AKU ANKKA – SUOMALAISTEN SYDÄNYSTÄVÄ

Skotlantilaiseen ritarilinnaan sijoittuva Barks-klassikko Vanhan linnan salaisuus pelotti pienimpiä lukijoita

Ilkka Salama



(Julkaistu eri otsikoilla
ja eripituisina versioina
mm. Kalevassa 17.11.2001,
Satakunnan Kansassa 2.12.2001,
ja Hämeen Sanomissa 6.12.2001)



Joulukuun 5. päivänä 50 vuotta täyttävä Aku Ankka -lehti on lyönyt itsensä läpi Suomessa paremmin kuin missään muualla maailmassa. 1970-luvun kiihkeän politikoinnin vuosina lehteä syytettiin kapitalistisen propagandan levittämisestä. Aku Ankka piti silti pintansa, ja muutamista lehden hahmoista tuli meillä kielellisiä käsitteitä. Viime vuosina ankkaseikkailut ovat ulottuneet jopa Kalevalan maailmaan.



Ovi narahtaa vanhassa koralliriutalle uponneen laivan hylyssä. Pimeästä oviaukosta astuu kuun kajoon panssaripukuinen mies. Iso lyömämiekka välähtää valon osuessa sen terään. Haarniskan sisältä kuuluu pahaenteiset sanat: "Nyt on SE YÖ."

Kohtaus on vuoden 1972 viimeisessä Aku Ankka -lehdessä alkaneesta jatkosarjasta Koralliluolan kummitus. Vuonna 1951 perustettu suomenkielinen Aku Ankka oli monille meistä 1960-luvulla syntyneistä lapsuuden Se Juttu. Toki diggasimme myös television Batmania ja Myrskylintuja, mutta Aku Ankat olivat siitä hyviä, että ne saattoi ottaa mukaan kesämökille tai ulkomaanmatkalle. Ystäväni Arsi ei viihtynyt perheensä kesämökillä Ruokolahdella, sillä leijonahavaintoja ei silloin ollut vielä tehty – hänen mukaansa siellä "ei ollut muuta tekemistä kuin lukea Aku Ankkaa".

Aku Ankan menestystarinaa on selitetty lehden värikylläisyydellä. Sotien jälkeinen Suomi oli ankean harmaa maa: vaatteiden värit olivat pääosin harmaan ja ruskean eri sävyjä, televisio oli 1970-luvun vaihteeseen asti yksinomaan mustavalkoinen eikä aikakauslehtien sivuillakaan värien ilotulitusta juuri tavattu. Paitsi että Aku Ankka -tarinat olivat hauskoja ja niitä saattoivat lukea niin tytöt kuin pojatkin ja niin aikuiset kuin lapsetkin, lehdet olivat kannesta kanteen iloisen värikkäitä.

Jos itse tuote oli ylivertainen, sitä myös markkinoitiin hyvin aggressiivisesti: Helsingin Sanomien asiamiehille tarjottiin 1950-luvun alkupuolella jokaisesta Aku Ankan tilauksesta palkkioksi peräti kolmasosa lehden tilaushinnasta.

Aku Ankkaa mainostettiin sloganilla "Maailman hauskin kuvasarjalehti – Me tulemme kotiisi joka keskiviikko", mutta todellisuudessa lehti tuli ainakin pääkaupunkiseudulla aina tiistaisin. Aku Ankkaa odotettiin. Joka kerta syntyi miltei tappelu siitä, kuka sen saisi ensimmäisenä lukea. Lehteä lukivat "kaikki". Aku Ankan levikki saavutti kaikkien aikojen huippunsa vuonna 1975 – 317.570 kappaletta. Se oli asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Toisin kuin kaikissa muissa maissa, joissa Disney-sarjakuvia ilmestyi, Suomessa miltei koko levikki perustui tilauksiin.


Elämää suurempia sankareita

Aku Ankan suunnatonta ja kestävää suosiota ei kuitenkaan voi selittää pelkästään lehden runsailla väreillä ja ahkeralla markkinoinnilla. Tärkeintä Aku Ankassa olivat viihdyttävät, jännittävät ja usein absurditkin tarinat – ja niistä kuolemattomimpia Carl Barksin laatimat seikkailut.

