Rovasti Olavi Peltolan kotisivut
Vanha Testamentti Uusi Testamentti Uskonoppi Kirjoituksia eri teemoista Evästä vuoden jokaiselle viikolle C.O.Roseniuksen Elämän  Leipää

Vanha Testamentti
Löytöretki VT:iin
1. Moos
2. Moos
3 - 5. Moos
Joosua-Ruut
1. Sam
2. Sam
1 - 2. Kun

Haku näiltä sivuilta

KOLMAS, NELJÄS JA VIIDES MOOSEKSEN KIRJA
Olavi Peltola

 

HERRALLE MIELUISA

Monelle Kolmannen Mooseksen kirjan lukeminen on koko Raamatun lukemisen koetinkivi. Se näyttää olevan täynnä käsittämättömiä ja vieraalta tuntuvia yksityiskohtia. Juuri tätä kirjaa lukiessamme tuntuu kuin verho olisi silmiemme edessä. Emme ymmärrä, miten tämä voi ollenkaan puhutella ketään ja miten sen sanoma soveltuu omaan elämäämme. Sehän näyttää olevan täynnä käskyjä, joista suurinta osaa ei ole vuosituhansiin missään noudatettu.

Tämän ei pitäisi hämätä meitä. Kirjan karun ja luettelonomaisen ulkokuoren sisään kätkeytyy äärimmäisen tärkeä sanoma Jumalalta. Se tulee selvästi esille jo kirjan alkuluvuissa. Siksi niihin kannattaa huolella syventyä.

Tarvitsemme sydämen herkkyyttä huomataksemme mikä niissä on tärkeää ja mitä toistetaan. Saman tulisi olla myös meidän uskonelämässämme tärkeää ja toistamisen arvoista.

Kirjassa on kysymys siitä, miten ihmisen tulee lähestyä Herraa ja toimia oikein Herran kasvojen edessä (3 Moos 1:5). Olemme pinnallisen ajan ihmisiä. Meille lienee itsestään selvää, ettei Herran eteen tulemisessa eli rukoilemisessa ole muita ongelmia kuin oma haluttomuutemme ja laiskuutemme. Herralla on aina vastaanottoaika. Kunhan vain viitsimme mennä.

Olemme varmat siitä, että Herra ottaa meidät vastaan ja on meille suosiollinen (3 Moos 1:3, KR 92) ja että Herran mielisuosio tulee osaksemme (1:3, KR 38)? Pyhä Henki käyttää havainnollista kuvaa: On kysymys siitä, miten meidän lähestymisemme tuoksuu suloisesti Herralle (1:9, KR38), olisi Herralle mieluisaa (1:9, KR 92). On hyvä alleviivaten lukea tämän mainitsemat toistot (1:9, 13, 17; 2:2, 9, 3:16; 4:31).

Kirja osoittaa, että voimme olla Herralle mieluisia vain yhdellä ehdolla. Yksin uhri tekee elämämme Herran edessä suloiseksi tuoksuksi. Sana uhri toistuu kirjan alkuluvuissa lähes 170 kertaa.

Totisesti ihminen ei voi lähestyä eikä puhutella Jumalaa muuten kuin uhrin välityksellä. Uhri on se ainoa silta joka johtaa ajallisen ihmisen iankaikkisen Jumalan luo. Se on ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden avainasia. Meidän on tuotava uhri Herralle.

Juuri tästä käydään sydämessämme taistelua. Emme hyväksy tai edes tajua, että uhri on välttämätön meidän ja Jumalan välillä.

Uhrin merkitys tulee havainnollisella tavalla esiin, kun meille osoitetaan, että meidän on pantava kätemme virheettömän uhrieläimen pään päälle (3 Moos 1:4; 3:2, 8; 4:4,15, 24, 29, 33) Se merkitsee, että siirrämme elämämme, kaikki, mitä meillä on ja nimenomaan syntimme uhrin kannettavaksi (3 Moos 16:21). Näin uhri edustaa meitä ja on sijaisemme.

Ylivoimaisen vaikeaa monella aikamme ihmiselle on hyväksyä, että uhri on teurastettava ja sen veri vihmottava Jumalan edessä (3 Moos 1:5, 11, 15: 3:2, 8, 13: 4:4, 15,24, 29, 33; 5:8,; 7:2). Mutta vielä käsittämättömämmältä tuntuu, että vasta nyt tapahtuu sovitus Herran edessä ja vasta nyt on mahdollista saada syntinsä anteeksi (4:20, 26, 31, 35; 5:6, 10, 11,13, 16,18, 26; 6:23). Emme koskaan ajallisuusihmisinä pysty käsittämään sitä, että ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta ( Hepr 9:22; 3 Moos 17:11). Voimme olla puhtaita Herran edessä vain sovitusveren alla saadessamme syntimme anteeksi (3 Moos 16:30).

Kolmas Mooseksen kirja mitä väkevimmällä tavalla kääntää katseemme Golgataa kohden. Yksin Jeesus on Jumalale kelpaava virheetön uhri. Vain hänen kannettavakseen voimme antaa syntimme. Hänet on Jumalan Karitsana teurastettu. Hänen verensä on vuodatettu. Vain hänessä on nyt syntiemme anteeksiantamus ja yhteys Jumalaan.

SOVITUKSEN IHME

Meillä on eräs ihmeellinen luku Vanhassa testamentissa. Siinä näkyy "tulevan hyvän varjo" poikkeuksellisen selvänä (Hepr 10:1, KR38). Tähän "tulevaan hyvään" Jumalan on sitonut jokaisen ihmisen lopullisen elämänkohtalon.

"Tuleva hyvä" on Jumalan sovitusteko Golgatan ristillä. Ristin tapahtumassa Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta (2 Kor 5:18).

Tämän Jumalan sovitusteon varjo osuu Suuren sovintopäivään (3 Moos 16). Vanhassa testamentissa on tosin vain varjo ja siinä monia yksityiskohtia, joita emme ymmärrä: Itse sovitus tulee kuitenkin kirkkaasti esiin.

Kuule, katso ja näe kuinka tuossa "toimitetaan teille sovitus teidän puhdistamiseksenne; kaikista synneistänne; te tulette puhtaiksi Herran edessä" (3 Moos 16:30). Viisitoista kertaa tässä luvussa toistuu sana sovitus. Se on luvun ydinasia.

Sovitus on näkyvä, aineellinen ja käsin kosketeltava tapahtuma. Näin oli Suurena sovintopäivänä ja näin myös ensimmäisenä Pitkänäperjantaina, jolloin Danielin profetian mukaan "pahat teot sovitetaan" (Dan 9:24).

Varjokuva osoittaa, että sovituksen toimittamiseksi tarvittiin syntiuhri (3 Moos 16:3). Uhria nimitetään syntiuhriksi siksi, että uhrin kannettavaksi pantiin synnit (16:21-22) olivatpa synnit minkäkaltaisia tahansa (16:16). "Sovitettavat synnit pantakoon sen kannettaviksi" (16:10, KR 92).

Uudessa testamentissa sama asia toistetaan: "Sen joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi" (2 Kor 5:21). "Itse kantoi meidän syntimme ruumiissansa ristinpuuhun" (1 Piet 2:24). Pahuuteen syyllistyneen ei enää tarvitse itse kantaa pahuutensa seurauksia, toinen kantaa ne hänen puolestaan.

"Sinä joit sappea saadaksesi meidät vapaiksi katkeruudesta; sinä joit etikkaa ottaaksesi pois meidän velttoilumme; sinä kärsit pilkkaa vihmoaksesi meidät taivaan kasteella, sinua ruoskittiin, että me saisimme keskelle katoavaisuutta ikuisen elämän; sinut kruunattiin piikkikruunulla, että sinä voisit kruunata rakkauden ikivihrein seppelein ne, jotka uskovat sinuun; sinut laskettiin hautaan, että me pääsisimme osallisiksi uuden luomisen armosta nyt ja halki kaikkien aikojen" ( 200-300-lukujen liturgiasta).

Varjokuva osoittaa myös havainnollisella tavalla kuinka sovitus tapahtui. Aaronin oli teurastettava syntiuhri, vietävä sen verta esiripun sisäpuolelle (16:15). Siellä veri oli pirskotettava armoistuimelle, liiton arkun kannelle, joka oli elävän Jumalan läsnäolon paikka tässä maailmassa (16:2). Näin toteutui käytännössä Raamatun lupaus: "Veri tuottaa sovituksen" (17:11)) "ja ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista" (Hepr 9:22).

Jälleen kohtaamme tuon järkyttävän Jumalan totuuden, ettei Jumala ei koskaan tule kenellekään antamaan anteeksi pienintäkään syntiä ilman sovitusta (3 Moos 4:20, 26, 31, 35). Ilman sovitusta ja osallisuutta sovitukseen emme tule kestämään kirkkautta Jumalan kasvojen. Mutta nyt "hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen (Kol. 1:14). Koska nyt meidänkin syntimme on sovitettu, voimme syntisinä tuhoutumatta kohdata pyhän Jumalan.

Sovitus ei ollut tilapäinen, hätätilan sanelema poikkeusteko. Kirkkauden valtakunnassa lauletaan uutta virttä teurastetulle Karitsalle, joka on ostanut verellään Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista (Ilm 5:9). Perille päässeet näkevät, että heidän perillepääsemiseen syynä on nimenomaan Kristuksen sovitusteko Golgatalla eivätkä lakkaa koskaan ylistämästä tätä Jumalan rakkauden tekoa.

Tänään on vuorostaan meidän majesteetillinen tehtävämme pitää omalta osaltamme huolta siitä, että tämä evankeliumi Kristuksen sovitusteosta tulee saarnatuksi kaikessa maailmassa kaikille ihmisille. Joka ottaa vastaan tämän sovituksen sanan, se pelastuu.

SE ON TÄYTETTY

Monet kerrat olemme veisannet virren sanoja: "Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan". Kuinkahan usein tämä rukous on lähtenyt huuliltamme meidän sitä sen enempää ajattelematta! Kuitenkin ajallisen elämämme suurin ihme on nähdä kirkkaana Golgatan ristinuhri ja oppia kiittämään ja ylistämään siitä Jumalaa.

Tavalla tai toisella "ristinuhri Golgatan" kirkastuu meille Raamatun sanan äärellä. Siksi on hyvä usein - ei vain hiljaisella viikolla - pysähtyä lukemaan Jeesuksen kärsimyskertomuksia. Evankeliumit kertovat yllättävän lyhyesti Jeesuksesta ristillä. Matteuksella on vain 18, Markuksella 16, Luukkaalla 13 ja Johanneksella 17 jaetta. Yhtensä siis vain 64 kertoo suoranaisesti ristin tapahtumasta - luomisen jälkeen Jumalan toisesta suuresta ihmetoesta. Se on todella vähän, kun tiedämme, että Raamatussa on yli 31 000 jaetta. Kaikki muuta jakeet ovat vain kehyksenä tuon tapahtuman ympärillä. Mutta noita muutamia jakeita lukiessamme on meillä sama vaara kuin muinaisilla silminnäkijöille. Silloin osa heistä pilkkasi ja suurin osa kulki ohi välinpitämättöminä. Vain muutamat olivat siinä satutettuina.

