Huh, mutta kylläpäs on kova päänsärky heti aamutuimaan, Minna totesi herättyään. Eikä kello ole kuin vasta viisi. Minna kävi hakemassa pari Disperinia á 500 milliä ja kävi sen jälkeen vessassa. Seuraavaksi hän kömpi lakanan alle ja käpertyi sinne kuin kissanpentu ja yritti nukkua vielä hetken. Minnasta tuntui, ettei hän ollut vielä edes nukahtanut, kun hän jo taas oli hereillä. Vilkaisu kelloon kertoi, että hän oli nukkunut kolmisen tuntia eikä päänsärkyä ollut enää haitaksi asti, vaikka se taustalla olikin.

Puhelin pärähti soimaan juuri, kun Minnalla oli suu täynnä hammastahnaa. Miksi aina kesken jonkin tällaisen tekemisen?

- Minna.
- Pasi tääl, jokos sä oot hereillä?
- No suunnilleen.
- Olis yks pikku homma, aattelin, että voisit johtaa tän tehtävän.
- No sehän vain käy.
- Katos, tästä lähistöltä löytyi pari pikkukakaraa ihan sekavana. Olivat olleet leikkimässä jonkinlaisessa luolassa omien sanojensa mukaan ihan vain hetken, mutta vanhempien mukaan olivat olleet pari vuorokautta kadoksissa. Poliisi on hiukkasen ymmällään ja laitoksen paikallinen poliisipäällikkö otti yhteyttä. Tää on vähän outo ja sekava juttu, mutta eihän kaikki tartte olla rutiinia. Miltäs kuulostaa tässä vaiheessa?
- No aika mielenkiintoiselta.
- Hyvä, niin aattelinkin. Saat ite valita tiimin, jota johdat. Valitsetko päämajassa vai olisko jo joku ehdokas?
- Mjaa, jos valita saa niin Rami olis hyvä...
- Siis Rami.
- ... ja Elina kans.
- Ja Elina. Noin, naputtelin jo viestin saapua paikalle. Oliskos muita?
- Mä katon kun pääsen paikan päälle.
- Elinalla ei sitten oo vielä käytännön kenttäkokemusta, joten sun pitää olla tarkkana.
- Joo, tiedetään, mutta eikös se oo kerta ensimmäinen meille kaikille joskus?
- Jep. Tuu kun kerkiät. Saat huoneen miinus kakskakskakkosen.

Vai että tallainen tapaus. Mitähän siellä nyt oikein on tapahtunut ja missä. Mutta ei tässä nyt sovi pohtia mitään tyhjällä mahalla. Tunnin päästä Minna huristeli kohti päämajaa, naputteli kaikki koodit porttiin ja antoi käsialanäytteen eli kirjasi itsensä vielä vanhanmalliseen kirjaan. Hissillä pari kerrosta alemmas ja sieltä sitten vain annettuun huoneeseen, joka oli numeroitu -222. Olihan tuossa toki jotain logiikkaakin olevinaan, mutta näytti se vain aika hassulta. No, maan allahan tässä oltiin, että sikäli. Huoneessa oli jo kansio, jossa oli poliisiraportti ja tietokoneesta löytyi jotain lisää. Luettuaan yhteenvedon Minna tuli siihen tulokseen, että tässä ei ole mitään logiikkaa. Oliko hän edelleen unessa ja jossain Salaisten kansioiden jaksossa? Minna huomasi koneelta, että hänellä oli jo ryhmänjohtajan valtuudet eli hän sai aloittaa hommat ihan oman päänsä mukaan, jossa oli vieläkin jokin pikku metallipaja täydessä työn touhussa. Jos vielä yhden Disperinin ottaisi. Tässä hommassa tarvittaisiin ainakin yksi psykiatri ja sellaisiahan tässä firmassa oli. Parin hakuehdon naputtelu koneelle tuotti oitis 17 sopivaa ehdokasta, joista Minna ei tuntenut ensimmäistäkään, mitä nyt joskus oltiin päivää sanottu. Riku kuulosti kivalta nimeltä, joten Minna valitsi hänet. Ehkä se mikälieluolakin pitäisi tutkia, raportin mukaan se koostui isoista kivenjärkäleistä ja hiekkapohjasta. Joku geologi voisi avustaa tässä hommassa, mitähän kone asiasta kertoo. Sieltähän noita pulpahtelee näytölle kiitettävä määrä. Minna valitsi kokonaisen geologien ryhmän, joista jokainen jäsen oli erikoistunut johonkin tiettyyn alan erikoisuuteen, kuten maaperägeologiaan ja goemorfologiaan. Menee vähän yli hilseen tämä ala, mutta koko ryhmä saa mennä tutkimaan, mitä löytyy eli tuskin mitään. Laitetaan sitten lisää porukkaa mikäli on tarvetta.

Rami ja Elina olivat saapuneet sisäänkäynnin luokse, tietokoneen mukaan, joten Minna lähti vastaan. Hän kertoi nopeasti, missä mennään ja sanoi, että jos geologien ryhmä jotain löytää, niin katsotaan sitten. Mutta ollaan nyt toistaiseksi tässä vähän kuin varpaisillaan ja odotetaan. Pari tuntia myöhemmin saapui Riku, jonka Minna lähetti oitis lasten luokse selvittämään, mitä on tapahtunut. Odottaminen tässä oli aina se pisin aika, mutta onneksi firmalla oli kohtuullisen monipuolinen ruokala. Odottaminen venyi myöhään iltaan, jolloin Riku palasi ja kertoi, että hänen mielestään lapset tosiaan uskoivat olleensa vain hetken siellä luolassa. Minna huokaisi, ei tästä ainakaan ihan perusjuttua saisi. Miten tämänkin nyt sitten aikanaan raportoisi?

Illalla yhdentoista pintaan tuli hälytys, jonka mukaan geologien käyttämä auto oli ollut liian kauan ilman valvontaa. Minna lähetti Ramin ja Elinan katsomaan, mistä oli kyse ja suunnisti itse valvontakeskukseen. Ryhmä ei ollut raportoinut mistään poikkeavasta, heidän henkilökohtaiset paikannuslaitteensakin lähettivät yhä signaalia kuten kuuluukin.

- Rami täällä, missäs se ryhmä lymyää, kuului Minnan kannettavasta viestilaitteesta hänen ollessaan käytävällä lähellä valvontakeskusta.
- Ai juu, tosiaa, olisse hyvä määränpääkin kertoo. Tuota tuota, teiän pitäis mennä Lattomeren suuntaan, siellä on Hiittenkallion luola, se on ihan sotaveteraanien Toiveenmaja-nimisen rakennelman takana, sellasen kalliojyrkänteen laidalla. Kartalta katsottuna melkein Nakkilassa. Vähän ehkä vaikee löytää, mutta kyllä se luolan suu täytyy löytyy, onhan geologien auto siinä lähellä. Lähetän koordinaatit. Mmm, mikäs auto teillä on?
- Nolla kaks viitonen.
- Selvä, koordinaatit tulee, kunhan saan tän vehkeen yhteistyöhaluiseksi. Noin, nyt pitäs olla siellä.
- Se on kiitti ja näkemii, ny mentii.

Minna suunnisti kohti valvomoa ja istuutui siellä aina olevan henkilön viereen ja katseli pientä täplää, joka lähti liikkeelle kohti määränpäätään. Haukotus, mutta kylläpä rupesi yhtäkkiä väsyttämään. Onneksi ei ollut enää pää kipeä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin täplä pysähtyi sinne minne pitikin.

- Nolla kaks viitonen paikalla.
- Kuittaan, sanoi Minna.
- Täällähän nää maaperäasiantuntijat touhuaa, ne on kai kiinnostuneet tutkimuksistaan niin etteivät muista kuitata auton järjestelmää. Ootas, kun kysyn tarkemmin.

Minna kuuli epämääräistä rahinaa linjalla ja sitten Ramin ääni kuului taas:

- Terve kaverit, mitäs kehittelette?
- Eipä ihmeempää, löydettiin tuolta luolasta tällanen metalliesine, mikä lie. Ei se ainakaan tänne kuulu, ei merkkiäkään ruosteesta, ihan kuin juuri tehty. Mitään muuta ei sitten löydettykään. Kuis muuten täällä näin pimeetä on?
- Älä vaan sano, että oot tonkinu maata niin innokkaasti, ettet oo ajankulua huomannu, Rami sanoi.
- No takuulla sanon, meinaan vastahan me pari tuntia sitten tonne mentiin ja nyt tultiin ylös. Eihän kellon pitäis vielä olla paljon mitään, heppui sanoi ja katsoi kelloaan hämmästys naamallaan.
- En tiiä teiän kelloist, mut mun kello onny kakskolme ja kolmeviis, sanoi Rami.
- Ja mun kello on neljätoista nolla seittemän.

