissä sanoissa tärkeän Pyhä Hengen ilmoituksen Jumalasta. Siinä kuvataan todellista Jumalan ja ihmisen kohtaamista. Tosin se on sellainen kohtaaminen, josta mieluimmin vaikenemme. Kuvittelemme näiden sanojen häpäisevän Jumalaa ja tekevän hänestä liian arvaamattoman.

 

Tämä ilmoitus onkin jyrkässä ristiriidassa sellaisen nykyaikaisen puheen kanssa, jossa Jumalaa kuvataan harmittomana ja kilttinä setänä ja hänestä käytetään hempeitä ja tunteellisia sanoja.

Jumala on Jumala, joka vaikenee tuskastuttavalla tavalla jättäen pimeyteen ja hiljaisuuteen. Hän toimii niin, etten millään tahdo jaksaa kestää hänen sallimustaan. En jaksa kantaa sitä, minkä hän antaa kannettavakseni. Koen hänen musertamalla musertavan niin, ettei minusta jää jäljelle muuta kuin äärimmäisen kova ja häikäilemätön sisu - jos sitäkään.

Jokaisen Jumalaan uskovan on suostuttava kohtaamaan Jumala ennemmin tai myöhemmin pyhänä ja salattuna kaikkivaltiaana. Jokainen joutuu vuorollaan kokemaan henkilökohtaisesti, että "hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin" (Hepr 10:31). Kuitenkin niissä käsissä on aina parempi olla kuin ihmisten käsissä.

Jokainen Jumalan lapsi tietää, että syy tällaiseen Jumalan "kovaan" toimintaan on aina minussa itsessäni. Minä olen sisäisesti särkymätön. En taivu. Olen itsepäinen häijyydessäni. Olen kapinallinen. En suostu siihen todellisuuteen, joka kuitenkin kaatuu päälleni. Minulla on omat ajatukseni siitä, mitä pitää tapahtua ja millä tavoin ja pidän kiinni näkemyksistäni.

Jumala käyttää todellisuutta työkalunaan. Kun se on aivan toisenlainen kuin mitä itse toivon ja rukoilen, silloin isimpäni kokee Jumalan kovana ja armottomana. Se kokee, että nyt hän on "kimppuun käyvä", Jumala, joka "tahtoo surmata" minut.

Eräänä päivänä hän sen tekeekin. En pääse kuolemaa pakoon. Kuolema on Jumalan käsissä oleva työkalu. Se tekee julman tehtävänsä sinä hetkenä, kun Jumala näkee hyväksi. Sekin voi olla kauhistuttavaa, kun Jumalan työase viivyttää viimeistä iskuaan. Ja minä kidun sairauteni kynsissä. Ymmärrän niitä, jotka siinä tuskassa haluavat itse surmata itsensä. Mutta vain Jumala saakoon surmata, en itse! Hän tehköön sen silloin ja sillä tavalla kuin hyväksi näkee, ei silloin, kun itse haluan.

Mikä nyt avuksi? Raamattu sanoo sen jälleen mahdollisimman selvästi: "Sinä olet minun veriylkäni" (2 Moos 4:26). Siinä meille todellinen uskontunnustus tänäänkin! Jeesus Kristus on ainoa veriylkäni. Hän on se "poika", jonka veri on vuotanut.

Ehtoollispöydässä hänen verensä "koskettaa" minua. Hänen verensä koskettamana saan rauhan Jumalan kanssa (Room 5:1). Hänen verensä turvissa jaksan kohdata todellisuuden. "Marista vain ei saa" - oli virolaisen papin Haamarin tunnuslause Siperian keskitysleirin ihmisjulmuudessa.

HENGEN JOHDATUS

"Herra, miksi tuotat onnettomuuden...? Minkä tähden lähetit minut? Etkä sinä ole tehnyt mitään kansasi pelastamiseksi" (2 Moos 5:22-23, KR 92).

Tällaiselta voi tuntua Pyhän Hengen johdatus. Se viekin pimeään! Niin ainakin Mooseksesta tuntui.

Ei ole aina helppo suostua Herran johtoon. Vasta jälkeenpäin näemme, mikä siunaus siihen on kätkettynä. Nyt Jumala näytti vieneen umpikujaan. Hän ei auta, vaikka hän kuitenkin auttaa.

Emme tiedä, miksi meidän on kuljettava nöyryytysten ja pettymysten kautta. Jumalan voiman sijasta kohtaammekin Jumalan heikkouden. Ovien aukenemisen sijasta suljettuja ovia. Tähän asti jo muutenkin vaikea elämänkohtalomme näyttää muuttuvan yhä vaikeammaksi.

Katkelma Mooseksen elämästä on talletettu siksi, että jaksaisimme. Saamme purkaa ahdistuksemme Herralle karkeallakin tavalla. Jälleen pusertuu esiin tuo vaarallinen kysymys MIKSI! Siihen ei anneta vastausta.

Emme saa antaa periksi. Matkan on jatkuttava. Edelleenkin rukoilemme, että Henki kuljettaisi. Tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää. Nyt näytti siltä kuin edessä olisi tuho. Hiipivälle masennukselle ei saa antaa periksi. Ei edes silloin, kun kaikki tosiasiat puhuvat meitä vastaan. Pian huomaamme, ettemme sittenkään olleet umpikujassa. Umpikuja on vain silloin, jos aikamme on päättynyt. Tällöin umpikujamme onkin kuja, jonka päässä on - kuolema. Herran armoa on se, että vielä elämme. Sekin on armoa, jos kuolemme uskomme säilyttäen.

On suostuttava Jumalan valtakunnan työssä vastoinkäymisiin, Jatkettava kuitenkin. Periksi emme saa antaa.

Tilanne on erittäin vaikea silloin, kun toiset uskovat käyvät kimppuumme. Olemme tuottaneet helle kärsimystä. Tähänastinen kurjuus muuttuu vielä suuremmaksi kurjuudeksi. Ei kai voi olla mahdollista, että Jumala kuljettaa omiaan tappioon! He osoittavat tosiasioiden pohjalta kuinka harhaisia olemme (2 Moos 5:21).

