Kun tarpeeksi kauan tekee, niin jotain sattuu väkisinkin. Olen linja-auton rattia pyöritellessä onnistunut saamaan "ryppyjä rakkauteen" neljä kertaa, kuten kollega asian ilmaisi tarkoittaen naarmuja, lommoja ym. auton kyljissä. Yhdestä on poliisi kirjoittanut tiketin muistoksi, kahdesta on selvitty peilin vaihtamisella ja yksi on vielä hieman avoin, vaikka aikaa on kulunut jo kuukausikaupalla. Tilastojen mukaan useimmat onnettomuudet sattuvat tutuissa paikoissa, kuten kotona tai kodin pihan välittömässä läheisyydessä. Tuon tilaston mukaan en ole onnistunut menemään. Neljästä tapauksesta vain yksi on tapahtunut tallilla, muut muualla, tapahtuma-aikaan voisi sanoa jopa, etten ole paikan kanssa vielä sinut ollutkaan. Ai niin, ja rysäytinhän minä ep:n hieman ennen Kehä ykköstä ojan pohjalle huilimaan, se oli viides tapaus. Se oli aamuviiden ep, joka oli kutakuinkin talo pahin vuoro minun kannalta, koska olen järkyttävän aamu-uninen. No, pääsin ainakin televisioon (maikkarin aamutv-ohjelma kertoi onnettomuudesta) ja Satakunnan Kansakin kertoi tapauksesta, mutta ilman kuvia. Mansikkana kakun päällä pitää mainita, että auto oli juuri katsastettu edellisellä viikolla. Mutta unohdetaan ikävät asiat ja siirrytään varsinaiseen asiaan.

Joskus mieleen jää jotain erikoista, joko humoristista, täysin käsittämätöntä tai muuten vain mieltä lämmittävää. Vastaavia muiden tarinoita on julkaistu oikein kirjoinakin ja tällaista tarinointia olisi enemmän kuin kukaan jaksaisi lukea, jos vain kokeneempia kuljettajia viitsisi haastatella. Kerään tähän sivulle omia kokemuksia vuosien varrelta. Nämä eivät ole aikajärjestyksessä, eivätkä missään muussakaan järjestyksessä, mutta sitäkin enemmän tositarinoita.

Olin juuri aloittanut urani kuljettajana. Eri linjojen ja vuorokaudenaikojen jälkeen olin ajamassa yöpikavuoroa Porista Helsinkiin, joka tunnetaan lentokenttävuorona, koska se kiertää ensin Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta, josta vuoro menee Helsingin keskustaan. Väsynyt olin jo valmiiksi, mutta väsymyksen tilan tajusin vasta parin päivän jälkeen kotona. Ainoat muistikuvat tuosta matkasta ovat lähtö Porista, Harjavallassa ja Huittisissa poikkeaminen sekä seuraavana sämpylän syöminen Autokeitaalla. Karkkilassa käyntiä en muista, mutta piirturinkiekon jälkien perusteella olen siellä käynyt. Autokeitaan jälkeen muistan moottoritiellä kallioleikkausten viuhuvan ohi ja seuraavaksi olen antamassa matkalaukkuja lentokentällä. Paluumatkasta ei ole mitään tietoa. Ilmeisesti olen kuitenkin ajanut vakuuttavasti, koska kentällä useat matkustajat kiittelivät ja sanoivat, että olipas tasaista ja turvallista kyytiä. Yksi eläkeläismummo jopa taputti olkapäälle ja sanoi, että jatka samaan malliin. Tuon ajon jälkeen päätin, että noin väsyneenä en aja, haukkaan happea vaikka minuutin välein, jos on pakko. Uudelle kuljettajalle tuo kertoi myös sen, että kun riittävän vakuuttavasti hoitaa työnsä, kukaan ei tiedä asioiden todellista laitaa.