Muu ryhmä vahvisti asian ja niinhän se näytti olevan, geologien kellot olivat unohtaneet sellaiset yhdeksän tuntia jonnekin.

- Okei porukka, nyt laitetaan toi tikku laatikkoon ja viedään lapraan ja meette kaikki lepäilemää. Minna, me tuodaan tää muhkura sinne.
- Selvä, mä herätän lapraporukan.

Pääkallopaikalla todettiin, että esine vaatii tarkempaa tutkimusta, johon tarvitaan pari spesialistia, joten Minna päätti, että porukka menee kotiinsa nukkumaan tai jotain ja aamulla katsotaan uudelleen. Aamulla spesialistit ilmoittivat, että täällä ei ole tarvittavaa erikoislaitteistoa, joten se pitäisi viedä erikoislabraan Raumalle. No, sinne sitten, jo tutkimusta tehnyt henkilöstö menee ensin ja tämän palikan kuljetus pitää järjestää jotenkin. Minna soitti Elinalle ja sanoi, että nyt olisi tällainen rutiinikuljetus, ei mitään erikoista. Elina lähti sinetöidyn metallilaatikon kanssa huristelemaan Raumalle ja Minna seurasi matkaa valvomon monitorista. Minnan kahvikuppi oli täyttynyt jo kolmannen kerran, kun Elinan ohjastama mersu oli saapunut määränpäähänsä. Automaattinen sähköinen kuittaus lähetyksen vastaanottamisesta tuli normaaliin tapaan näyttöruudulle joten Minna päätti hakea vielä neljännen kupillisen. Nythän ei ole enää mitään hätää, kun laatikko on turvallisesti siellä missä pitää eikä Elinan tarvitse kuin vain ajaa takaisin. Piste karttapohjalla lähtikin tulemaan kohti kotia, mutta parin kilometrin jälkeen autosta tuli puhelu.

- Musta tuntuu, että joku taitaa seurata.
- Nykkö vasta? Eikös olis pitäny jo täältä lähtiessä olla jonkun perässä, jos sitä metallimöhkälettä havittelevat, Minna ihmetteli ääneen lähinnä vain itselleen.
- No, ehkä mä kuvittelen. Mä teen pari kierrosta, katotaan mitä tapahtuu.

Piste kartalla rupesi pyörimään villisti ympäri Rauman kortteleita ja hetken kuluttua Elinan ääni kuului jälleen kaiuttimesta:

- Kyl tääl ny joku seuraa, ei voi mitää. Ei ne ees yritä peitellä. Mä en ny kässää.
- Sä oot pian kasitien liittymäs, sen jälkeen voit kokeilla auttaisko mersun nopeus.
- Ärhäkän näkönen alffaroomeo, voi tehä tiukkaa... Hitto, nehä yrittää ohi!

Elina polkaisi kytkimen pohjaan ja heitti neloselta suoraan kakkoselle, siirsi suunnilleen jalkansa vain pois kytkimeltä mitään kainostelematta ja runttasi oikean jalkansa lattiaan kiinni, jolloin kaasupoljinparka jäi väliin. Mersun moottori vastasi tähän kainoon pyyntöön hyvinkin herkästi, kuten vain viritetty kone vastaa. Hetken aikaa näytti siltä, että kierroslukumittari yritti kilpailla nopeusmittarin neulan kanssa siitä, kumpi ehtii ensin tappiin, mutta juuri kun kierroslukumittari olisi sinne päässyt, Elina polkaisi kytkimen pohjaan, heitti kolmosen sisään ja siirsin jälleen siron jalkansa pois kytkinpolkimen päältä. Vaihto oli niin nopea, että renkaat esittivät vielä tässäkin tilanteessa oman vienon lyhyen vastalauseensa.

- Noi penteleethän yrittää tosissaan voittaa tän vuoden lemaansin!
- Niillä on kai viritetty kone siin alffas jos kerta tappituntumal ovat.
- No sanotaa vaikka niin, että jos ne tulee sentinkin likemmäs, ne antaa pusun mun ahteriin!
- Et kyllä Poriin takasin taida päästä, mä lähetän sulle koordinaatit paikalliseen turvataloo. Tee jotain niille tyypeille, et saadaa pikkuse pelivaraa.

Valvomon kaiuttimista kuului melkein saman tien sydäntäraastavan pitkä renkaan ulvonta. Tämä ei tiedä hyvää, Minna ajatteli, ja naputteli kuumeisesti valvontapöydän nappuloita saadakseen mersun kamerajärjestelmiä kauko-ohjauksella käynnistymään siten, että itsekin näkisi, mitä siellä tapahtui. Juuri kun monitorit syttyivät merkiksi auton kamerajärjestelmän lähettämän datasignaalin tulosta, Minna luuli näkevänsä häiriöitä. Sinisenharmaansävyinen ruutu näkyi sekä etu- että takakameran välittämästä kuvasta, joskin sieltä kyllä näkyi jotain maisemantapaistakin, joka tuntui menevän ohi kuin pikakelauksella. Kuva selkiintyi melkein saman tien ja Elinan ääni kuului jälleen:

- Mä oon aina halunnu tehdä kässärikäännöksen, mut täs vauhdis tää ei oo ollenkaa nii kivaa ku leffois. Mut alffa jatko eteepäi, ei vissii kuski älynny, et tekisin jotai näi typerää.
- Hyvä, mee lähettämiini koordinaatteihin, se alffa on kääntyny ja näyttää jo tulevan perässä. Ota sieltä hanskalokerosta se yhdistelmämikkikorvanappi ja laita se korvaas, joudun avustamaan sua turvataloon päästyäs.

Minna rupesi jo oikeasti haukkomaan henkeä, vaikka olikin turvallisesti valvomossa. Jos hän yhtään arvasi oikein, Alfa oli yrittänyt ohi ja sen ollessa rinnalla oli Elina ensin polkaissut liinat kiinni ja sen jälkeen kääntänyt ratista rajusti oikeaan ja vetäissyt samalla käsijarrun kiinni. No, tehokas tapa ja koulutuksessa opittua että sikäli.

- Kuule, toi sun ihailijakaartis tarttis saada vähä kauemmas, käytä auton asejärjestelmää.
- Heti ku muistan, mikä oli aktivointikoodi, niinku täs ei olis jo kädet täynnä muutenki hommia. Miksen mä vois saada ihailijaks ees kerran iha tavallise äijä, joka pitäs kii kädest ja antas pusu sillo tällö, tälläset vauhdikkaat ihailijat käy hermoon.
- Se o rekkarinumero se aktivointikoodi!
- Ai juu, kaksviis... vietävän kulkukoirat... ja jälleen kuului renkaiden valitusta - ja seiska. No nii, ny rupes pelittää.

Minna huomasi asejärjestelmän aktivoituneen ja pian sieltä kuuluikin heikko ja lyhyt merkkiääni. Valvomon näytöllä luki viileän asiallisesti: "EMP-pulssi laukaistu, EMP-laite latautuu". Takakameran monitorista Minna huomasi Alfan heilahtavan ja renkaiden savuavan silmänräpäyksen verran ennen kuin sen kuski älysi polkaista vapaalle. Valitettavasti turvatalo oli ihan nurkan takana, joten Elina tarvitsisi nyt nopeita jalkoja.

- Perillä oot, mut nii o pia su ihailijaski. Juokse ku myrskytuuli peerapusta sisää ja ylimpää kerroksee, älä vaa käyt hissii, se o aika hidas.

Ohjeita antaessaan Minna kuuli mersun renkaiden viimeisen erittäin äänekkään vastalauseen jarrupolkimen käytöstä ja oven avautuvan. Sen jälkeen rupesi kuulumaan kenkien kopinaa asvaltilla, joten Elina oli siirtynyt pikajuoksijoiden joukkoon. Minna lähetti autolle käskyn oven sulkemisesta sekä lukituksen kytkemisestä. Superlaajakuvaisesta sisäkamerasta hän näki, että ovi naksahti viime hetkessä kiinni, kun ensiksi paikalle ehtinyt Elinan takaa-ajaja jo koetti turhaan avata ovea.

