Suppea elämäntarinani

 

 

Synnyin Iisalmessa juhannuspäivänä 1945 siniristilippujen liehuessa ja auringon paistaessa.

Isäni oli pankkimies, pankin haarakonttorin esimies, kuten hän itse asiansa ilmaisi, vaatimaton kun oli. Hän oli syntynyt Viipurissa, josta löysi äitinikin. Matka kulki Porin ja Iisalmen kautta Kuopioon, jossa vietin nuoruusvuoteni. Muistan aina sen, kun olin saada selkääni vääntäessäni savon murretta. Kuuntelin mummojen puhetta kadulla. Se tuntui kivalta ja niinpä menin kotiin ja otin tiukan asennon sanoen: "Aato tulloo, määttäkö työ Rutakolle". Minä määräsin suunnan ja äiti vauhdin. Isä oli myös armeijassa ollessaan viestiupseeri. Hän rakenteli itselleen ja minulle valoilla toimivat sähkötyslaitteet, joilla sitten yritimme saada itsemme ymmärretyiksi. Muuten laitteet olivat siistit ja toimivat, mutta sahanterästä muotoiltu avain kookkaine nuppeineen oli lievästi sanottuna "kolho". 


Jawa hurmaa...

Armeija kutsui palvelukseensa vuonna 1965. Kouvola oli niin minun, kuin monen muunkin päämääränä jyskytellessämme kohti 3. erillisen viestikomppanian kasarmia. Siellä opin vihdoinkin sähköttämään, ja koska minulla oli hieman "pohjia" jouduin, tai pääsin vanhempien viestimiesten mukaan. Arvaahan kuka sai kaikki masien inhoamat työt hoitaakseen. Muistan vieläkin sen ensimmäisen "hikiqson" jonka sain hoitaakseni Pahkajärven radioparakissa pimeänä syksy-yönä. Radio oli muistaakseni Bertta, jonka vastaanottimen taajuutta säätelin. Sieltä kuului oman asemani kutsu muutaman kerran, enkä osannut muuta tehdä kun lähettää odota-merkin, di-daa-di-di-di. Sitten herättelemään vanhempaa viestimiestä työtehtäviin. Ja hiki virtasi. No intti päättyi sitten joksikin aikaa. Sain muistolahjaksi herätyskellon, jonka takana oli kaiverrettuna teksti: Parhaalle sähköttäjälle. Kello on vieläkin tallessa, tosin vieteri on aikojen saatossa mennyt poikki.


Kello, jonka sain 3ErVK:sta.

Kesän 1966 viettelin ohi-on -tunnelmissa. Sitten putosi postiluukusta kolahtaen lattialle kirjekuori, jossa kerrottiin allekirjoittaneen päässeen kansainväliselle radiosähköttäjäkurssille Helsingin Lauttasaareen. Kurssi kesti kahdeksan kuukautta, jonka aikana yritimme painaa mieleemme uudet sähkötysmerkit, radio- ja sähkötekniikkaa, englannin kieltä, laivojen eri osat merimies-slangiksi, meri-maantietoa ja muita hyödyllisiä tai hyödyttömiä tietoja. Sitten toukokuussa menimme yhdessä Heikki Penttisen kanssa Finnlinesin konttorille kyselemään töitä - ja heti tärppäsi. 


Sähköttäjän pätevyyskirja.

Sain laivapaikan 18.5.1967 Kotkasta lähtevään Finnalpino-nimiseen alukseen. Saavuttuani laivalle, tuli joku kaveri laittamaan koijaani (sänkyäni) kuntoon ja utelemaan, olenko ollut aikaisemmin skönellä (merellä). Minä kääntelin ja vääntelin itseäni ja käsiäni, mutta oli sitten oikeastaan pakko väkinäisesti todeta, että maakrapuhan minä olin. Kaverin naamavärkki vääntyi ilkeään irvistykseen hänen vastatessaan: Sitä saattaa tulla vähän merikipeäksi alussa. Ja kertoi, miten hän oli taistellut vatsassa pyörivää tunnetta vastaan ensi reissulla. Luulen että olin melko kalpea, varsinkin kun tuuli yltyi 7-8 bf koko ajan nostaen vaahtopäitä pelokkaan kipinän näköalaan. Vanha sähköttäjävitsi kertoo, kuinka kipinä juttelee merikipeän ja ylen antavan matkustajan kanssa. "Ei se ihme, että herralla on huono olo, kun on noin paljon oksennusta vatsassa!"