Ristinuhri kirkastuu silloin, kun näemme ja ymmärrämme sen, miksi Jeesus kärsi ja mitä silloin tapahtui Jumalan sydämessä. Ymmärryksemme avuksi tulee avuksemme monin tavoin Vanha testamentti.

Ihmeellisen Suuren Sovituspäivän kuvauksessa (3 Moos 16) on eräs yksityiskohta, joka sekin kirkastaa meille "ristinuhria Golgatan". Tosin siinä on paljon meille käsittämätöntä ja erikoista. Hyvänä apuna on juutalainen perimätieto.

Raamattu kertoo kuinka ylimmäinen pappi otti elävän kauriin (3 Moos 16:20, KR 38) - uusi käännös puhuu pukista, täyskasvuisesta urosvuohesta. Sillä on sarvet, mustat ja pitkät karvat. Se on ruma eläin.

Egyptistä lähtiessä turvan toi karitsan veri. Nyt Jumalan armon työvälineenä on urosvuohi. Jeesuksen vertauksessa viimeisellä tuomiolla ihmiset erotetaan toisistaan kuten israelilainen paimen erottaa illalla lampaat ja vuohet. Vuohia kohtasi Jeesuksen tuomio.

Ylimmäinen pappi koko Jumalan kansan edustajana asettaa molemmat kätensä vuohen päälle ja tunnustaa siinä kaikki Jumalan kansan synnit. Näin hän siirtää ne vuohen kannettavaksi (3 Moos 16:21).

Siinä on jälleen havainnollinen kuva Jeesuksesta sekä ylimmäisenä pappinamme että syntiuhrinamme. Hän ottaa päälleen kaikki syntimme. Tässä kuvassa Jeesus ei kuitenkaan ole valkoinen, puhdas ja suloinen Jumalan karitsa, vaan ikäänkuin olemukseltaan musta ja tuomion alainen. Hän totisesti tuli synniksi meidän tähtemme syvintä myöten (2 Kor 5:21). Kun koen olevani musta, hän on minun edustajanani vielä mustempi!

Juutalaisilta säilyneen tiedon mukaan ylimmäinen pappi sitoi punaisen langan eläimen sarviin. Se palauttaa mielemme sen punaisen nauhan, joka Jerikon tuhoutuessa suojeli portto Rahabia (Joos 2:18). Tehtävään valittu mies lähti viemään eläintä autiomaahan. Uhrieläin kantaa nyt kaikki ihmisten synnit: (3 Moos 16:22).

Autiomaassa oli Asasel-niminen jyrkkäreunainen rotko. Mies sitoi langan toisen pään kallioon ja työnsi eläimen takaperin alas. Eläin putoaa ja kierii ja ennen puolta matkaa sen kaikkien jäsenten tuli olla irtaantuneina toinen toisistaan messiaanisen Psalmin profetian tavoin: "Luuni irtoavat toisistaan" (Ps 22:15).Tarinan mukaan langan oli muututtava valkoiseksi.

Kun kaikki tämä oli tapahtunut mies palasi kiireesti takaisin odottavan kansan luo ja huusi: "Se on täytetty" (vrt. Joh 19:30).

Lopulta kai kuitenkin "ristinuhri Golgatan" kirkastuu vasta siinä tuskaisessa kokemuksessa, jossa näemme, ettemme uskovinakaan ole vapautuneet pahuudestamme. Yhden elämässä pahuus vain ilmenee yhdellä toisen taas toisella tavalla. Silloin meillä ei enää ole muuta mahdollisuutta kuin avoimesti tunnustaa ja anoa Mooseksen tavoin: "Vaikka tämä kansa on uppiniskainen, anna anteeksi meidän pahat tekomme ja syntimme ja ota meidät omiksesi" (2 Moos 34:9).

Kaikessa uppiniskaisuudessa on uskallettava katsoa Golgatan uhriin ja luotettava siihen, että nyt kaikki on täytetty minunkin puolestani.

USKO JA EPÄUSKO

Kaikki elämässämme riippuu uskosta. Usko ratkaisee. Usko perustuu Jumalan todellisuuteen ja Jumalan lupausten paikkansapitävyyteen. Epäusko taas näkee vain tosiasiat, tulkitsee niitä omalla tavallaan ja tekee valintansa niiden mukaan. Epäuskolle on tärkeää se, mitä näemme, tunnemme ja koemme. Usko taas lähtee liikkeelle Jumalan lupauksista, sitoutuu näkymättömiin ja suuntautuu rohkeasti eteenpäin.

Pyhä Henki on tallettanut VT:ssa järkyttäviä kuvauksia ihmisten sydämissä tapahtuvasta epäuskon ja uskon välisestä taistelusta ja sen seurauksista elämässä. Siellä kerrotut tapahtumathan ovat varoittavia esimerkkejä ja "ne on kerrottu ojennukseksi meille" (1 Kor 10:11).

Jumalan kansa oli lähtenyt liikkeelle kohti Luvattua maata. Nyt oltiin maan rajoilla Kadeksessa (4 Moos 13:26, KR 92). Päämäärä oli lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Nyt oli astuttava ratkaisevat askeleet rohkeasti eteenpäin. Mutta juuri tuossa tilanteessa alkoi Jumalan kansan sisimmässä ankara uskon ja epäuskon taistelu. Usko sanoi: "Me pystymme" (13:30). Epäusko väitti vastaan ja sanoi: "Emme me pysty" (13:31).

Pelko valtasi uskovien sydämet. He tunsivat itsensä pieniksi kuin heinäsirkat ja edessä olevat vastukset näyttivät olevan jättikokoisia, todellisia jättiläisiä (13:33). Voi sitä itkua, parkua ja valitusta, joka valtasi nyt uskovien sydämet (14:1). Sisimmästä pusertui tuo kuolemanvaarallinen kysymys: "Miksi Herra" (14:3)? On oikeaa oman heikkouden ja avuttomuuden tuntoa, mutta myös väärää. Jumalan edessä ihminen on aina pieni ja voimaton. Ihmisten ja elämän edessä saamme olla rohkeita ja määrätietoisia. Usko Jumalaan antaa tuon rohkeuden.

Usko vakuutti, että Jumalan tahdon viitoittama tie vie hyvään ja ihanaan maahan. Herra on suosiollinen, hän vie varmasti perille ja antaa kaiken, mitä tarvitaan (14:7-8). Usko varoittaa, että on vihoviimeistä arvostella Jumalan johdatusta ja hoitoa ja kapinoida häntä vastaan. Ei saa antaa sisimmässä pelolle valtaa. "Kanssamme on Herra. Älkää siis peljätkö" (14:9).

Mutta uskon sana ei nyt vakuuttanutkaan ihmisiä. Lietsottu pelko oli jo tarttunut sydämiin. Tosiasiat tuntuivat puhuvan aivan päinvastaista kuin usko. Epäusko täytti mielet niin suurella voimalla, etteivät uskovat halunneet edes kuulla omien tunteittensa vastaista puhetta. Kansa jopa uhkasi kivittää hengiltä uskoa ja luottamusta vakuuttavat julistajat (14:10).

Jumala paljastaa ajatuksensa tuossa tilanteessa: "Kuinka kauan tämä kansa halveksii minua? Kuinka kauan israelilaiset kieltäytyvät luottamasta minuun, vaikka olen tehnyt heidän hyväkseen niin monta suurta tekoa?" (14:11). Epäusko on Jumalan halveksimista.

On häkellyttävää nähdä, että uskovien syvästä epäuskosta huolimatta heillä on puolestapuhuja Jumalan edessä. Välittäjänä on nyt Mooses. Hän vetoaa Jumalan omaan sanaan, jossa Herra on vakuuttanut olevansa kärsivällinen ja suuressa hyvyydessään antavansa anteeksi. "Koska siis armosi on suuri, anna kansallesi anteeksi sen pahat teot niin kuin olet tähänkin asti antanut sille anteeksi" (14:19).

Herra vastaus avoimeen ja rehelliseen pyyntöön on ihmeellinen. Juuri siinä on meidänkin toivomme tänään epäuskon ja uskon kamppaillessa sydämessämme. Herra sanoi: "Minä annan anteeksi, niin kuin pyysit" (14:19). Ole sinä, Jeesus, tänäänkin Jumalan edessä puhumassa hyvää minun puolestani! Kiitos, että teet sen!

OLE USKOLLINEN

Raamatussa toistetaan usein samoja asioita. Ehkä niitä toistetaan siksi, että huomaisimme kuinka tärkeitä ne ovat Jumalan silmissä ja painaisimme ne mieliimme.

Israelin autiomaamatkalla erään miehen elämästä Pyhä Henki on tallentanut meille yhden tärkeän asian. Tämä mies oli Kaleb. Hän oli Joosuan kanssa ainoa, joka Egyptistä liikkeelle lähteneistä aikuisista miehistä pääsi perille Luvattuun maahan (4 Moos 26:65).

Mikä Kalebissa oli niin merkittävää? "Kalebilla on toisenlainen henki, ja hän on aina uskollisesti seurannut minua" (4 Moos 14:24). "Hän on uskollisesti seurannut minua" (5 Moos 1:36). Kaleb ja Joosua "ovat uskollisesti noudattaneet Herran tahtoa" (4 Moos 32:12). Joosuan kirjassa palataan asiaan ja todetaan, että "hän uskollisesti seurasi Herraa" (Joos 14:14) ja toistetaan Mooseksen sanat, että "olet uskollisesti seurannut Herraa, minun Jumalaani" (Joos 14:9). Hän itse myös tunnusti: "Minä pysyin uskollisena Herralle, Jumalalleni" (Joos 14:8). Uskollisuus erotti hänet tuhansien uskovien joukosta.

Kalebin uskollisuus Herraa kohtaan tuli esiin eräässä äärimmäisen kriittisessä hetkessä. Silloin oltiin Kades-Barneassa ja Jumalan kansa kapinassa Jumalan johdatusta vastaan (4 Moos 14). Mutta Kaleb luotti Herran lupaukseen. Hän luotti siihen, että Herra oli heidän kanssaan. Hän luotti, vaikka todellisuus näytti olevan jyrkässä ristiriidassa lupauksen kanssa. Hän luotti Jumalaan vastoin uskovien enemmistön mielipidettä.