Menestys oli Mooseksen ja Aaronin elämässä vielä edessäpäin. Menestys oli sitä, että he nyt täyttivät sen viran ja juoksun, jonka olivat saaneet Herralta. Tappionkin hetkellä oli oltava lujana omalla paikallaan.

Kun tulee eteenpäin menon aika, Jumala tekee kaiken (2 Moos 6:1). Ne teot, joilla Jumala avasi ovet, olivat ihmisille täysin ylivoimaisia. Nuo kaksi tulivat olemaan vain mukana Jumalan teoissa. Toki hekin jotain tekivät - olivat rohkeita, ojentelivat käsiään ja sauvaansa. Varsinaiset teot olivat Jumalan tekoja.

Vuosia kestäneen hiljaisuuden ja kärsimyksen jälkeen tulee Jumalan aika. Emme saa lähteä vaatimaan Jumalan tekoja ennen hänen aikaansa. Emme myöskään määrää millaisia ne teot ovat. Tänään, ennen Jumalan tekojen aikaa, odotamme kärsivällisesti ja teemme lähimmän velvollisuutemme. Emme anna periksi epäuskolle.

VEREN SUOJASSA

"Veri on oleva merkki tielle suojelukseksi... eikä rangaistus ole tuhoava teitä" (2 Moos 12:13). "Kun hän näkee veren... hän kulkee... ohi eikä anna tuhoojan tulla koteihinne" (12:23, KR 92).

Tuota yötä Jumalan kansa ei koskaan saa unohtaa. Se oli pimeyden ja kauhun, tuskan ja itkun yö. Mutta se osoittaa mitä havainnollisimmalla tavalla kaikkien aikojen kaikille Jumalan lapsille, missä on jokaisen ihmisen todellinen turva. Turva on vain Karitsan veressä.

Se turva on minun ulkopuolellani, mutta kätkee minut sisäänsä, suojaansa. Se turva ei ole itsessäni, ei minun kestokyvyssäni, rohkeudessani, voimassani. Voin olla Karitsan veren turvissa ahdistuneena, pahan olon tunteen kiusaamana ja masentuneena.

Se turva on kuin kilpi, johon pahan palavat nuolet sammuvat. Sen turvissa uskallan elää. Sen turvissa uskallan kohdata tulevaisuuden.

Kun minun ja syyttäjäni, minun ja tuhoojani välissä on Herran Jeesuksen Kristuksen kallis sovintoveri, ei minun tarvitse pelätä yön kauhuja eikä päivällä lentävää nuolta (Ps 91:5). Olen aina voittajan puolella. Voitan jopa Saatanakin mahdin Karitsan veren kautta (Ilm 12:11).

Ei ole mitään niin yllättävää ja kauhistuttavaa elämässä, joka voisi läpäistä Karitsan veren antaman suojeluksen. Minun on vain joka päivä kätkeydyttävä veren turviin.

Sairaus voi saada valtaansa minun ruumiini ja sielunikin, Kuolemakin saa minut hetkeksi otteeseensa ja minun maalinen majani hajotetaan. Sairaus ja kuolema eivät voi minua todella vahingoittaa. Eivät ne ole miellyttäviä, mutta ne tekevät omalla ajallaan ja tavallaan vain sen luonnollisen työnsä, jonka Jumala on antanut niiden tehtäväksi. Siksi minun ei tarvitse olla sairauteni keskellä ja kuoleman edessä epätoivoinen. Jos teurastettu Karitsa on minun turvani, kaikki nuo yhdessä vaikuttavat vain parhaakseni (Room 8:28).

Ei minun tarvitse pelätä ihmistä, ei edes sitä ihmistä, joka voi tuhota ruumiini ja koko ajallisen elämäni. Eihän ihminen sen jälkeen voi minulle sen enempää tehdä (Luuk 12:4). Mitäpä tästä maallisesta. Se on hetkellistä ja katoavaa. Iankaikkista ja todella tärkeää on se, että minulla on turva tuomiopäivänä (1 Joh 4:17). Sen turvan antaa vain teurastettu Karitsa.

Sellaista ihmistä minun on kavahdettava, joka hävittää luottamukseni Karitsan veren suojaan. Tuhoisinta elämässäni on se, että lähden pois teurastetun Karitsan luota enkä suostu enää syömään hänen lihaansa enkä juomaan hänen vertansa. Silloin sammuu minussa syntisen ja avuttoman ihmisen huuto: Herra armahda!

"Sun helmes on veri Karitsan, mi synnit maksoi jo maailman, mi myös mun sieluni saastaisen, jo verhos vaatteilla autuuden" (August Jaakkola).

OLKAA HILJAA

"Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa" ( 2 Moos 14:14).

Pyhä Henki antanut Jumalan kansalle kaikiksi ajoiksi eläviä sanoja. Usein hän antoi sanan ensimmäisen kerran jossain vaikeassa tilanteessa. Nytkin Jumalan lapset olivat pakokauhun ja toivottomuuden välissä. Edessä meri, takana vihaa täynnä oleva armeija, sivuilla autiomaa (2 Moos 14:10-18). Todellinen umpikuja. Oli tullut hetki, jolloin totisesti "tartis tehrä jotain" eikä vain katsoa ja odottaa. Tilanne tuntui räjähtävän silmille. Tuho oli edessä joka suunnalla. Ei ollut mitään muuta kuin mahdottomia mahdollisuuksia.

Tällaisessa tilanteessa olivat Danielin kolme toveria tulisen pätsin edessä. Heidän ainoa mahdollisuutensa varman tuhon edessä oli vain pitää kiinni uskostaan Jumalaan (Dan 3:16-18). Sen he tekivät. Heille oli samantekevää, miten heille kävisi, kunhan uskonsa säilyttäisivät. Sama oli Jeesuksen tilanne Getsemanessa, kun vangitsijat saapuivat (Matt 26:50,54).

