Suomenlapinkoirien värit

© 2005 Liisa Sarakontu, lsarakon@gmail.com

[Tämä teksti on pääosin sama kuin se, joka julkaistiin Lappalaiskoiralehdessä 2004. Silloin siinä oli Petra Vanhasen laajoista arkistoista poimittu hyvälaatuinen kuvitus. Tämän version kaikki kuvat ovat itse ottamiani. Kuvitus on pääosin erillisillä sivuilla, joille pääsee linkkejä pitkin. Kuvitusta tullaan luultavasti täydentelemään aina toisinaan.]

Tässä artikkelissa pyritään esittelemään suomenlapinkoirien normaalit ja vähän harvinaisemmatkin värit sanoin ja kuvin. Siellä täällä mainitaan myös muut lappalaisrodut eli lapinporokoira ja ruotsinlapinkoira. Samalla annetaan vinkkejä siitä, millä nimillä eri värit kannattaisi rekisteröidä, jotta muutkin kuin vain kasvattaja ja omistaja tietäisivät jo paperien perusteella, minkä värisestä koirasta on kyse. Varsinaista genetiikkaa seassa on vain siteeksi. Jutun lopuksi on listaus tunnetuimmista suomenlapinkoirien väreihin vaikuttavista geeneistä.

Värien rikkaus

Suomenlapinkoira on maailman värikkäimpiä koirarotuja. Vain harvat muut rodut kuten saluki, pomeranian ja bordercollie ovat värikkyydeltään suunnilleen samaa luokkaa, ja ehkä vain chihuahua pääsee ohitsekin. Valtaosa kaikista tunnetuista kesykoiralla esiintyvistä väreistä ja kuvioista löytyy suomenlapinkoiralta, usein vielä monina hieman erilaisina versioina. Tärkeimmistä koirien väreistä vain merle eli mateenväri (M-lokus) ja hopeanharmaa (G-lokus) puuttuvat kokonaan.

Suuri värien määrä on rikkaus, joka on lisännyt rodun suosiota. Vaikka rotumääritelmä kieltääkin muutaman värin, mihinkään väriin ei tällä rodulla ole toistaiseksi todettu liittyvän mitään terveydelle vaarallista. Sinisiä lapinporokoiria vaivaavaa CDA-syndroomaa ei ole toistaiseksi tavattu suomenlapinkoirilta. Vieraampiakaan värejä ei siis ole syytä pyrkiä aktiivisesti välttämään. Joidenkin tiettyjen värien yletön suosiminen tai välttäminen eli värijalostus ei ole hyväksi millekään rodulle. Toivottavasti kukaan kasvattaja ei ryhdy lappalaiskoiraroduilla suosimaan jotain väriä muiden kustannuksella, sillä se vähentää mahdollisuuksia ottaa huomioon muita ominaisuuksia.

Värien ja kuvioiden runsaus ja suuri vaihtelu kunkin peruskuvion sisällä aiheuttavat kasvattajalle joskus ongelmia pentuja rekisteröitäessä. Rekisteripapereihin pitäisi saada totuudenmukainen, koiraa aikuisena hyvin kuvaava värinimitys, sillä väärin merkattua väriä ei ole helppoa muuttaa jälkeenpäin. Pennut pitäisi toisaalta saada rekisteriin mahdollisimman nuorina. Koiran väri voi kuitenkin muuttua aika lailla syntymähetkestä, ja siksi oikean värin tunnistamista rekisteripapereiden lähettämistä varten kannattaisi lykätä mahdollisimman lähelle luovutusikää. Lisäksi ongelmana on se, että Kennelliitto hyväksyy tällä hetkellä vain tietyn listan mukaiset, lyhyet värinimitykset. Koiraa ei voi mitenkään rekisteröidä esimerkiksi nimityksellä ”tumma parkki merkkivärinen brindlemerkein ja niukoin valkein merkein”, vaikka koira todella olisi juuri sellainen.

Lapinporokoirien värikirjo on myös melkoisen suuri mutta vain osa suomenlapinkoirien vastaavasta. Mm. soopeli ja satulakuvio puuttuvat kokonaan, domino, sininen ja siniparkki on erittäin harvinaisia eikä kokokeltainen ole rotumääritelmän sallima väri, vaikka tämänvärisiä esiintyykin rodussa. Vaikka tämän jutun kuvitus esittääkin vain suomenlapinkoiria, sitä voi käyttää apuna myös lapinporokoirien värejä määriteltäessä, sillä aivan sama väritermistö pätee lyhytkarvaiseenkin ”serkkuun”. Kolmannen lappalaiskoirarodun, ruotsinlapinkoirien, värimaailma koostuu normaalisti vain kokomustasta ja mustasta niukoin valkein merkein, joten rotu ohitetaan lähes kokonaan tässä jutussa.

Perusvärit ja peruskuviot

Jokaisen koiran turkin väritys koostuu kolmesta perusosasta: tumma pigmentti eli eumelaniini, kellertävä pigmentti eli feomelaniini ja pigmentin puute, joka saa aikaan valkeat laikut.

Tyypillinen suomenlapinkoira on tumma koira, jolla on vaihteleva määrä vaaleampia alueita turkissaan. Tumma väripigmentti eli eumelaniini on normaalisti mustaa. Se voi olla myös ruskeaa, ja tätä kutsutaan perinteisesti lappalaiskoirilla nimellä parkki. Sen sävy vaihtelee tummasta kahvinruskeasta vaaleahkoon, lähes beigeen. Joskus harvoin eumelaniini on tummaa liuskeenharmaata eli sinistä. Vielä harvinaisempi on siniparkki, joka syntyy silloin, kun koiralla on yhtä aikaa sekä sininen että ruskea laimennus turkissaan. Jos tumma pigmentti puuttuu aivan kokonaan, koiran turkki on kauttaaltaan feomelaniinia eli jotain keltaisen pigmentin sävyä, yleensä vaaleahko eli keltainen tai kermanvärinen.

