Sir Ascot Isovillakoirat - Standard Poodles

Pikku, minä ja TOKO

Pikku ja minä joskus silloin...”Pikku”, musta isovillakoirauros SF TVA&MVA Marmaloo Boy George, oli neljäs koirani. Olin opettanut aiemmille koirilleni kaikenlaista ja harrastanut niiden kanssa mm. ulkomuotopuolta. Koirani ovat kuitenkin aina olleet minulle ennen kaikkea rakastettuja perheenjäseniä. Tottelevaisuudessa en ollut aiempien koirieni kanssa kilpaillut. Olin kuitenkin nähnyt mustan isovillakoirauroksen SF MVA&TVA Hakametsän Amorin ”Pirren” tekevän tottelevaisuusliikkeitä.

”Tuollaisen koiran minäkin joskus haluan”, ajattelin silloin.

Kun Pikku oli pentu, naapurissani asui koiriaan kouluttanut Aija Hurmerinta. Vaikka elimme vasta vuotta 1987, Aija sovelsi jo koulutuksessaan menetelmiä, joiden käyttö yleistyi ainakin Suomessa vasta myöhemmin. Toisaalta emme pitäneet koiraa pelkkänä viettiensä varassa toimivana koneenakaan, mikä tuntui olevan joidenkin kouluttajien käsitys.

Aija ei varmaankaan tiennyt, mihin päänsä pisti kun ehdotti, että tekisin Pikkusta TOKO-koiran. Vastaukseni oli varmaan jotain: ”Joo ihan kiva. Voisin vaikka opettaa Pikkulle alokasluokan liikkeitä. Kunhan Pikku tulee riittävän vanhaksi menemme sitten johonkin koirankoulutusryhmään. Niin ja TOKO-säännöt pitää varmaan hankkia”. ”Ei, ei”, vastasi Aija, ”Aloitatte harjoittelun nyt ja tähtäätte heti voittajaluokkaan”. ”Mutta hyvänen aika Pikkuhan on vasta 12 viikkoa vanha”. ”Niinpä. Hyvä aika aloittaa valmistautuminen TOKO-kehiin”, tokaisi Aija.

Käytin varmaan koulutuksesta puhumiseen Aijan kanssa moninkertaisesti sen ajan kuin, mitä käytin varsinaiseen harjoitteluun. Pyrkimyksenämme oli välttää virheiden tekemistä ja ratkaista ongelmat ennen kuin ne itse asiassa vielä ongelmia olivatkaan. Kävin muutaman kerran katsomassa TOKO-kokeita, jotta pääsin paremmin selville siitä, mitä koiran tulisi kokeessa tehdä. Siellä minulle tuli selväksi, että halusin iloisen TOKO-koiran. Pää ja häntä riipuksissa tehdyissä TOKO-suorituksissa en nähnyt mitään tavoittelemisen arvoista.

Valmistautumista kokeisiin
Santtu, Ascot ja Pikku pentunaPikku rakasti palloja”Pikku” oli ihana avoin, valoisa ja aina kaikkeen iloisesti ja positiivisesti suhtautuva koira. Harjoituksemme Pikkun pentuaikana, ja myöhemminkin, oli leikkiä: leikkiä, jota molemmat rakastimme. Pikku oli aina mukanani. Joka päivä, usein monta kertaa päivässä, leikimme ja tutustuimme yhdessä moniin asioihin. Pentuna (noin 8-9 kuukauden ikään asti) en koskaanodottanut, että Pikku olisi omatoimisesti tehnyt yhtään mitään. Annoin käskyn, laitoin Pikkun toimimaan käskyn edellyttämällä tavalla, ja sitten palkitsin Pikkun. Olin erityisen tarkka kaikessa, suorissa istumisissa yms. - heti alusta alkaen. Aluksi harjoittelimme lähinnä kotikulmilla ja lenkkipoluilla, myöhemmin hyvinkin vaihtelevissa paikoissa: ostareilla, asemilla, näyttelyssä tyhjässä kehässä, missä vain, mihin koiran kanssa pääsi ja missä oli paljon häiriötekijöitä.

TOKO:on harjoittelua ei mielestäni tule pitää arkielämästä irrallisena asiana vaan itse asiassa kaikki jokapäiväisessä elämässä tukee tai romuttaa varsinaista koulutusta. Kaiken kouluttamisen ja opettamisen perusta on se, mitä kutsun kotikasvatukseksi. Kotikasvatuksen perusperiaate on esim. johdonmukaisuus ja oikeudenmukaisuus. Jos en voi olla ehdottoman varma siitä, että pystyn kiellon tai käskyn viemään myös käytännössä läpi, en sitten asiaa kielläkään tai pyydä koiraa tekemään jotain. Usein on esim. turhaa kutsua pentua luokse kesken koiraleikin. Näin vain menettää arvovaltaansa, kun koira ei kuitenkaan tottele.

