Alma vuoden 2001 irlanninvesispanieli

VUODEN IRLANNINVESISPANIELIKISAN TULOKSET
1. Catanka Waltzing Matilda, omistaja Seidi Linnavuori
Lappeenranta kv, 14.4.01 ROP + RYP1
Lahti kv, 29.4.01, ROP
Karjaa kr, 8.7.2001, PN2
Tuusula PMV, 12.7.01, ROP + RYP4
Club Show erik., 29.7.01, PN5
Espoo kr, 2.9.01, ROP + RYP3
Hyvinkää SSL, 27.10.01, ROP
Helsinki kv, 9.12.01 VSP
8 näyttelyä, yhteensä 55 pistettä.

Esittelyssä vuoden irlanninvesispanieli Catanka Waltzing Matilda, "Alma"

Siis Alma… en oikein edes tiedä mistä aloittaa kun tytöstä pitäisi jotain kertoa. Varmaa on, että tämä koira tulee varmasti aina omaamaan suuren sijan sydämessäni. Alma on ensimmäinen kasvattinarttuni ja olen monesti miettinyt, että miten voi ihminen olla näin onnekas saadakseen tällaisen koiran heti alkuun. Alma syntyi neljä vuotta sitten uudenvuodenaatonaattona pentueeseen, missä sen lisäksi oli yksi uros. Sanomatta selvää, että niistä kahdesta tuli varsinainen tiimi ja liikuttavaa onkin, että Alman ja veljensä Artun yhteys on edelleen säilynyt. Tosin meno on onneksi jo seesteisempää kuin alkuvuosina, kun siskokset tapaavat. Alma on sisäistänyt minulle todellisen vesispanielin luonteen sen kaikissa vivahteissa. Se on äärettömän älykäs ja laskelmoiva, nopea kuin salama ja omaa todellisen tahdon. Se on myös luonteeltaan kova ja välillä todellinen luupää ja omasta mielestään sillä pitää olla se viimeinen sana kaikessa. Tokokoiraa siitä ei saa, sillä hupi menee aina työn edelle. Se ainainen sanonta, että tämän rodun kanssa tarvitsee huumorintajua pitää tämän koiran kanssa todellakin paikkansa, sillä se ei todellakaan ole mikään tosikko.