Eumelaniinin neljä eri perusväriä

Täysin mustia tai parkkeja suomenlapinkoiria tavataan, mutta tavallisesti tumman värin lisäksi koirassa on vaaleampia feomelaniinipigmentin eli keltaisen värin muodostamia laikkuja. Niukimmillaan vaaleata väriä on ehkä vain tassuissa, hännän alla tai silmien ympärillä. Normaalisti sitä löytyy lähes koko koiran alapuolelta. Laajimmillaan kellertävä feomelaniini peittää koko koiran siten, että tummaa väriä näkyy vain muutamissa karvan päissä koiran selkäpuolella. Kaikki nämä tumman ja vaalean värin eri yhdistelmät ovat turkin kuvioita, ja koiraa rekisteröitäessä sen kuvio kannattaa ainakin yrittää mainita tavalla tai toisella.

Feomelaniinin eri värisävyjä

Tumman ja vaalean värin lisäksi lähes jokaisella suomenlapinkoiralla on myös valkeita laikkuja turkissaan. Ne ovat kohtia, joista väripigmentti puuttuu kokonaan. Niukimmillaan valkeaa löytyy ehkä muutaman karvan verran rinnasta tai jonkun varpaan kärjestä. Laajimmillaan valkeat alueet voivat peittää jopa lähes koko koiran. Tällöin sen todellinen väri näkyy vain muutamasta tummasta laikusta, joita yleensä on päässä ja hännän tyvellä. Valkokirjavuus ei ole osa normaalia peruskuviota vaan tulee ikäänkuin muun kuvion ”päälle”. Mikäli koiran vaaleat merkit ovat kovin vaaleita, kuten monilla dominoilla, vaaleiden ja valkeiden merkkien rajoja voi olla hyvin vaikeata nähdä.

Kokomusta ja kokoparkki

Ruotsinlapinkoirat ovat lähes poikkeuksetta umpimustia vailla kellertävän karvan muodostamia laikkuja. Suomenlapinkoirallakin tämä väri tunnetaan, samoin kuin lapinporokoiralla. Koiran koko turkki on tällöin tumman väripigmentin eli eumelaniinin peitossa. Valkeita merkkejä voi olla, mutta ei selkeitä vaaleita, kellertäviä tai harmahtavia merkkejä. Turkki voi olla joko kiiltomusta tai ruskeanmusta, ja sen sävy voi vaihdella jonkin verran karvanlähtöjen ja vuodenaikojen mukaan. Tällainen koira kannattaa rekisteröidä pelkällä sanalla musta ilman mitään lisukkeita. Geneettisesti näissä kokotummissa suomenlapinkoirissa lienee kahta eri tyyppiä, dominanttimustia (K-) ja väistyviä mustia (aa), mutta pelkän ulkonäön perusteella niitä ei voi erottaa toisistaan.

Koiran tumma pigmentti voi mustan sijasta olla ruskeaa eli parkinväristä (bb). Muilla roduilla ruskeaa kutsutaan usein suklaaksi, suklaanruskeaksi, maksanruskeaksi tai jopa punaiseksi, mutta nämä eivät ole ruskeiden lappalaiskoirien värinimiä. Vain sanat ruskea ja parkki ovat normaalisti käytössä roduillamme. Teoriassa suomenlapinkoira voi olla myös kauttaaltaan sininen tai siniparkki, mutta tällaisia ei vielä ole tainnut syntyä, vaan kaikilla näillä on ollut tumman värin lisäksi vaaleita merkkejä. Sininen (dd) on tuttu väri monella muulla rodulla, ja se kelpaisi tietysti myös Kennelliitolle kokosinisen suomenlapinkoiran papereihin. Siniparkki (bb dd) sensijaan kulkee mitä oudoimpien nimien alla muilla roduilla (esimerkiksi fawn ja isabella), mutta yhdistelmä sininen parkki on mennyt läpi pentuja rekisteröitäessä. Geneettisesti oikea siniparkin koiran nimitys olisi liila, ja tätä termiä käytetään mm. kissoilla ja pienillä lemmikkijyrsijöillä.

Kokomustia ja kokoparkkeja

Termit karhunmusta ja karhunruskea tarkoittavat mustaa koiraa, jolla pohjavilla ja peitinkarvojen tyvet ovat selvästi vaaleat ja näkyvät ainakin toisin paikoin päällimmäisen, pikimustan karvan läpi. Varsinaisia vaaleita merkkejä ei ole. Näitä termejä ei kannata käyttää rekisteröitäessä, sillä karhunmustalta näyttävä pikkupentu saa yleensä jonkinlaiset vaaleat merkit kasvaessaan, ja aito karhunmusta taas voi olla pikimusta syntyessään. Karhunmustan koiran genotyyppi voi ainakin joskus olla heterotsygootti dominanttimusta, Kk.

Kulomusta tarkoittaa mitä hyvänsä pääosin mustaa koiraa, jonka karvojen kärjet kulottuvat auringon, hormonitoiminnan tai karvanlähdön lähestymisen takia ja muuttuvat selvästi punaruskeiksi. Toiset koirat kulottuvat paljon vahvemmin kuin toiset, ja yleensä ”kulahtaneimmatkin” kulomustat muuttuvat takaisin pikimustiksi karvanvaihdon jälkeen. Tämä ominaisuus on siis tavallaan tilapäinen, eikä sitä kannata mainita rekisteröitäessä. Pikkupennusta ei edes näe, tuleeko siitä kulomusta vai pysyykö sen musta pigmentti pikimustana ympäri vuoden. Myös parkkikoirat voivat kulottua, mutta niillä turkki vain vaalenee eikä muuta sävyään punertavammaksi.