Saul menetti kuninkuutensa ja lopulta koko elämänsä. Syynä oli vain se, ettei hän malttanut odottaa, vaikka hänelle oli selvästi sanottu (1 Sam 10:8; 13:8-13). Daavid oli monta kertaa tuhon edessä. Eräs vaikeimmista oli tilanne, jolloin hänet omat miehensä katkeroituneena olivat vähällä kivittää hänet (1 Sam 30:6). "Silloin Daavid rohkaisi mielensä Herrassa, Jumalassansa". Hän toimi vasta sen jälkeen, kun ensin oli saanut Herralta luvan toimia (30:8).

Hiljaa oleminen Herran edessä merkitsee sitä, että olen menettänyt kaiken luottamukseni omiin voimiini ja mahdollisuuksiini. Nyt minun turvani on yksin Herran iankaikkisissa käsivarsissa. Juuri tässä on todellisen hiljaa olemisen vaikeus. Se kaataa maahan meidän omavanhurskauttamme, omia voimiamme ja sisuamme. Ei ole enää mitään muuta kuin vain tie ylöspäin.

Tähän tilanteeseen emme millään tahdo suostua. Aina meillä on jokin varaus ja jokin oma suunnitelma. Jollei ole, niin me katkeroituneena kapinoimme Jumalaa vastaan. Syytämme häntä umpikujaan johtamisesta, vaikka Raamattu sanoo: "Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat" (2 Kor 4:8).

Miten viisaasti Jesaja neuvookaan meitä hermostuneita ja hosuvia: "Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne" (Jes 30:15).

Ulkonainen ja näkyviä aikaansaannoksia tuottava tekeminen on osattava erottaa sisimmän hiljaisuudesta ja Herran odottamisesta.

Silloinkin kun koko ruumiimme on ankarassa työssä, olemme kiireisiä, tekemättömät työt painavat, meidän sisimmässämme tulisi olla hiljaisuus ja Herran odottaminen. Vanhat kristityt kuvailivat tätä oikeaa asennetta sanoen: käsi aurankurjessa ja sydän taivaassa.

Annetaan Herraa tehdä tekonsa meissä ja meidän kauttamme. Ei sotkeuduta itse siihen.

ÄLÄ RUKOILE

"Herra sanoi Moosekselle: Miksi huudat minulle?" (2 Moos 14:15, KR 38).

Jälleen erikoinen Herran sana. Se on mitä henkilökohtaisin puhuttelu.

Miten tällainen Herra sana voidaan ymmärtää? Uusi käännös vielä terävöittää:" Miksi sinä huudat minua avuksi?" Mutta Mooseshan oli äärimmäisen hädässä? Hän oli umpikujassa. Tuho näytti täysin varmalta.

Eikö nyt todella ahdistunut ihminen saakaan aina ja kaikessa huutaa avukseen koko sielustaan ja voimastaan Herran nimeä? Eikö ihmisen suhde Jumalaan nimenomaan ole siinä, että avuton ihminen huutaa ainoaa voimallista Auttajaa avukseen? Näinhän jo Raamatun alkulehdillä kuvattiin Jumalan ja ihmisen välistä yhteyttä: "Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä" (1 Moos 4:26).

Uskon isä Aabrahaminkin huusi avuksi Herran nimeä (12:8; 13:4; 21:33; 26:25). Samaan rohkaisee Psalmin sanat: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua" (Ps 51:15).

Mikä tässä tilanteessa tekee Mooseksen hätähuudosta väärän? Onko joskus meidänkin huutomme Jumalan puoleen sellaista, että Jumala käskee meidän vaieta?

Mooses oli juuri sanonut suuren pelon vallassa olevalle ja huutavalle kansalleen, että heidän tulisi olla hiljaa (2 Moos 14:14). Ei saanut antaa hysteerisen kauhun temmata itseään mukaansa. Huuto oli täynnä syytöksiä Jumala vastaan (14:11-12). Huuto vain lietsoi pelkoa. Oliko Mooses itsekin joutumassa tuollaisen pakokauhunomaisen Jumalaa syyttelevän pelon valtaan? Hän kehotti toisia olemaan hiljaa. Itse hän ei pystynyt. Oliko huudosta tullut turva Herran sijasta? Olko hänen rukouksensa muuttumassa sisäiseksi luhistumiseksi? Kierre oli katkaistava!

Vai oliko hänen rukouksensa sama, minkä Jeesus huusi Golgatalla: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Se on ihmisen tuskallisin rukous. Se on kadotukseen joutuvan tuskanhuuto. Sen vallassa ei näe minkäänlaisia selviytymismahdollisuuksia.

Näin voi rukoilla ahdistuksessaan vain sellainen, joka on asettanut kaikkensa, koko elämänsä Jumalan käsiin. Sitten hän kokeekin yht’äkkiä, että Jumala vetää kätensä pois ja kääntää selkänsä. Edessä on vain mieletön tyhjyys ja pimeys. Ei minkäänlaista valoa näy. Epäilys iskee hirvittävällä voimalla.

Voimme ehkä ymmärtää Jumalan ihmeellisen sanan Moosekselle myös siten, ettei nyt enää ollut avuksi huutamisen, vaan toiminnan aika. Nyt oli nostettava katse ja mentävä eteenpäin tuntui miltä tuntui. Hän, jolle mikään ei ole mahdoton, on avaava tien. Mutta jokaisen on tehtävä oma velvollisuutensa. Periksi ei saa antaa!

Tilanne on koko ajan Jumalan varmassa hallinnassa. Oli pimeä yö eikä Mooses eikä kansakaan nähnyt Jumalan suuria tekoja. Toki he tajusivat olevansa Jumalan erityisessä hoidossa. Oli toimittava, oli mentävä eteenpäin, oli mentävä lävitse pelon ja hulluuden. Kun aamu koitti oli kaikki jo selvää.