Uskollisuus näki Herran suurena ja ihmiset pienenä. Tuona kohtalokkaana päivänä hänessä oli toisenlainen henki kuin uskovien enemmistössä. Hänessä oli luottamuksen ja Jumalaan turvautumisen henki.

Mistä uskollisuudessa on kysymys? Väitän, ettei se ole uskollisuutta tai sokeaa kuuliaisuutta mille tahansa Raamatun sanalle. Raamatussa on yli puoli miljoonaa sanaa, yli kolmekymmentä tuhatta jaetta. Jo niiden muistaminen ja lähempi tunteminen on täysin mahdotonta puhumattakaan siitä, että kykenisin alistumaan niiden kaikkien alle.

Pystyn sydämestäni sitoutumaan lopulta vain yhdelle asialle Raamatussa ja se on Jeesus Kristus. Hän ei ole vain sana, lause tai asia Raamatussa, vaan hän on totisesti ylösnoussut ja elävä Herra tässä ja nyt. Voin kohdata hänet tänäänkin ja olla yhteydessä häneen niin kuin elävään ihmiseen. Voin puhella hänelle kaikista huolistani ja vaikeuksistani ja luottaa, että hän kuulee minua. Voin kiittää häntä hänen hyvyydestään ja uskollisuudestaan minua kohtaan. Aivan määrätyissä

Raamatun sanoissa elän todeksi Jeesuksen hyvyyden ja uskollisuuden. Kohtaan hänet silloin Raamatun sanojen läpi ja niiden keskellä. Hän on minua lähellä juuri niissä ja niiden kautta. "Sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää" (5 Moos 30:14, KR 38) ja kykenen luottamaan sanaan. Jeesus Raamatun sanassa on mitä todellisin ja läheisin.

Uskollisuus on siis uskollisuutta nimenomaan Raamatun sanoissa kohtaamalleni Jeesukselle Kristukselle. Minut on kihlattu - Paavalin sanoja käyttäen - Jeesukselle, yhdelle ainoalle ja mitään en niin halua kuin olla vilpitön ja puhdas suhteessa häneen (2 Kor 11:3). Mikään ei ole sen inhottavampaa kuin huomata, ettei sydämeni pidäkään Jeesusta kaikessa ensimmäisenä (Kol 1:18) eikä mieleni olekaan sidoksissa siihen, missä Jeesus on (Kol 3:1-2). En voi rehellisesti sanoa, että elämä on minulle Kristus (Fil 1:21). Häveten on painettava pää alas ja tunnustettava kuinka uskoton olenkaan häntä kohtaan.

Onneksi hän on uskollinen. "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää" (2 Tim 2:13). Siksi uskallan tänäänkin uskottomana mennä hänen luokseen armoa kerjäämään ja armoa saamaan. Kunpa osaisin edes armon kerjäämisessä olla uskollinen! Ehkä armon voimalla osaan olla uskollinen vähässä ja palvella myös Jumalan valtakunnan työssä ja nimenomaan lähetyksessä.

PYHYYS PELOTTAA!

Toivon mukaan emme ole Vanhan testamentin äärellä lukukyvyttömiä. Lukutaitoa kai emme sentään ole kadottaneet. Mutta voimme kadottaa kyvyn ja halun lukea. Vanhassa testamentissa on paljon sellaista, jota emme ymmärrä ja johon emme saa mitään otetta. Se ei tule lähelle, ei puhuttele.

Vanha testamentti voi tulla ylivoimaisen vaikeasti luettavaksi myös siksi, että se sisältää niin kovaa lakia. Jumalan pyhyys tulee pelottavalla tavalla näkyviin. Emme yksinkertaisesti kestä sen lukemista. Ahdistumme.

Minulle ainakin on ollut ahdistavaa lukea kuinka Mooses pyynnöistään huolimatta ei koskaan päässyt Luvattuun maahan. Hän lankesi kerran niskoitteluun ja tottelemattomuuteen Jumalan sanaa kohtaan. Miksi sitä ei koskaan unohdettu? Minä huomaan lankeavani joka päivä.

Mooses oli saanut Herralta tehtäväksi puhua kansan nähden kalliolle ja käskeä sitä antamaan vettä. Mutta Mooses kiivastuksissaan sanoikin: "Kuulkaa nyt, kapinoijat! Tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä?" Samassa hän kohotti kätensä ja löi sauvallaan kahdesti kalliota. Kansa sai vettä. Tätä hänen ei olisi pitänyt kansan johtajana tehdä. Hän rikkoi Herran sanaa ja Herra sanoi äärimmäisen vakavasti: "Te ette uskoneet minuun, ette pitäneet minua pyhänä israelilaisten edessä. Sen tähden te ette saa johtaa tätä kansaa siihen maahan, jonka minä sile annan" (4 Moos 20:12).

Miksi Jumala piti niin syvänä lankeemuksena sitä, että Mooses sanomisen sijasta löi kalliota? Oliko tuossa nyt niin suuri ero? Miten uskallan olla mukana Jumalan valtakunnan työssä, jos Herra on näin tarkka? Herra sanoi Moosekselle, ettei hän tinkimättä ollut täyttänyt Herran käskyä (4 Moos 20:24). Kuka tällaiseen tinkimättömyyteen pystyy, kun ei edes Mooses siihen pystynyt?

Toki lyömisen ja sanomisen välillä on aikamoinen ero kuin on kysymys toisesta ihmisestä. Mutta nyt oli kysymys vain kalliosta? Miksi Jumala näki tämän hänen pyhyytensä häpäisemisenä (4 Moos 27:14)?

Mooses ei lakannut rukoilemasta, että Jumala sallisi hänen mennä joen yli ja nähdä se hyvä maa. Mutta Herra oli tinkimätön. Hän oli vuosikymmeniä myöhemminkin vihastunut tässä asiassa Moosekseen eikä kuunnellut häntä. Herra vain sanoi: "Riittää jo! Älä enää puhu tästä minulle" (5 Moos 3:23-26; 4:21). Jumala osoittautui Mooseksen sanojen mukaisesti polttavaksi tuleksi ja kiivaaksi Jumalaksi (5 Moos 4:24).

Vielä kerran asia tuli esiin juuri ennen Mooseksen kuolemaa (5 Moos 32:48-52:; 34:4). Mooses sai käskyn nousta Nebon vuoren huipulle. Sieltä hän sai vain katsella Kaananinmaata. Vielä kerran Herra muistutti Moosesta siitä kuinka hän oli langennut uskottomuuteen Herra kohtaan (33:51, KR 38). Tuolla vuorella Mooses kuoli (34:5).

Missään tapauksessa Herra ei hyljännyt Moosesta, vaikka tämä oli langennut. Mutta Mooseksen oli taivuttava siihen, että Herra vastasi kielteisesti hänen hartaimpaan pyyntönsä. Saman koki myös Paavali pyytäessään, että hänen lihassaan oleva pistin otettaisiin pois. Armo riitti silloinkin, vaikka pistin repi jatkuvasti ruumista.

Mooses sai lankeemuksestaan huolimatta jatkaa työtään. Herra oli koko ajan Mooseksen kanssa, johti ja auttoi häntä. Vaikka Mooses itse ei päässyt perille, niin Jumalan kansa pääsi. Jumalan lupaukset toteutuivat Mooseksen henkilökohtaisen elämän murhenäytelmästä huolimatta. Jumalan asia meni eteenpäin, vaikka minun henkilökohtainen asiani ei mennytkään.

Eikö tällainen Jumala ole sanomattoman turvallinen? Olen hänen käsisään samanaikaisesti vanhurskaana ja syntisenä. Hän ottaa minut kiinni synneistäni, kaikki tulee valoon, hän kurittaa minua niiden tähden, mutta hän ei hylkää minua.

KATSE JEESUKSEEN

Raamattu kertoo Jumalan kansan toistuvasta kärsimättömyydestä ja napinasta. Miksi tämä kaikki onkaan niin ahdistavaa ja miksi elämä Jumalan johdatuksessa on "aina vain tätä samaa kurjaa" (4 Moos 21:4-5, KR 92).

Se todellisuus, jossa elämme ja ne elämänkohtalot, joiden läpi joudumme kulkemaan voivat olla niin vaikeita, ettemme millään jaksa luottaa siihen, että kaikki tämä on armollisen Jumalan kädessä. "Tääll’ on mun paha olla, vaivojen vainiolla" (Siionin virret).

Kiukuttelu ja epäilys Jumalan hyvää johdatusta vastaan myrkytti israelilaiset autiomaassa kuolettavalla tavalla kuten se myrkyttää meidänkin sisimpämme. Jos jäämme tuon myrkyn valtaamiksi, niin kuolemme ilman Jumalaa ja ilman toivoa. Tulemme koviksi ja kyynisiksi! Sydämemme yksinkertainen ja lapsenomainen uskonluottamus Herraan haihtuu.

Herra vastaus ja apu tähän kuolettavaan tilanteeseen oli aivan ihmeellinen. Hän ei jättänyt kiukuttelevia lapsiaan oman onnensa nojaan. "Herra sanoi Moosekselle: ‘Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon" (4 Moos 21:9).

Jeesus soveltaa tätä samaa tapahtumaa meidän elämäämme. Hän sanoo: "Niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän (Joh 3:15). Mitäpä meitä hyödyttäisi se, että meillä olisi tässä ajallisessa elämässä kaikki hyvin ja onnellisesti, jos kuitenkin sielumme saisi vahingon ja menettäisimme iankaikkisen elämän. Siksi käyköön meille nyt, miten käy, koemme, mitä koemme ja tunnemme, mitä tunnemme, niin lopulta ainoa todella tärkeä asia koko elämässämme on periä iankaikkinen elämä.

Vasta silloin olemme päässeet perille Luvattuun maahan. Silloin elämme on saavuttanut sen tarkoituksen, minkä Jumala oli suunnitellut. Silloin selviää, miksi meidän on täytynyt kulkea sellainen tie kuin olemme kulkeneet.

Ehkä kaikkien ihmeellisintä on kuitenkin se, että tämä elämän lahjoista tärkein ja suurin - iankaikkinen elämä - annetaan meille vain katsomalla tangon päähän ripustettua Ihmisen Poikaa. Kerran autiomassa ne, jotka katsoivat jäivät eloon (4 Moos 21:9). He vain katsoivat ja katsoivat. Sanoi siinä järki ja tunteet, mitä sanoivat. Mutta ensin oli joka tapauksessa lupauksen sana ja oli tangon päähän ripustettu auttaja. Kaikki oli valmiina, tulkaa ja ottakaa! Vain katse - ei mitään muuta. Liianko yksinkertaista? Oikea, pelastava ja autuuttava usko on juuri tätä katselemista. Saan katsoa tällaisenani.