Jälleen lentokenttävuoroa, tällä kertaa ihan hereillä. Hieman ennen Urpolan Kyläpelimannia on pieni peltoaukea, jossa usein on peuroja ja muita metsäneläviä. Nytkin niitä oli poikkeuksellisen paljon, pelloilla molemmin puolin näin useita yksilöitä ja 2-tiellä oli viisi. Paniikkijarrutus oli pakko tehdä, ja varmasti tuntui matkustamossa, koska oli kesäaika ja kuiva kesäkeli. Kieltämättä vilkaisin peilistä matkustamoon, mutta tuntuivat hyväksyvän tämän, varsinkin edessä istuvat jotka näkivät syyn. Kentälle kun pääsin, eräs puolituttu matkustaja kysyi, olenko nähnyt hirviä tai vastaavia ja onko tullut osumia. Sanoin, että juuri tällä matkalla viimeksi näin, etkös tuntenut voimakasta jarrutusta Urpolan kohdalla. Matkustaja väitti nukkuneensa koko matkan ja hieman epäili, olenko jarrutellut ollenkaan. Itse ihmettelen sitä, ettei tuo matkustaja ollut vierinyt sieltä takapenkiltä lattialle, kuten olisin olettanut paniikkijarrutuksessa käyvän.

Olin ajamassa yövuoroa Helsingistä Poriin. Tunsin pientä väsymystä, mutta happihyppely pakettien kanssa silloin tällöin piristi sen verran, että uskalsin jatkaa seuraavaan kaupunkiin. Huittisista Poria kohden lähtiessäni tuntui, että nyt mennään liian väsyneenä, joten pysäytin auton ensimmäiselle pysäkille, joka vastaan tuli. En kehdannut matkustajille sanoa, että menen happihyppelylle kun väsyttää, joten otin työhanskat, neliöavaimen ja menin auton taakse, koska silloin ei ollut autoissa takaikkunaa kuten nykyään. Avasin jopa takaluukun siltä varalta, että joku matkustaja sattuisi tulemaan ulos. Siinä sitten haukkasin viileää ilmaa ja kun tuntui paremmalta, laitoin konehuoneen luukun kiinni, kiipesin kuskin paikalle ja lähdin jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa edessä istuva matkustaja kysyi, onko jotain vialla. Sanoin, että olin kuulevinani oudon sivuäänen moottorin käydessä ja päätin vain käydä tarkistamassa, ettei mikään hihna ota kiinni rakenteisiin. Matkustaja siihen, että no sitä hän on koko matkan kuunnellut, että joku outo ääni tässä autossa on. Mutta hienoa, kun kuljettaja huolehtii ajokista, vaikkei oma olekaan. Oikeasti ei ollut mitään vikaa, minua vain väsytti.

Yövuoroa Helsingistä ja vuorona sellainen, joka pyöräyttää itse Helsinki-Vantaan kentän kautta ennen Poriin menoa. Rahastin matkustajat ja lähdin köröttelemään kotia kohti. Matka meni totuttuun tapaan ilman erityisiä tapahtumia. Porissa totesin, että yksi matkustaja näyttäisi nukkuvan, joten tapojen mukaan kävin herättelemässä ja sanoin, että perillä ollaan. Matkustaja herättyään katselee ympärilleen, että ai, missäs se Porin auto on? Minä siihen, että en minä siitä mitään tiedä, mutta me ollaan nyt Porissa, Porin linja-autoaseman vieressä ja se on tuo rakennus tuossa ja osoitin taloa. Matkustajalla oli kyllä ihmetys selvästi havaittavissa ja hän totesikin, että luuli olevansa vasta Ikealla, jossa vaihto normaalisti tapahtuu. Hyvät oli unenlahjat ;)

Lähdin Turusta kohti Poria. Siinä sitten yksi matkustaja kysyy, koska olemme perillä ja sanoin, että aikataulun mukaan pitäisi olla 22.55. Sattui vain niin, että kaikki meni hyvin ilman hidastelua joten saavuinkin Poriin jo 22.52. Tämä matkustaja, joka kysyi aikaa, rupesi huutamaan ja sättimään kovalla äänellä että mitäs tämä tarkoittaa kun luvataan 22.55 ja kello on vasta 22.52 ja eikö nyt sentään... Tuon purkauksen tarkoitusta en ole ymmärtänyt vieläkään, matkustaja jopa lähti kävellen siitä pois, ettei kyse voinut olla siitäkään, että olisi taksin tilannut vastaan ja joutunut sitä odottelemaan tai vastaavaa.