Kasvatusperiaatteita
Koska vaadin koulutuksessa ehdotonta ja välitöntä tottelemista, arkielämässä Pikku vaikutti vallattomalta ehkäpä jonkun mielestä jopa kurittomalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö Pikku esim. olisi pennusta lähtien antanut tehdä kaikkia hoitotoimenpiteitä mukisematta. En vain pyytänyt Pikkua tekemään mitään, ellen ollut varma siitä, että Pikku todella tottelee. Villakoira on älykäs koira. Kuten kuuluisa jo edesmennyt kasvattaja Jean Lyle totesi: ”kovat otteet ovat loukkaus villakoiran älykkyydelle ja tekevät koirasta vain epäluuloisen ja epäluotettavan”. Jean Lylen näkemys oli se, että isovillakoiran tulisi kilpailla samassa näyttelyssä sekä TOKO:ssa että ulkomuotopuolella. Lähes kaikkien nykyisten isovillakoirien perimästä n. 50% perustuu Jean Lylen Wycliffe koiriin.

Harjoittelu etenee
Pikku SVK:n TOKO-mestari voittajaluokastaKun Pikku oli 8-9 kuukautta vanha, päätimme, että silloin oli sopiva aika alkaa vaatia, että Pikkun olisi toteltava käskyjä omatoimisesti. Hämmästyin, kun Pikku muitta mutkitta tottelikin käskyjä ilman minkäänlaista vaatimistakin. Olin opettanut Pikkun tottelemaan käskyjä, en tekemään jotain liikesarjoja, mikä vielä tuohon aikaan oli varmaan aika yleistä. Jo alle vuoden ikäisenä Pikku osasi jo monia voittajaluokan liikkeisiin tarvittavista palasista.
Kävin muutaman kerran varsinaisissa koirankoulutuksissa. Suurin osa koulutuksista sisälsi kuitenkin mm. loputonta ympyrässä seuraamista. Tällainen seurauttamimen olisi kuitenkin vienyt Pikkun seuraamisesta täsmällisyyttä ja ollut muutenkin kuolettavan tylsää – meille molemmille. Joitain erinomaisia harjoituksia järjestettiin tosin jo tuohon aikaan. Lähinnä kävin kuitenkin koulutuksissa harjoittelemassa paikallaanoloa koiraryhmässä.
Perustimme oman TOKO-harjoitusryhmän muutamien palveluskoiraharrastajien kanssa. Hyvin puudeli sopi dobermannien joukkoon. Kävimme yhdessä autotallissa harjoittelemassa noin kerran pari viikossa.
Eräässä asiassa villakoirani joukosta kuitenkin erottui. En mitenkään pystynyt harjoittelemaan, ”hiomaan”, Pikkun kanssa asiaa samalla tavalla kuin mitä dobermannin kanssa yleensä pystyi. ”Pikkun” kanssa harjoitukset tuli olla hyvin vaihtelevia. ”Pikku” oppi kaiken hyvin nopeasti: myös tekemään asiat väärin, jos ei ollut tarkkana.

Ensimmäiset TOKO-kokeemme
Järkytyin, kun Aija ehdotti, että porukkamme lähtisi tammikuussa Haminan näyttelyn 88 yhteydessä järjestettävään TOKO-kokeeseen. ”Hyvänen aika emmehän me vielä alokasluokan liikkeitä osata. Pikkuhan on juuri täyttänyt vuoden!”, parkaisin. ”No sittenhän saatte ainakin kokeissa selville, mitä osaatte”, Aija sanoi.

No ilmoitin Pikkun sitten Haminan näyttelyyn. Molempina päivinä TOKO:on ja sunnuntaiksi ilmoitin Pikkun myös ulkomuotoarvosteluun, Jean Lylen toiveet samassa näyttelyssä sekä TOKO:ssa että ulkomuotopuolella kilpailevasta villakoirasta mielessäni.

Haminassa paikallaanolo meni hienosti. Remmissä seuraamisessa oli jotain sähläystä, ja muistaakseni seisomisessakin jouduin antamaan kaksi käskyä. Nämä olivat kyllä minun mokiani. Pikku yksinkertaisesti käsitti minut väärin. Olin niin hermostunut, että esim. paikallaanolossa käteni vapisivat. Siksi pidin käsiäni yhdessä selkäni takana, jotta muut eivät olisi huomanneet hermoiluani. Pikku sen sijaan oli elementissään: räiskyvän iloinen, eikä hermoillut yhtään. Olin suorastaan tyrmistynyt, kun tulimme kehästä ALO ykkösen ja 187 pisteen kanssa ja olimme saaneet monista osasuorituksista täydet kympit.

Pikku raunioharjoituksissaSuorituksemme jälkeen pystyin katsomaan myös muita alokasluokan suorituksia. Pikkun suoritus oli kyllä kaikkein paras, vaikka silloin vasta toiseksi luokassamme tulimmekin. Seuraavana päivänä pisteitä tuli 194 (muutama piste vähennettiin siitä, kun Pikku seuraamisessa liikkeelle lähtiessämme hyppäsi muutaman kerran korkealle ilmaan) ja tällä kertaa voitimme kokeen.