Rosenius sanoo tämän saman totuuden näin: "Hänen ei hädässään ja ahdistuksessaan, synnissään ja arvottomuudessaan tarvitse tulla toisenlaiseksi kuin on saadakseen tulla Jeesuksen luo, vaan kaikki on valmiina, kaikki on täytetty. Hän saa tulla sinä ensimmäisenä hetkenä, jona haluaa. Hän saa tulla sellaisena kuin on, niin syntisenä ja arvottomana kuin on, niin taitavana tai taitamattomana, niin kylmänä tai lämpimänä, niin kovana tai särkyneenä, niin innokkaana tai niin velttona, niin puhtaana tai niin saastaisena kuin on saamaan Kristukselta lahjaksi kaiken mitä häneltä puuttuu"

Kuolettavan myrkyn saaneet saivat avun heti. Me koemme Jeesukseen katsomisen seuraukset täydessä voimassaan vasta rajan tuolla puolen. Tänään vielä katsomme Jeesukseen syntiemme keskeltä, heikkoudessa, kivussa ja ahdistuksessa. Jatkamme itsepäisesti ja läpi koko elämämme katsomista Jeesukseen, sillä "juoskaamme sinnikkäästi loppuun… katse suunnattuna Jeesukseen uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään" (Hepr 12:1-2).

HENKIVALLAT

Jumalan vaeltava kansa on joutunut toistuvasti vaarallisten henkivaltojen hyökkäysten kohteeksi. Raamattu kertoo tällaisesta hyökkäyksestä jo paratiisissa. Silloin särkyi luottamus Jumalan sanaan ja sydämellinen yhteys Herraan. Mutta Jumala ei hyljännyt, vaan antoi turvaksi sijaissovituksen ja sovitusveren.

Raamatun alkulehdillä on myös erikoinen maininta Jumalan pojista, enkeleistä, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin (1 Moos 6:2,4). Sen on nähty kertovan langenneitten enkeleitten yrityksestä sotkea vaimon siemen (1 Moos 3:15, KRB 38) sillä tavoin, ettei Jumalan Poika, joka on todellinen Jumala, olisikaan voinut syntyä todelliseksi ihmiseksi. Vedenpaisumus vei kaiken. Vain Nooa ja hänen perhekuntansa pelastui.

Ilmestyskirja kertoo henkivaltojen hyökkäyksestä lopun aikana. Jumalan kansa kestää silloin vain Karitsan veren ja todistuksen sanan turvissa (Ilm 12:9, 11).

Raamattu kertoo myös eräästä henkivaltojen hyökkäyksestä, jossa välikappaleena oli merkillinen profeetta Bileam. On erikoista, että siitä kerrotaan monessa luvussa (4 Moos 22-25). Uskon, että Raamattu on kätkenyt tähän mieheen tärkeän profetian lopun ajan eksyttävästä hengellisestä johtajasta.

Mooabin kuningas kutsui Blieamin kiroamaan Jumalan kansan, jotta hän voisi sitten lyödä ja karkottaa sen (4 Moos 22:6). Uusi testamentti pitää Bileamia vääränä profeettana (Ilm 2:14). Siksi on häkellyttävää, että tämä väärä profeetta sanoi: "Minä en voi missään asiassa, en pienessä enkä suuressa, rikkoa Herran, Jumalani, käskyä vastaan (4 Moos 22:18). "En voi sanoa mitään oman mieleni mukaan. Voin sanoa vain sen, minkä Jumala käskee minun sanoa" (22:38).

Vielä yllättävämpää on se, että "Jumalan henki tuli häneen" (24:2). Kuinka enää voimme epäillä sellaista profeettaa? Kaiken lisäksi hän kuulee Jumalan puheen ja saa katsella Kaikkivaltiaan näkyjä (24:4).

Hän sai myös suurenmoisen profetian, joka viittaa Messiaaseen: "Minä näen tämän, mutta se ei tapahdu vielä, minä katselen tätä, mutta se ei vielä ole lähellä. Tähti nousee Jaakobin keskeltä, valtiaan sauva Israelista… Jaakobista polveutuu hallitsija (24:17,19). Itämaan tietäjät olivat nähneet tämän tähden ja lähteneet liikkeelle (Matt 2:2).

Uskon, että meitä lopun ajan kristittyjä varoitetaan luottamasta yhteenkään profeettaan tai profetiaan. "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on" (1 Kor 4:6) . Emme tarvitse uusia profetioita, vaan tarvitsemme Raamatun sanan oikea tulkitsemista, ymmärtämistä ja soveltamista elämäämme. Juuri siinä tulee esiin todellinen profeetallisuus.

Kuvaus Bileamista sisältää sen lohdutuksen, ettei Jumalan kansaan tehoa minkäänlainen loitsu tai taika. "Ei ole loitsua Jaakobia vastaan, taika ei tehoa Israeliin" (4 Moos 23:23). Siksi Jumalan lapsina meidän ei tarvitse pelätä taikavoimia. Ne eivät pysty vahingoittamaan, ellei Herra ota Saatanaa käyttöönsä kuten Jobin ja Paavalin kohdalla ja silloinkin hän sallii kurituksen vain määrättyyn rajaan asti.

Herra ei suostunut kuulemaan Bileamia, "vaan muutti kirouksen siunaukseksi, koska hän rakastaa teitä" (5 Moos 23:6). Jumalan rakkaus, jonka kohtaamme Jeesuksen sovitusuhrissa on varmin turva kaikkia lopun ajan pimeyden valtojen hyökkäyksiä vastaan. Meidän ei tarvitse edes tietää ja tuntea näitä henkivaltoja. Ne ovat niin naamioituneita, että pystyvät yllättämään jokaisen kristityn, joka ei kiinnitä mieltään ja sydäntään yksin ristiinnaulittuun Jeesukseen Kristukseen ja joka ei anna periksi lihan ja hengen välisessä jokapäiväisessä taistelussa. Siinä taistelussa ei voi koskaan leikkiä synneillään.

Bileamin eksytys ei ollutkaan loitsuissa, vaan siinä, että hän houkutteli Jumalan kansaa vapaisiin seksuaalisiin suhteisiin (4 Moos 25:1; Ilm 2:14). Hengen ja lihan välinen taistelu lakkasi ja liha voitti. Hän itse on myös varoittava esimerkki rahan mahdista (2 Piet 2:15). Lopun aikana minut eksyttääkin irti Jumalasta vain omat syntini!

Profeetta Miikakin varoittaa unohtamasta Bileamin ja sanoo siinä yhteydessä: "Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen" (Miik 6:8).

VAELLUKSELLA

Raamattu on kirja Jumalan ja ihmisen vuoropuhelusta. Se kuvaa meille monin tavoin, mitä on olla Jumalan kansan jäsen ja Jumalan hoidossa. Olkoonkin, että nämä kuvaukset vievät meidät vuosituhansien taakse ja aivan toisenlaisen kulttuurin ja elinympäristön keskelle. Jumala on sama tänäänkin eikä ihminen sisimmältään ole muuttunut.

Viides Mooseksen kirja kertaa kaikkea sitä, mitä Jumalan kansan elämässä oli tapahtunut neljänkymmenen vuoden aikana. Sen otsikkona voisivat olla sanat: "Muista äläkä unohda" (5 Moos 9:7, KR 38). Myös Jumalan menneet teot ovat tärkeitä!

Jumalan kansa elää Jumalan sanan varassa. Kirja alkaa: "Nämä ovat ne sanat, jotka Mooses puhui" (5 Moos 1:1). Kaiken, mitä Mooses puhui, sen oli Herra käskenyt (1:3). Hän myös selitti Herran sanaa (1:5). Herran sanan ja sen selityksen tuli ohjata Jumalan kansaa menneisyydestä kohti Luvattua maata. Tänäänkin kohtaamme Jumalan hänen sanassaan ja hän ohjaa meitä sanansa kautta. Meidän viisautemme ja ymmärryksemme tulee olla Herran sanassa (4:6).

Herran sanan pääsisältönä oli lupaus tulevaisuudesta: "Katso minä annan" (1:8). Se, mitä Herra antaa aina "on hyvä" (5 Moos 1:25). Tämän tulevaista hyvää koskevan lupauksen varassa on lähdettävä liikkeelle: "Te olette jo tarpeeksi kauan olleet tämän vuoren vaiheilla… lähtekää liikkeelle" (1:6-7).

"Sillä me olemme lakkaamatta matkalla Egyptistä halki erämaan, se on: ristin ja kärsimyksen tiellä kohti lupauksen maata. Meidät on lunastettu ja meitä lakkaamatta lunastetaan; olemme päässeet lapsen asemaan ja yhä vielä pääsemme; meistä on tullut Jumalan lapsia ja jatkuvasti tulee; Jumalan Henki on lähetetty ja lähetetään nyt ja vastakin; opimme tuntemaan ja edelleen teemme niin. Näin siis älä kuvittele kristityn elämää paikallaan pysymisen ja levon tilaksi, vaan matkalla olemiseksi ja lähdöksi (Luther).

Mekin voimme luottaa omassa pienessä elämässämme siihen, että kaikissa vaiheissamme Herra käy edellämme ja taistelee itse meidän puolestamme (5 Moos 1:30; 3:22). Näin silloinkin, kun elämä vie meidät monenlaisiin vaikeuksiin ja koemme ehkä nääntyvämme. Vaikka vaellamme kuin "autiomaassa", silloinkin ovat totta Herran sanat: Hän "on kantanut sinua, niin kuin mies kantaa poikaansa" (1:31). Herra ei varjele meitä autiomaan "kuumuudelta" eikä vaikeuksilta, mutta hän vie niiden läpi. Silloin tarvitsemme toistuvan kehotuksen: "Älä pelkää äläkä arkaile" (1:21, 29).

Entä silloin jos muinaisten Jumalan lasten tavoin kadotamme rohkeutemme (5 Moos 1:28)? Kun rohkeus menee, alamme napista Herraa vastaan (1:26, 27). Emme enää tahdokaan kulkea Herran teitä. Koemme olevamme kuin umpikujassa ja kyselemme muinaisten israelilaisten tavoin: "Mihin me menemme?" (1:28).

Surkeinta on kuitenkin, jos meidät valtaa vaikeuksiemme keskellä asenne: "Herra vihaa meitä" (5 Moos 1:27). Tämä on eräs järkyttävimpiä Raamatun tallettamia uskovan sydämen purkauksia Herraa vastaan. Tunne umpikujasta, syvä neuvottomuus ja voimakas pakokauhun kaltainen pelko voi johtaa tällaiseen mielettömään väitteeseen.

Onko niin, että meidän ihmisinä on sittenkin helpompi uskoa Jumalan vihaavan meitä kuin uskoa Herran sanan vakuutukseen, että hän rakasti ja rakastaa (3:37). Hän rakastaa silloin kun koemme hänen johtaneen meidät umpikujaan!