Maniat
Alma on ollut varsinainen äärimmäisyys kaikissa asioissa. Otetaan vaikka esimerkkinä uintihulluus. Nyt sen neljäntenä syksynä se on ensimmäisen kerran osoittanut sen verran malttia olematta menemään järveen lenkillä ollessamme, kun sitä asiasta kielletään. Kotitiemme menee järveä myöten, joten asia on tapetilla päivittäin. Tähän asti koiran seuraamiset ilman remmiä päättyivät poikkeuksetta järjettömän intotärinän siivittämään vinkaisuun ja sitten se lähti kuin rusakko puskasta ja oli järvessä ennen kuin ehdin edes tajuta asiaa. Aivan pienenä tämä tapahtui jo ennen kuin järvi edes siinsi ja matkaan ryysättiin peltojen läpi oikaisten. Nyt naurattaa jo makeasti sen huijaukset näissä uintiasioissa, sillä pentuna se alkoi vinkumaan autossa tiettyä kohtaa kotitiellämme lähestyttäessä. No pari kertaa menin halpaan ja luulin, että sillä on hätä ja pysäytin auton ja päästin sen 'asioilleen'. Arvata saattaa, että se toimittamaton asia oli uimamania tavallisessa uimapaikkakohdassamme. Veneretket ovat poikkeuksetta olleet aika tuskaa kaikille osapuolille, sillä koira kyttää vain tilaisuutta donkata veteen. Sanomattakin selvää, että harvoin meillä on ollut kuiva koira edes silloin, kun olemme veneeseen astuneet, saati kun olemme tulleet veneilemästä takaisin kotisatamaan! Yksi muistiin painuvimmista vesiepisodeista on pakko kertoa. Arttu-veli oli viikonloppuhoidossa ja juuri hiljattain maalle muutettuamme kaikki aika meni talon tai tontin parissa ahertaessa. No olimme erään raadannan jälkeen oikaisseet itsemme päivälevolle ja olin jättänyt koirat alakertaan. Heräsin tuntia myöhemmin ja kuulin armotonta mähjäystä tuvasta ja mietin että miten ne voivat siellä olla. Alas tultuani tapaan kolme märkää vesispanielia ja sepposen selällään olevan ulko-oven. Vähän ihmettelin että missä ne ovat uineet, sillä ojat olivat kuivat ja koirista tippuva vesi ei ollut mutaista. Järvelle ne eivät ennen olleet kotipihalta lähteneet. No illemmalla sitten tapasin naapurimme ja hän ohimennen kysyi, että olivatko koirat märkiä tänään. Vastasin myöntävästi ja kerroin mitä asiasta tiesin. No tarinan arvoitus selvisi ja vaikka kukaan ei ollutkaan silminnäkijänä, näin koko episodin tuona hetkenä silmieni edessä. Naapurit olivat myös olleet päiväunilla ja hieman ihmettelivät että heidän koiransa oli jossain vaiheessa vähän haukahdellut. No herättyään ja pihalle mentyään naapurit totesivat varsinaisten lintukoirien käyneen pihalla, sillä heidän keinotekoisessa kalalammikossa (syvyys n. 40 cm) uiskennelleet kolme houkutuslintua olivat kadonneet. Tarkemman etsinnän tuloksena yksi löytyi pohjasta hukkuneena, yksi autotallin takaa myös 'hieman' siipeensä saaneen ja kolmas puoliksi haudattuna nurmikolta. Voitte uskoa, että koiranomistajana minua hieman nolotti, mutta kun pääsin kertomaan tätä muille, niin naurusta ei meinannut tulla loppua. No naapurit löysivät uudet linnut lammestaan seuraavana viikonloppuna kun maalle ajelivat ja naapurisopu on säilynyt jatkossakin.
Alma on kova hautaamaan luita ja sen muisti piilopaikkojen suhteen on ällistyttävä. Vakiopaikkoja on noin kymmenen, joista se vaihtaa toiseen aarteitaan ja lisäksi matkan varrella tulee koko ajan uusia piiloja.

Koira jota eivät aidat pitele
Asumme maalla metsän ja peltojen keskellä ja maasto on erittäin riistarikasta. Kymmenet ovat ne kerrat, kun äiti ja tytär ovat hatkassa ja sydän syrjällään niitä haemme ja odotamme kotiin. Aluksi retket olivat enintään pari tuntia, mutta aikaa myöten ne venyivät työpäivän pituisiksi ja reviiri laajeni. 'Uudisraivaajina' tontin aitaus toki oli yhtenä kohtana loputtomalla työlistalla, mutta se sai lopullisen startin sillä kerralla, kun tytöt olivat aamupissalta lähteneet taas kerran hatkaan yöllisten hajujen perään. Tuolloin nimittäin ne olivat ensin säikäyttäneet metsässä marjastajan, joka sitten huomasi niiden ajavan mökin lähistöllä reviiriään pitäneen näädän puuhun ja aikansa sitä louskutettuaan totesivat menevänsä kyläilemään kyseisellä järvemme toisella puolella olevalla kesämökillä. Rouva oli kuulemma niille sanonut hus hus kotiin siitä ja arvanette kuka älypää tehnyt työtä käskettyä ja lähti matkaan suorinta 'tietä', eli hyppäsi laiturin päästä järveen ja ui vastarannalle, missä kotitiemme kulki ja jolkotti kotiin. Toisen karkulaisen sainkin hakea sieltä laiturilta, missä se oli ottanut pitkät iltapäiväunet. Sadan aidantolpan kairaamisen ja satojen metrien verkon kiinnittämisen jälkeen aita siis lopulta valmistui vain huomataksemme, että Alma menee aidan yli kulmista tukipuista vauhtia ottaen. Kulmia on korotettu ja tällä hetkellä koiran kyseenalainen ylimenokorkeusennätys on kahdesta metristä.