- Ylimmä kerrokse asunto, joka on portaista tietty kaiumpana, o meiä. Oves o niinki omaperäine nimi ku niemine, mee firman avaimel sisää, vetäse ovi perässäs kii ja laita jos vaa ehit varmuusketju päälle. Eihä se mitää estä, mut jättää jäljet, jos joku yrittää saranapuolelt sisäl.

Minna kuuli jo lievää puuskutusta ja oli päässään näkevinään Elinan harppovan kolme porrasta kerralla. Minna aktivoi turva-asunnon valvontajärjestelmän ja jälleen syttyi monitoreita valvomossa. Ovea avattiin ja samalla se jo paiskattiin kiinni.

- Varmuusketju onny paikallaa, mut noiha tulee iha vaa kettuillaksee tost ovest läpi enkä mä haluu kuulla, mitä mielt ne o mun ajotaidost!
- Ei hätää, mee siihe vaatekomeroo, ulko-ovest vasemmal, siel o iha peräl pieni rako hylly ja seinä välis, vähä ku hyllytavara olis loppunu keske. Suunnillee sellane neljäkytä senttii.
- Löyty, mut noi tyypit tulee kyl just eikä melkee läpi!

Asuntoon asennetuista kuuntelulaitteista kuuluikin jo aika moista meteliä, joka varmaan pian johtaisi oven hajoamiseen.

- Ota iha rauhallisesti, tarkallee seittemäkymmene senti korkeudel vasemmal reunal o painoherkkä kohta, paina sitä, nii se seinä liukuu sivuu.

Nyt alkoi Minnaa jännittää jo ihan oikeasti. Monitorista hän näki, että tyypit olivat ilmeisesti ihastuneet Elinan viehkeään ulkomuotoon tosissaan päätellen ulko-oven sisäpuolelle syntyvistä pullistumista ja pienistä tikun paloista. Niillähän on jotkut palokirveentapaiset mukana! No, ainakin on pojut hyvin varustautuneet. Vaan mistä ne noi työkalunsa ottivat? Ei niitä ainakaan näkynyt silloin olleen kun mersun ohi juoksivat eikä tässä talossa ollut tuollaisia välineitä. Toisesta kamerasta hän näki Elinan kuumeisesti haparoivan seinää tuloksetta.

- Elina hei, hiuka ylemmäs ja seinää päi, iha vaa vajaa sentti.
- No viimeinki, Elina sanoi seinän liukuessa täysin äänettömästi sivuun. Elina pujahti sisään.
- Paina sitä punasta nappii, Minna sanoi ja katsoi, kun ulko-ovi antoi viimein periksi muuttuen suunnilleen tulitikun kokoisiksi lastuiksi, ehkä siellä oli pari hammastikkuakin. Kaiuttimista kuului Elinan kova puuskutus, joka ei ollut ihme tämän urheilusuorituksen jälkeen. Kyllähän jokainen, joka harppoo kerrostalon rappusia kuusi kerrosta ylös uudessa maailmanennätysajassa, hiukan rupeaa happea pyytämään. Seinäksi naamioitu ovi meni tiivisti ja näkymättömästi kiinni juuri samalla silmänräpäyksellä kun yksi tyypeistä kurkkasi vaatekomeroon.
- Nyt oot iha hiljaa ja vedät vähä happee, turvas oot.
- Jaa täs laatikos, mulleha tulee ahtaanpaika kammo, Elina kuiskasi niin hiljaa, että Minna juuri sen kuuli.
- Se on kuule aika hyvä paikka, erikoisvalmisteine piilopaikka viimeisimmäl äänieristystekniikal. Sä pääset sielt pia pois toista kautta, mut nyt annat kropalles hiuka aikaa palautuu. Mun täytyy tehdä pikkusen varmistuksii. Se painoherkkä kohta ei muute ny toimi, ku oot sisällä.
- Ai kiitti, no mähä voin unelmoida omasta prinssistä. Tilaisiks mulle pari hodarii ja ranskalaiset täs ootelles?
- Heh heh.

Elina katseli ympärilleen, ja totesi olevansa hyvin pienessä kopissa, jossa oli kapea sängyn tapainen. Leveyttä ei ollut varmaan kuin puoli metriä, jos sitäkään. Yhdellä seinällä oli läjä monitoreja, jotka hän oli huomannut menevän itsestään päälle samalla, kun salaovi oli sulkeutunut. Monitoreista näkyi koko asunto. Kamerat oli täytynyt naamioida tosi hyvin, koska Elina ei ollut ollenkaan niitä huomannut, vaikka nyt tajusikin katsoneensa suoraan yhtä sellaista kohti sisään tullessaan. Tila oli hämärästi valaistu. Parempaa tekemistä odotellessa Elina meni sängylle pitkäkseen ja totesi, että se riitti pituutensa puolesta hänelle juuri ja juuri. Ei hänkään sieltä pisimmästä päästä ollut, ja joku hiukankin pidempi olisi joutunut jättämään kantapäänsä ilmaan. No, meneehän se tässäkin, kai.

Valvomossa Minna oli pyytänyt apua paikalliselta ryhmältä. Tarkoituksena hänellä oli kaapata yksi tyypeistä mukaan, mersun vieressä oleva heppu oli näköjään jäänyt vartioimaan autoa muiden rynnätessä ylös. Tarkkaillessaan auton kameroiden välityksellä ympäristöä, hän näki normaalisti täysin harmittoman tyypin lähestyvän autoa. Jos hän ei olisi tiennyt, että tyyppi oli samalla puolella kuin hänkin, hän ei ehkä olisi edes kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tyyppi käveli mersun ohi ihan kuin sitä ei olisi siinä ollutkaan ja kuin taikaiskusta paikalle jäänyt vartija menetti yhtäkkiä voimansa, putosi ensin polvilleen ja sen jälkeen kyljelleen. Seuraavaksi ohi kävellyt tyyppi kääntyi nopeasti, paikalle tuli tyhjästä pieni pakettiauto, pari muuta heppua ja kolmistaan he kantoivat tainnoksissa olevan tyypin pakettiautoon sisään. Kaikki oli ohi kymmenessä sekunnissa. Pari ohikulkijaa sattui näkemään jotain, mutta poistuivat paikalta ihan kuin mitään tärkeää ei olisi tapahtunutkaan.

Seuraavaksi oli aika siirtää mersu toiseen paikkaan ja samalla opastaa Elina pois piilopaikasta. Minna siirtyi toisen ohjauspöydän ääreen ja kytki auton kauko-ohjausjärjestelmän ajo-osan käyntiin. Erikoisena ominaisuutena oli, että aina kauko-ohjauksen käynnistyessä kyseisen ajoneuvon ikkunat tummenivat automaattisesti firman kehittämän huippusalaisen tekniikan avulla. Virallisesti tämä ei kai edes olisi mahdollista nykytekniikalla, mutta firmahan ei paljoa välitä siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, onneksi. Näytössä syttyi viimeinenkin vihreä merkkivalo merkiksi siitä, että järjestelmä on käyttövalmis. Tämä ohjauspöytä muistutti hieman ajoneuvon sisätilaa, siinä oli kaasu- ja jarrupolkimet sekä ratti kuten oikeassa autossakin. Minna painoi käynnistysnappia, joka starttasi auton moottorin, joka puolestaan toimi kauko-ohjauksessa vain aggregaattina, joka syötti virtaa sähkömoottoreille. Käsivälitteiset autot oli varustettu erikoisvalmisteisilla sähkömoottoreilla, joilla autoa pystyi ajamaan ohi tavallisen vaihdelaatikon lähes 50 km/h nopeudella, mikä oli hyvinkin riittävä siirtymiseen. Tämän erikoisominaisuuden vuoksi autoa ei koskaan, milloinkaan eikä missään olosuhteissa saanut jättää vaihde päälle kytkettynä. Minna siirsi jalkansa kaasulle ja samalla käänsi ratista oikealle, jolloin auto kiihdytti vauhtiaan ja aloitti kääntymisen oikealle. Minna ajoi auton puolen kilometrin päähän erään omakotitalon portin eteen ja sammutti moottorin. Ajojärjestelmän hän kytki pois toiminnasta, jolloin näytölle syttyi punaisia valoja ja lopulta ikkunoiden tummenus poistui. Minna siirtyi takaisin toisen valvontapöydän ääreen.