Meille se aamu on ylösnousemuksen aamu. Sitä ennen emme saa antaa periksi epäuskolle ja epätoivolle. Emme saa lamaantua. On vain jatkettava mieletöntä matkaa tuntui miltä tuntui! Yksin Herra tekee sen armon ihmeen, että olemme kerran perillä. Jäämme armon varaan!

SYNNINPELKO

"Jumala on tullut koettelemaan teitä, että Herran pelko olisi teidän silmäinne edessä ja ettette syntiä tekisi" (2 Moos 20:20).

Jumalan kansan oli pitkällä vaelluksellaan kohti Luvattua maata. Tällä matkalla oli lopulta vain yksi todellinen ongelma ja perille pääsyn este. Se ei ollut kuiva autiomaa, ei jano, ei nälkä, eivät pedot eivätkä matkalla kohdatut vihamieliset kansat.

Ongelmien ongelmana oli vaeltajien sydämen turmelus. Se johti jatkuvaan niskoitteluun Herraan vastaan (5 Moos 9:7). Mooses joutui rukoilemaan: "Älä katso tämän kansan uppiniskaisuutta, jumalattomuutta ja syntiä" (5 Moos 9:27). Usein tämä uppiniskainen mieli sai uskovat valtaansa.

Jumala kuljetti ja kuljettaa tänäänkin kansaansa monenlaisia teitä.

Usein vaellus tuntuu vaellukselta nimenomaan autiomaassa. Herra nöyryyttää ja koettelee. Se nostaa herkästi sydämessä epäilyä ja vastustusta Herraan kohtaan. Kuitenkin hän tekee vain hyvää (5 Moos 8:16). Hän haluaa herättää kunnioituksen ja pelon häntä kohtaan.

Hän tuo koetuksissa ja lankeemuksissa valoon sen, mitä uskovien sydämen pohjalla todella on (5 Moos 8:2). Synti paljastuu synniksi. Silloin huudamme Jesajan tavoin: "Voi minua! Minä hukun" (Jes 6:5). Siinä huudossa on todellista Herran pelkoa. On kohdattu Herran pyhyys ja laki. Niin kauan kuin elämme tässä synnin turmelemassa ruumissa, tuo kohtaaminen ei ole miellyttävää. Tässä kivussa kasvaa Herran pelko eikä ihminen voi vapaasti ja hyvällä mielellä tehdä syntiä.

Herran pelko on sitä, että opimme kaikessa elämään siitä sanasta, joka lähtee Herran suusta (5 Moos 8:3). Oma viisaus ja ihmisten sanat eivät auta. Elämää ylläpitävä Herran sana on totuuden paljastavaa lain sanaa. Se on aina myös armon ja anteeksiantamuksen lahjoittavaa lupauksen ja evankeliumin sanaa. Kymmenen käskyn lain sanan jälkeen (2 Moos 20) annettiin Ilmestysmajan anteeksiantamuksen sana (2 Moos 25). Ilmestysmajassa syntinen Jumalan kansa kohtasi Jumalan läsnäolon sovitusveren turvissa.

Herran pelko on myös luottamusta siihen, ettei hän ole hetkeksikään unohtanut. Ei unohtanut silloinkaan, kun vesi loppui ja nälkä tuntui. Raamattu kertoo, että kun kansa näki Herran suuret teot, silloin se pelkäsi ja uskoi Herraan (2 Moos 14:31). Tämä ihmeisiin ja merkkeihin sitoutunut pelko ja usko kesti vain niin kauan kuin ihmeen vaikutus tuntui arkisessa elämässä. Kun tulivat uudet koettelemukset eikä Herra tehnyt heti uusia ihmeitä, sai kapinamieli vallan (15:23-24; 16:2-3; 17:3-4). Herran antoi silloinkin anteeksi ja auttoi.

Herra armollaan aina johdattaa lunastamaansa kansaa (2 Moos 15:13). Varmasti "sinun kansasi, Herra, kulkee perille" (15:16). Perille pääsy on tärkeintä eikä se, mitä matkalla koetaan ja miltä tuntuu. Lunastetut pääsevät perille, jos he lankeemuksistaan huolimatta nousevat, menevät Herran tykö ja suostuvat siihen, että Herran sana sekä nuhtelee että armahtaa.

 

Herra antoi myös koko matkan ajan päivittäin elämän leipää (2 Moos 16:15). Hän antoi Kallion, josta Jumalan kansa sai juoda elää vettä (17:6). Tiedämme, että se Kallio on Kristus (1 Kor 10:4). Herran pelko ja synnin kavahtaminen säilyy vain siellä, missä viivytään paljon elämän veden Kristus-kallion äärellä ja ollaan riippuvaisia siitä mitä Kallio antaa!

VAIKEITA LUKUJA

Joskus VT:n lukeminen voi olla työlästä. Ei millään tahdo päästä sisälle. Aina ei edes ymmärrä, mistä on kysymys. Ainakaan ei osaa soveltaa omaan elämäänsä ja nykytodellisuuteen. Kuitenkin sydämestään on vakuuttunut siitä, että Pyhä Henki käyttää juuri Raamattuun kirjoitettua sanaa työvälinenään. Raamatun sanan ulkopuolella ei ole todellista hengellistä elämää.

Kymmenen käskyn antamisen jälkeen on monta sellaista lukua Toisessa Mooseksen kirjassa, jotka kuuluvat näihin vaikeisiin jaksoihin. On vain nöyrästi kahlattava niiden läpi. Monet siellä olevat säädökset ovat ankaria. Useat luvut ovat täynnä yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten Ilmestysmaja on rakennettava. Vain sieltä täältä osaa ottaa jotain itselleen matkaevääksi.

Edellistenkin sukupolvien kristityt ovat kamppailleet VT:n monien vaikeasti tulkittavien kohtien äärellä. Kuuluisa kirkkoisä Augustinus kertoo omaelämänkerrassaan jotain näistä kamppailuista.