Barks loi Disneyn varhaisten animaatioelokuvien ja sarjakuvastrippien muutaman ohuen hahmon ympärille Ankkalinnan kaupungin värikkäine henkilögallerioineen: rikkaan mutta itaran Roope-sedän ja tämän rahasäiliön, onnekkaan ja omahyväisen Hannu-serkun, tärähtäneen keksijä-Pellen, kauniin mutta katalan Milla Magian sekä yritteliään mutta alati epäonnisen Karhukoplan. Barks syvensi myös Akun henkilökuvaa pahaisesta riitapukarista kreikkalaisen tragedian sankariksi, joka kerran toisensa jälkeen sortuu väärään ylpeyteen ja suistuu turmioon. Ilman Barksia Disney-sarjakuvat olisivat luultavasti painuneet unholaan jo ajat sitten.

Itse asiassa monista juuri Barksin luomista Aku Ankka -sarjakuvien hahmoista tuli sotien jälkeen syntyneiden suomalaisten keskuudessa kielellisiä käsitteitä: onnekasta henkilöä kutsutaan tänä päivänä Hannu Hanheksi, rikasta (mutta saitaa) Roope Ankaksi ja henkilöä, jossa on keksijän vikaa, Pelle Pelottomaksi.

Barksin seikkailutarinoita julkaistiin Aku Ankan 1970-luvulla ilmestyneissä jättikirjoissa sekä Aku Ankka -lehdissä jatkokertomuksina. Niiden kruunaamaton kuningas oli hyytävän jännittävä Vanhan linnan salaisuus (Aku Ankka 1–5 /1972 sekä Minä Roope-setä -kirja). Kun tarina katkesi kohdasta, jossa näkymätön luuranko (jonka varjo kuitenkin heijastui seinään) oli iskemäisillään ankanpoikia miekalla, minua pelotti käydä omakotitalomme kellarissa.

Leppoisampaa viihdykettä tarjosivat lehden keskellä julkaistut, yleensä 10-sivuiset ns. toivesarjat, joissa oli pari kolme vakioteemaa: saidan Roope-sedän rikkaudet, Akun välienselvittely Hannu-serkun tai jonkun muun välillä tai Akun nousu ja tuho jossakin uudessa ammatissa.

Unohtumattomin Roope-tarina lienee Maailman rikkain mies (Aku Ankka 44/1971 ja Aku Ankan parhaat VI -albumi), jossa Roope ja nousukasmainen Junttapurin maharadza pystyttivät kilpaa yhä suurempia ja kalliimpia patsaita Ankkalinnaan, kunnes maharadzalta loppuivat rahat ja hänen vaatteensakin ulosmitattiin; tarinan viimeisellä sivulla miesparalla oli yllään pelkkä tynnyri. Kertomus julkaistiin vuonna 1998 Etelä-Pohjanmaan murteella albumissa Isoon taloon ankka, mikä sopi tarinan henkeen mainiosti – onhan kaikenlainen rehvastelu olennainen osa eteläpohjalaista mentaliteettia.


Aku Ankkako propagandaa?

Aku Ankka -lehti toi yhdysvaltalaisen rakennus- ja esinekulttuurin suomalaisten tietoisuuteen. Ankkalinnan katuja reunustivat amerikkalaisille esikaupungeille tyypilliset yhden betonilaatan levyiset jalkakäytävät. Katujen varsilla oli paloposteja, joiden viereen pysäköimisestä sai sakot. Ulko-ovi avautui suoraan olohuoneeseen, eikä tuulikaappia ollut. Ovenkahvat olivat pyöreitä. Akun postilaatikko oli erilainen kuin suomalainen postilaatikko.

Suosionsa huipun aikoihin Aku Ankka kohtasi kuitenkin Suomessa ankaraa vastustusta. 1960–70-luvun vaihde oli kiihkeän politikoinnin aikaa, ja kouluissakin "porvareiden" ja "punikkien" lapset ottivat jatkuvasti yhteen. Vasemmistolaisten mielestä Aku Ankka oli "kapitalistista hapatusta" ja tyrkytti suomalaisille amerikkalaista elämäntapaa. Sitä piti vastustaa ihan silkasta periaatteesta.