Kulottuminen

Merkkiväriset koirat

Suomenlapinkoirilla mustan (tai muun tumman) värin ja vaalean (keltaisen) värin erilaisia yhdistelmiä on runsaasti, mutta useilla muilla roduilla ainoa tällainen yhdistelmä on merkkiväri eli monen rodun ”black and tan”. Dobermanni ja rottweiler ovat hyviä esimerkkejä oikein puhtaasta, klassisesta merkkiväristä: valtaosa koiran turkista on pikimustaa (tai tasaisen tummanruskeaa), ja vaaleat merkit ovat tarkalleen tietyissä paikoissa terävärajaisina ja kirkkaina. Tämä klassinen merkkiväri (atat) esiintyy myös suomenlapinkoiralla. Se on ollut aina yksi rodun halutuimmista väreistä, ja se on vasta viime aikoina menettänyt osan suosiostaan vaaleammille väreille kuten sudenvärille, dominolle ja kermanvärille.

Musta merkkivärinen suomenlapinkoira on pääväriltään pikimusta, ja sen pohjavillakin on mustaa tai harmaata. Vaaleat merkit erottuvat selvästi tummasta perusväristä, ja niiden väri vaihtelee vahvan ruosteenpunaisesta keltaisen eri sävyjen kautta kermanväriseen tai jopa luonnonvalkoiseen. Vaaleankellertävät sävyt ovat tavallisimpia. Termi ”merkkivärinen” ei ole Kennelliiton hyväksymä, joten papereissa tällaisella koiralla lukee yleensä musta vaalein merkein tai musta merkein. Puhekielessä näitä kutsutaan joskus nimellä merkkimusta. Yleisesti käytetään myös nimitystä ”musta ruskein merkein”, mutta sen ongelma on, että sana ”ruskea” viittaa parkinruskeaan, eikä koiran turkissa voi koskaan olla yhtä aikaa mustaa ja parkinväristä pigmenttiä.

Merkkien koko, kirkkaus ja niiden rajojen terävyys vaihtelee suuresti. Hyvin laajamerkkistä voi olla vaikea erottaa dominosta tai tummasta riistanvärisestä; niukkamerkkinen tai suttumerkkinen taas näyttää usein ainakin pentuna ihan pikimustalta. Kaikkein niukkamerkkisimmät ovat usein genotyypiltään ata eli niillä on merkkivärin geenin lisäksi väistyvän mustan geeni.

Merkkivärin vaihtelua

Ruskea merkkivärinen koira eli merkkiparkki (atat bb) on muuten ihan samanlainen kuin merkkimusta, paitsi että kaikki musta pigmentti on korvautunut parkinruskealla. Pohjavilla on myös ruskehtavaa. Rekisteripapereihin kannattaa merkitä parkki vaalein merkein tai parkki merkein. Sinisiä merkkivärisiä koiria (atat dd) löytyy muutama, ja niille kelvollinen termi on sininen vaalein merkein. Kaikki toistaiseksi syntyneet siniparkit suomenlapinkoirat lienevät myös vaaleamerkkisiä, mutta tällä hetkellä Kennelliitolle kelpaa vai pelkkä sininen parkki, eikä merkkien olemassaoloa voi mainita.

Sudenvärinen ja riistanvärinen

Iso osa kaikista suomenlapinkoirista ei ole pääväriltään pikimustia, umpiparkkeja tai kellertäviä, vaan valtaosa koiran turkista on tumman ja vaalean sekoitusta eli hallavaa. Karvojen kärjet ovat tummat, tyvet vaaleat, ja joskus karvassa voi olla tummia poikkiraitoja kärjen alapuolellakin. Yleisvaikutelma on yleensä harmaa, mustanharmaa tai harmaanruskehtava. Tällainen koira ei ole koskaan täysin tasasävyinen, vaan se on aina selästään tai kylkien yläosista tumma ja sillä on poskissa, rinnassa, raajojen alaosissa ja vatsassa enemmän tai vähemmän selkeät vaaleat alueet.

Joskus tällainen sekakarvainen koira voi ensi silmäyksellä näyttää aivan mustalta normaalein vaalein merkein, mutta tarkemmin katsottaessa siitä huomaa mustan karvan seasta pilkottavan vaalean pohjavillan ja silmien ympärillä näkyvät silmälasien aiheet. Joku toinen taas on pääosin vaalea ja voi näyttää jopa soopelilta, mutta koko turkki on kuitenkin enemmän harmaa kuin keltainen tai kellanpunainen ja suurin osa karvoista on mustakärkisiä tai raidallisia. Kaikkien näiden eri sävyjen yhteinen kutsumanimi on riistanvärinen, ja sitä voi käyttää pentuja rekisteröitäessä. Tummimmat voi myös rekisteröidä värinimillä musta vaalein merkein tai musta merkein, sillä sellaisiltahan ne näyttävät aikuisina. Geneettisesti osa tällaisista koirista on sudenvärisiä (AA), osa taas sudenvärin ja merkkivärin yhdistelmiä (Aat), mutta näitä voi olla etenkin pentuna mahdotonta erottaa toisistaan.