Niin lapsenmielinen
Tämä sanonta kuvaa Almaa ja varsin mielissäni olen katsonut koiran roolia esikoispoikamme kanssa touhutessa. Kekseliäänä Alma toki heti osasi ottaa leikkeihin mukaan oman lempilelunsa, tennispallon ja opetti tenavan sitä hänelle tuuppaamaan heti kun lusikka pojan kädessä pysyi! Sanomattakin lienee selvää, että lapsen ja koirien lelut ovat olleet yhteiset alusta alkaen ihan molempien osapuolten toimesta. Koira osallistuu myös käsittämättömällä innolla formula-autoleikkeihin ja toimii kiitettävästi pikkuisen kiipeilytelineenä.

Näyttelyt
Alman touhuista riittäisi oikeasti kirjan verran juttua ja ehkäpä sen joskus vielä kirjoitankin. Tätä artikkelia ei kuitenkaan olisi kirjoitettu ilman koiran näyttelymenestystä ja Alma onkin ollut minulle varsinainen onnen hetkien tuoja näyttelypuolella. Se aloitti uransa olemalla viisikuisena BIS-pentu Club Show'ssa. Tuolloin en vielä tiennyt mikä kultakimpale minulla oli käsissäni, vaan hieman ihmeissäni kuuntelin ulkomaisten vieraittemme ylistystä sen lupaavuudesta. Alman ehdoton valtti aivan pikkupennusta alkaen on ollut sen vapaat ja voimakkaat liikkeet. Sitä on aina ollut ilo katsoa liikkeessä. Koira omaa myös upean turkin, joka eittämättä on tärkeä elementti rodussamme. Alma myös osaa olla näyttävä ja esiintyä kun sitä vaan huvittaa. Parhaiten tämä tulee esille ryhmäkehässä ja jo kokoomakehässä tunnen, kun koira syttyy. Jos vielä kuuluu taputuksia ja musiikkia, niin sen kanssa on todella ilo juosta kehässä. Toki kaikki koiran tuntevat tietävät myös sen riippakiven. Hmm… Almasta näet tuli 'aika' iso tyttö. Alusta alkaen olen tiedostanut, että se tulee varmasti olemaan turhan järeä joillekin tuomareille ja näin on myös käynyt. Useimmat kerrat olen saanut sen kanssa kuitenkin nauttia niistä upeista hetkistä kuin pienoisista pettymyksistä. Koiran kanssa on kyllä koluttu koti- ja ulkomaita kiitettävästi ja tuliaisina on liuta titteleitä. Näyttelyttäminen on minulle harrastus ja vaikka kehään mennäänkin tosissaan, niin kovin tosissaan en näitä seurapiiritapahtumia kuitenkaan ota. Kotimatka on aina ollut ihan yhtä pitkä tai lyhyt tuliaisista riippumatta. Tosin yksi ainoa kerta täytyy sanoa, että on harmittanut. Milanon maailmannäyttelyssä tuomarimuutos osui meillekin ja tuomaroinnissa kävi niin, että Alma hävisi nartut juniorille. No ei hätiä, sillä juniori ei saisi ottaa Cacibia. Päivä kului ja arvostelut saatiin vasta kun kaikki koirat oli arvosteltu. Ja niinhän siinä sitten oli käynyt, että tuomari oli pidättänyt Almalta Cacibin. Eli tässä kyseisessä näyttelyssä se tarkoitti Maailmanvoittajan arvoa. Sinä hetkenä tuntui kyllä vähän isompi kirpaisu täytyy myöntää. Vuosi 2001 oli Almalle siis täyspotti Vuoden Vesispanielikisaa ajatellen ja kisa oli tiukka loppumetreille asti. Kahtena edellisenä vuonna se on ollut toinen ja kolmas. Tärkeitä näyttelyitä Club Show'n lisäksi olivat Lappeenrannan kv-näyttely, jossa makean ROPin lisäksi tuli vielä erikoistuomarilta ryhmävoitto. Lisäksi pisteitä toivat rotujärjestön näyttelyn ROP ja pari ryhmäsijoitusta, sekä Voittajan VSP. Kauniit kiitokset kaikille meitä kannustaneille ja muistaneille.

Seidi Linnavuori

Artikkeli on julkaistu Irlanninvesispanielit ry:n jäsenlehden KURATASSUn numerossa 1/2002