  Finnalpino Norrsundetissa 

Katselin silmät pyöreinä lähtötoimia siirtyen lopuksi omaan kyökkiini, jonka oveen oli kiinnitetty kilpi: Radio-room. Ehkä hieman vapisevin käsin virittelin laitteet kuntoon, siinä ei ollut mitään vaikeuksia. Sitten TR:ää (aluksen tilatieto) antamaan Kotkaradiolle. Sekin onnistui - tämähän on helppoa.

Laiva keinui ja vapisi noustessaan aallon pohjasta takaisin ylös. Sitten se rullasi niin, ettei ilman tukea ollut lainkaan mahdollista pysyä pystyssä. Portaikossa tuntui ylösmeno jonakin hetkenä siltä, ettei matka etene ollenkaan - toisena hetkenä taas raput pakenivat alta niin, että monta porrasta meni kerralla. Päässäni suhisi ja vinkui, mutta meritauti - siihen en sairastunut koko seilausaikanani.


Merimieskirjan sivu

Ulosviennit eli laivaostokset olivat ällistyttävän halpoja. Jaloviinapullo, jonka hinta oli Alkon liikkeessä Suomessa useamman kympin, maksoi laivakauppiaalta 1,75. Siis yksi markka 75 penniä. Tosin Johnny Walker whisky maksoi laivassa hiukan yli seitsemän markkaa, mutta toki oli aineissakin eroa. Ryyppääminen ei olisi ollut kustannuskysymys.

Niin meni koko merimatka Suomesta Norrsundetin kautta Italiaan. Tutuksi tulivat Englannin kanaali, Biskajan ja Lionsin lahdet, Gibraltarin salmi ja muut erikoisuudet. Casablancasta lähtiessämme teki kone, kuten säännöllisesti monta kertaa aikaisemminkin, lakon. Tuulta ei ollut nimeksikään, mutta maininki valtava. Laiva tietenkin kääntyi poikittain maininkiin nähden ja aloitti valtavan keinumisen. Olin työpaikallani radiohytissä ja huomatessani keinumisen olevan todella rajua, panin virrat päälle lähettimeen ja vastaanottimeen. Tuskin olin tämän tehnyt kuulin venekannelta hirveää jyskytystä, kuin olisi suurella lekalla lyöty seiniä kasaan. Vähän aikaa kuunneltuani menin katsomaan, että kuka noin kovasti koputti. Venekannella oli skyletti (valoarkku), josta aukeni näkymä konehuoneeseen. Aluksen kapteeni ja perämies seisoivat skyletin ääressä hammasta purren ja konehuoneeseen katsoen. Konehuoneessa oli päässyt irti vinssi, joka oli tuettuna molempiin kylkiin kiinnitetyillä kiskoilla. Vinssin jarru oli mennyt epäkuntoon ja laite alkoi jyskyttämään puolelta toiselle hirveää meteliä pitäen ja uhaten tehdä reiän runkoon.  Asia selvitettiin skyletin kautta tuodulla köydellä, jonka avulla vintturi kiinnitettiin toiseen reunaan kiinni. Konemiehet saivat viimein masiinan käyntiin, laiva käännettiin ja matka jatkui. Palattuani radiohyttiin kohtasi minua yllätys; olin unohtanut kannelle rynnätessäni varmistaa tavaroiden paikoillaan pysymisen. Kova keinuminen oli kaatanut kaapeista lähes kaikki kansiot ja mapit keskelle "turkkia" eli lattiaa, ja sitten kaiken päälle kumonnut vielä tuolini (jonka senkin olin unohtanut kiinnittää) koko kasan päälle ylösalaisin. Hytti oli kuin tavallista tehokkaamman tullitarkastuksen jäljiltä.