Aidolla sudenvärisellä koiralla (AA) on kauttaaltaan hallava turkki ja silmien ympärillä on selkeät, vaaleat silmälasit mutta ei nelisilmiä. Poskissa, kuonon alaosassa, rinnassa ja raajojen alaosissa on selkeät vaalennokset, mutta niiden ja tummemman karvan välinen raja voi olla aika epäselvä. Kuonossa tummaa karvaa on usein sivuillakin eikä vain aivan kuononselässä. Sudenvärin ja merkkivärin yhdistelmä (Aat) tuottaa yleensä tummemman koiran, jolla on naamassaan rillien lisäksi vaaleat täplät silmien yläpuolella eli nelisilmät. Muut vaaleat merkit ovat samoissa paikoissa kuin sudenväriselläkin, mutta niiden rajat ovat usein terävämmät. Kaikki riistanvärin eri sävyt ja versiot erottaa jo melko pienellä pennulla aidoista merkkimustista (atat) katsomalla pennun niskaa: aidolla merkkimustalla se on pikimusta ja pysyy sellaisena, riistanvärisellä siellä on selvä ruskehtava sävy, joka johtuu vaaleista karvantyvistä.

Sudenvärisiä/riistanvärisiä

Tummimmat riistanväriset ovat hyvin tummia, usein lähinnä mustanharmaita koiria, joilla voi olla lähes kokomusta kuono. Nämä ovat yleensä genotyyppiä Aa eli niillä on yksi sudenvärin ja yksi väistyvän mustan geeni. Lapinporokoirilla näitä kutsutaan leikkimielisesti ”anssinvärisiksi” erään tämänvärisen koiran kunniaksi. Virallista nimeä tälle kuviolle ei ole. Rekisteröitäessä näille käy nimitykseksi vaikka tummariista tai musta merkein.

Kaikki edellämainittu pätee koiriin, joiden tumma pigmentti on mustaa. Vastoin monen lappalaiskoiraharrastajan uskomusta myös parkkikoira voi olla riistanvärinen (AA bb, Aat bb). Tällainen koira näyttää vaalealta, sekakarvaiselta parkilta, mutta tarkemmin katsoen sen turkista kyllä erottaa tyypilliset tummemman ja vaaleamman karvan kuviot. Puhekielessä käytettyjä, mutta papereihin kelpaamattomia värinimityksiä ovat parkkiriista tai riistaparkki. Virallisesti tällaisen pennun voi rekisteröidä ainakin termillä ruskea riistanvärinen. Sinisen riistanvärisen (AA dd, Aat dd) joutuu rekisteröimään sinisenä vaalein merkein, sillä ”siniriista” ja muut vastaavat termit puuttuvat toistaiseksi hyväksyttyjen värien listalta.

Parkkiriistoja, siniriistoja, siniparkkiriistoja

[Sinisestä väristä ja sen periytymisestä lapinporokoirilla löytyy enemmän juttua]

Soopeli

Jos turkki on pääosin kellertävää tai punertavaa feomelaniinipigmenttiä mutta selkäpuolella etenkin hännän tyvellä, etuselässä ja korvien reunoilla on jonkin verran mustia tai mustakärkisiä karvoja, niin koira on värinimeltään soopeli (Ay-). Pikkupentuna tällainen koira on yleensä aika harmahtava, sillä tummakärkiset karvat voivat peittää ison osan koko turkista ja kuonossa voi olla musta maski. Koiran aikuistuessa mustakärkisten karvojen määrä vähenee, ja joskus ne saattavat kadota kokonaan.

Jos tummia karvoja on erittäin niukasti, kyseessä on kirkas soopeli. Tummempi, selvästi varjostuneempi koira puolestaan on tumma soopeli eli mahonkisoopeli. Heterotsygoottisoopelilla (AyA, Ayat) on yleensä keskimäärin hieman enemmän tummaa varjostusta kuin homotsygoottisoopelilla (AyAy).

Soopelikoiralla on aikuisena musta kirsu ja ainakin osittain mustat viikset silloinkin, kun turkissa ei ole jäljellä ollenkaan mustapäisiä karvoja. Vaikka soopelipennun yleisväritys voisi näyttää ruskehtavalta, mustapohjainen soopeli on kuitenkin aina helppo erottaa parkista, eikä sitä tule rekisteröidä nimellä ”ruskea”, sillä sehän tarkoittaa parkinruskeaa eikä soopelia.

Tavallisen soopelin tumma eumelaniinipigmentti on mustaa. Jos se onkin ruskeaa, koira on parkkisoopeli (Ay- bb), ja jos sinistä, koira on sinisoopeli (Ay- dd). Nämä värinimet eivät valitettavasti kelpaa toistaiseksi Kennelliitolle, joten sinisoopelia ei ilmeisestikään voi rekisteröidä omalla värinimellään ollenkaan, ja parkkisoopelin sijasta papereihin on pakko kirjoittaa kieliopillisesti virheellinen parkki-soopeli.

Soopelikoiria

Keltainen ja kermanvärinen


Jos tumma pigmentti eli eumelaniini puuttuu kokonaan koiran turkista, jäljelle jää vain vaalea feomelaniinipigmentti, ja tuloksena on koira, joka on kauttaaltaan jotain keltaisen tai kellertävän sävyä. Tämän värikuvion nimitys genetiikassa on väistyvä keltainen eli resessiivikeltainen (eli ”ee-keltainen”). Tummimmillaan tällainen koira voi olla vahvan mahonginpunainen kuten irlanninsetteri ja vaaleimmillaan puhtaanvalkoinen kuten vaikkapa maltankoira. Suomenlapinkoiralla vaaleahkot keltaisen sävyt ovat tavallisimpia, joten lopputuloksena on yleensä kermanvärinen koira.