Häntä olivat kiusanneet VT:n kirjaimellisen ymmärtämisen tuomat vaikeudet. Kun hän kuunteli Ambrosius-nimistä kirkon opettajaa, moni kohta alkoi selvitä. Augustinus kertoo: "Hän selitti VT:sta yhden ja toisen sellaisen kohdan, jotka minulle, kun olin ymmärtänyt ne kirjaimellisesti ja kirjain oli minut kuolettanut, olivat jääneet arvoituksellisiksi." "Sain uusin silmin lukea VT:n lakia ja profeettoja, niin etteivät ne enää näyttäneet minusta järjen vastaisilta, niinkuin ennen, silloin kun omistin sinun pyhillesi ajatuksia, jotka eivät olleet heidän ajatuksiansa. Ja iloisena sain usein kuulla

Ambrosiuksen saarnoissaan innokkaasti teroittavan yleisenä ohjeena: kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi (2 Kor 3:6). Hän kohotti salaisuuden huntua ja antoi minun hengellisesti nähdä totuuden siinä, mikä kirjaimellisesti oli minusta näyttänyt loukkaavalta."

"Mutta koska me itse olimme liian heikkoja pelkän järjen avulla löytämään totuutta ja sen vuoksi tarvitsimme Pyhän kirjan varmaa tukea, minä aloin jo uskoa, että sinä et koskaan olisi antanut tälle kirjalle sen kaikissa maissa nauttimaa arvovaltaa, jollet olisi tahtonut, että sinuun sen perusteella uskottaisiin ja sinua siitä etsittäisiin. Sen järjettömyyden, mikä minua tuossa kirjassa oli tavallisesti loukannut, katsoin nyt, kun olin moneen kohtaan saanut hyväksyttävän selityksen, kuuluvan pyhien asioiden salattuihin syvyyksiin. Pyhän kirjan arvovalta tuntui minusta sitäkin kunnioitettavammalta ja varmemmalta, koska kirjaa saa jokainen vapaasti lukea, olkoonpa että sen syvemmät salaisuudet avautuvat vasta sisälliselle silmälle. Yksinkertaisilla sanoillaan ja selvällä esityksellään se tarjoutuu kaikille, samalla kun se kuitenkin erityisesti puhuu vakavamielisten sydämille. Pyhä kirja tahtoo koota kaikki avoimeen syliinsä, mutta vain harvat se saa ahtaasta portista johtaa perille sinun luoksesi. "

Meitä kutsutaan löytämään luvuista 2 Moos 21-31 ne monet kohdat, jotka viittaavat Jumalan todellisuuteen. Näidenkin lukujen keskellä loistaa Herran kirkkaus (24:10,16). Herra on läsnä ja toimii. Kuinka usein toistuukaan: "Ja Herra puhui" (30:11,17,22; 31:1,12). Kansa sai Jumalan sormella kirjoitetun kirjoituksen (31:18). Herran sanat luettiin kansan kuullen (24:3-4,7). Herran eteen oli ihmisen tultava ja siksi oli uhrattava "joka päivä syntiuhrimullikka sovitukseksi" (29:36; vrt. 30:10). Jokaisesta oli maksettava lunastushinta lunnaiksi (30:15-16, KR92). Jälleen toistuu eräs Raamatun peruslupauksista: "… he huutavat minua avuksensa, niin minä totisesti kuulen heidän huutonsa" (22:23).

YHTEYS JUMALAAN

"Tyhjin käsin älköön tultako minun kasvojeni eteen" (2 Moos 23:15).

Haluamme oppia tuntemaan Jumalan entistä todellisemmin ja päästä läheiseen yhteyteen hänen kanssaan. Se on mahdollista vain siksi, että Jumala on ilmoittanut itsensä. Ilmoitus on meille luotettavalla tavalla talletettuna Raamatussa. Jumalan tunteminen ja yhteys häneen on nimenomaan hänen tuntemistaan ja yhteyttä Kirjoituksissa.

Tarvitsemme todellista lapsenmielisyyttä ja nöyryyttä Raamattua lukiessamme. Näin erityisesti siksi, että usein Raamatun sana valaisee Jumalan olemusta syvästi inhimillisten kuvien ja tapahtumien avulla. Mitä se tarkoittaa, kun Raamattu sanoo, ettemme saa lähestyä Jumalaa tyhjin käsin? Sama Jumalan luokse tulemisen ehto toistetaan 2 Moos 34:20 ja 5 Moos 16:16.

Eikö juuri tästä ollut kysymys silloin, kun Kain ja Abel etsivät Jumalaa? He tiesivät, ettei Jumalaa voinut rukoilla tyhjin käsin. Siksi molemmat lähestyivät Jumalaa uhrilahjan turvissa (1 Moos 4:3-4). Herra katsoi Abelin ja hänen uhrilahjansa puoleen, sillä hänen uhrilahjansa oli veriuhri.

Eikö tästä ollut silloin kysymys, kun Abraham rakensi alttarin Herralle ja huusi Herran nimeä (1 Moos 12:8)? Alttari ei ole alttari ilman sen päällä olevaa uhria.

Eikö tästä ollut kysymys myös sinä kohtalokkaana yönä, jolloin Jumalan tuomio kosketti maata? Vain niillä oli turva tuona tuomiopäivänä, joiden suojana oli karitsan veren sively (2 Moos 12:7, 13).

Eikö samasta asiasta ollut silloinkin kysymys, kun Jumalan Henki nuhteli luopumuksen valtaan joutunutta seurakuntaa: "Osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy" (Ilm 3:18, KR92)?

Eikö ole samasta asiasta kysymys myös Pietarin sanoissa: "Ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman" (Apt 4:12).?

Kätemme eivät ole silloin tyhjät, kun lähestymme Jumalaa Jeesuksen nimessä ja hänen kalliin sovintoverensä turvissa. Näin Raamatun sanat tyhjistä käsistä onkin meille havainnollisista opetusta sovituksen suuresta salaisuudesta.