Vuonna 1971 ilmestyi chileläisten sosialistien Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin laatima teos Kuinka Aku Ankkaa luetaan. Kirjoittajat kiinnittivät lukijan huomion Aku Ankka -lehdessä viljeltäviin arvoihin. Roope sukulaisineen oli milloin missäkin päin maailmaa riistämässä "jaloilta villeiltä" näiden kulta- ja muita aarteita, ja kaikissa "lämpimissä" sosiaalisissa suhteissa rahalla oli keskeinen rooli.

Dorfman ja Mattelart näkivät Aku Ankassa myös viitteitä luokkataisteluun. Heidän mielestään Karhukopla edusti työväenluokkaa, joka oli moraalisesti porvaristoon kuuluvia ankkasankareita alempana. Oliko konnilla punaiset univormut siksi, että heidät voi näin yhdistää kommunismiin? Yrittiväthän he kerran toisensa jälkeen "vallankumousta" eli vapauttaa "kaikkien kapitalistien äidin" Roope Ankan valtavasta omaisuudestaan. Näin Aku Ankka -lehti levitti propagandistista maailmankuvaa: kommunistit olivat roistoja, joiden ainoa oikea paikka oli vankila.


Onko Aku Ankka pornoa?

Kun Dorfmanin ja Mattelartin kirja ilmestyi Suomessa vuonna 1980, sille lähinnä naurettiin. Mutta Aku Ankkaa vastaan osattiin kyllä hyökätä Suomessakin. Tammikuussa 1978 Helsingin kaupungin nuorisolautakunta päätti lopettaa Aku Ankan tilauksen Helsingin nuorisotaloista. Rahat haluttiin suunnata lautakunnan mielestä "laadukkaampaan lasten- ja nuortenkulttuuriin".

Päähuomion tapauksessa varastivat kuitenkin aloitteen tekijän Matti Holopaisen (lib.) kommentit ankkojen epäsiveellisestä housuttomuudesta ja Akun ja Iineksen vuosikymmeniä jatkuneesta susiparisuhteesta. Seurasi mediamyräkkä, jonka aikana Holopainen sai lukuisia uhkaussoittoja ja haukkumakirjeitä.

Ranskalainen uutistoimisto AFP levitti uutisen Helsingin kaupungin päätöksestä maailmalle, missä sitä äimisteltiin suuria ulkomaisia sanomalehtiä ja Disney-yhtymän johtoa myöten. Välikädestä toiseen edetessään uutinen vääristyi vääristymistään, niinpä Thaimaahan asti ehdittyään se kertoi, että "Aku Ankka karkotettiin Suomesta". Holopainen selitti jälkeenpäin lausuneensa kommenttinsa ankkojen siveettömyydestä lähinnä vitsinä.


Kielellä leikittelystä Kalevalaan

Vaikka edellämainitun kaltaiset hyökkäykset Aku Ankkaa vastaan eivät saaneetkaan tukea suurelta yleisöltä, maamme kulttuuripiireissä lehteä ei kuitenkaan pidetty arvossa. Aku Ankka oli "vain sarjakuvalehti", jollaisia akateemisen älykön ei sopinut alentua lukemaan. Tämä asenne näkyi etenkin yliopiston kielten ja kirjallisuuden opiskelijoiden keskuudessa. Jos kertoi kääntävänsä Aku Ankan taskukirjoja italiasta suomeen, sai osakseen lähinnä sääliviä katseita.

Aku Ankka alkoi kuitenkin 1990-luvun puolella saavuttaa ennennäkemätöntä salonkikelpoisuutta. Lehdessä oli jo Kirsti Topparin päätoimittajakaudella (1978–88) alettu harrastaa monenlaista kieli-ilottelua ja tämä suuntaus vain vahvistui lehden pitkäaikaisen suomentajan Markku Kivekkään otettua ohjat vuonna 1988.