Keltainen koira voi olla aikuisena aivan saman näköinen kuin kirkas soopeli, mutta pentuna ne erottaa yleensä erittäin helposti: väistyvä keltainen on syntymästä asti aivan tasaisen vaaleankeltainen tai joskus lähes valkoinen ilman minkäänlaista tummaa tai harmahtavaa varjostusta, eikä sille kasva iänkään myötä mustakärkisiä karvoja. Kirsu on syntymähetkellä aina pinkki, ja vaikka se voi tummua ihan mustaksikin asti, se lähes aina haalistuu uudelleen punertavanharmaaksi tai jopa marjapuuronpunaiseksi ja voi muuttaa väriään vuodenaikojen mukaan: talvella vaaleampi, kesällä tummempi. Väistyvä keltainen koira on yleensä vaaleimmillaan syntyessään, ja se tummuu jonkin verran kasvaessaan.

Vastasyntynyt keltainen pentu voi näyttää tummien sisarustensa rinnalla jopa kokovalkealta, mutta lappalaiskoirilla ne eivät valkeiksi jää vaan muuttuvat kyllä kellertäviksi tai jopa vahvankeltaisiksi iän myötä. Tämän takia värinimeä ”valkoinen” ei kannata käyttää, vaan yleisimmin käytetty termi kermanvärinen on parempi. Selvästi vahvankeltaisena syntyneen voi rekisteröidä vaikka keltaisena tai kellanruskeana, mutta näitä tarkempaa sävyn kuvausta ei kannata yleensä käyttää. Vieraskieliset nimitykset kuten beige, creme ja cream kannattaa jättää ulkomaista alkuperää oleville koiraroduille.

ee-keltaisia koiria

[Artikkelini keltaisesta väristä lapinporokoirilla]

Muut turkin kuviot

Lappalaiskoirilla esiintyy edellämainittujen peruskuvioiden lisäksi eräitä muitakin, harvinaisempia tumman ja vaalean värin kuvioita. Osa näistä (domino, satulakuvio, silmälasikuvio) käyttäytyy itsenäisten kuvioiden tapaan, osa taas esiintyy muiden kuvioiden ja värien yhteydessä lisäkuvioina (brindle, maski). Eräät näistä eivät ole rotumääritelmän sallimia, mutta niitäkin on tavattu rodulla jo sen perustamisesta alkaen.

Domino

Vieraalta kuulostava väritermi domino ei ole suomea eikä saamea, vaan se on lähtöisin 1950-luvulla syntyneen dominovärisen afgaaninvinttikoiran Tanjores Dominon nimestä. Dominokuvio on tunnettu jo pitkään afgaaneilla ja salukeilla, mutta vasta ihan viime vuosina on keksitty, että tietynlainen milloin vaaleaksi riistanväriseksi, harmaaksi, hallavaksi tai soopeliksi kutsuttu suomenlapinkoirien kuvio onkin tämä samainen domino! Jo 1970-luvulta löytyy valokuvia dominovärisistä lapinkoirista (esimerkiksi Poromiehen Ponku X-30/74), joten kuvio on ollut mukana rodussa ihan alusta alkaen. Sille ei ole toistaiseksi keksitty ikiomaa suomenkielistä nimeä. Dominokuvion aiheuttavaa geeniä ei toistaiseksi tunneta.

Dominovärinen on yleensä päältä tumma ja alta vaalea. Tumma selkäpuoli on harvoin tasavärisen tumma vaan pikemminkin vahvasti hallava. Alapuolen vaaleat merkit ovat levinneet huomattavasti laajemmalle kuin tavallisen merkkivärisen tai riistanvärisen koiran vaaleat merkit, ja vaalea domino voi olla jopa puoleksi vaalea, puoleksi tumma. Pohjavilla on vaaleata. Tumman ja vaalean raja on yleensä naamassa melko terävä, ja muualla vartalossa se saattaa olla epäselvempi. Tyypillinen kasvokuvio koostuu tummasta päälaesta ja pitkin kuononselkää kulkevasta tummasta raidasta. Muu osa kasvoja on vaalea. Kirsussa on lähes aina melko terävärajainen, vaaleanpunainen pystyraita. Vaaleat merkit ovat keskimäärin vaaleammat kuin muilla koirilla, joskus jopa aivan valkeilta vaikuttavat. Lopputulos on usein siperianhuskya muistuttava.

Dominopentu muistuttaa ihan pienenä hyvin laajamerkkistä merkkiväristä. Jos pennulla on heti syntyessä laajalti valkeat tai vaaleankeltaiset ”kulmakarvat”, se on todennäköisesti domino. Joskus harvoin dominopentu syntyy lähes kokokeltaisena ja tumma väri alkaa lisääntyä vasta iän myötä.

Kennelliitto hyväksyy nykyään väritermin domino myös suomenlapinkoirille ja lapinporokoiralle, joten ne voidaan rekisteröidä ihan oikealla värinimellään. Pelkkä domino ilman lisämääritteitä tarkoittaa mustaselkäistä dominoa, mutta ruskeita dominoita eli parkkidominoita on myös syntynyt muutama. Toistaiseksi Kennelliiton listassa ei ole olemassa mitään näille sopivaa väritermiä, mutta kauniisti puhumalla ruskea domino voisi silti mennä läpi. Sininen domino sensijaan on kelvollinen värinimi, vaikka yhtään sellaista suomenlapinkoiraa ei taida vielä löytyä. Lapinporokoirissakin on syntynyt muutama dominovärinen yksilö.