Häkellyttävää on lukea Raamatusta, että Herra todella vihastui kiukutteleviin lapsiinsa (5 Moos 1:34). Herra vihastui myös Moosekseen (1:37; 3:26). Meille jopa kerrotaan kuinka Jumalan kansa itki ja rukoili Herraa, mutta Herra ei kuunnellut heidän valituksiaan eikä välittänyt heidän rukouksistaan (1:45). Kyllä Jumala on polttava tuli, hän on kiivas Jumala (3:24).

Kaikesta tästä huolimatta ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin riippua kiinni Herrassa (5 Moos 4:4) ja opetella Kalebin uskollisuutta Herran seuraamisessa (1:36). On suostuttava viipymään "se pitkä aika" siinä elämäntilanteessa, johon on johdettu (1:46; 2:3), vaikka se olisi vaikeaa.

Lopulta Herraan luottavat pääsevät rauhaan (3:20) ja silloin tulee osoittautumaan todeksi jokaisen Jumalan kansan jäsenen kohdalla, että Herra on siunannut (2:7) kaikessa. Herra on pitänyt huolta jopa niinä vaikeina kauhun aikoina, jolloin on kokenut kuinka Jumalan tuli polttaa. Sittenkin voin sanoa, että Herra on ollut minun kanssani eikä minulta ole mitään puuttunut.

HERRA ON LÄHELLÄMME

Onko todellakin Raamatussa näin ihmeellinen lupaus ja vakuutus: "Hän on meitä lähellä aina, kun me häntä rukoilemme" (5 Moos 4:7). Onko varma, että tämä on totta myös jokaisen meidän kohdallamme? Jeesus vakuutti, että jos emme sydämessämme epäile vaan uskomme, niin sillä tavoin myös käy. "Uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän" (Mark 11:23-24).

Jos uskomme, että tämä lupaus on totta kohdallamme, se on silloin totta. Epäuskomme sulkee meiltä Jumalan läheisyyden. Joka tapauksessa emme koskaan, emme missään tilanteessa olimmepa millaisia ihmisiä tahansa tee väärin, jos luotamme ja turvaamme Raamatun lupauksiin. Jos kuitenkin vielä epäilemme, saamme tarttua Jumalan sanan vakuutukseen, että te, "jotka ennen olitte kaukana, olette päässeet lähelle Kristuksen veressä" (Ef 2:13, KR 38).

Syntien anteeksiantamuksen turvissa olemme niitä rukoilijoita, joiden lähellä Herra on aina.

Omassa elämässäni on ollut vuosia, jolloin en ole halunnut rukoilla jotain määrätty asiaa. Olen ollut niin syvästi pettynyt rukouksiini. Ne ovat tuntuneet turhilta ja tyhjiltä. Herra ei ole nähnyt hyväksi vastata juuri niihin pyyntöihini, joita kaikkein syvimmin ja kauimmin olen tuonut hänen eteensä. Ahdistus vain jatkuu ja vaikeudet eivät ole hellittäneet. Miksi enää pyynnöilläni vaivaan häntä. On ollut aikoja, jolloin ainoaksi rukoukseksi on jäänyt jatkuva huokaili ja kerjuu: "Älä hylkää, Herra, vaan armahda." Muutakaan pakopaikka ei ole ollut kuin Herran armo.

Herra auttoi tästä syvästä rukouslamasta vapauttamalla rukousten tehokkuuden ja tuloksellisuuden vaatimuksista. Minun ei tarvitse kontrolloida sitä, miten Jumala vastaa rukouksiini. Minä saan vain heittää ja taas heittää kaikki murheeni ja toiveeni hänen kannettavakseen.

Samalla opettelen luottamaan siihen, että hän omalla tavallaan pitää minusta ja murheistani huolen (1 Piet 5:7). Rukoillessani olen kuin entisajan satamamies, joka laivan ruumassa heittää säkkejä nosturin hihnaan. Minäkin heitän kaikki säkkini Herran huomaan. Säkkejä riittää ja siksi suostun tähän heittämiseen vuodesta toiseen. "Jätä taakkasi Herran käteen" (Ps 55:23).

Asiat eivät ehkä muutu, mutta paino on poissa. Vaikka toiveeni eivät toteutuneet, niin saan uuden voiman kestää. Jaksan kantaa taakkaani, sitä jota en tahtoisi kantaa, mutta joka minun on kannettava (Gal 6:5, KR 38).

Nyt Jumalan sana rohkaisee meitä rukoukseen suurenmoisella lupauksella: HERRA ON AINA LÄHELLÄ, KUN RUKOILEMME. Tuntuu miltä tuntuu ja koemme mitä koemme, niin joka tapauksessa aina rukoillessamme Herra on lähellä.

Rukoillessani saan olla hänen seurassaan. Jollei mitään muuta merkitystä olekaan rukouksillamme, niin ainakin silloin Herra on lähellä. Herran lähellä olo elämässämme ei ole merkityksetön. Mitä Psalmin rukoilija sanoikaan kaikista pettymyksistään ja katkeroitumisestaan huolimatta? "Minun onneni on olla Jumalaa lähellä" (Ps 73:28). Onni on siinä, että saamme olla lähellä Herraa.

Kun Herra on lähellä, emme huuda kertaakaan tyhjyyteen emmekä jonnekin tähtitarhain tuolle puolen, sillä totisesti "Herra on lähellä kaikkia, jotka häntä avuksensa huutavat" (Ps 145:18). Emme ole koskaan rukoillessamme yksin. Hän vastaa miten vastaa ja toimii kaikkivaltiaana oman tahtonsa mukaisesti. Hänen vastauksiinsa ja toimintaansa suostumiseen tarvitsemme jatkuvaa rukousta. Rukouksemme onkin vain kaiken heittämistä pois itseltämme, hiljentymistä Jumalan läheisyydessä ja taipumista hänen tahtoonsa sellaisena kuin se ilmenee arkielämässämme.

Tällainen rukouskamppailu jatkuu läpi elämämme. Varmaa on kuitenkin se, että hän on aina lähellämme, sillä hän ei ole "kaukana yhdestäkään meistä" (Apt 17:27). Mikäpä meidän on huutaessamme häntä avuksemme, "kun hän on lähellä" (Jes 55:6).

TÄNÄÄN

Olisi masentava, jos Raamattu ja Raamatun Herra puhuisi vain tuhansia vuosia sitten eläneille ihmisille ja jos ei enää olisikaan mahdollista se sama, mikä oli Moosekselle: "Sen luona sinä saat kohdata minut, ja minä puhun sinulle" (2 Moos 25:22, KR 92). Mooseksen elämässä tämä kohtaamispaikka oli Ilmestysmajan liiton arkun kansi, joka oli karitsan verellä sivelty. Sitä on kutsuttu armoistuimeksi.

Tänäänkin armoistuin on olemassa ja se on Jeesuksen risti. Tie sinne on avoin. Kohtaamme tänään Herran, kun uskomme syntien anteeksiantamisen. Kyllä Jumalan sana tänäänkin henkilökohtaisesti puhuttelee meitä, kun vain sitä luemme ja kuuntelemme.

Olisi masentavaa, jos Jumalan teot olisivat olleet vain totta menneiden sukupolvien elämässä, mutta ei enää meidän elämässämme. Herra on sama tänäänkin.

Mitä enkeli ilmoittikaan paimenille? "Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon…Tänään on teille syntynyt Vapahtaja. Hän Kristus, Herra" (Luuk 2:10-11). Siinä on tuo jumalallinen tänään. Se merkitsee sitä, että juuri tänään – nytkin kun luen tätä lehteä – meillä on todellisena, läheisenä, käsin kosketeltavana sama Vapahtaja, Kristus, Herra kuin silloinkin. Hän ei tullut vain kaukaiseen Betlehemiin ja seimeen. Hän on täällä, hän on tullut meidänkin luoksemme.

Siellä, missä on sana hänestä, siellä hän itse on nyt läsnä. Kamppailu meidän sydämessämme on siinä, että luotammeko häneen ja hänen sanaansa ja siihen, että hän lupauksensa mukaan on meitä lähellä. Niin kuin sinä uskot, niin sinulla myös on!

Tämä on tuota ihmeellistä kaikkein Jumalan sanojen ja tekojen nykyhetkisyyttä. Me koemme menneen lopullisesti menneenä, vain muistot ovat jäljellä. On vain nykyhetki ja sekin on pian ohitse. Tulevaisuus on täysin suljettu. Emme tiedä mitä se tuo tullessaan. Mutta Jumalan todellisuudessa kaikki on joka hetki läsnä, kaikki on tänään. Se riittää meillekin!

Jotain tästä olemme oppineet jo Viidennestä Mooseksen kirjasta. Siinähän kerrataan Herran menneitä suuria tekoja. Ja kuitenkin koko kirjalla antaa leimansa sana tänään. Kohtaamme tuon sanan kirjan sivuilla kaikkiaan 75 kertaa. Ei ole kysymys vain menneistä Jumalan teoista, vaan Jumalan todellisuudesta tässä ja nyt. Mennyt vain muistuttaa Herran elävän tänäänkin ja meidän olevan hänen edessään. "Herra ei tehnyt tätä liittoa meidän isiemme kanssa, vaan meidän kanssamme, jotka olemme tässä tänä päivänä, kaikkien meidän kanssamme, jotka nyt elämme (5 Moos 5:3, KR 38).

Toivon mukaan voimme tänään mennyttä vuotta ajatellen yhtyä muinaisten Jumalan lasten tunnustukseen, jota on kutsuttu alku-uskontunnustukseksi (5 Moos 26:5-10, KR 92): "Me huusimme avuksi Herraa… ja Herra kuuli huutomme ja näki meidän kärsimyksemme, ahdistuksemme ja kurjuutemme" (26:7).

Toivon mukaan voimme tänään myös iloita kaikesta siitä hyvästä, minkä Herra meidän Jumalaamme, on meille ja perheillemme antanut (5 Moos 26:11). Ehkä kaikki kokemamme ei aina ole niin kovin hyvältä tuntunut. Herran lupauksen tähden tiedämme kuitenkin kaiken koituvan parhaaksemme (Room 8:28), kunhan vain maltamme mielemme ja jaksamme odottaa Herraa.

Alku-uskontunnustuksen jälkeen Jumalan sanassa tulee esiin voimakkaasti Herran läheisyyden tunto.

Jälleen eletään haastavassa nykyhetkessä eikä vain menneiden muistelemisessa. Siksi "tänään… seuratkaa koko sydämestänne ja koko sielustanne" Herraa (5 Moos 26:16). "Te olette tänään tunnustaneet Herran Jumalaksenne ja luvanneet vaeltaa hänen teitään" (26:17). "Myös Herra on tänään ilmoittanut, että hän pitää lupauksensa mukaan teidät omana kansanaan" (26:18).