"Konnamuorin järki leikkaa kuin verottaja luontaisetuja", kehaisi Karhukoplan konna juonikasta isoäitiään. "Tämähän on raskasta kuin kotimainen proosa", tokaisi ankkalinnalainen puskiessaan haarniskapukuista Akua täpötäyteen bussiin. "Äläkä aliarvioi sitä siimahäntää. Häneen on syytä suhtautua yhtä vakavasti kuin mustaan surmaan tai lisäverolappuun", varoitti Pate Punakaapu apuriaan Mikki Hiirestä.

Aku Ankassa käytetty kieli alkoi 1980-luvulta lähtien poikia yliopistollisia opinnäytteitä, ja 1990-luvun vaihteessa tehtyjen lukijatutkimusten mukaan noin puolet tämän "lastenlehden" lukijoista oli yli 18-vuotiaita. Tilaajien joukossa oli tuhansittain talouksia, joissa ei ollut lainkaan lapsia.

Saavutettuaan kieli-ihmisten keskuudessa arvostusta luonnollinen seuraava askel oli alkaa viljellä suomen kielen paikallismurteita. Vuonna 1998 ilmestyi Etelä-Pohjanmaan murteelle käännetty sarjakuva-albumi Isoon taloon ankka, seuraavana vuonna Turun seudun murteella Kui, sanos Aku, vuonna 2000 Stadin slangiksi rykäisty Rotsi on mut byysat puuttuu ja tänä vuonna Tampereen seudun murteella Kyä viksup päriää.

Vuonna 1999 ilmestyi myös tarina, joka oli ikään kuin tunnustus suomalaisten suurelle Aku Ankka -uskollisuudelle: Carl Barksin manttelinperijän Don Rosan käsikirjoittama ja piirtämä Sammon salaisuus, jossa ankat seikkailivat Suomessa ja etsivät Kalevalasta tuttua Sampoa. Ympyrä oli sulkeutunut: suomalaiset olivat maailman innokkaimpia Aku Ankan lukijoita, ja Aku-tarinan sivut olivat pullollaan kalevalaista runomittaa.


Komeron täydeltä Aku Ankkoja

Aku Ankka -sarjakuvalehdet ja -kirjat ovat nykyisin monen nuoren ja hieman varttuneemmankin suomalaisen keräilykohteita. Alkuaikoina useimmat lehdet päätyivät luetuiksi tultuaan muun postin tavoin jätepaperinkeräykseen, mutta vähitellen yhä useampi Aku Ankan ystävä alkoi panna jokaisen numeron talteen ja haalia itselleen vanhoja lehtiä. Divareita koluttiin, mutta 1970-luvun alkua vanhempia numeroita oli vaikea löytää. Aika ajoin yhden jos toisenkin mummolan ullakolta löytyi kuitenkin varsinainen Aku Ankka -aarteisto.

Vanhoista lehdistä maksetaan nykyään hämmästyttäviä hintoja, tosin himokkaimmat keräilijät kiinnittävät lehtien kuntoon yhä tarkempaa huomiota. Sarjakuvafriikkien keskuudessa on syntynyt kuusiportainen kuntoluokitus. Tämän päivän keräilymarkkinoilla near mint tai very fine -kuntoisista 1950-luvun alkupuolen Aku Ankoista maksetaan jopa tuhansia markkoja ja 1960-luvun lopunkin lehdistä useita kymppejä.

Kun Aku Ankka -kokoelmaan lisätään Aku Ankan taskukirjat, joita on vuodesta 1970 lähtien ilmestynyt miltei 270 numeroa, ns. satasivuiset, Roope-setä-lehdet, Aku Ankan parhaat -albumit, murrealbumit, 1970-luvun jättikirjat (Minä Aku Ankka ym.), 400-sivuiset toivesarjakirjat, Barksia sisältävät Aku Ankan juhlasarjat (10 kirjaa), Don Rosa -kirjat ynnä muut, niin rahareikää ja komeron täytettä Ankka-sarjakuvien keräilijöille riittää.

Puolen vuosisadan taipaleensa jälkeen Aku Ankka on yhä suomalaisten suosikki eikä loppua suosiolle näy.