- Elina, vieläkössää oot kuulol?
- No täällähän mä, loikoilen ja ihmettelen.
- Nyt olis aika poistuu. Muistakko, mistä tulit?
- Joo.
- No, vastakkaine seinä, siel o pieni sinine nappi, paina sitä, jollo seinä avautuu ja pääset pienee koppii.
- Tehty.
- Paina ny siel olevaa nappii, ni pääset liikkeel.
- Täh?
- Se on sun oma pikku hissis, joka vie sut pari kerrost maan alle.
- Ja sitte taas juostaa vai?
- Ei pitäs, lämpökameroitte mukaa se tunneli, joho päädyt, on tyhjä. Eikä sen olemassaolost firman lisäks kukaa ees tiedä. Sinne ku pääset, kävelet vaa nii pitkäl kun sitä piisaa eli sellaset puol kilometrii.
- Jaa, no mikäs siinä.

Elina pääsi todennäköisesti maailman pienimmällä hissillä alas, ovi avautui ja samalla syttyivät valot, jolloin kapea käytävä avautui hänen edessään. Lähtiessään kävelemään hän huomasi sen olevan ilmeisestikin betonia lattiasta kattoon. Kattoon oli upotettu sopivin välimatkoin valaisimia, pieniä mutta yllättävän tehokkaita. Elina päätteli, että ne olivat led-tekniikkaan perustuvia.

Kaapattu pahis oli saapunut tällä välin paikalliseen kuulusteluhuoneeseen, jossa heppu ei puhunut yhtään mitään, tuijotti vain eteensä kuin olisi joku patsas. Edes silmissä ei näkynyt ihmisille tyypillistä pientä pilkettä. Mitään ei ollut mukana, ei henkkareita, ei mitään. Kun porukka oli jo lähtemässä pois tylsistyneenä, heppu sanoi jotain, mistä ei saanut mitään selvää. Nyt kysyttäessä mitä tahansa, tuli vain sama täysin käsittämätön vastaus. Heppu jätettiin huoneeseen, olihan se vankempi kuin yksikään vankila. Tallenteelta yritettiin analysoida, mitä tuo puhe oli, mutta mikään ei tuottanut tulosta, ihan kuin kieltä ei olisi ollut olemassakaan ja firma sentään osasi kääntää jopa muinaisia jo hävinneitäkin kieliä.

Elina oli päässyt tunnelin päähän.

- Mitäs ny tehrää?
- Kävelet vaa iha seinä vieree.
- No voiha kalaksi! Täähän toimii automaattisesti, Elina sanoi astuessaan avautuvasta seinästä sisään. Seinä sulkeutui saman tien ja Elina tunsi nousevansa ylös. Hetken kuluttua vastapäinen seinä avautui ja Elina huomasi tulleensa pieneen huoneeseen.
- Hienoo, nyt vaan etuovest ulos iha ku omistaisit sen mökin, Minna sanoi. Auto on jo portin edes, auton ove lukitukse oon avannu.
- Kyllä on systeemit, emmä muuta sano.

Ulkona Elina meni mersun viereen, avasi oven ja lähti uudelleen yrittämään kotiin.

- Mahtaisinko mä ny päästä kotio?
- Mahdollisuutes on ainakin hyvät, heput on just lähdössä turvatalosta ja yksi niistä on meillä tallessa.

Juuri samaan aikaan kun Elina oli saanut autonsa normaaliin maantienopeuteen ja ohitti Äyhön tienristeyksen, vangiksi otettu heppu äityi puhumaan samaa outoa kieltä kuin aiemminkin. Puheen loputtua heppu häipyi kuin tuhka tuuleen. Samalla erikoislaboration kaikki hälyttimet laukesivat ja koko osasto sulkeutui automaattisesti sekä sinetöityi. Löydetty kappale oli hävinnyt täysin käsittämättömästi jonnekin.

Elina saapui perille päämajaan, kuittasi auton pois ja meni Minnan luokse.

- Seuraavaks ku annat mulle iha vaa tavallise kuljetukse, nii tiedänpähä mitä tulema pitää, Elina sanoi Minnalle hymyillen.
- No, ei tää ollukkaa ihan peruskamaa, Minna sanoi. Mutta hyvin sä selvisit, antamasi näytteen perusteella mä otan sut kuskikseni koska vaa.
- Kiva, mut nyt olis kyl aika haukata jotai syötävää, nää pikajuoksukilpailut kummasti kiihottaa ruakahaluu.
- Jännää oli kyl mullakin tääl, luulin jo, et en ehi kertoo kaikkee enne kunne heput saa sut kii. Muuten, ne heput katos taivaan tuuliin, ei jättäneet jälkeekää, se kappaleki häipy jonneki keske kaike. Sille oltiin tekemäs kokeita, eikä se kammio pitäs aueta millää sillon ku laite on päällä. Ensi se kappale oli siellä, ja sekunni murto-osa jälkee se oli hävinny. Koko lapra meni kii, mut mistää ei löytyny mitää. Ihme juttu.
- Tarttee nytte mennä nukkumaa, alkaa jo väsyttää sen verra etten pysy pia hereil lainkaa.
- No se sopii, mun tarttee kirjotella raportteja, vaan en tiiä mitä sinne kirjottas, tää tapaus ei kyl oo täst maailmast. Mut se o mun päänsärky, sulle sanon hyvää yötä. Ja hyvi sää selvisit koko päivästä, jatka vaa samal taval vastaki.
- Kiitti kiitoksista, hyvää yötä vaa. Käyn hakemas hiukkase purtavaa ja meen sitte tuutumaa.

Minna ryhtyi naputtelemaan raporttiaan. Onneksi näitä ei tarvinnut tehdä mitenkään virallisesti ja kankeasti, kunhan vain vapaamuotoisesti kertoi mitä oli tapahtunut ja mitä oli päätelty. Minnan katse oli naulittu näytöruutuun, sormet leikittelivät näppäimistöllä tuottaen tekstiä nopeasti ja lähes virheettömästi. Aina välillä vasen käsi teki vaistomaisesti liikkeen, jolla ctrl-näppäin painui pohjaan nimettömän toimesta ja etusormi hipaisi s-näppäintä, jonka jälkeen kirjoittaminen joko jatkui tai sitten oli tuumaustauko. Saatuaan tekstinsä valmiiksi, jota tuli peräti 2,5 sivua, Minna napautti vielä seuraavia näppäimiä: ctrl-s, alt-F4, ctrl-esc, nuoli ylös, enter-näppäin, nuoli oikealle ja enter. Koneen suorittaessa uloskirjautumista Minna siirsi tuolin pöydän alle ja valmistautui lähtöön. Kun koneen ruudulle tuli ilmoitus: "Käyttäjä Minna kirjattu ulos, hyvää yötä!" Minna poistui huoneesta.

Samaan aikaan Elina oli päässyt kotiinsa ja saanut ulkovaatteensa pois päältään. Hän sattui vilkaisemaan eteisen peilistä itseään ja pysähtyi katsomaan tarkemmin. Pää käntyi hieman kallelleen oikealle ja käsi korjasi hiuksien asentoa pään vasemmalta puolelta vaikkei niissä mitään korjattavaa ollutkaan. Sen jälkeen jatkui vain tuijotus. Tuijotuksen jatkuessa joku ulkopuolinen olisi saattanut havaita jotain tapahtuvan Elinan silmissä, jotain mistä ei välttämättä olisi heti päässyt perille. Silmät pysyivät auki, niiden väri pysyi samana hieman vihertävän sinisenä, mutta sellainen ihmisille tyypillinen tuike häipyi hitaasti. Valokuvaajat tietävät tämän tuikkeen ja pyrkivät saamaan sen näkyviin kuviin tavalla tai toisella, koska tuike kertoo elävästä ihmisestä, tuikkeen puuttuminen kuolleesta. Parin minuutin kuluttua Elina otti ulkotakkinsa, avaimet ja laittoi vielä kengätkin jalkaansa kuten aina ulos mennessään ja meni autolleen. Jos joku olisi hänet huomannut, ei tällainen tarkkailija olisi huomannut mitään erityistä, liikkeet olivat yhtä sulavia kuin ennenkin. Ajotapa oli kuitenkin muuttunut hyvin päättäväiseksi, missään ei ollut pihaustakaan ihmismäisyydestä, ratin kääntö ja polkimien käyttö oli nanosekunnin tarkkuudella täysin oikein, mikään kiihdytys tai jarrutus ei ollut yhtään pidempi kuin oli välttämätöntä. Elina oli ajamassa kohti Ulvilaa, tarkkaan ottaen hän ajoi autonsa Liikistön muinaismuistoalueen viereen, johon hyvin kolme, neljä henkilöautoa kerralla mahtui. Sinne päästyään Elina poistui autosta, jopa lukitsi sen ja lähti kävelemään suoraan alueella olevaa ristiä kohden. Päästyään ristin viereen, Elina siirtyi suoraan sen eteen, otti kolme askelta eteen, jotka kaikki olivat täsmälleen 40 sentin mittaisia, ja pysähtyi siihen. Silmissä ei vieläkään näkynyt pienintäkään tuiketta.