Lähdin Turusta kohti Vaasaa. Edessä istui pieni poika joka jossain vaiheessa pyysi autoemännältä paperia ja kynää niin saisi piirrellä. Autoemäntä löysikin autosta muutaman eri värisen kynän ja poika uppoutui piirtelemään. Poika jäi pois Kristiinankaupungissa ja rupesin siinä sitten rahtia purkamaan kun olin matkatavarat saanut annettua. Huomasin, että poika ei heti poistunutkaan vastaantullen miehen (isän?) kanssa vaan he kävivät pientä keskustelua hiljaisesti. Jossain vaiheessa poika katsoi minua ja meni nopeasti autoon sisälle ja tuli pian takaisin. Luulin, että jotain oli jäänyt. Kun rahti oli saatu vaihdettua, kiipesin autoon ja huomasin, että keittimen kannen ja tarjottimen väliin oli ilmaantunut paperinpala. Otin sen ja katsoin tarkemmin. Kyseessä oli pojan piirros, jossa hän oli taiteillut muun muassa linja-auton. Kiitteli hienoa autoa ja sitä, että matka on mennyt hienosti. Jotenkin tuo lämmitti kummasti mieltä, suorastaan liikutuin, ja olenkin laittanut tuon piirroksen talteen. Vaasan kämpälläkin vielä piirrosta katselin. Pidän tuota parhaimpana ja aidoimpana kiitoksena mitä olen koskaan saanut. Tuo tapahtuma on myös yksi niistä todella harvoista tapahtumista minun elämässäni, jotka ovat saaneet meikäläisen (myönteisen) tunnekuohun valtaan. Ehkä minulla sittenkin on tunteet jossain piilossa :-D

Päivävuoroa (ns. "puoli-ep:tä") Porista Helsinkiin ja kun sunnuntaipäivä oli niin poikkesimme Huittisissa kahvilassa hörppäämässä kupin kuumaa. Lähdimme sieltä aikataulusta toki myöhässä, mutta tiesin, että sen saa nätistikin ajamalla kiinni ennen Helsinkiä, kuten kävikin. Tulin vanhaan tulolaituriin eli "sataykköseen" niin jämptisti kello 16 kuin vain voi. Radion aikamerkki antoi pitkän piippauksen juuri sillä hetkellä, kun käsijarru meni päälle ja etuovi oli jo avautumassa. Mutta ei kelvannut tämä eräälle matkustajalle, joka rupeaa huutamaan ja haukkumaan että pitikö siellä Huittisissa sitä kahvia lipittää, nyt hän myöhästyy Porvoon autosta ja on se kumma kun.... Kun en heti tajunnut, mikä oli mennyt vikaan, niin en vakavasti ottanut koko huutamista, olinhan tullut sekunnilleen silloin kun aikataulussa sanotaan.

Meni pari viikkoa ja olin taas samassa vuorossa. Autoemäntä sanoi, että hän on hieman pahoillaan, kun ei muistanut tuosta matkustajasta varoittaa, se kun keksii syyn valittamiseen vaikka puusta. Huittisissa sitten huomasimme, että siellähän sama matkustaja taas on tulossa, joten sanoin, että nyt ei sitten käydä kahvilla. Lähdin Huittisista kohti Helsinkiä sekunnilleen aikataulun mukaan, mutta koska edellinen kerta hieman kirvelsi mielessä, ajoin pilkulleen talvirajoitusten mukaan. Helsinkiin tulin 25 minuuttia myöhässä, mutta eipä matkustaja enää sanonut, että hän ei ehdi Porvoon autoon. Autoemäntä kertoi myöhemmin, että Porvoon auto lähti kello 16.00 ja seuraava 16.25 ja nyt se myöhästyi sitten molemmista.