Dominokoiria

[Lisää juttua dominokuviosta suomenlapinkoirilla]

Satulakuvio eli manttelikuvio

Perinteinen saksanpaimenkoiran ja suomenajokoiran kuvio, satulakuvio eli manttelikuvio, tunnetaan myös suomenlapinkoiralla. Pentuna tällainen koira näyttää yleensä merkkiväriseltä, mutta pennun varttuessa vaaleat merkit laajenevat. Tuloksena on koira, jolla on mustaa väriä jäljellä vain selän ja kyljet kattavana satulana ja raajat ja pää ovat kokonaan vaaleat. Virallisen rotumääritelmän tulkintaohjeen mukaan tämä kuvio ei ole toivottu. Kennelliiton laajassa väriluettelossa ei ole jostain syystä yhtään oikein kuvaavaa nimitystä tälle kuviolle eri väriyhdistelmissä, joten pelkkä mantteli lienee ainoa järkevä vaihtoehto, mikäli kasvattaja jo ennen papereiden sisäänjättämistä pystyy erottamaan tulevan satulakuvioisen pennun tummemmista sisaruksistaan.

Satulakuvio on joko itsenäinen A-lokuksen geenien aiheuttama kuvio tai merkkivärin (atat) muunnelma. Molemmille teorioille löytyy kannattajia niin kauan kun kuvion geenitaustaa ei ole lopullisesti selvitetty. Joka tapauksessa satulakuvio on dominantti klassisen merkkivärin suhteen, täysin väistyvä soopelille ja pääosin väistyvä sudenvärille.

Silmälasikuvio

Kokomusta tai kokoparkki koira, jolla on laajat, terävärajaiset vaaleat laikut eli silmälasit silmien ympärillä, on suomenlapinkoirien oma erikoisuus. Millään muulla rodulla ei löydy täysin vastaavaa värikuviota, vaan niillä silmälaseihin liittyy aina selvät vaalennokset muuallakin vartalossa, mm. tassuissa ja hännän alla. Valtaosalla rillipäisistä suomenlapinkoiristakin nämä tassuvaalennokset löytyvät, mutta tummatassuisiakin silmälasikoiria on. Ja joskus pennulla on vielä luovutusiässä silmälaseja lukuunottamatta pikimusta turkki, mutta tassut vaalenevat sitten aikuisena. Silmälasikuvion synnyttäviä geenejä ei varmuudella tunneta, mutta ainakin joskus kyseessä tuntuisi olevan muiden värikuvioiden (ehkä sudenväri ja resessiivinen musta, Aa) geenien yhdistelmä.

Tälle värikuviolle ei ole olemassa virallista nimeä, eikä mikään silmälasit mainitseva termi mene läpi Kennelliiton tietokoneesta. Lisäksi rillipääksi jäävä pentu voi olla vaikea tunnistaa pienenä: osa näyttää pikimustilta, mutta rillit kasvavat hiukan myöhemmin. Moni pienenä rillipäältä näyttävä taas vaalenee aivan normaaliksi tummahkoksi riistanväriseksi iän myötä. Parkkia silmälasikoiraa voi olla vaikea tunnistaa aikuisenakaan, sillä ruskean päävärin ja kellertävien rillien värinen kontrasti voi olla aika niukka ja koira voi näyttää ihan tasaväriseltä parkilta vaikka ei sellainen olekaan. Papereihin sopivia vaihtoehtoja ovat musta, musta merkein ja musta vaalein merkein ja ruskeilla koirilla vastaavasti parkki, parkki merkein ja parkki vaalein merkein.

Silmälasikuvioisia

Brindle eli raidallisuus

Toisinaan koiran turkin vaaleat alueet eivät olekaan tasaisen kellertävät, vaan niiden päällä on tummaa, usein hiukan epäselvää pystyraidoitusta. Tämän raitakuvion aiheuttaa geeni nimeltä brindle (kbr-), ja tätä englanninkielistä sanaa käytetään yleensä myös näitä raitakoiria rekisteröitäessä. Jos koiran peruskuvio on soopeli, koira on kauttaaltaan tiikeriraitainen eli kokobrindle (Ay- kbr-). Tämä soopelin ja brindlen väriyhdistelmä on suomenlapinkoiran rotumääritelmän tulkintaohjeen kieltämä, sillä kokobrindle koira tuntuu olevan monen makuun liian sekavärinen. Pennun raitakuvio voi olla hyvinkin kirkas ja selkeä, mutta aikuisella se voi muuttua pitkän karvan takia sekavan laikulliseksi tai epämääräisen ruskeanharmahtavaksi.

Koska suomenlapinkoiralla merkkiväri ja riistanväri ovat paljon soopelia yleisempiä, useimmat brindlekoirat eivät ole soopeleita vaan pääosin tummia koiria. Tällaisella koiralla raidoitus näkyy vain vaaleiden merkkien alueella tassuissa, rinnassa ja naamakuvioissa, ja tällaista koiraa kutsutaan perinteisesti erittäin kuvaavalla nimellä ”raitatassu”. Hyvä nimitys olisi myös ”musta brindlemerkein”, mutta Kennelliitto ei kelpuuta sitä. Eräillä muilla roduilla raitatassuista käytetään nimitystä musta brindle, joten tätä voisi kokeilla saada läpi lappalaiskoirillakin.

Raitaturkkinen koira voi olla myös parkki tai sininen, ja näissä tapauksissa tummat raidat eivät tietenkään ole mustia vaan ruskeita tai siniharmaita. Jokunen parkki raitatassu löytyy niin suomenlapinkoirista kuin lapinporokoiristakin, vaikka mustaraitaiset ovat tavallisempia. Termit ruskea brindle ja sinibrindle löytyvät viralliselta värilistalta ja kävisivät hyvin lappalaiskoiraroduillekin.