Kuinka hyvin tämän Luther onkaan sanonut: "Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja että hän ei päästä meitä Isän luo ilman välitystä... Opettaahan Kristus tässä, ettemme ole kadotettuja, vaan että meillä on iankaikkinen elämä, toisin sanoen, että Jumala on meitä rakastanut niin, että on uhrannut ainokaisen, rakkahimman lapsensa, jonka hän pani meidän kurjuuteemme, helvettiimme ja kuolemaamme, juottaen hänelle sen kaiken aina pohjasakkaa myöten. Tällä tavalla tullaan autuaaksi" (Luther).

LÄHETYSESIRUKOUS

Uskon, että Pyhä Henki haluaa rohkaista jokaista meitä esirukoukseen aika erikoisen esikuvan avulla: "Aaron kantakoon heidän nimiänsä Herra kasvojen edessä, että heitä muistettaisiin" ( 2 Moos 28:12).

Kai muistamme, että jokainen Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta uudesti syntynyt on saanut papin viran kuten aikoinaan sai Aaronkin. Emme ole tässä virassa toisten ihmisten tai itsemme valitsemina, vaan Jumalan sanan valtuuttamina: "Te olette… kuninkaallinen papisto" (1 Piet 2:9).

Kuulumme "pyhään papistoon" (1 Piet 2:5) niin kauan kun elämme uskossa Kristukseen. Olemme tässä asemassa ja virassa niin nuorina ja virkeinä kuin sairaina, vanhoina ja väsyneinäkin. Kukaan ihminen ei voi meitä siitä erottaa.

Meille annettu pappeus on lahja. Siksi voimme koska ahansa mennä Herran kasvojen eteen. Emme tarvitse toista ihmistä välittäjäksi. Herra on aina lähellä, hän näkee ja kuulee. Hän kuulee heikoimmankin huokauksen.

Pappeuteen kuuluu myös vastuu ja palvelutehtävä. Olemme pappeja lähimmäisiämme varten. Keskeinen osa papin palvelutehtävää ja hengellisen uhrin toimittamisesta (1 Piet 2:5) on rukous ja nimenomaan esirukous. "Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia" (1 Tim 2:1).

Ongelmanamme ei yleensä ole esirukoustehtävän vaikeus vaan sisäinen haluttomuutemme ja saamattomuutemme. Emme osaa tai tule varanneeksi esirukoukseen omaa erillistä aikaa - emme edes silloinkaan, vaikka siihen palveluun tarvittaisiin aikaa vain muutama minuutti. Väitämme ettemme ehdit. Kuvittelemme, ettemme osaa rukoilla sillä tavoin, että Herra haluaa kuunnella meitä.

 

Ehkä olemme jossain elämämme vaiheessa ajautuneet rutiininomaiseen luettelon läpikäymiseen ja kyllästyneet. Rukouksemme ovat tuntuneet niin voimattomilta ja turhilta. Olemme unohtaneet, että rukouksemme ovat Jumalalle otollisia aina vain Jeesuksen Kristuksen tähden (1 Piet 2:5). Esirukouksessa ei ole kysymys palavasydämisyydestämme tai taidostamme, vaan uskollisuudestamme.

Jumalan sana neuvoo meitä Aaronin esikuvan avulla kantamaan Herran eteen rukouksessa nimeltä mainittuja hmisiä: "Kantakoon heidän nimiänsä Herran kasvojen edessä". Tuskinpa nämä nimet voivat olla kenen tahansa, ehkäpä hetken innostuksen esiin tuomia nimiä. Sydämemme päälle tai sydäntämme vasten (2 Moos 28:28) ei mahdu koko maailma.

On kysymys sellaisista, joista olemme tavalla tai toisella vastuussa ja joihin haluamme sitoutua. On hyvä aloittaa esirukous lähimpien ihmisten nimien mainitsemisella. Sitten laajentaa nimiluetteloa lähetteihin ja heidän aukaisiin työtovereihinsa.

Jumalan sana osoittaa meille, miksi meidän tulee rukoilla lähellä ja kaukana olevien kanssaihmisten puolesta: "Että heitä muistettaisiin". Tärkeintä ihmisen elämässä on, että Herra muistaa. Rukoilemme, että Herra muistaisi armollaan (Ps 106:4) ja siunaisi (Ps 115:12). Esirukouksessa kannamme ystävämme ja koko heidän elämänsä Jumalan armon hoitoon ja hänen siunattavakseen. Voiko palvella tämän paremmin heitä?

TUNNE JUMALA

 

Raamattu kertoo meille ihmeellisestä Herran ja Mooseksen välisestä keskustelusta (2 Moos 33:12-23). Mooses kaipaa kokemiensa ilmestysten ja ihmeitten jälkeenkin vielä todellisempaa ja läheisempää Herran tuntemista. Hän pyytää, että Jumala ilmoittaisi hänelle tiensä, tahtonsa, että hän tulisi todella tuntemaan Jumalan: "Ilmoita minulle suunnitelmasi. Silloin minäkin tunnen sinut" (33:13, KR38).

Mooses ymmärsi, ettei hän voisi tuntea Herraa, ellei Herra itse ensin ilmoittaisi itseään. Hän on täysin sen varassa, että Herra tekee aloitteen, puhuu ja avaa jotain itsestään. Ihminen ei voi omin voimin tunkeutua Herran luo ja aivankuin temmata häntä syliinsä.

Olihan Herra jo monta palavan pensaan ilmestymisen jälkeen ilmoittanut tiensä Moosekselle. Herra jopa oli puhunut Moosekselle kasvoista kasvoihin, niinkuin ihminen puhuu toiselle ihmiselle (33:11). Mutta Moosekselle ei enää riittänyt vain Herran ääni ja sana eikä se, että hän oli saanut armon Herran silmien edessä (33:12). Hän halusi nähdä Herran kasvot ja kokea näin suoraan ja välittömästi Herran kirkkauden ja valtasuuruuden (33:18).

Herran vastaus oli ehdoton. Ihmisellä ei voi olla suoraa ja välitöntä yhteyttä Jumalaan: "Minun kasvojani ei kukaan saa nähdä" - "joka näkee minut, ei jää eloon" (33:23, 20, KR92). Jumalan äänen kyllä kuulemme, mutta emme voi koskaan häntä tässä maailmanajassa nähdä ja koskettaa. Hänen kasvojensa kirkkaus on niin sokaiseva ja polttava, että emme hetkeäkään kestä katsella sitä suoraan.