Mekin olemme Herran kansan jäseniä Jeesuksen antaman kasteen ja uskon tähden. Olkoon siksi meilläkin halu tänään sitoutua Herraan ja tunnustaa Pietarin tavoin: "Herra kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat" (Joh 6:68).

JUMALAN JOHDATUS

Meillä on Raamatussa kokonainen luku, jossa kuvataan sitä millä tavoin Herra tässä ajassa johtaa lapsiansa kohti iankaikkista elämää. Alun perin tämä kuvaus kertoi Israelin vaelluksesta autiomaassa kohti Luvattua maata. Mutta samanlaiset Herran johdatuksen perusteet pätevät tänäänkin Jumalan lapsen elämässä. Tosin tiedostamme ne usein vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Kuinka hyvin Raamattu sanokaa: "Muista kaikki, mitä on tapahtunut sillä tiellä, jota Herra, sinun Jumalasi, näinä neljänäkymmenenä vuotena on sinua kuljettanut" (5 Moos 8:2, KR 38). Mekin tarvitsemme omaan elämäämme vuosikymmenien pituisen perspektiivin ennen kuin ymmärrämme Jumalan johdatuksen oikein. Valitettavasti emme useinkaan edes halua tulkita elämämme kulkua sillä tavoin kuin Jumalan sana sitä kuvaa.

Ensinnäkin Jumalan sana vakuuttaa, että juuri Herra on johtanut "pitkällä matkalla" (5 Moos 8:2, KR92). Kaikki mitä elämässämme on tapahtunut on Herran johdatusta. Se ei ole sokeaa sattuman leikkiä. Näin on myös silloin, kun itse koemme luonteemme vikojen aiheuttaneen paljon pahaa ja väärien valintojemme ja harkitsemattomuutemme johtaneen harhaan ja tuskaan. Niin kauan kuin kuulemme Paimenen äänen ja pysymme hänen laumassaan, kaikki, aivan kaikki elämässämme on hänen johdatustaan.

Herran tiellä lähdetään liikkeelle tavalla tai toisella Karitsan veren turvissa. Näinhän muinoin Jumalan kansa lähti Egyptistä. Jatkossakin vain Karitsan veri suojelee kaikkein pahimmalta vaaralta. Se on aina oman sydämemme turmellus.

Juuri siksi Herra johdattaa elämäämme sillä tavoin, että hän antaa monenlaisia koettelemuksia, nöyryytyksiä ja kurituksia. Nämä asiat nousevatkin tässä Jumalan johdatuksen luvussa kaikkein keskeisemmäksi perusteeksi. Siksi asia toistetaan. Hän "kuljetti sinua suuressa ja hirmuisessa… erämassa" (5 Moos 8:15, KR38). "nöyryyttääksensä ja koetellaksensa sinua" (8:16). Ajallinen elämä on iankaikkisuuden valossa kuin testi tai kestävyyskoe.

Koettelemusten ensimmäinen tehtävä on tuoda valoon se, mitä todella on sydämemme pohjalla: "Mitä sinun sydämessäsi on" (5 Moos 8:2), "Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee" (San 4:23). "Olkoon sydämenne vilpitön Herraa, Jumalaanne kohtaan" (1 Kun 8:61, 8:23, KR 92). "Älköön sydämesi ylpistykö, äläkä unohda Herraa" (5 Moos 8:14, KR 38).

Siksi joudumme kokemaan Herran johdatusta kysellessämme: "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps 51:8). Tällainen hänen tahtomisensa ei ole suinkaan helppo ja meidän on pakko sen edessä toistuvasti tunnustaa Jeremian tavoin: "Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?" (Jer 17:9).

Kun Herra nöyryyttää, hän opettaa meitä silloin myös ymmärtämään, "että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan että hän elää jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee" (5 Moos 8:3, KR 38). Meille selviää, minkä varassa lopulta on koko elämämme. Vain Herran sana antaa meille voimaa jaksaa!

Herra varottaa myös kuvittelemasta, että muka omin voimin ja omilla kyvyillämme olemme hankkineet itsellemme (5 Moos 8:17, KR 92) kaiken sen hyvän, jota meillä ehkä on tänään. Meidän on kaiketi erittäin vaikea rehellisesti myöntää, että yksin hän antaa voimaa hankkia hyvää (8:18). Kaikki hyvä elämässämme on hänen lahjaansa. Sekin hyvä, mikä on ollut itkun takana!

Miten hyvin vanha rukous tämän ilmaisikaan: "Jätän kaiken sinun huostaasi, koska sinä teidät mikä on hyväksi minulle, mutta minä en. Jos lähetät minulle tuskaa ja surua, anna minulle armo kestää se kärsivällisesti. Varjele minua kärttyisyydestä ja itsekkyydestä. Jos annat minulle terveyttä, voimaa ja menestystä maailmassa, auta minua pysymään varuillani, etteivät suuret lahjasi veisi minua pois luotasi".

Yhteenvetona kaikesta Jumalan johdatuksesta elämässämme on sanomattoman hyvä ja turvallinen vakuutus: "Tiedä siis sydämestäsi, että Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua, niin kuin isä kasvattaa poikaansa" (5 Moos 8:5, KR 38). Tähän voimme ehdottomasti luottaa!

OLE ROHKEA!

Olen usein toistanut vuosikymmeniä sitten lukemaani ajatusta: "Rahat meni vähän meni, maine meni, paljon meni, rohkeus meni, kaikki meni!

Tämä lause on ollut mielessä kohdatessani viime kuukausien aikana suurissa vaikeuksissa eläviä lähimmäisiäni. Monet ovat olleet aivan kestokykynsä äärirajoilla. Huonostihan heitä on osannut palvella. On kuitenkin yrittänyt viitata johonkin Raamatun sanaan ja välillä käyttänyt tuotakin sananpartta apuna. Usein on ollut kuitenkin vaikea löytää yhteistä kieltä. Ehkä vain lisää kuormaa ennestään kuormitetulle. Mutta en ole päässyt siitä ajatuksesta irti, että tärkeintä on kuitenkin kaikissa elämän tilanteissa ja vaiheissa säilyttää rohkeus.

Emme ehkä kykene määrittelemään, mitä on tämä rohkeus. Kai siinä on kysymys itsensä koossa pitämisestä eikä päästämisestä hajalle, seisomisesta paikallaan eikä antautumisesta pakokauhun valtaan, kyvystä ottaa vastaan, mitä tulee ja kestämisestä. Juuri kestämiseen liittyy eräs Raamatun määritelmä rohkeudesta. "Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää? (San 18:14).

Jeesus puhuessaan lopunajan kauheuksista sanoi: "Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn" (Luuk 21:28). Rohkeus on pään pitämistä pystyssä tilanteessa, jossa olemme antamassa periksi masennukselle ja toivottomuudelle (Hepr 12:3). Rohkeus on hervonneitten käsien ja halvaantuneiden polvien oikaisemista (12:12). Halvaantuneen jäsenen kuntouttaminen vaatiikin aikamoista sisua, kärsivällisyyttä ja periksi antamattomuutta.

Olen joskus ihmetellyt, miksi juuri Joosuan kohdalla Pyhä Henki on tallettanut Raamattuun niin monta kertaa kehotuksen olla rohkea? Eikä yksi kerta olisi riittänyt? Ensin Herra sanoi Moosekselle: "Vala häneen rohkeutta" (5 Moos 1:38). Kehotus toistettiin: "Rohkaise ja vahvista häntä" (3:28). Mooses sanoikin kaikkien kuulleen Joosualle: "Ole vahva ja rohkea." "Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää" (5 Moos 31:7-8).

Herran sana tuli myös henkilökohtaisesti Joosualle: "Ole vahva ja rohkea." "Minä olen sinun kanssasi" (5 Moos 31:23). Kehotukseen olla rohkea liittyi lupaus siitä, että Herra on hänen kanssaan. Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Joosuan kirja alkaa neljä kertaa toistuvalla kehotuksella: Ole rohkea ja luja (Joos 1:6,7,9,18). Tämä Herran sana juurtuikin niin syvään, että Joosua muisti sanoa sen eräässä vaarallisessa tilanteessa kansalleen: "Älkää pelätkö älkääkä lannistuko, olkaa rohkeat ja lujat" (Joos 10:25).

Mitä on lujuus ja rohkeus meidän elämässämme? Se ei ole Jumalan vaatimus, vaan Jumalan lahja. Olemme rohkeita, koska luotamme Herran lupaukseen siitä, että hän on kanssamme. Siksi mitä suurinta rohkeutta on turvata Herran laupeuteen ja kaikkivaltiuteen aina ja kaikissa elämän tilanteissa. Luottaa silloinkin, kun ei ymmärrä miksi kaikki se tapahtuu, mikä tapahtuu.

Se on rohkeutta, että odotamme tämän hetken pimeyden keskellä valon kajastusta. Se on rohkeutta, että masennuksen ja lamaannuksen tukahduttavan pilven keskellä käännymme Herran puoleen, pysymme hiljaa ja odotamme häntä (Jes 30:15). On rohkeutta huutaa yötä päivää avuksi Herran Jeesuksen nimeä (Luuk 18:7). On rohkeutta epäonnistumisista ja lankeemuksista huolimatta mennä Jeesuksen Kristuksen luo

Mitä suurinta rohkeutta vaatii luottaa Herran armoon silloinkin kun omasta sydämestä jatkuvasti löytyy uhmaa, jopa vihaakin Herraa kohtaan (5 Moos 7:10). Rohkeutta on tunkeutua synneistämme huolimatta Golgatan ristin juurelle ja kuunnella huutoa: Se on täytetty!.

Se on rohkeutta, että pidämme kiinni evankeliumista sellaisena kuin se on talletettuna Roomalais- ja Galatalaiskirjeessä ja uskallamme uskoa sen omalle kohdallemme. Silloin luotamme tänäänkin siihen, että Kristus uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden (Gal 1:4) ja että tässä hänen kuolemassa on meillä iankaikkinen elämä (Room 8:1).

HERRA TURVANAMME

Kunpa osaisimme keskittyä toistuvasti Raamatun sanan todistukseen Jumalasta ja keskittyä siihen niin, että se valtaisi meidän levottoman sydämemme. Mielekäs olemassaolomme ihmisenä on aina sidottu Jumalaan ja hänen sanaansa. "Ei ole turha se sana, joka ei koskisi teitä, vaan siinä on teidän elämänne, ja sen sanan varassa te elätte" (5 Moos 32:47, KR 38).