Kokobrindlejä ja raitatassuja

Tumma maski kuonossa

Maski (Em-) on eräänlainen lisäkuvio, joka ei vaikuta koiran peruskuvioon tai -väriin, vaan se vain lisää tummaa väriä kuonoon. Melko moni suomenlapinkoira on täysin maskiton tai niukkamaskinen, jolloin ylimääräistä tummaa on vain hiukan suupielissä ja alaleuan alla. Laajempi maski voi tehdä koko kuonosta tumman. Laajimmillaan se voi yltää jopa reilusti ohi silmien kuten eräillä mastiffiroduilla, mutta näin laajaa maskia ei suomenlapinkoiralta taideta tavata.

Pikkupennuilla kuono on usein kokomusta, mutta se lähes aina vaalenee aivan normaaliväriseksi pennun kasvaessa. Pentua ei siis kannata rekisteröidä maskilliseksi, ellei ole ihan varma, että selkeä maski näkyy aikuisiälläkin. Niukkaa maskia ei kannata rekisteröitäessä edes mainita. Merkkivärisillä ja riistanvärisillä koirilla tummaa väriä on usein muutenkin naamassaan niin paljon, että maski ei erotu kunnolla. Näin ollen oikeastaan vain soopelikoirista kannattaa rekisteröitäessä mainita mahdollinen maskillisuus. Soopeli, musta maski on listoilta löytyvä virallinen värivaihtoehto. Maski on musta tietenkin vain koirilla, joiden eumelaniinipigmentti on mustaa. Ruskeapigmenttisillä koirilla maski on parkinruskea ja sinipigmenttisillä siniharmaa.

Soopelit ja sudenväriset koirat, jotka kantavat väistyvän mustan geeniä (genotyypit Aya ja Aa), ovat joskus hyvin tummakuonoisia ja näyttävät siis aivan maskillisilta, vaikka eivät sellaisia geneetiisesti olekaan.

Maski

Valkeat merkit ja valkokirjavuus

Valtaosalla suomenlapinkoirista ja lapinporokoirista on ainakin jokunen valkoinen karva rinnassa tai varpaissa. Hieman runsaammat valkoiset merkit eli kokonaan valkeat tassut tai valkoinen ”kravatti” leuan alta etujalkojen väliin asti ovat myös erittäin yleisiä. Tällaiset pienehköt merkit eivät mitenkään vähennä tai lisää koiran arvoa, joten ne ovat aika yhdentekeviä koiraa rekisteröitäessä, eikä niitä siten tarvitse erikseen mainita. Valkoinen vaikuttaa selvästi ulkonäköön vasta, kun sitä alkaa olla turkissa niin paljon, että se kiipeää tassuista ylöspäin sukiksi, sitä ilmestyy hännänpäähän tai kuonoon ja rinnan valkoinen alkaa olla pienen laikun tai raidan sijasta kunnon valkoinen etumus tai jopa niskan puolelle kiertävä kaulus. Tällöin sen olemassaolon kannattaa antaa näkyä jo koiran virallisessa värinimessäkin.

Useimpiin kelvollisiin väritermeihin voi lisätä osan ”valkoisin merkein”. Toisin sanoen koiran, jolla on valkeaa ehkä 10-20 % prosenttia turkistaan, voi rekisteröidä esimerkiksi nimillä musta valkoisin merkein, riista valkoisin merkein, soopeli valkoisin merkein tai brindle valkoisin merkein. Yksi tavallisimmista väriyhdistelmistä, musta vaalein merkein, ei kelpaa, jos sen perään yrittää lisätä vielä ”ja valkoisin merkein”. Tällaisen koiran kohdalla on joko jätettävä valkeat merkit mainitsematta tai käytettävä hieman hankalaa termiä kolmivärinen.

Laajimmat suomenlapinkoiran rotumääritelmän sallimat valkeat merkit ovat suunnilleen sen kokoiset kuin elokuvien Lassie-koiralla: eturaajat ovat valkeat ylös asti, ja takajaloissakin on kunnon sukat, hännänpää on selvästi valkea, kuono on valkea ja siitä jatkuu silmien väliin valkea piirto. Vatsa ja rinta ovat valkeat, ja valkoinen kiertää leveänä kranssina koko kaulan ympäri. Valkean määrä on korkeintaan neljännes koko turkista. Muu osa on värillistä eli kokotummaa, tumman ja vaalean karvan yhdistelmää tai kokovaaleata.

Lapinporokoiralla suurin sallittu valkean määrä on teoriassa suunnilleen sama, mutta näin runsaat valkeat merkit ovat niillä harvinaisempia kuin suomenlapinkoirilla. Ruotsinlapinkoiralla sallittu valkean määrä on paljon niukempi kuin muilla lappalaiskoiraroduilla, joten niillä jo niukatkin merkit kannattaa mainita rekisteröidessä. Valkeat merkit erottuvatkin selvemmin kokomustasta pohjaväristä. Ruotsinlapinkoira, jolla on vaikka yksikin valkea varvas ja puolen kämmenen kokoinen valkea laikku rinnassaan, kannattaa jo rekisteröidä mustana valkein merkein, vaikka samanvärinen suomenlapinkoira tai lapinporokoira sopii ihan hyvin olemaan pelkkä musta.