Jumala jää aina meidän aistihavaintojemme tuolle puolen. Jumalan tuntemisemme ei ole riippuvainen terävästä älystämme, voimakkaasta tahdostamme, syvistä tunteistamme. Yksikään kokemuksemme ei ole samaa kuin Jumalan tunteminen.

Hyvyydessään Jumala kyllä vastasi Mooseksen pyyntöön. Mooseksen oli ahtauduttava kallionkoloon. Itse hän ei sinne päässyt, vaan Jumala asetti hänet sinne. Herra peitti kämmenellään hänet. Hän oli kahdenkertaisessa suojassa ja pimeässä (33:22). Nyt saattoi Herran kirkkaus mennä ohitse. Vain ohi mennyttä ja jotain takaapäin välähtävää ihminen saattoi kokea Jumalasta. Jumala voidaan kohdata vain silloin, kun hän ei enää ole paikalla, vaikka hän onkin edelleen läsnä.

Jälkeenpäin ymmärrämme, että Jumala oli lähellä sittenkin siinäkin ahtaassa ja pimeässä elämäntilanteessamme. Me koemme pimeyttä. Emme näe mitään. Ehkä pelko kourii sisintämme. Ainoa mitä meillä on Jumalasta tässä pimeässä on hänen sanansa - toivon mukaan koemme sen kuin Jumalan huutona - ja hänen nimensä - Jahve (33:19, KR92).

Jumalan läsnäolo ja nimi kuuluvat yhteen. Jahve on Jeesuksen nimi VT:ssa. Tämän nimen Jumala on antanut meille ainoaksi nimeksi, joka pelastaa ihmisen (Apt 4:12). Siihen huutoon ja nimeen ihminen voi aina tarttua ja silloin hän tuntee todellisen Jumalan, niin kuin ihminen voi tuntea hänet. Meillä on uskon kautta elämä hänen nimessänsä (Joh 20:31). "Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni" (Joh 14:7).

Mooseksen ja Herra kohtaamisessa on meille vielä yksi todella tärkeä opetus: "Armahdan kenet tahdon" (33:19). Olemme täysin Jumalan armon varassa. Emme koskaan voi ruveta vaatimaan mitään Jumalalta. Hän antaa, mitä parhaakseen näkee. Ihmisen osa on olla vain hiljaa pimeässäkin ja odottaa, sillä "nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi" (1 Piet. 5:6). "Kuitenkin minä toivon ja odotan". "Herran armoa on se, että vielä elämme". "Joka aamu Herran armo on uusi" (Valit 3:21-22, KR92). Jumalan armo ja anteeksi antaminen ovat sama asia (33:19).

Joulun sanoma julistaa meille, että Jumalalla on tänään hyvä tahto kaikille ihmisille (Luuk 2:14). Hän tarjoaa lahjana armonsa ja anteeksi antamisensa jokaiselle! Jokainen saa ja voi ottaa vastaan nyt hänen armonsa ja anteeksi antamisensa ja niin oppia tuntemaan Jumalan entistä syvemmin.

JUMALAN HUUTO

Voiko olla mahdollista, että pyhä ja vanhurskas Jumala on todella sellainen, millaiseksi 2 Moos 34:6-7:ssa hänen huutonsa hänet paljastaa? Siinä on käytetty kahteen kertaan heprealaista sanaa kaaraa - huutaa.

Nyt Herra huutaa, etteivät vain hänen sanansa jäisi kuulematta ja että ne painuisivat mieliin ja kaikuisivat maan ääriin asti: "Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit" (2 Moos 34: 6-7, KR92.)

Onko hän varmasti laupias ja armahtavainen Jumala (34:6, KR38)? On! Onko hän sitä joka hetki, nytkin? On! Hän on muuttumaton. Antaako hän todella anteeksi (34:6, KR92)? Hän antaa anteeksi, sillä näinhän Raamattu tässä vakuuttaa. Hän antaa anteeksi siksi, että "hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri". Hän ei anna anteeksi, jonkin meissä olevan ominaisuutemme tähden, vaan hän antaa anteeksi oma olemuksensa tähden, suuren hyvyytensä tähden. Ja kaiken tämän saman hän huutaa vielä toisenkin kerran. Hän on armollinen ja "hän antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit" (34:7).

Mitään tämän suurenmoisempaa Jumalan huutoa emme koskaan saa kuulla. Sen tulisi täyttää jatkuvasti meidät ihmettelevällä kiitollisuudella ja varmuudella. Tänään emme siihen pysty. Kerran kirkkaudessa emme koskaan lakkaa ylistämästä häntä siitä, että hän on juuri tällainen Jumala. Vain siksi olemme päässeet perille!

Kuinka riemullista onkaan, että tämä sama Jumalan huuto aivankuin kaikuna toistuu Raamatussa. Näitä kaikuja on hyvä toistaa: 4 Moos 4:17-19: Neh 9:17; Ps 78:38; 86:15; 103:8; 145:8-9; Jooel 2:13; Joona 4:2. Vain näiden sanojen varassa voimme kestää tilinteolla Jumalan edessä.

Mutta emmehän ole vielä ottaneet tässä esiin koko Jumalan huutoa. Nämä Jumalan armoa ihmeellisellä tavalla julistavat sanat päättyvätkin kauhealla tavalla. Näin moni on ainakin kokenut. Viimeisten sanojen tähden ei millään jaksa ottaa vastaan ja iloita jakeen ensimmäistäkään sanoista. Hetkessä on pyyhkäisty pois äskeinen rohkeus ja ilo. Onko todella niin, että Jumala "ei jätä rankaisematta", " ei jätä syyllistä rankaisematta", "vaan kostaa" ja "panee vastaamaan… pahoista teoista"?