Olin ajanut sotilasajon Helsinkiin ja yövyin siellä. Aamulla kävin varnistamassa toisen kuljettajan saattotarpeen, vaikkei sitä olisi kuulunut tehdäkään, mutta kun juttua rupesi kämpällä piisaamaan, niin pitihän jutut saada juteltua. Haettiin auto "yläkentältä" kuten sitä nimitettiin ja ajettiin "piipun juurelle". Siinä kun juteltiin ruvettiin ihmettelemään, että mistäs tuo puhe kuuluu. Lauantaiaamu oli hiljainen Helsingin linja-autoasemalla eikä vieressä tai lähelläkään näkynyt ketään. Mutta joku kyllä puhuu yllättävän selkeästi, vaikkei ihan selvää saakaan. Se ymmärrettiin, että joku haluaa "pois täältä, tulkaa avaamaan". Kuljettaja sanoi sitten pitkän pohdinnan jälkeen minulle, että käy sinä katsomassa tavaratila, minä tarkistan vessan. Yllätyimme kumpikin, kun tavaratilasta kömpi vieläkin humalassa oleva siviilit päällä oleva nuori varusmies, joka heilutteli tukkoa papereita, litteroita ym. ja kyseli, milloin lähtee seuraava auto Porvooseen, hänellä on juhlinta mennyt pidemmän kaavan mukaan ja hän on nyt tainnut sammua. Kumpikaan meistä ei vieläkään tajua, miten tuo heppu oli ylipäätään joutunut tavaratilaan ja miten oli mahtanut siellä koko yön viihtyä.

Porista Rauman kautta Turkuun pikavuoroa. Rauman jälkeen etupenkillä oven puolella pari herrasmiestä aloittavat keskustelun uusista linja-autoista ja kehuvat kilpaa, kuinka nämä nykyiset automaattivaihteistotkin toimivat niin pehmeästi, ettei edes vaihtamista tunne. Toinen myötäilee että näin on. Ensimmäinen jatkaa tarinaa sanomalla että katso nyt tätäkin autoa, tuo kuljettaja vain kertoo järjestelmälle, minkä vaihteen hän haluaa ja sitten se automaattisesti vaihtaa kun kuljettaja keventää kaasupolkimesta. Olin juuri vaihtamassa ja matkustaja totesi vaihdon tapahduttua että näitkö, ei nykäissyt yhtään. On nämä automaatit kyllä hienoja pelejä nykyään. Tosiasiassa auto oli käsivälitteinen, siinä oli vain "sähköinen vaihdekeppi" eli kuljettaja pystyy esivalitsemaan seuraavan vaihteen ja kuittaus ei tapahdu kaasupoljinta helläämällä vaan perinteisesti kytkinpoljinta käyttämällä. Jos kuljettaja osaa käyttää kytkintä ja kaasua oikein, vaihtamista ei tosiaan tunne. Totuutta en herrasmiehille kertonut, mutta otin asian kuitenkin kehuina :)

Ajelin iltamyöhäisellä kohti Helsinkiä talvirajoitusten vallitessa. Tuulilasista heijastuvasta kuvajaisesta näen, että eräs rouva näyttää tutkivan aikataulua ja tuleekin nyt sen kanssa eteen. Kysäisee, että miksi me ollaan vasta täällä (2-tiellä Vihdin ja Nummelan välissä) kun tässä aikataulussa sanotaan, että meidän pitäisi jo olla Ikean pysäkillä. Totean rauhallisesti, että rouva hyvä, minulla on ollut tuota rahtia joka paikkaan ja Forssassa tuli räntääkin melko hyvin ja täällä on nyt talvirajoituksetkin voimassa, etten minä nyt ihan sataakaan viitsisi ajaa. Rouva tähän että niin niin, mutta kun tässä aikataulussa sanotaan. Minä vastasin edelleen rauhalliseen äänensävyyn, että niinhän siinä tosiaan sanotaan, mutta tehdäänkö niin, että minä ajan tuolle seuraavalle pysäkille ja rouva näyttää miten pääsemme matkaamaan nopeammin. Ei halunnut näyttää.