Päämajassa Minna oli vielä käynyt hakemassa omia tavaroitaan ja oli juuri lähtemässä pois, kun kaiuttimista kuului pahaenteinen merkkiääni ja sen jälkeen tiedote: "Kaikkia rakennuksessa olevia operatiivisia henkilöitä, joilla on vähintään viidennen tason valtuutus, pyydetään saapumaan mahdollisimman pian valvomoon numero viisi". Just joo, hänellä oli valtuutustaso 7. No, mennään ja katsotaan. Valvomossa oli porukkaa ja joku puolustusvoimien upseerikin. Mitähän nyt? Suurella näytöllä näkyi piste, joka liikkui viistosti ja oli juuri saavuttanut Norjan rannikon, näytti tulleen aika pohjoisesta.

- Tuli hälytys tuntemattomasta lentokoneesta, se ei vastaa Norjan viranomaisten pyyntöihin, kaiken lisäksi matkanopeus on melkoisen suuri. Arvelemme sen olevan jonkun hävittäjän, Pasi sanoi.
- Mmmm, Minna vastasi ja tutki tarkkaan näyttöä.
- Meillä on täällä Satakunnan lennoston majuri paikalla, Pasi sanoi ja heilautti kättään kyseistä henkilöä kohti.

Ennen kuin kyseinen majuri ehti sanoa mitään, Minna vilkaisi häntä kohti ja kääntyi taas näyttöruutua kohti sanoen:

- Jos toi on hävittäjä, niin sitten siinä on jotain erikoista tekniikkaa mukana. Ensinnäkin lämpövana on kiusallisen heikko, toiseksi mikään hävittäjä ei kulje tuolla nopeudella, ellei sitten noi monitorin lukemat valehtele. Meren yläpuolella nopeus on ollut vain 40 kilsaa tunnissa, nyt se kulkee 1120 kilsaa tunnissa. Kolmanneks, toi on aika massiivinen kooltaan, lukemien perusteella. Mitäs tolle aiotaan tehdä, sehän tulee suoraan tänne, jos toi kurssi pysyy, ja mä tarkotan et suoraan tänne. Minna tehosti vielä sanomaansa näyttämällä kädellään lattiaa vieressään.

Majuri oli juuri sanomassa jotain, mutta Pasi näytti kädellään, että parempi olla hiljaa.

- Totta, me ollaan annettu jo hälytys tänne, onneks näin myöhään täällä ei juuri ketään ookkaan, joten henkilöstö on saatu turvaan. Muuten ei oikeen voida tehdä mitää. Jos sulla on ehdotus, niin anti tulla vaan.

Mikä lie tuo piste olikin, se oli juuri saavuttanut Suomen rannikon ja hidastanut 27 km/h -nopeuteen. Majuri oli ollut koko ajan puhelimessa yhteydessä johonkin, ja sanoi nyt:

- Meidän tutkat ei pysty kunnolla seuraamaan tuota, tutkajärjestelmää häiritään.
- Onneksi meidän laitteet toimii, Pasi sanoi mutta samassa ruutuun ilmestyi häiriöitä.
- Lisää aa-kanavan tehoa, kytke kolmostason tehostepiiri ja ohjaa lisätehoa katolla oleviin laitteisiin, Minna sanoi melkein saman tien häiriöiden alettua. Ohjauspöydän äärestä kuului jonkun sanomana että selvä ja tehty, mutta Minna tuijotti vain pistettä, joka lähestyi heidän päämajaansa. Tuijotettuaan aikansa näyttöä Minna yhtäkkiä kysyi:

- Missäs muuten Rami on?
- Kotona kai, Pasi sanoi.
- Et viittis varmentaa?
- Hetki vain, Pasi sanoi ja siirtyi päätelaitteen viereen. Kyllä, hänen autonsa on siellä kuten pitääkin ja hän itsekin kotonaan, sekä kellon paikannuslaitteen että kännykän mukaan.
- Mutta jokin mua nyt vaivaa, Minna sanoi ja tuijotti näyttöä. Ei mitää erityistä oo ilmotettu?
- Ei, olisko pitäny, Pasi kysyi.
- Mulla on hyvin outo tunne, jokin mua häirittee, Minna sanoi ja käänsi päätään hieman kallelleen.

Piste oli enää parin kilometrin päässä päämajasta kun Minna kysyi:

- Meniks Elina kotii?
- Sano menevänsä, Elinan autoon ei oo viel asennettu paikannuslaitet, mut häne rannekellonsa on kuitenkin valmiina, ootas vähä, Pasi sanoi. Hetkine, tän konee mukaa Elina o Ulvilas, keskellä ei mitää, tai siis Liikistöl.
- TÄH?!?
- No nii tää kone väittää, Pasi sanoi.
- Toi piste, jos se jatkaa nyt tosta suoraa, nii sehä menee just sinne, eikös, Minna kysyi.
- Jep.
- Mä käyn kattoon paikan päällä, Minna sanoi.

Minna poistui huoneesta vauhdikkasti, meni autotalliin ja päivystäjälle esitti pyynnön:

- Mä haluun ton bemarin, nyt!
- Eihän sulla oo mitää tehtävää ny menossa, päivystäjä protestoi.
- Soita Pasille, se antaa sulle just nii monta tehtävää ku vaa haluut sinne kirjattavaks.
- Anna auto, kuului ääni takaa, mä hommaan käytännön paperihomman. Pasi oli näköjään tullut perässä.
- Ota siitä sitte vaa, päivystäjä sanoi ja avasi jo tallin ovea kauko-ohjauksella.

Minna hyppäsi bemariin, heitti korttinsa tietokoneen kitaan ja ennen kuin kone oli ehtinyt heittää ilmoille jaarittelunsa, Minna jo kaasutteli pois. Yleisen tien vieressä olevan portin auettua Minna survaisi kaasua ja reilut 500 hummaa heräsivät oitis. Tietokone esitti hieman vastaväitteitä virheilmoitusten muodossa näin ärhäkästä lähdöstä (kuten "varoitus, moottori liian kylmä täyden tehon teknisesti turvalliseen käyttöön"), mutta auto kulki kuitenkin juuri kuten kuljettaja halusi. Vauhtiin päästyään Minna naputteli auton järjestelmistä muutaman mausteen pois, kuten luistoneston ja ajonvakausjärjestelmän. Lentävää hökötystä ei näkynyt missään vaikka sen olisi pitänyt olla täällä, ei vaan näkynyt mitään.

- Minna, Pasi täällä, se hökötys hajosi kahtia, nyt meillä on kaks pistettä mitä seurata, toine on menos sinne Liikistöön, toinen sinne, mistä se kappale haettiin.
- Kuittaan, Minna sanoi.