En ole muuttunut paremmaksi vuosienkaan kuluessa. Edelleenkin päivittäin lankean pahoihin tekoihin, rikkomuksiin ja synteihin. Edelleenkin olen syyllinen. En ole pystynyt yhtenäkään elämäni päivänä täyttämään Jumalan sanan eteeni asettamaa mittaa. Juuri se aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa. Millä oikeudella tartun vain jakeen alkuosaan ja voin väittää, ettei loppuosa Jumalan huudosta pidä paikkansa minun kohdallani?

Voin etsiä apua heprean kielen sanavivahteista. Voin tulkita nämä sanat niin, että Jumala jättää puhdistamatta ja ottaa huomioon vain sellaisten pahat teot (Risto Santala, Kristinuskon juuret, I), jotka ovat hyljänneet ensin hänen anteeksiantamuksensa. Sitä en tahdo tehdä!

Miksi kuitenkin tässä tulee esiin näin ehdottomana ja muuttumattomana Jumalan viha ihmisen syntiä kohtaan? Siksi ettei anteeksiantamus ole mahdollinen ellei vuodateta uhriverta (Hepr. 9:22). "Tietäkää siis, veljet: Hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi, ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi" (Apt 13:38). "He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun" (Apt 26:18).

Jumalan huuto kostosta, syyllisen rankaisemisesta ja vastuu pahoista teoista vie meidät Golgatalle. Vain siellä saamme rauhan!

"Lihan tähden, jota ei vielä ole kuoletettu, me olemme vielä syntisiä, mutta koska uskomme Kristukseen ja meillä on Hengen osallisuus, Jumala on meille niin suosiollinen ja armollinen, ettei hän ota sellaisia syntejä huomioon eikä niistä tuomitse, vaan menettelee Kristukseen uskomisemme mukaisesti, kunnes synti on kuoletettu" (Luther).

HENGEN TÄYTEYS

Raamatusta löydämme hyvinkin yllättävässä yhteydessä ensimmäisen kerran maininnan siitä, että joku Jumalan kansan jäsen on Hengen täyttämä.

Ilman muuta olettaisimme, että näin tärkeä Jumalan ihmisen tuntomerkki olisi mainittu nimenomaan kansan suurten johtajien Mooseksen, Aaronin ja Joosuan elämässä. Mutta Hengen täyteys mainitaankin meille tuntemattoman Besalelin kohdalla. Toki Jumalan kansan johtajatkin ovat olleet Hengen valtaamia. On mahdotonta johtaa oikein ja vanhurskaasti Jumalan kansaa muuten kuin Pyhän Hengen hallitsemana.

Miksi juuri Besalelille annettu Hengen täyteys mainitaan? "Katso, minä olen nimeltään kutsunut Besalelin… ja minä olen täyttänyt hänet Jumalan hengellä" (2 Moos 31:2-3, KR38). Asia nähdään niin tärkeänä, että se mainitaan toisen kerran: Herra "on täyttänyt hänet Jumalan hengellä" (35:31).

Besalelin elämässä Hengen täyteys merkitsi sitä, että hän oli täynnä "viisautta ja ymmärrystä, tietoa ja taitoa" (31:3, KR92). Samoin UT:ssa mainitaan, että Stefanus oli täynnä Henkeä ja viisautta (Apt 6:3,8). Hengen täyttämänä Besalel kykeni suunnittelemaan ja tekemään taitoa vaativia töitä ja rakentamaan Ilmestysmajan juuri sellaiseksi kuin Herra oli käskenyt (31:6). Besalelin lähimmästä työtoverista Oholiabista mainitaan myös, että Herra oli antanut hänelle kyvyn opettaa muita (35:34).

Olemme tottuneet ajattelemaan, että Besalelin ja Oholiabin taidot olivat inhimillisiä kykyjä. Ne heillä oli sekä luomisen että harjaantumisen tähden.

Nyt Raamattu osoittaa, että Hengen täyteys toteutuukin silloin, kun ihminen palvelee luonnollisilla lahjoillaan ja kyvyillään Jumalan valtakuntaa. Hänen ei tarvitse kokea mitään yliluonnollisia ja ihmeellisiä asioita. Luonnollisina pitämämme taidot ja kyvyt ovat Herran antamia lahjoja.

Ratkaisevaa on se, mihin ja miten käytämme saamiamme lahjoja.

Besalelin ja Oholiabin yhteydessä kerrotaan myös monista muista, joiden sydän vaati ja joiden henki oli altis tekemään työtä Herralle (35:21, 22). Erityisesti mainitaan naiset, joiden taidollinen sydän vaati heitä sekä antamaan lahjoja että tekemään työtä (35:26,29).

Hengellä täyttyminen on siis siitä, että me alttiin mielen valassa palvelemme vapaaehtoisesti (36:3) kaikilla kyvyillämme ja taidoillamme Jumalan valtakunnan rakentamista.

Raamatussa on myös toisenlaista opetusta Hengen toiminnasta. Mooses sai avukseen seitsemänkymmentä vanhinta. Herra siirsi Mooseksen samaa henkeä näihin vanhimpiin "ja kun Henki laskeutui heihin, he joutuivat profeetalliseen hurmokseen. Myöhemmin tätä ei heille enää tapahtunut" (4 Moos 11:25, KR92).

Meidän ajassamme on laajalle levinnyt tämä jälkimmäisen kaltainen käsitys Hengellä täyttymisestä. Hengellä täyttyminen on hurmoksen kokemista ja hurmoksen kokenut on täyttynyt hengellä. Tämä käsitys sidotaan mielellään Joelin ennustukseen Hengen vuodattamisesta, jossa profetoidaan, nähdään näkyjä ja ennusunia (Joel 3:1, KR92).

Voimme kuitenkin kiitollisin mielin Besalelin tavoin palvella kaikilla kyvyillämme ja lahjoillamme Jumalan valtakuntaa tietäen, että meidän elämässämme juuri siinä toteutuu Hengen täyteys. Hurmos on jotain ohimenevää, uskollinen palvelu on tärkeintä.