Havaintojemme, kokemustemme ja järkemme avulla opimme riittävästi tuntemaan itseämme ja tätä maailmaa. Jumalan tunteminen on mahdollista vain Raamatussa olevan sanan avulla. Siksi meitä tänäänkin kutsutaan "laskeutumaan hänen jalkojensa juureen ja ottamaan opiksemme hänen sanansa" (5 Moos 33:3). Sanassaan Jumala tulee meitä lähelle, jopa tulee suuhumme, kun tunnustamme hänet sellaiseksi, miksi sana hänet ilmoittaa. Hän tulee sydämeemme, kun otamme hänen sanansa vastaan (5 Moos 30:14).

Mooseksen laulun alku sisältää erään Raamatun väkevimmän sanan Jumalasta. Sitä taivas ja maa kuuntelevat: "Hän on turvamme, kalliomme, teoissaan täydellinen. Kaikki hänen tiensä ovat oikeat. Hän on uskollinen Jumala, ei hän vääryyttä tee. Hän on vanhurskas ja tuomioissaan oikea" (5 Moos 32:1, 4). Jo tämän yhden ainoan Raamatun jakeen todistus Jumalasta riittää vakuuttamaan meille koko elämämme ajaksi Jumalan ihmeellisyyttä. Siinä Jumala kasvaa suureksi ja hyväksi.

Jumala on sitä mitä Raamattu sanoo hänen olevan. Hän on aina turvamme ja kalliomme. Hän on jotakin sanomattoman lujaa ja kestävää. Psalmin rukoilija pukeekin tämän varmuuden pyynnön ja tunnustuksen muotoon: "Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani" (Ps 71:3, KR 38). "Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni (Ps 18:3).

Entä millaisia itse olemme? Sen sanoo hyvin Lauri Pohjanpää runossaan: "En ole kuin tulis mun olla. Olen horjuva ruoko, en talo kalliolla. Olen eksynyt lapsi, muut ovat vahvoja, suuria. Olen lentävä lehti ilman elämän juuria." Jumala on jotain aivan muuta!

Kun luotamme Jumalaan turvana, kalliona ja teoissaan täydellisenä Jumalana, silloin kestämme elämämme jatkuvia muutoksia ja jopa kaaostakin. Usko häneen viitoittaa ja valaisee sen tien, jota kuljemme. Tuli elämässämme mitä tuli, tapahtui meille mitä tapahtui, hänen tekonsa kohdallamme ovat aina täydellisiä ja se tie, jolla hän johtaa, on oikea. Hän ei ole tehnyt ainuttakaan virheitä. Koskaan hän ei ole johtanut harhaan eikä yhtään epäonnistumista ole hänelle sattunut.

Itse olemme kyllä monella tavoin toimineet ja asennoituneet mielettömästi. Omat tiemme ovat vieneet harhaan. Mutta "sinun tiesi on sittenkin parhain, vaikka aina meistä ei tuntuisi niin, vaikka veisi se kuolemaan alhoon tai kyyneliin, kärsimyksiin" ( Hgl 256). Usko on vakuuttunut siitä, että kaikki on Herran käsissä. Siksi voimme aina olla "turvallisella mielellä. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen" (2 Kor 5:6).

Sana vakuuttaa, että hän on uskollinen Jumala, ei hän vääryyttä tee. Hän on vanhurskas ja päätöksissään oikea silloinkin kun hän lähettää kuoleman, sillä hän antaa myös elämän. Hän lyö, mutta myös parantaa (5 Moos 32:39). Hänen kädessään aina elämä voittaa kuoleman ja lyödyn hän aina parantaa.

Tämä pitää varmasti paikkansa myös meidän elämässämme. Näin siksi, että hän toimitti Pojassaan sovituksen ja puhdisti meidät synnin kirouksesta (5 Moos 32:43). Vanhurskaana hän nyt vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen Kristukseen. Vain uskosta vanhurskautettuina voitamme! Siksi voimme jo tänään sanoa tutun Psalmin tavoin: "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä" (Ps 23:6) – mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.

IKUISET KÄSIVARRET

Yksi ainoa Raamatun rivi voi olla koko elämän arvoinen. Minulle eräs tällainen rivi on Herran vakuutus: "Sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret (5 Moos 33:27b, KR38).

Teenkö väärin, jos otan tämän lupauksen irti sen omasta yhteydestään? Sehän on katkelma Mooseksen siunauksesta israelilaisille. Enhän minä ole israelilainen! Voinko siis omistaa sen itselleni? Onko totta, että hänen käsivartensa todella kannattelevat juuri nyt minuakin?

Jumala on yksi ja ainoa. Siksi hän ei ole pelkästään juutalaisten Jumala (Room 3:30,29). Abraham on meidän kaikkien isä, jotka uskomme Abrahamin "siemeneen", Jeesuksen Kristukseen (4:16). Usko Jeesukseen antaa rohkeuden luottaa tänäänkin siihen, että Jumala vanhurskauttaa minut tällaisenani eli perin jumalattomana (4:5). Olen siis hänen lapsensa ja siksi totisesti Isän käsivarret kannattavat minuakin.

Mitä se merkitsee? Ainakin se merkitsee sitä, että olipa minulla tänään millainen ruumiin tai sielun tuska tahansa, olen joka tapauksessa hänen käsivarsiensa varassa ja kannatettavana. Olen turvassa niin kuin tuon jakeen alkuosa julistaa: "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala" (5 Moos 33:27a).

Käsivarret kannattavat, vaikka en tällä hetkellä tuntisi enkä koksisi niiden voimaa millään tavalla. Vaikeuteni on siinä, että jaksan luottaa Jumalan sanan lupaukseen. Totisesti "kannettava väsyy, kantaja ei".

Olen usein kerrannut lääkäri Ensio Kurki-Suonion kuvausta nuoresta, uskovasta tytöstä. Tämä menetti mielensä tasapainon ja vajosi tilaan, jossa hänen suunsa raivoisasti syyti rivouksia. Häntä ei pystytty auttamaan. Tilanne vain paheni vuosien kuluessa. Mutta sitten tuli selkeä vaihe ja hän pääsi sairaalasta kotiinsa. Hän oli nyt kuten oli ollut nuoruudessaankin valoisa Vapahtajaansa turvaava Jumalan lapsi. Hän muisti kyllä kaiken kamaluuden ja hirveän raivoamisensa ja saastanpuhumisensa. Mutta hän kertoi kuinka kaiken keskellä koko ajan hän tunsi olemuksensa pohjalla Kristuksen kaikki voittavan rauhan vakuutuksen. Pian sairaus uusiutui ja johti kuolemaan. Mutta mikä lohdutus omaisille olikaan tuon valoisia vaihe!

Kun näin on, mitä silloin merkitsevätkään tämän päivän sietämättömältä tuntuvat tuskat. Olen päässyt Kristusta avuksi huutaessani Isän käsivarsille ja ne kannattavat elämän mielettömyydenkin keskellä. Kun hän on aloittanut minussa hyvän työnsä, hän saattaa sen myös hyvään päätökseen (Fil 1:6).

Minun on vain muistettava, että "kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan". Siksi voin Paavalin tavoin oppia kestämään jatkuvaa rusikoimista ja kuritustakin (2 Kor 12:7). Herran armo riittää tuntuu miltä tuntuu ja käy miten käy (12:9).

Kun olen näiden iankaikkisten käsivarsien kannattamana tässä ja nyt, ei minun tarvitse pelätä tulevaisuutta. Toki tiedän, että koska tahansa voi tapahtua itselleni ja läheisilleni aivan mitä tahansa. Ajallinen elämä on niin haurasta ja täynnä yllätyksiä! Mutta silloinkin olen noiden ihmeellisen, turvallisten ja lempeitten käsivarsien varassa.

Se mikä minua kohtaa, kohtaa myös minun Herraani. Kun olen täynnä ahdistusta, myös hän kokee kanssani saman ahdistuksen. Raamattuhan vakuuttaa: "Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus" (Jes 63:9). En ole siis koskaan yksin vaikeuksieni ja tuskani kanssa.

Se merkitsee myös sitä, että olipa elämässäni mitä pahuutta ja ilkeyttä tahansa, olen saastaisenakin turvassa noiden käsivarsien suojassa. Toki Jumalan laki, oma liha, maailma ja saatana syyttävät minua aivan oikeista asioista.

Mutta kun huolella katson noihin käsivarsiin näen jotain äärettömän tärkeää. Siinähän ovat kädet, joissa näkyy naulojen arvet. Ne ovat lävistetyt juuri minun voittamattomien syntieni tähden. Ilman noita arpia ei hän olisi voinutkaan ottaakaan minua, pahuuden pesää, käsivarsilleen.

Vieläkö epäilen vaikeitten olosuhteitteni, tuskieni, pimeyteni ja korjaantumattoman pahuuteni keskellä hänen rakkautensa kestävyyttä ja lujuutta? En kehtaa epäillä! Annan epäilyni ja pelkoni vaihtua kiitokseen. Minua kannattavat iankaikkiset käsivarret!

LOHDUTUS

Viidennen Mooseksen kirjan loppuluvuissa löytyy tärkeitä rohkaisun ja lohdutuksen sanoja. Ne ovat kuin kalliita helmiä. Niiden ääreen on hyvä palata ainakin silloin kun elämässä on vaikeaa.

Ensimmäinen rohkaisu vakuuttaa, että Jumalan antaman ilmoituksen sanat ovat ikuisesti meitäkin varten. Saamme pitää näistä sanoista kiinni ja luottaa niihin (5 Moos 29:29, KR 38). Ne eivät ole vain jotain kaukaisen menneisyyden sanoja. Ne eivät ole liian vaikeita, eivät etäisiä eivätkä salattuja (32:11, KR 92). Ne ovat nyt meitä aivan lähellä. Voimme ottaa ne suuhumme ja sydämeemme ja nähdä, että ne täyttyvät kohdallamme (30:14, KR 38). "Tämä ei saa olla teille mikään tyhjä, merkityksetön sana. Se on teidän koko elämänne" (32:47).

Kohtasimme mitä kohtasimme ja tapahtui meille, mitä tapahtui, niin Herran ensimmäinen viesti meille on: "Olkaa lujat, olkaa rohkeat, älkääkä peljätkö, älkääkä säikähtykö heitä, sillä Herra sinun Jumalasi, käy itse sinun kanssasi; hän ei jätä eikä hylkää sinua" (5 Moos 31:6).

Lujuus ja rohkeus menee, kun annamme pelolle ja säikkymiselle valtaa. Kun menetämme lujuuden ja rohkeuden, menetämme aivan liian paljon. Kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta (Room 5:4, KR 92). Miksi emme olisi lujia ja rohkeita, kun Herra sanoo olevansa henkilökohtaisesti juuri "sinun Jumalasi". Hän ei ole vain toisten ihmisten Jumala, vaan juuri minun.