Arvoisa lukijani, haluan vielä kertoa erään episodin, joka tapahtui samassa Finnalpino laivassa matkalla Suomen suuntaan Atlantin valtamerellä. Kuuntelin Helsinkiradion tfc-listaa, siis luetteloa laivoista joille Helsingillä oli liikennettä. Siellä kuului OGER, joka oli radiokutsumme. Ilmoittauduin OFJ:lle eli Helsinkiin, josta sain tietää meille olevan sanoman. Otin sähkötyksellä vastaan kirjain kerrallaan: "Radiosähköttäjä, ilmoittakaa pikaisesti voitteko olla läsnä omissa häissänne juhannusaattona Kuopiossa, Puijon majalla." Allekirjoituksena oli Finnlines. Toisessa päässä Helsingissä oli kurssikaverini Olli Rissanen, joka onnitteli ensimmäisenä. Homma meni sikäli mäkeen, että emme ehtineet Suomeen määräaikana. Laivan piti vielä mennä Tanskaan Alborgiin, ja purkaa siellä lastista fosfaattia Tanskan pelloille. Niinpä aviosäätyyn meno ajoittui 2.7.1967. Siispä 2.7. juhlallisuuksien jälkeen appiukkoni lastasi nuoren parin veneeseen, ja jätti meidät viikoksi autiolle Kallaveden saarelle. Vei kehvetti vielä veneenkin pois, aikamoinen honeymoon.


Iltapäiväkahvit pikinokan siivellä. 
Vas. II perämies Isomeri, salonkityttö "ville" ja kapteeni Sakari Pihlanto.

Toinenkin pieni tapaus muistuu mieleeni. Laiva oli muistaakseni Castor, sellainen pienehkö musta, myös pikinokaksi kutsuttu alus. Samaan sarjaan kuuluivat myös sisaralukset Oihonna ja Baltic, joissa molemmissa olin myös palveluksessa. Pikinokan föri "keula" ja ahteri "perä" olivat samanlaisia - siis molemmat suippenivat ulospäin ja muodostivat terävän kulman. Tämä oli ilmeisesti laivan koon lisäksi syy siihen, että keinuminen ja rullaus olivat poikkeuksellisen voimakkaita.

 "Pikinokka" 

 Olimme juuri tulossa Rotterdamista Pohjanmerellä ja myrsky iski kesken kaiken purtiloomme. Tulo oli melkoisen kuoppaista ja heilutti aika lailla. Vaimokin oli mukana sillä reissulla; saipahan kokea merimieselämän ilot ja surut samalla kertaa. Kippari saapui illalla radiohyttiin, ja käski lähettämään sähkeen, jossa ilmoitimme tulevamme Kielin kanavaan. Hän oli aikaisemmin suunnitellut kiertää Tanskan niemen Skagerakin ja Kattekatin kautta. Ei tämmöistä rynkytystä kukaan kestä, sanoi hän vielä lähtiessään. Minä aloin työskentelemään, viritin lähettimen ja etsin vastaanottimesta Nordeichradion (DAN) taajuuden. Silloin havaitsin erään työskentelyä haittaavan seikan. Tuoli, jota ei voinut kiinnittää lattiaan, ei pysynyt paikoillaan. No, vasemmalla kädellä kiinni pöydänreunasta ja oikea sähkötysavaimeen. Tuskin olin ehtinyt naputella ensimmäiset merkkini, kun otteeni pöydästä irtosi. Radiohytti oli tässä laivassa pitkänomainen, lähettimet toisessa päässä ja vastaanottimet sähkötysavaimineen toisessa. Sinne lähetinpäähän rymistelin tuolineni. Mutta ei huolta, mikä menee kerran ylös tulee myös varmasti alas. Siispä odotin, että alus kallistuisi toiseen suuntaan, ja niinpä pääsin takaisin töitä jatkamaan. Temppu uusiutui muutaman kerran, ennen kuin sain sanomani lähetettyä. 

Pikinokan radioasema.
Vasemmalla puhelunliitäntälaite ja sen alla UTC-kello. Pöydällä vasemmalla kampikäyttöinen laskukone eli "snurra". Kipinän piti myös hoitaa koko laivan palkkalaskenta. Edelleen pöydällä oli varavastaanotin,  seinällä varalähetin sekä oikealla päälähetin. Pöydän alla on muuttajakone. Kameran puoleisella seinällä näkymättömissä ovat hätämerkkivastaanotin eli auto-alarm, päävastaanotin, VHF-radio ja antennien valintakytkin.

Toki merielämässä oli romantiikkaakin. Muistan elävästi sen kesäillan Loviisan Valkon satamassa. Istuskelimme ryhmässä peräkannella laskevan auringon loisteessa ja kuuntelimme hanurin soittoa. Ohjelmistossa oli vanhoja valsseja ja tangoja - tietysti merimiesaiheisia. Silloin elämä tuntui kivalta. 


"Kipinä"  työskentelemässä.