Mikäli valkean määrä on vielä edellämainittuja ”Lassie-merkkejä” suurempi, koira ei ole enää ”värillinen valkoisin merkein” vaan värin ja valkean yhdistelmä. Koirille, joilla valkeaa on 25-50 % koko vartalon pinta-alasta, sopivia väriyhdistelmien nimiä ovat esimerkiksi mustavalkoinen, ruskea-valkoinen, soopeli-valkoinen ja kerma-valkoinen. Kennelliiton tämänhetkiset oikeinkirjoitussäännöt tosiaan vaativat yhdysmerkin lähes kaikkiin näihin termeihin, vaikka se ei ehkä olekaan täysin suomen kielen mukaista.

Suomenlapinkoirissa syntyy toisinaan niinkin valkokirjavia yksilöitä, että valkoista on selvästi yli puolet turkista. Rekisteröitäessä kannattaa mainita hallitsevin väri ensin, eli tällaiset koirat voivat saada papereihinsa vaikka valko-musta, valkoinen-ruskea, valkoinen-soopeli tai valkoinen keltaisin laikuin. Valkoiselle merkkivärisin tai riistanvärisin laikuin ei ole tarjolla kunnon nimityksiä, joten valkoinen tummin merkein saa kattaa nämä väriyhdistelmät.

Runsaaseen valkokirjavuuteen liittyy joskus sinisilmäisyyttä. Jos koiralla on naamassaan leveä valkea laukki, sen toinen tai jopa molemmat silmät voivat olla siniset tai sinikirjavat. Rotumääritelmä ei katso tätä hyvällä, ja tuomarit järjestään rankaisevat siitä näyttelykehässä, mutta siitä ei ole mitään haittaa koiralle itselleen. Sinisillä silmillä näkee ihan yhtä hyvin kuin tummemmillakin! Vielä laajemmat valkeat pään merkit, etenkin sellaiset, jotka menevät jo korvienkin yli, voivat sensijaan olla haitallisia, sillä pigmentti ja kuuleminen ovat yhteydessä toisiinsa. Valkokorvainen koira on paljon todennäköisemmin kuuro kuin koira, jolla on värilliset korvat. Lappalaiskoiraroduilla näin laajat pään merkit ovat kuitenkin onneksi erittäin harvinaisia, eikä valkokirjavuuden takia kuuroja koiria ole vielä tainnut syntyä roduissamme.

Koiran valkoiset laikut eivät aina ole puhtaan valkeat, vaan niissä on pientä, värillistä pilkutusta. Pilkutus eli ticking on aina valkean laikun ”alle” piiloon jääneen karvan väristä. Esimerkiksi mustalla merkkivärisellä koiralla on punertavaa tai kermanväristä pilkutusta tassuissa, kuonon sivuilla ja rinnassa ja mustaa muualla vartalossa. Lappalaisroduilla niukahko pilkutus on erittäin tavallista. Joskus pilkutusta on niin runsaasti, että valkeat laikut ovat enemmän värillisiä kuin valkeita. Pilkutus ei ole näkyvissä pennun syntyessä, vaan se ilmestyy vasta muutaman viikon iässä ja saattaa lisääntyä hitaasti jopa koko koiran eliniän.

Valkeita merkkejä ja valkokirjavuuden eri versioita

Tiivistelmä tärkeimmistä nimetyistä värigeeneistä:

A-lokus määrää pääosan eumelaniinin ja feomelaniinin suhteesta. Vallitsevammat alleelit sallivat niukemmin eumelaniinia kuin väistyvämmät.
Ay soopeli, eumelaniinia vain karvankärjissä selkäpuolella
A sudenvärinen, villin koiraeläimen kuviota vastaava
(asa satulakuvio eli manttelikuvio - oletettu geeni)
at merkkivärinen, ”black and tan”
a väistyvä musta, eumelaniini peittää koko koiran

B-lokus määrää, onko eumelaniini mustaa vai ruskeaa.
B normaali (musta) eumelaniini
b ruskea eumelaniini

C-lokuksen ylempien alleelien oletetaan vaikuttavan lähinnä feomelaniinin sävyyn, ja alimmat alleelit aiheuttavat vahvempaa pigmentin puutosta eli erityyppisiä albinismin muotoja. Albinismia ei toistaiseksi ole tavattu lappalaiskoirilla.

D-lokus määrää, onko eumelaniini mustaa vai siniharmaata.
D normaali (musta) eumelaniini
d sininen eumelaniini, hiukan vaalentunut feomelaniini

E-lokus määrää eumelaniinin ja feomelaniinin suhteesta. Vallitsevammat alleelit sallivat runsaammin eumelaniinia kuin väistyvämmät.
Em maski
E normaali määrä eumelaniinia, A-lokuksen kuvio näkyy
e väistyvä keltainen, ei eumelaniinia

Oletettu K-lokus määrää myös eumelaniinin ja feomelaniinin suhteesta. Vallitsevammat alleelit sallivat runsaammin eumelaniinia kuin väistyvämmät.
K dominantti musta, eumelaniini peittää koko koiran
kbr brindle, tumma raidoitus turkin vaaleilla alueilla
k normaali määrä eumelaniinia

S-lokus määrää värillisten ja valkoisten osien suhteesta. Runsaammin valkoiset kuviot ovat pääosin väistyviä.
S kokovärinen, valkeaa ei lainkaan tai vain ihan niukasti
si irlanninkirjava, valkeaa noin 10-25 %, ”Lassie-merkit”
sp kirjava (lehmänkirjava, pinto), valkeaa noin 30-75 %
sw valkovoittoinen, valkeaa yli 90 %

T-lokus määrää, ovatko koiran valkoiset laikut puhtaita vai pienen, värillisen pilkutuksen peitossa
T pilkutus (ticking, päistärikkö, roan)
t puhtaat valkeat laikut

Lisää juttua värigenetiikasta ja paljon linkkejä.