Kilpailumme AVO-luokassa
Vielä samassa kuussa Turussa Pikku, siis juuri vuoden täytettyään, sai avoimen luokan ykkösen ja sijoittui muistaakseni näissä kilpailussa kovassa seurassa viidenneksi. Muutama piste vähennettiin ”liian iloisesta noudosta” ja siitä, kun luoksetulon pysähdyksessä Pikku liukui eteenpäin pitkin liukasta lattiaa.
AVO luokan hyppyäemme olleet juuri harjoitelleet. Kun lähetin Pikkun esteen yli, Pikku istui esteen taakse niin, että suorin tie luokseni ei kulkenut esteen kautta. Fiksusti Pikku kuitenkin luokseni tullessaan kiersi esteen kautta ja hyppäsi sen yli ja istui sitten viereeni. Tuomari myöhemmin sanoikin minulle huomanneensa, kuinka Pikku esteen toisella puolella selvästi mietti, miten tilanteessa tuli menetellä.

Muita harrastuksia
Pikku agilityssäSeuraavissa kilpailuissa myöhemmin keväällä Pikku sai loput tarvittavat AVO-luokan ykköset ja siirtyi sitten voittajaluokkaan. Voittajaluokkaan emme ihan saman tien voineet mennä: mm. tunnistusnouto oli harjoittelematta.

Kävimme näyttelyissä, kilpailimme agilityssä (Pikku oli myös yksi sen ajan parhaista agility-koirista Suomessa), kävimme raunioharjoituksissa ja harrastimmepa vähän jälkeäkin. Kävimme myös hyvällä menestyksellä suorittamassa palveluskoirien luonnetestinkin. Harjoittelimme tietysti myös TOKO-juttuja siinä sivussa. Tällainen sopi Pikkulle oikein hyvin, sillä Pikku kaipasi selvästi uusia haasteita eikä junnaava yksitoikkoinen harjoittelu sopinut meille lainkaan.

Kilpailumme VOI-luokassa
Seuraavaan TOKO-kokeeseen menimme vasta seuraavan vuoden alussa (Pikku oli silloin juuri täyttänyt kaksi vuotta). Ensimmäisestä kokeesta saimme vain vähän yli 200 pistettä ja 3. palkinnon. Ruutu meni varmaankin nollille ja kauko-ohjauksessakin oli muistaakseni jotain häikkää.

Parin viikon kuluttua saimme Turussa ensimmäisen VOI ykkösen (sijoitus 3.) Ruutu takkuili parissa seuraavassa kilpailussa, mutta sen jälkeen saimme peräkkäisistä kisoista ykköset ja Pikku kaikkien rotujen SM-kilpailuiden paikallaanolossa MessarissaTOKO-valiokisat voitimme. Näissä kilpailuissa kyllä kovasti jännitin, kun huomasin, että kehän laidalla meitä oli tullut katsomaan kehän sisäpuolelle collie-narttu, johon Pikku oli aiemmin ihastunut. Teimme tyylikkäästi seuraamisessa käännöksen juuri collie-neidin kohdalla, eikä Pikku suonut neitokaiselle silmäystäkään.

Ruutu oli kyllä meille ongelmallinen. En ollut opettanut Pikkua hakemaan merkkejä. Sen sijaan olin opettanut Pikkulle eteen käskyn ja suuntia. Tosiasiallisesti Pikku kuitenkin etsi kehästä rakkainta leluaan PALLOA. Pikku oli siinä touhussa usein niin innoissaan, että kun kiihkoissaan palloa etsi niin pari kertaa ruutu meni nollille siksi, että Pikku ei totellut maahanmenokäskyä. Jotta ruutu ei olisi mennyt nollille niin annoin ruudun yhteydessä maahanmenokäskyn lievästi sanoen tehostetusti. Yksikin tuomari sanoin, että oli vähällä, ettei hänkin heittäytynyt maahan, kun maahanmenokäskyni kuuli!

Arvokilpailuita
Saimme kaikkien rotujen SM-TOKO:sta ykköstuloksen ja sijoituimme kymmenen parhaan joukkoon. Ja kuten yksi kokenut kilpakumppanimme paikallaanolon piilossa sanoi: ”pelkästään siitä saa olla ylpeä, että on päässyt osallistumaan näihin kilpailuihin”. Ja ylpeä minä koirastani olinkin. Niin tavattoman ylpeä siitä ilosta, riemusta ja positiivisuudesta, minkä Pikku elämääni toi. Vaikka en kovin kilpailuhenkinen olekaan ja siksi kilpaileminen varmaankin jäi, rakastin kyllä harjoittelemista. Mutta ilman päämäärää harjoitteleminenkin jäi valitettavasti vähemmälle. Vuonna 90 osallistuimme vielä muutamiin kisoihin. Voitimme silloin villakoirakerhon TOKO-mestaruuden VOI-luokasta ja samalla koko kokeen.

Nuo ajat Pikkun kanssa olivat jotain aivan erityistä. Toivon, että voisin jonkun muun koiran kanssa kokea vielä edes häivähdyksen noista ajoista. Ehkäpä vielä joskus koulutan...saa nähdä.