Tänä päivänä ei laivasähköttäjiä enää ole, eräs aikakausi suomalaisen merenkulun – taitaapa olla maailman merenkulun - historiassa on päättynyt.

Niinpä vaimoni sanoi eräänä päivänä, että ei enää tyttöä joka satamassa, se on loppu nyt. En ehtinyt edes sanoa, että emme me joka satamassa käykään, vaan täytyi alkaa suunnitella maihin jäämistä. 

Siirryin värvätyksi armeijaan Pohjois-Karjalaan vuonna 1968. Nauratti, tai oikeastaan itketti  saadessani ensimmäisen palkkani. Merillä sain yhdessä kuukaudessa saman, mitä tienasin armeijan leivissä neljä kuukautta. Aloitin elämäni oudoimman jakson - seitsemän vuotta radioaseman hoitajana. Tuohon jaksoon mahtui monennäköistä asiaa.


Härnätty Puhakka.

Meillä oli joka kevät ja syksy kuntokoe, jota varten piti harjoitella viikottain ankarasti liikkumalla joka keskiviikko hiki hatussa kävellen, juosten, hiihtäen tai muuten itseään kiusaten. Kuntokoe käsitti joka syksy 25 km:n marssin ja keväisin 30 km:n hiihdon. Koska liikkuminen oli minulle vaikeaa - erityisesti silloin jos piti liikkua käskyn mukaan - kuten armeijassa ainakin silloin oli tapana. Kun se 30 km oli edessä, olin ensimmäistä kertaa suksilla sinä talvena. Siis ylämäkiä en jaksanut nousta, enkä alamäkiä uskaltanut laskea, muuten kuin laskeutumalla vapaaehtoisesti takamuksilleni.

Aloitin Pohjois-Karjalassa radioamatööritoimintani. Suoritin ensimmäisen amatöörilupani vuonna 1969 ja sain asematunnuksen OH7TD, kavereiden kesken vain Tede. Olin siis ensin ammattilainen ja vasta sitten amatööri. Myöhemmin pätevöidyin avustavaan tutkijakuntaan ja ryhdyin ottamaan vastaan tutkintosuorituksia. Suoritin vielä 1968 insinööri Ahdille Helsingissä kansainvälisen I luokan radiosähköttäjän tutkinnon.

Poikamme Jari syntyi 1970. Hänen lapsuuttaan varjosti lukuisien hoitopaikkojen määrä. Mutta kunnollinen mies Jarista tuli. Tuli niinkin hyvä mies, että isän täytyy nykyisin kysyä tuon tuostakin neuvoa suureen tyhmyyteensä.


Isä, poika ja pullo 1972.

Asuimme Joensuussa mm. valtion asuntotalossa Kirkkokadulla. Samalle tontille rakennettiin vielä toinenkin talo. Koska maaperä oli vesijättömaata, juntattiin pitkiä paaluja rakennuksen perustaksi.  Oli se jytkettä ja jytinää, mutta uusi talo oli myös hyödyllinen; sain sen katolle antennin kiinnityspisteen. Lanka ylös, ja workkimaan. Seuraavaksi soi ovikello. Sotilaspiirin komentaja, eversti Ekberg tuli kyselemään, josko olisin työskentelemässä. Olinhan minä, ja käytyäni tutustumassa tilanteeseen everstin luona, totesin pitkät kaiutinkaapelit ilman suojauksia.  Asia tuli kuntoon parilla ferriittisauvalla. Tuolloin elettiin vielä sähkötys/AM-aikaa, joten jytinä komentajan bassokaiuttimistä toi varmaan mieleen tykistökeskityksen.


Lehtikuva radioamatööritutkinnosta. Allekirjoittanut painelee
avainta ja toiset vastaanottaa.

Koitti vuosi 1975. Kuopiossa - kotikaupungissani - avautui poliisiradiossa esimiehen paikka. En ollut erityisen kiinnostunut siitä, koska tunsimme asettuneemme tuohon Pohjois-Karjalaiseen kaupunkiin. Lähetin kuitenkin ympäristön painostuksesta hakemukseni viimeisenä päivänä. Meni pari päivää ja puhelin soi. Sisäministeriön toimistoinsinööri soitti ja halusi kysellä lisää. Asia ratkesi silloin, kun kerroin olleeni kouluttajana radioamatöörikurssilla. Jotain hyötyä tuosta amatööriydestäkin oli. Samalla paukahti eläkeikään 13 vuotta lisää...