Mennä huristeltiin pikavuoroa Helsinkiin, autoemäntäkin oli tässä vuorossa. Kaikki tuntui menevän hyvin, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että jotain on nyt pielessä. Saavuttiin Ikean pysäkille, jossa lentokentälle menevät matkustajat vaihtavat yhteysautoon. Kyseistä autoa ei vain näkynyt missään vaikka sen pitäisi nimenomaan meitä odottaa. Autoemäntä totesi hiljaa, että hän on unohtanut soittaa yhteysautoon ja nyt se on sitten tietysti mennyt menojaan. Tässä vaiheessa tajusin, että se soitto oli jäänyt soittamatta ja se kummitteli alitajunnassa. Eipä vain tullut mieleen, vaikka tiesinkin autoemännän olevan uusimpia tulokkaita. No, autoemäntä meni soittamaan puhelua ulos ja minä otin mikin ja kuulutin että meillä on nyt "pieni tekninen ongelma, jota yritämme parasta aikaa korjata". Kentälle menevät joutuvat nyt hetken odottamaan. Tulihan se yhteysauto kuten pitikin, oli vain hieman myöhässä. Myöhemmin autoemäntä naureskeli jo koko jutulle ja keksimälleni selitykselle "teknisestä ongelmasta". En minä nyt voinut suoraankaan matkustajille sanoa, että autoemäntä unohti soittaa yhden puhelun varsinkin kun minun olisi pitänyt olla tilanteen tasalla uuden autoemännän kanssa ja opastaa tarvittaessa. Myöhemmin kun oli mitä tahansa asioita, jotka "tökkivät vastaan" niin tuon autoemon kanssa puhuimme aina "teknisistä ongelmista".

Jälleen kerran tulin Harjavaltaan ja sieltä nousi kyytiin tyttö, joka halusi Huittisiin. No, minä sitten naputtelemaan koneelle oikeita numeroita ja katselin, että on niin nuoren näköinen, että varmaan on nuorisolippuun oikeutettu. Naputtelin koodin koneelle ja sitten kysäisin, että kuinkas vanha sä oot. Tyttö katselee hetken aikaa sinne tänne ja toteaa hiljaa että "kolmekaks". Ja varmana ei näyttänyt päivääkään yli 15-v.

Ajelin kaikessa rauhassa päivänä eräänä ensimmäisen reissun vakiovuoroa, jossa ei ollut mitään mainittavaa. Tulin talleille, lähdin taukoa viettämään ja takaisin tullessa minulle kerrotaan, että vaihda autoa. Minä siihen, että kui nii, toihan on ihan käypä ja hyvä peli. Niin, mutta kun huomattiin just, että siinä ei oo toisessa takapyörässä jarruja ja jarruttomalla ei saa ajella. Yritin selittää, että jarrutan vain etupyörillä ja niilläkin varovasti, mutta ei auttanut, auto vaihtoon. Seuraava kierros meni muuten hyvin, mutta kakkosauto päättikin ruveta testaamaan paluumatkalla, olenko ajan tasalla Scanian hätäajojärjestelmän kanssa. Ontuen pääsin linja-autoasemalle, mutta sitten tilttasi koko laatikko. Eräs nuori naismatkustaja siinä ihmettelemään, että mikä täällä oikeen piippaa, jolloin sanoin, että auton sähköt on vähän sekaisin ja se nyt piipittää ja pyytää kuskilta apuja, mutta eiköhän tästä linja loppuun viedä vaikka työntämällä. Jostain syystä selitys ei ollut ihan käypä, tai sitten asiaan vaikutti se, että rupesin ruuvailemaan "vaihdekepin" vieresssä olevaa kantta auki. Pääsin hätävaihteiden turvin, tosin pahojen rutinoiden säestämänä, linjan loppuun, jossa tämä nuori neiti sanoo jo nyt naurussa suin, että koita nyt pärjätä ja tee tälle jotain. Minä siihen, että toki, tilaan vain uuden kulkupelin tehtaalta. Auto siis vaihtoon. Kolmas auto sitten kesti päivän loppuun, kunhan muisti ensin hiukan silittää sitä ja puhua leppoisia, muuten se ei suostunut starttaamaan. On ehkä paikallaan kertoa, että minut tunnetaan tyyppinä, jolla on "käsissä maaginen kosketus, joka hajottaa kaikki tekniset laitteet".