Selvittyään Ulvilan uudesta liikenneympyrästä bemari lähti kiihdyttämään ja suorastaan lensi Kokemäen ylittävän sillan yli. Seuraavasta ympyrästä selvittiin täydellisesti vaikka käännyttiinkin oikealle ja bemari tuntui suorastaan lentävän kolmannen ympyrän yli. Sitten tuli pieni häiriö matkaan. Kuin tyhjästä eteen ilmestyi valopatteri. Kuka hullu on pystyttänyt valonheittäjiä keskelle tietä, Minna ajatteli ja survaisi jalkansa jarrulle ja kytkimelle ja vaihtoi vapaalle. Minna ehti nähdä valojen takana jonkin oudon rakkineen leijuvan ilmassa, mutta sitten valojen teho nousi niin suureksi että Minnan oli suljettava silmänsä ja painettava päänsä niin alas kuin mahdollista. Toivottavasti en mene ojaan, ja toivottavasti menin jo tuon liikennejakajan ohi, Minna ajatteli ja pelkäsi kuulevansa pahaenteisen äänen minä hetkenä tahansa jos bemari osuisi jakajaan. Samassa bemari pysähtyi raskaasti nyökäten ilman, että mitään törmäyksestä johtuvia ylimääräisiä ääniä olisi kuulunut. Juuri ennen pysähdystä auto tuntui kääntyvän lievästi vasemmalle. Tautisen kirkasta, mitä ihmettä täällä oikeen tapahtuu? Minna hapuili auton järjestelmän hallintapaneelia, löysi sen ja siirsi kätensä vasempaan yläkulmaan. Neljäs nappi ylhäältä vasemmalla puolella on ikkunoiden ohjaus, Minna ajatteli ja siirsi samalla sormeaan alas. Tuossa, hän painoi nappia, kuuli merkkiäänen ja rupesi muistelemaan seuraavaa kohtaa. Vasen ylänappi: ikkunoiden sähköohjaus, toinen nappi ylhäältä: ikkunoiden tummennus. Sormi painoi nappia, merkkiääni kuului, ja sitten muistelemaan seuraavaa valikkoa. Viisi nappia molemmilla puolilla, jokainen nappi lisää tummuutta 10 %:n portain ja näin ollen täysi tummennus pitäisi olla oikealla alin nappi, tuossa ja taas merkkiääni. Auton sisätilan valoisuus väheni, mutta yllättävän vähän. Minna yritti avata silmiään ja totesi, että oli kuin aurinkoinen kesäpäivä, tuulilasin läpi hän ei pystynyt katsomaan vielä nytkään. Kädellään silmiään varjostaen hän pystyi juuri ja juuri käyttämän hallintapaneelia ja hän haki sieltä kameravalikon. Automatiikka ehdotti, että jos kuvamateriaalia halutaan etukameroista, olisi aukko säädettävä lukemaan 32 ja valotusaika 1/6000 sekunniksi sekä käytettävä harmaasuodatinta 32. Minna olisi voinut nauraa ja väittää koneen menneen sekaisin, mutta eipä häntä vaan naurattanut, joten hän hyväksyi annetut arvot ja kytki kamerat toimintaan. Elävää kuvaa meni kiintolevylle suurtarkkuudella sellaisen viiden megatavun sekuntivauhtia, kahdennettuna. Toinen kamera yritti ottaa kuvaa tummasta päästä. Päämajassa tästä kuvamateriaalista tietokoneella pitäisi saada yhdisteltyä sellainen lopputulos, jossa videokuvassa näkyisi niin vaaleat kuin tummatkin alueet kohtuullisesti oikein.

Samaan aikaan kun Minna oli autossa avuttomana, valopatterin takana olevat tyypit olivat lähteneet muinaismuistoalueelle, löysivät Elinan ja kaksi heistä kosketti kevyesti Elinan olkapäätä, toinen oli oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Mitään ei puhuttu, Elina vain lähti hitaasti kulkemaan kohti lentokonetta saattajiensa välissä.

Kun Elina oli päässyt lähelle uutta kulkuneuvoansa, Minna ajatteli, että pitäisikö hänen kuitenkin yrittää jotain tehdä? Minna avasi keskuslukituksen ja tönäisi apukuljettajan ovea hieman auki, mutta samassa tuli lyhyt ja vaativa luotisuihku oveen. No ei sitten, Minna ajatteli, veti oven kiinni, kytki lukituksen päälle ja oli jotenkin tunnistavinaan aseen joksikin sotilaskäyttöön tarkoitetuksi sarjatulikivääriksi. Samalla hän myös oli kuulevinaan suihkumoottorin ääntä, joutokäynnillä olevan suihkumoottorin. Suihkumoottorin? Se leijuva möhkäle, jonka hän oli juuri ehtinyt tajuta, sekö se oli? Mutta sen leijuessa paikallaan hän ei ollut kuullut helikopterille tyypillistä ääntä. Hetken kuluttua hänelle tuli mieleen Harrier-kone, mutta ei se lyhyt näky kyllä Harrieria muistuttanut. Olisiko joku kehittänyt muka vielä paremman VTOL-koneen? Tähän kohtaan ajatelmissaan päästyään tuli äkillinen pimeys ja pelottava hiljaisuus. Ensin ei näe mitään, kun on liian kirkasta, sitten ei näe mitään, kun on liian pimeää, mikään ei oo koskaan hyvin. Minnan olisi tehnyt mieli manata ihmisen toiminnot alimpaan mahdolliseen hornan kattilaan, mutta tyytyi vain odottamaan. Hän tajusi juuri, että oli jossain vaiheessa kytkenyt hätävilkut päälle, ei hän kyllä muistanut sellaista tehneensä, mutta rele se vaan naputti tasaiseen tahtiin. Näkökyky oli palautunut sen verran että hän pystyi poistelemaan ikkunoiden tummennuksia ja muita tekemiään asioita. Ulos katsoessaan ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vain tyhjä tie ja katuvalot. Minna käynnisti auton (missä vaiheessa hän oli sen sammuttanut?) ja ajoi Liikistön liittymästä sisään. Elinan auto oli täällä lukittuna, mutta muuta hän ei nähnyt. Bemarista hän haki lämpökameran ja ryhtyi haravoimaan ympäristöä, mutta mitään lämmönlähdettä ei näkynyt bemarin moottorin lisäksi, ei niin mitään. Jos olisi ollut valoisaa, Minna olisi huomannut kevyen painuman tulleen kahdesta kengästä lähellä muistomerkkiä. Minna meni takaisin autoon ja otti yhteyttä päämajaan.

- Ei täällä näy mitää, siis enää.
- Ei täälläkää, sä olit hetken aikaa sen toisen lentohärvelin kans vierekkäi, sitte se häipy Nakkilan suuntaan, jossa Toiveenmajalla käyny valopiste yhdisty siihe, sejjälkee ne poistu kohti pohjoisnapaa ennätysvauhtii ja nyt ei kukaa tiedä missä ne on.
- Lentohökötyksistä viis, mä en löydä Elinaa mistää. Auto on kyl tääl.
- Ootas, mä yritän paikantaa. Tota noin, joko meitin laitteet on seonneet tai sitte Elina on keskellä korpea, Rovaniemen ja Kemijärven välisellä tiellä numero 82 lähellä valtatietä 5.
- Siis mitä?!?
- No näin tää kone väittää, mut ei se oikeen tunnu järkevältä. Täähän tarkottas järkyttävän nopeeta liikettä, kukaa noi nopeesti pääs liikkumaa.
- Paitti me valopallukat. Mä tuun takasi, pyydä jotai hakee Elinan auto täält ja hommaa mulle joku lentokone.
- Joo, sun lentolupas on viel voimas?
- Takuulla.
- Selvä, laitetaan sulle liözet kuuskyt äxär jos sopii, kakkospilotti mukaan ja lääkintähenkilökuntaa.
- Sopii, mut se kakkospilotti on sitte kans kakkonen, mä lennän ite.

Minna vilkaisi vielä ympärilleen kuin toivoen näkevänsä Elinan hahmon jossain puun vieressä, mutta toiveajatteluahan se oli. Bemari sai taas kiitää pitkin asvalttia kohti Porin lentokenttää, jossa hän haki seuraavan ajokkinsa.

- Kaikki tarkistukset tehty, ei muuta kun lentoon vaan, sanoi joku oudon näköinen hiippari, jolla oli kyllä järjestön kulkulupalappu kaulassa.
- Jos meinaat mukaan tulla niin älä siinä seisoskele, Minna sanoi ja oli jo koneen sisällä.

Että hän inhoaa lentoonlähtöä kirjaimellisesti kylmiltään, mutta nyt ei ole aikaa ja jos kerta sanotaan, että tarkistukset on tehty, niin sitten ne myös on, kyllähän tässä hommassa on pakko sen verran työkavereihin luottaa. Mutta silti, jotenkin tuntui, että hän rikkoi nyt kaikkia mahdollisia ilmailusäädöksiä. Kiva kone tämä Learjet 60 XR kuitenkin on.