Joukko sähkötysavaimia. Ylhäällä vas. Vibroplex automaatti ja raskas malli sekalainen.
Alempana Bencher, mod. sekalainen mutta hyvä, Swedish key, Vibroplex puoliautomaatti ja 
malli SA, VRFK-radiosta. Vibron puoliautomaatti oli mukanani laivatouhuissa. Muuten mukava,
mutta huono merenkäynnissä - puntti pyrki väpättämään omia aikojaan. 

Muutimme siis Kuopioon. Tunsin heti kaupunkiin tultuamme meidän saapuneemme tuttuun paikkaan, jossa meitä oli odotettu. Poliisiradion parhaat ajat olivat jo ohi, mutta tekemistä riitti vielä; radiohuoltoa, lyhytaaltoaseman päivystystä, omia kursseja ja poliisihenkilökunnan koulutusta. Työtoverit olivat mallikelpoisia ja erinomaisella työmoraalilla varustettuja.

Elimme tukevasti 40 MHz:n aikaa omin nokkinemme. Ei ollut Soneraa, Erillisverkkoja tai muita vastaavia sotkemassa, vaan voimme tehdä hommaa melko vapaasti. Tullessani taloon olimme Liikkuvan poliisin alaisuudessa, josta sitten siirryimme ilman hankaluuksia paikallispoliisiin, eli Kuopion poliisilaitokseen. Putkikäyttöisiä tuki- ja liikkuvia asemia korjailtiin yritettiin pitää kunnossa. Aikamoinen temppu sikäli, kun käytettävissä ei ollut lainkaan varalaitteita. Lisäksi allekirjoittaneen piti huoltaa kauko-ohjatut lyhytaaltoradiot, joita oli erikseen sähkötys- ja puhekäyttöön.

Vuonna 1979 tuli perheessämme lisäys. Iltatähti, tyttäremme Annika syntyi. Tuona aikana vaimoni suoritti ajokorttikokeen. Olimme ensikertaa yhdessä ajelulla ja piti suorittaa peruutus lämmitystolpan viereen. Jännitin aikalailla peruutuksen onnistumista, mutta temppu onnistui taitavasti. Ryhdyin tästä kehumaan ja sanoin vaimolle, että kyllä kiersit hienosta tuon tolpan. - Jaa... minkä tolpan??, oli vastaus.

      

Osa poliisiradion päivystyspöytää jonkin kokeilun aikana. Pöydällä vasemmalla HF-vastaanotin Racal RA17L, sen yläpuolella sähkötysvastaanottimen käyttölaite. Oikealla edelleen autom. sähkötysavain Golden-Key ja SSB tranceiverin käyttölaite. Pöydällä jotain, joka liittyy RTTY-kokeiluihin, mm. VIC-20 tietämyskone.

Sitten tuli POVI, poliisin viestiverkko. Monimutkainen, paljon nappuloita ja painikkeita sisältävät käyttöpaikat, ja täysin uusi tekniikka. Pääsin POVI-verkon kouluttajaksi, ja tätä silmälläpitäen allekirjoittanut komennettiin poliisiopistolla pidettävälle kouluttajakurssille. Itse kurssista en muista paljonkaan muuta, kuin että eräs naiskouluttaja istuutui pulpetilleni. Tunsin vaihtavani väriä nopeaan tahtiin - kai se oli tarkoituskin.

POVI-koulutusta vedettiin ympäri valtakuntaa 1980-luvun alussa ja hotellielämä tuli tutuksi.


Povi-käsiradioita huoltoon menossa.

Tuli sitten aika, jolloin allekirjoittanut kutsuttiin armeijan leipiin kertaamaan saatua koulutusta. Olin innokas lähtemään harjoituksiin, sillä se oli viestitoimintaa käsittelevä. Eräs reserviläinen oli tuonut mukanaan aidon Jeepin, jolla me autottomat voimme leikkiä olevamme autollisia.

Lisäksi tutustuimme armeijan silloisiin kalustovaihtoehtoihin. Huomaa savuketta polttava Leninin rintapatsas pöydällä olevan laitteen päällä. Ei muuten ollut minun eikä armeijan. Ja sitten - kauluslaattojen väri on täysin väärä. 