(Kirjoittaja on espoolainen mutta juuriltaan eteläpohjalainen filosofian maisteri, joka laati pro gradu -työnsä Aku Ankan kielestä v. 1991 ja toimi Aku Ankan ja Aku Ankan taskukirjojen suomentajana v. 1992–97. Hänen omassa Aku Ankka -kokoelmassaan on miltei 2000 lehteä tai kirjaa.)

* * *


Roope trossaa Etelä-Pohjanmaan murteella...

...ja Junttapurin maharadza pistää paremmaksi.

Aku Ankka -sarjakuvat Suomessa

Walt Disneyn Mikki Hiiri -sarjakuvastrippejä ilmestyi ensi kerran Aamulehdessä vuonna 1930. Aku ilmestyi omissa sarjakuvaseikkailuissaan Suomeen Seura-lehden sivuilla v. 1937 nimellä Ankka Lampinen. Nykyisen suomenkielisen nimensä Aku sai 1940-luvulla.

Suomenkielisen Aku Ankka ja kumppanit -lehden näytenumero ilmestyi 5.12.1951, Walt Disneyn 50-vuotispäivänä. Vuosina 1952–55 lehti ilmestyi vain kerran kuussa, mutta varsinaisen lehden lisäksi julkaistiin useita erikoisnumeroita. Vuodesta 1956 lähtien lehti tuli kahdesti kuussa (A-tilaus 12 numeroa, A+B 24 numeroa vuodessa) ja vuoden 1960 lokakuusta joka viikko. Yksinkertaistettu nimi Aku Ankka otettiin käyttöön 1955.

Aku Ankan levikki kasvoi tasaisesti vuoteen 1975 asti, jolloin se oli 317.570. Nykyisin (v. 2001) se on n. 280.000. Pienestä laskusta huolimatta suomalaisen Aku Ankan levikki on asukaslukuun suhteutettuna maailman suurin, ja se on maamme laajalevikkisin maksullinen viikkolehti.

Aku Ankka -lehti on saanut rinnalleen monenlaisia muita julkaisuja, joista kestävin on ollut kevättalvesta 1970 ilmestynyt Aku Ankan taskukirja. Tämä 256-sivuinen pokkari ilmestyi aluksi neljästi vuodessa, sitten viidesti ja pitkään kuudesti ja nykyisin kerran kuussa. Painokset ovat suurimmillaan noin 100.000 kpl. Joka toinen aukeama oli pitkään mustavalkoinen, mutta numerosta 157 alkaen tarinat on väritetty kokonaan.

Vaikuttavimpia kaikista Suomessa julkaistuista Disney-sarjakuvalehdistä tai -kirjoista ovat olleet aluksi Carl Barksin mutta myöhemmin muidenkin kuuluisien Disney-sarjakuvapiirtäjien tuotantoon keskittyneet jättikirjat Minä Aku Ankka (ilmestyi jouluksi 1972), Minä Roope-setä ynnä muut.

Aku Ankka -sarjakuvien Pohjois- ja Keski-Euroopan julkaisuoikeudet ovat monikansallisella Egmont-yhtiöllä. Sarjat käsikirjoitetaan ja piirrätetään lukuisissa eri maissa. Taskukirjat ja Roope-setä-lehdet kootaan italialaisesta materiaalista. Yhdysvalloissa Disney-sarjakuvia ei juurikaan enää lueta.

Aku Ankan päätoimittajana ovat toimineet Sirkka Ruotsalainen (1951–68), Alli Peltonen (1968–78), Kirsti Toppari (1978–88) ja Markku Kivekäs (1988–). Vuodesta 1970 Aku Ankkaa suomentanut, nykyinen päätoimittaja Kivekäs päätyi uralleen voitettuaan kahdesti Tupla tai kuitti -ohjelman Aku Ankka -tietoudellaan 1960-luvulla. Hän on ainoa suomalainen, joka on tavannut kuuluisan kolmikon – itsensä Walt Disneyn (1900–66), ankkamaestro Carl Barksin (1901–2000) ja Disney-animaattori Marc Davisin (1913–2000).