Lennonjohto antoi luvan lähteä heti rullauksen jälkeen, ei muuta liikennettä lähellä, joten Minna rullasi koneen toiseen päähän ja kaartaessaan konetta varsinaiselle kiitoradalle hän työnsi XR:n kaasun täysin auki juuri kun oli saanut koneen kiitoradan suuntaisesti. Kone keräsi ripeästi nopeutta, nousi kevyesti siipiensä varaan ja lähti kipuamaan ylemmäs vakaasti ja hyvin päättäväisesti. Minna vaihtoi järjestön yksityistaajuudelle radiosta, joka oli Juhon hieman virittelemä. Siitä kuului lennonjohto samaan aikaan järjestön kanssa siten, että ykköspilotti kuuli järjestön lähetykset kakkospilotin kuunnellessa lennonjohtoa. Minna halusi päästä mahdollisimman nopeasti perille joten hän vaati koneelta kaiken matkanopeuden mitä se pystyi antamaan, mittari olikin jo noussut näyttämään lukemaa, joka vastasi 867 km/h, neljä yksikköä enemmän kuin kone virallisesti pystyi lentämään. Jos hän oikein muisti niin tällä koneella oli lennetty 871 km/h nopeudella. Matkaan menisi silti tunnin verran noin suunnilleen.

- Missäs päin se Elina tarkallee ottae on?
- Meidän salaisen lentokentän kohdalla, oliskohan ne käyny vartavasten tiputtamassa likan siellä pois?
- Mistäs ne meijän kentät tietää?
- Niin just, sieltä pitäis pian tulla tietoo, onks joku käyny siellä.
- Selkis.

Nyt oli suora reitti järjestön kentälle, joten Minna kytki autopilotin ja meni matkustamon puolelle, jossa lääkintähenkilöstö oli täydellisen rauhallisuuden ilmapiirissä.

- Totanoinnii, taisin nousta aika äkkiä ylös tällä koneella, ei kai haitannu?
- Ei toki, me ollaan totuttu, itte asiassa tää on aika rentoa menoa, aikaisempiin komennuksiin verrattuna. Joskus tuntuu, et meidät lähetetään tykillä pilviin, joskus taas, että kone pysää kallioon, nythän tää on kuin turistilennolla, sanoi joku lääkäri, joka oli kai ryhmänjohtaja. Riku oli myös mukana, huomasi Minna sivusilmällä.

Minna kävi yhdessä ryhmän kanssa pikaisesti läpi, mitä näin nopea liikkuminen olisi voinut aiheuttaa ihmiselimistössä. Kun nyt meni aikaa tunti, olivat täplät suoriutuneet siitä parissa minuutissa eikä se kuulostanut hyvältä tuntien ihmiskehon melko vaatimattoman kestävyyden.

- Minna, päämaja kutsuu, kuului ohjaamosta.
- No, mitä kuuluu, Minna sanoi saatuaan kuulokkeet päähänsä.
- Et kyllä ikinä usko, mut valvontakamerat ei oo tallentanu mitää. Siis ei mitää. Meille tulee suoraa kuvaa sieltä ja Elina seisoo kiitoradan vieressä kuin patsas ikään. Sen verran sivussa, että voi laskeutua, kunhan oot varovainen. Merkillist et sielt ei vartijatkaa vastaa lainkaa. Yhteys tuntuu kyl toimivan. Daunloudattii niitte lokit, mut ei niissäkää mitää oo. Ei luvattomia tunkeutumisia, ei ees oravaa oo näkyny. Elina vaa yhtäkkiä näkyy nauhotteessa, mut ei mitää järjellistä selitystä miten se likka sinne tupsahti.
- Mulle on oikeestaa iha se ja sama mitä ja mite kaikki on tapahtunu, kunhan vaan saan Elinan pois sieltä.
- Kolmen muskettisoturien veroista yhteishenkeä?
- Jotai sellasta sit kai.

Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua he saapuivat omalle pikku lentokentälleen. Onneksi tuuli oli sen suuntainen, että Minna pystyi laskeutumaan siten, että koneen sai pysähtymään juuri siihen päähän kiitorataa missä Elina oli. Lääkintäporukka tutki Elinan, mutta ei pystynyt selvittämään, mikä oli vialla. Kuten eräässä raportin kohdassa myöhemmin luki, "likka vain seisoi siinä silmät auki reagoimatta mihinkään, kuin patsas". Kun häntä yritettiin saada liikkumaan, ei ensin tapahtunut mitään mutta yhtäkkiä menivät jalat alta ja vain tuurilla hän ei kaatunut maahan. Elina kannettiin koneeseen ja Minna aloitti paluulennon. Hän oli aikeissa rullata toiseen päähän kiitorataa, mutta kentän laidalla oleva tuulipussi näytti tuulensuunnan yhtäkkiä muuttuneen täysin päinvastaiseksi, joten riitti, kun vain koneen nokan käänsi ja suoritti lähtökiihdytyksen. Tällä kertaa Minna nosti koneen maltillisemmin ilmaan, nyt taisi mennä jopa ohjekirjan mukaan nousuaika, jonka normaalisti pitäisi matkakorkeuteen olla siinä 18,5 minuuttia. Minna taisi Porista lähdettäessä tehdä tässäkin asiassa uuden ennätyksen, jota lentokoneen kanadalaisomisteinen valmistaja ei välttämättä katsonut hyvällä. Mutta jospa ei kerrota, ajatteli Minna ja melkein hymyili.

- Oliskos sulla hetki aikaa, kysyi Riku.
- Joo, antaa tulla, Minna vastasi.
- Me ei löydetä mitään vikaa Elinasta, mutta jotain likas kuitenki on vial. Sen silmät ei tunnu olevan ihan kunnossa, en tie mikä on vial, mut jokin. Kyl valoon reagoi ja sillee mut silti iha ku jotai puuttuis. Oikeestaan ainoo varma asia on lievä nestevajaus eikä likka oo syönykkää mitää hetkeen aikaa. Laitettiin tiputukseen, et saadaa se puoli kuntoon.
- No, koittakaa ny pitää hengis kuiteski. Vajaa tunti menis viel pääkallopaikal. Kerro, jos jotain muutoksii tulee.
- Jep.

Laskeuduttuaan Poriin ryhmä palasi päämajaan. Elinan tilassa ei ollut tapahtunut mitään muutosta, hän oli kuin elävä ruumis ilman omaa tahtoa. Juho oli autotallissa vastassa innokkaana tutkimaan, olisiko hänellä jotain tehtävää Minnan käyttämän bemarin kanssa. Ei siinä mitään henkilökohtaista ollut, aina Juho oli tutkimassa kaikkea vaikka olisi mikä vuorokaudenaika tahansa. Miten sen vaimo kestää tollasta työnarkomaania, oli Minna ajatellut useammin kuin kerran. Jos oli järjestöllä viimeisimmät tekniset vempaimet niin oli myös viimeisen päälle hyvä sairaala, kymmenes kerros maan alla. Kun ei parempaakaan tekemistä ollut, Minna päätti jäädä odottelemaan huoneeseen, jos vaikka Elina sattuisi palaamaan ihmisten pariin.

Juho ilmoitti pian, että bemari oli kuin uudenveroinen, ei mitään merkkiä mistään.

- Jaa, jokos sää ne luodinreiät paikkasit, Minna kysyi.
- Nii mikkä?
- No kai niist luodeist ny jotai jäi, ku mua tulitettii, vaik panssaroitu vehje onki.
- Kun ei tääl oo mitää, mitä paikkais. Ooksää ryypänny?
- Mä en ryyppää koskaa, kyl sää sen tierät. Jos mä sanon, et mua on tulitettu, niin mua on myös tulitettu.
- Mut ei täs autos oo naarmuakaan.
- Tutkis se loki, pakkohan sinne on ollu jotai jäädä, ja laita se nauhotus kans analyysiin.
- Niin mikä nauhotus?
- Piräksää mua pilkkanas, en olis susta uskonu, Minna hermostui.
- Tuu itte tänne ja näytä mistä nauhotuksest mää jotai tekisi, nii kyl mää tee sulle vaik niid foo spiid seiskan.
- Ja tuunkin muute sama tie.