 Näin meni kahden viikon kertausharjoitus. Palattuani takaisin siviiliin otti apulaispoliisipäällikkö minuun yhteyttä ja lausui nuo kuolemattomat sanansa: "Anna poika nyt olla viimeinen kerta, kun pyrkimällä pyrit sotimaan!" Pitihän se uskoa, kun oikein rintaäänellä sanottiin.

Suunnilleen samoihin aikoihin 1988, allekirjoittanut sai työpöydälleen ensimmäisen mikrotietokoneen, Dava-10. Virkanimikkeeni muuttui enemmän atk-henkiseksi ja koko ryhmäämme ryhdyttiin kutsumaan tietoliikenneyksiköksi. Petteri Järvisen oppikirjan ja kollegani Juhani Tikkasen opastuksella tutustuin DOS:n saloihin. DOS:n  jälkeen tulivat Windowsit 3.0, 3.1, 3.11, 95, NT yms.


 Niin vierivät vuodet, kunnes entinen elämäni päättyi keväällä 29.4.1997. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt vasemmasta korvastani sydämen lyöntien tahtiin kuuluvaa "viu-viu" ääntä. Tuona päivänä huomasin olevani tavallista sekavampi mieleltäni. Minulle tuli puhelu - joku myyntimies soitti ja alkoi kaupata tavaraansa. Vastasin tarkoituksenani selvittää, ettemme juuri tuota tuotetta juuri nyt tarvitse, mutta suuni puhui aivan kummallisia asioita. Minun täytyi lopulta lyödä luuri koukkuun. Sen jälkeen en vastannut puhelimeen. Keräsin työtoverini yhteen, ja menimme yhdessä pullakahville, sillä tiesin toki, mistä oli kysymys ja ajattelin tarjota pojille kahvit viimeisenä työpäivänäni. Minulla oli juuri tuona päivänä varattu työterveyslääkärille aika iltapäivällä klo  15.00. Odottelin rauhassa odotustilassa, kunnes lääkäri kutsui minut sisään. Siinä vaiheessa en osannut enää puhua, joten esitin asiani "viittomakielellä". Huomasin vakavasta tilanteesta huolimatta ehkä hieman huvittuneena, kuinka lääkärin tukka nousi pystyyn. Siinä samassa hän hälytti sairasauton ynnä yhden hoitajan seuraamaan minua paikalla, jos vaikka sattuisin kuukahtamaan. 

Sairaalassa todettiin allekirjoittaneella aivoinfarkti, jota ei saatu yrityksistä huolimatta liuotettua pois haittaamasta verenkiertoa. Kaikkein rankin hetki oli se, kun tyttäreni läsnä ollessa minun piti sanoa vaimoni vaatimuksesta Annikan nimi. En osannut! 

Seurasi vuoden sairasloma, jonka aikana sain kokea puheterapiat ynnä muut hienoudet. Tuon vuoden aikana putosin muuten töitten osalta pois kelkasta; atk-sovelluksia uusittiin, käyttöjärjestelmiä vaihdettiin jne.

Päätin kuitenkin pyrkiä takaisin töihin ja pääsin kahden kuukauden työharjoitteluun. Siinä minut todettiin riittävän terveeksi palatakseni takaisin entiseen virkaani. Paluu ei kuitenkaan ollut oikeaan osunut toimenpide, sillä muuttuneet olosuhteet pitkän sairaslomani aikana tekivät työskentelyni hitaaksi ja vaivalloiseksi. Niinpä anoin eroa ja eläkettä, jonka valtiokonttori myönsi allekirjoittaneelle 1.9.2002. 

Nyt harjoitellaan eläkkeellä olemista. Käydään poliisiveteraanien kokouksissa, joissa kysellään onko se ja se vielä hengissä, ja jos on niin miksi? 

Nuoruus on se aika elämää, jonka huomaa, kun se on jo takanapäin. Mutta ehkäpä tässä vielä joskus...

 

 

Seppo Puhakka OH7TD silent key / in memoriam
Seppo menehtyi pitkällisen sairauden jälkeen Kuopiossa 8.3.2012. Hän jatkoi loppuun asti rakkaiden harrastustensa parissa aina kun mahdollista. Seppo oli tiiviisti yhteydessä ystäviinsä ja oli aktiivisesti mukana paikallisen eläkeläisyhdistyksen toiminnassa. Kaikkein tärkeimpänä Sepolle oli kuitenkin oman ja lasten perheen hyvinvointi ja arjessa mukana eläminen.