Jumala on silloin meidän Jumalamme, kun olemme uskosta tulleet vanhurskaiksi ja meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1).

Lujuuden ja rohkeuden merkitys uskonkilvoituksessa on niin tärkeä, että Pyhä Henki toistaa: "Ole luja ja rohkea" (5 Moos 31:7). "Ja Herra itse käy sinun edelläsi, hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua eikä hylkää sinua; älä pelkää äläkä arkaile" (31:8).

Rohkeus vahvistuu, kun tiedämme millainen Jumala on ja mitä hän tekee. Hän käy edellämme, valmistaa tien. Hän on kansamme. Hän on joka hetki lähellämme, vierellämme. Olimme itse millaisia tahansa, koemme, miten koen, Herra lupaa, ettei hän koskaan jätä eikä hylkää. Häneen voi aina luottaa ja turvata.

Elämme kaikissa vaiheissa, vaikeimmissakin syvin ja kestävin lohdutus on siinä, että Jumala on se, mikä hän on: "Hän on kallio; täydelliset ovat hänen tekonsa, sillä kaikki hänen tiensä ovat oikeat. Uskollinen Jumala ja ilman vääryyttä, vanhurskas ja vakaa hän on" (5 Moos 32:4). Kuinka vielä saatankaan epäillä häntä?

Itseämme joudumme aina epäilemään. Jumala on ehdoton ja luotettava lupauksissaan. Me emme ole ehdottomia luottamuksessamme häneen. Olemme alituisesti valmiita korottamaan itseämme. Siksi joudumme monta kertaa elämässämme kohtaamaan Jumalan salatun ja itsellemme niin vaikean toiminnan.

Hän sanoo: "Minä kuoletan ja minä teen eläväksi, minä lyön ja minä parannan; eikä ole sitä, joka pelastaisi minun käsistäni" (5 Moos 32:39). Se ei ole vaikeaa, kun hän tekee eläväksi ja parantaa. Mutta se on vaikeaa kun hän kuolettaa ja lyö. Kuitenkin hänen kuolettava ja lyövä toimintansa on oman itsemme tähden täysin välttämätöntä. Emme muuten ymmärtäisi, että kaikki oma voimamme on poissa ja että mahdollisuutemme tyynni on lopussa (32:36). Vasta oman voimansa menettäneelle kelpaa Herran armahdus.

Viimeinen rohkaisun sana on huikea lupaus: "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret" (5 Moos 33:27). Niillä käsivarsilla on hyvä nytkin levätä.

KOKONAAN ARMON VARASSA

Profeetta Hesekiel kertoo näyssään uuden Herran temppelin alta pulppuavasta vedestä, joka muodostuu virraksi. Minne tahansa virta tulee, siellä kaikki virkoaa elämään (Hes 47:9). Profeetta sai tehtäväkseen kulkea virran yli. Aluksi vettä oli vain nilkkoihin asti, sitten polviin, sitten lanteisiin. Lopulta ei enää voinut kahlata, oli uitava (47:5).

Juuri näin Herra haluaa kuljettaa lastaan. Uskonelämän alkuvaiheessa yleensä jokainen seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Itse pystyy kulkemaan. Tietää, mitä tahtoo. Sitten Jumala alkaa monella tavoin riisua. Lopulta omat jalat eivät enää ulotukaan pohjaan. En osaa, en jaksa, en kykene. Ei minusta ole mihinkään.

Onneksi virta kannattelee ja kuljettaa myös roskaa. Vaikka tuntisinkin itseni tyhjänpäiväiseksi roskaksi, saan jäädä kaikkineni Jumalan armon virran varaan. On päästävä sen Jumalan armon syliin, joka kaiken peittää rakkaudellaan ja kaikessa toivoo ja kaiken kärsii. Hän saa nyt tehdä mitä tekee ja kuljettaa minne kuljettaa. Silloin alkaa käydä todeksi omalla kohdalla tutut Jeesuksen sanat: "Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo" (Joh. 21:18).

Eihän koskaan tämä ole helppoa. Olemme valmiit kyllä ojentamaan kätemme ja antamaan Herralle luvan vyöttää ja viedä, jos se näyttää tapahtuvan meidän toiveittemme ja ajatustemme mukaan.

Vaikka meille jotakin oman sisimpämme pahuudesta on paljastettu, niin meidän on vaikea suostua juuri niihin elämänkohtaloihin ja siihen osaan joka minulle annetaan. Onko todella niin, että Herra rakastaa ja armahtaa Herra silloinkin, kun hän vie kuoleman varjon laaksoon. Ei ole helppo aina yhtyä tuttuihin Psalmin sanoihin: "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssasi. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi" (Ps 23:4). Ei ole helppo kokea Herran johdatuksen ajoiksi kärsimysten ja itkujen ajat.

Jotain tästä vanha ylimmäinen pappi Eeli oli oppinut pitkän elämänsä aikana. Kun hän kuuli Samuelin saaman Herran sanan sukunsa tuomiosta, hän sanoi vain nöyrästi: "Hän on Herra. Hän tekee niin kuin hyväksi näkee" (1 Sam 3:18). Hän suostui ottamaan vastaan Herran kädestä myös äärimmäisen vaikeat elämänkohtalot. Tätähän Jobkin opetteli, kun hän sanoi: "Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha" (Job 2:10).

Daavidkin joutui korkeasta kuninkaallisesta asemastaan huolimatta oppimaan tämän saman vaikean läksyn Jumalan armosta. Hän pakeni omaa poikaansa hengen hädässä ja silloin hän sanoi: "Jos Herra on minulle suopea, hän johtaa minutkin takaisin." "Mutta jos hän sanoo: 'Sinä et ole minulle mieleen', niin olen valmis. Hän tehköön minulle niin kuin hyväksi näkee" (2 Sam 15:25, 26). Siinä Daavid oli riisuttu kaikesta omasta osaamisesta ja jonain olemisesta. Hän jättäytyi sen Jumalan varaan, joka aina oikein johtaa ja oikein tuomitsee.

Armon varassa ollessamme, meillä ei ole enää mitään vaatimuksia Herralle. Emme totisesti myöskään halua esittää mitään omia aikaansaannoksinamme. On vain tyhjät kädet, vielä tyhjempi eletty elämä. Ainoa toivo on siinä, että Herra vielä armahtaa ja vie perille tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti. "Silmiis katson, Jeesus, jos tuomionkin kuulisin, katsoisin hyljättynäkin silmiis helliin, Jeesus" (Lars Stenbäck).

KIITOS HYVÄLLE JUMALALLE!

Kiitos hyvälle Jumalalle siitä, että hän hoitaa omiansa. Hoitaa joskus niinkuin hoiti Abelia, kun Kain hänet nujersi. Tärkeintä oli se, että Abel oli vanhurskas ja että hän puhuu uskonsa kautta vielä kuoltuaankin (Hepr 11:4). Kävi hänelle tässä ajallisessa elämässä miten kävi. Kiitos hyvälle Jumalalle!

Kiitos hyvälle Jumalalle siitä, että hän ei hyljännyt Moosesta. Mooses eräässä koetuksen hetkessä ei uskonut Herraan eikä pitänyt Herraa pyhänä kansan edessä (4 Moos 20:12). Herra ei ottanut pois armoaan Moosekselta. Hän ei kuitenkaan antanut Mooseksen elämän keskeisimmän toiveen toteutua. Mooses anoi armoa. Herra oli vihastunut häneen. Hän ei kuunnellut, vaan sanoi: "Riittää! Älä puhu minulle enempää tästä asiasta" (5 Moos 3:26). Murskatkoon Jumala toiveemme ja unelmamme lankeemustemme tähden. Hän ei lakkaa olemasta laupias meitä kohtaan. Kiitos siitä hyvälle Jumalalle!

Kiitos hyvälle Jumalalle siitä, ettei hän ottanut Daavidilta pois Pyhää Henkeänsä (Ps 51:13). Daavid lankesi räikeään aviorikokseen ja murhaan. Hän halveksi Herran sanaa (2 Sam 12:9). Hänen omatuntonsa ei edes nuhdellut häntä näin kauhistuttavista julkisynneistä. Vasta Naatanin kautta ulkopäin tullut Herran sana avasi hänen sokaistuneet silmänsä. On aivan käsittämätöntä armoa, että Herra antoi hänen syntinsä anteeksi (2 Sam 9:13). Kyllähän Jumala sen jälkeen kuritti Daavidia monella ja mitä tuskaisimmalla tavalla. Lopullisesti Herra ei ottanut armoansa pois hänen eteensä syntisenä tulleelta Daavidilta. Kiitos siitä hyvälle Jumalalle!

Kiitos hyvälle Jumalalle, ettei hän ottanut pois kutsumustaan eikä armolahjaansa Joonaalta. Joonan mielestä Herra antoi hänelle aivan järjettömän tehtävän. Hän lähti pois Herran kasvojen edestä . Hän teki tahallaan vastoin Jumalan tahtoa (Joona 1:3). Jumala otti hänet kiinni pakomatkalla. Silloin Joona myönsi tehneensä väärin (1:12). Herra syöksi hänet syvyyteen, Tuonelan kohtuun. Kaikki Herran kuohut ja aallot vyöryivät hänen ylitseen (2:3-4). Kun hänen sielunsa nääntyi, hän huusi avukseen Herraa (2:8). Herra nosti hänet elävänä ylös haudasta (2:7). Kiitos hyvälle Jumalalle!

Kiitos hyvälle Jumalalle, että hän suostui jatkossakin käyttämään Joona työaseenaan. Joona oli itsepäinen ja kovasydäminen. Hän oli täynnä vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jolle hän saarnasi (Joona 4:2-4). Hän oli täynnä vihaa auringon paahdetta kohtaan, joka kuivatti häntä suojanneen kasvin (4:8). Hän vieläpä Jumalan edessä puolusti vihaansa: "Oikea on vihastumiseni kuolemaan asti" (4:9). Lopulta jää soimaan vain Herran sana: "Enkö minä armahtaisi" (4:11) - armahtaisi jopa näin jukuripäistä Herran sanan julistajaa. Kiitos siitä hyvälle Jumalalle!

Kunpa minäkin oppisin Jumala ehdottomaan hyvyyteen luottaen sanomaa: "Minä tahdon kantaa Herran vihaa" (Miik 7:9). Eivät nämä ahdistukset ja kuritukset ole elämässäni suotta: "Minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan". Kuitenkin luotan siihen, että kun aika tulee, "hän ratkaisee asian ja armahtaa minut. Hän johdattaa minut valoon, minä saan nähdä, kuinka hän pelastaa minut" (Miik 7:9, KR92). Kiitos hyvälle Jumalalle!