Autotallissa Minnan oli myönnettävä, että lokitietojen mukaan auton yhteensä sadan triljoonan petatavun levyt olivat kaikki tyhjiä, ei mitään nauhoitusta mistään. Levyt oli ajettu tarkan seulan läpi, eikä siellä näkynyt mitään merkkiä, että jotain olisi ees koskaan ollut, levyt olivat kuin suoraan tehtaan valmistuslinjalta. Minna rupesi miettimään ja kysyi sitten:

- Mitäs auton järjestelmä kertoo siitä hetkestä, kun saavuin Liikistölle?
- Oot lyöny liinat kii, kiihtyvyysanturien mukaan auto on kääntyny juur enne pysähdyst hieman vasemmalle, tarkalleen 11,3 astetta, sen jälkee oot laittanu hätävilkut päälle ja sammuttanu auton moottorin täsmällee 9,7 sekunni kuluttuu pysähdyksest. Lokii o jääny merkintä: "moottorin sammuttaminen raskaan ajon jälkeen saattaa vaurioittaa ahdinta". Se onkin ainoo asia mikä mun tarttee kattoo, siis tän mukaan.
- Mut emmää muista sammuttaneeni moottorii enkä laittaneeni mitää hätävilkkuja päälle! Mut mä oon takuuvarmasti laittanu kamerat nauhottaa. Ja joku mua ampu, sarjatulella.
- Uskotaa, mut tääl ei oo mitää, kato ite.
- Näköjää, mut toi todellisuus ei oo mun kokema todellisuus.

Minna poistui ja meni takaisin osastolle, jossa Elinan tila oli ennallaan. Rami saapui myöhemmin ja kyseli kuulumisia. Kerrottuaan lyhyesti tapahtumat Minna kysyi Ramilta:

- Luullekko, et mä oon sekoomas?
- En luule, täs on vaan joku sekaannus.
- Mä oon aina luottanu tekniikkaa, ja nyt se on mua vastaan. Ja Elina on joku vihannes.
- Täs on viimeaikoina tapahtunu kaikenlaist, sä oot valvonukki aika kaua, ehkä uni helpottas. Jos sulla muisti temppuileeki just sen takii, et oot väsyny.
- Oliski noi yksinkertast. Mut voisin kai mä nokoset ottaa, jääkkös sää tänne, meinaan et jos ei sul oo muuta menoo?
- Toki, mihinkäs mä ny menisi.

Nukuttuaan sellaisen viisi tuntia Minna heräsi. Saatuaan taas aivonsa toimintaan hän huomasi Ramin olevan Elinan sängyn vieressä, vasen käsi oli Elinan otsalla, toinen piti oikeasta kädestä kiinni. Minna meinasi juuri sanoa jotain, kun hän oli huomaavinaan jonkinlaisen hyvin heikon hehkun noista kahdesta. Nyt mä oon seonnu lopullisesti, Minna ajatteli ja oli juuri painamassa hälynappia mutta tajusi, ettei hän pystynyt liikkumaan mihinkään. Itse asiassa kaikki minkä hän näki, näytti olevan pysähtynyt, kuin yksittäinen valokuva. Jostain epämääräisestä paikasta kuului ääni, joka tuntui tutulta eikä mennytkään kuin silmänräpäys kun Minna tunnisti äänen samaksi, joka oli ollut kiinniotetulla hepulla. Tällä kertaa puhe oli juuri ja juuri tunnistettavissa jonkinlaiseksi suomeksi:

"Pahoittelemme aiheuttamaamme häiriötä. Teimme pieniä tutkimuksia ajan kanssa luolassa, johon ne onnettomat lapset eksyivät. Emme voi keskeyttää jo kerran alkanutta koetta, joten alueelle tulevat joutuvat hidastuneeseen aikaan. Siis muiden mielestä. Aikahan on vain suhteellinen käsite ja riippuu katsojan asemasta. Emme voineet jättää löytämäänne esinettä haltuunne, vaan se oli saatava takaisin, koska teidän tietonne ovat niin olemattomat aika-avaruudesta ja ajan kulusta yleensä, että olisitte tuominneet koko väestönne ennemmin tai myöhemmin tuhoon. Meidän oli myös pakko saada työntekijänne tavalla tai toisella haltuumme, hän oli liian kauan esineen vaikutuksen piirissä ja meidän oli näin ollen korjattava sen aiheuttama häiriö. Teidän alkeelliset elimistönne eivät kestä meidän laitteistamme lähtevää säteilyä kovin kauan. Koska emme saaneet tätä naaraspuolista heti haltuumme, meidän oli palattava myöhemmin. Sen luolaa tutkineen ryhmän onnistuimme saamaan vaikutukselle alttiiksi etäämpää eikä heillä ole enää mitään vaaraa eikä tässä huoneessa olevalla koirasyksilölläkään, mutta tämä täällä nyt oleva naarasyksilö oli jostain syystä imenyt itseensä poikkeuksellisen paljon esineen energiaa. Meidän oli pakko saada korjattua aiheuttamamme häiriö, teidän tekniikkanne ei pysty vielä vuosituhansiin korjaamaan tällaisia vahinkoja. Me poistumme nyt ja sen jälkeen kaikki palaa tällä planeetalla ennalleen. Sinä, jota Minnaksi kutsutaan, et ole menettänyt järkeäsi, me pystymme koska tahansa ohittamaan teidän kaikkein villeimmätkin kuvitelmat järjestelmien varmennuksista ja toimivuudesta. Me olemme hyvin leppoisa rotu, emmekä halua mitään vahinkoa muille roduille, mutta emme myöskään, että meidän käynnistä jää mitään todisteita. Emme olisi ampuneet sinua, jos olisit kuitenkin päättänyt poistua autosta, onneksi analyysimme rotunne käyttäytymisestä piti paikkansa. Pidämme huolen, että muistat tämän jotta et epäilisi järkesi. Olit oikeassa aavistaessasi käyttämämme koneen joksikin VTOL-koneeksi, se oli itse asiassa meidän tilapäisesti modifioima Harrier, jonka lainasimme englantilaisilta. Havaintokykysi on poikkeuksellisen hyvä ollaksesi tämän planeetan asukas. Käytä kykyäsi hyvään. Näkemiin, muttei hyvästi, me tapaamme vielä tulevaisuudessa, paremmissa merkeissä."

Ja sitten yhtäkkiä kaikki näytti olevan kunnossa, Rami silitti Elinan päätä, joka hymyili ja katseli kuin ei mitään olisikaan tapahtunut. Minna poistui huoneesta varmistettuaan että molemmat voivat hyvin ja kävi kirjoittamassa raporttinsa, joka jostain syystä tuntui tulevan kuin jonkun muun kirjoittamana. Hän sai aikaiseksi ennätykselliset 53 sivua tekstiä, joka oli niin hyvä kuin olosuhteet huomioon voi olettaa, raportti, jota Minna ei omasta mielestään kirjoittanut, vaan joku muu hänen välityksellään.

Minna palasi kirjoitusurakkansa jälkeen vielä osastolle, jossa Rami oli yhä Elinan vieressä. Kaikkee mä oon kokenu ton Ramin kanssa, Minna ajatteli, mutta ei se mun tukkaa oo silittäny, jos on koskaan ees huomannu mun olemassaoloo.

- Kuis tääl jaksetaa, Minna kysyi ja yritti pitää äänensä tavallisena.
- Hyvin, vastasivat molemmat samaan aikaan. Hymyillen toisilleen, Minna huomasi.
- No niin näkyy. Muistakkos sää Elina yhtää mitää viime päivist?
- En, toi väittää, Elina viittasi samaan aikaan kohti Ramia, et mä oon ollu melkeen päivän pois jossain muis maailmois. Mä muistan menneeni kotiini, kattoneeni itteäni peilistä ja sitte mä olenki yhtäkkii tääl.
- No niin se on. Harmi, aattelin vaan, et olisit voinu antaa jotai lisätietoi.
- Sä kuulemma pistit porukan tiukoille kun olit mua hakemassa, Elina sanoi.
- Me ollaan aika tiukka perhe, jos noi voi sanoo, kaikist pidetää huolta ihan yhtälailla. Jos haluut joskus puhuu kokemastas, niin oon käytettävis. Mähän sut tähän aluperi sotki.
- Otan yhteyt, jos on tarvis. Musta ainakin tuntuu nyt iha hyvält, paitti et nälkä olis. Saakos tääl mitää sapuskaa?

Rami lupasi hakea syötävää ja Minna päätti poistua kotiinsa. Hän tunsi olonsa äkkiä hyvin, hyvin väsyneeksi. Hän nukkuikin 13 tuntia yhtämittaa päästyään peiton alle.