TAKAISIN

Katsaus Tšetšenian ja Kaukasuksen historiaan

Tšetšeenit ja inguušit

Tšetšeenit kutsuvat itse itseään nohtšeiksi (noxçi) ja vuonna 1991 itsenäiseksi julistautunutta tasavaltaansa Itškerian tšetšeenitasavallaksi (Noxçijn Republika Içkeriy, tai ”Tšetšenia”, Noxçijçüo).[1]Nimi Tšetšen tulee Argun-joella sijaitsevista sen nimisistä tšetšeenikylistä, joissa venäläiset ensi kerran kohtasivat tšetšeenejä (esim. Tšetšen-Jurt). Itškeria merkitsee muinaisen Vainakhin maan sisäosaa, historiallisia Itškerian metsiä. Suurin osa Tšetšeniasta oli 1800-luvulle asti tiheiden pyökkimetsien peitossa; puut olivat lähes satametrisiä Kaukasian pyökkejä, joiden ympärysmitta oli usein yli 11 metriä.[2] Eteläinen ja osin itäinen Tšetšenia on ylämaata ja vuoristoa, jota Venäjä ei ole oikeastaan missään vaiheessa historiaa saanut täydellisesti hallintaansa. Ljoma Usmanovin mukaan jopa Stalinin karkotettua koko tšetšeenikansan Kazakstaniin, ylämaan vuoristoon jäi karkotuksen välttäneitä tšetšeenejä, ”kostajia”, jotka ylläpitivät vastarintaa ja ”vartioivat pyhien paikkojen sakramentteja”. Näihin kuuluvat vielä elossa olevat vanhukset ovat olleet 1990-luvulla suuresti kunnioitettuja sankareita.[3]

Tšetšeenit ja hyvin läheiset inguušit muodostavat yhdessä Vainakhin kansakunnan, johon toisinaan luetaan myös avaarit sukukansoineen. Osa heimoista on katsottu inguušeiksi ja osa tšetšeeneiksi – ero on ollut lähinnä asuinalueissa ja suhtautumisessa Venäjän miehitykseen. Inguušit, joiden asuttamat alueet eivät ole olleet samalla tavoin sissisodankäynnin avulla puolustettavissa ylivoimaa vastaan, ovat perinteisesti olleet haluttomampia vastarintaan kuin tšetšeenit. Tšetšeenit tunnettaneen meidän aikanammekin periksiantamattomuudestaan vapaustaistelussa, jota on jatkunut sporadisesti siitä asti, kun keisarillinen Venäjä ensi kerran laajentui Pohjois-Kaukasiaan 1700-luvulla. Tšetšeenejä oli ennen 1990-luvun sotia Tšetšeniassa vajaa miljoona, kenties saman verran muualla entisessä Neuvostoliitossa, ja lisäksi diasporat ennen kaikkea Turkissa (Çeçen) ja Jordaniassa (Shishani). Arviolta 60’000 tšetšeeniä elää Dagestanissa Akkin alueella, noin 50’000 Keski-Aasiassa (Kazakstanissa, Uzbekistanissa ja Kirgisistanissa).[4] Georgiassa, Pankisin laaksossa Kahetiassa, elää 5’000-20’000 tšetšeeniä, joita kutsutaan kisteiksi.

Historia ja etnografia

Tšetšeenit mainitaan armenialaisissa muinaislähteissä 600-luvulta alkaen, ja sittemmin georgialaisissa kronikoissa. Tšetšeenien oma kansalliseepos ”Illi” syntyi 1500-luvulla.[5] Ljoma Usmanov jäljittää tšetšeenien juuret aina muinaiseen Urartun kuningaskuntaan (900-600 eKr.) ja sittemmin georgialaislähteiden Džurdžuketiaan (300 eKr.) saakka. Tšetšeenit olivat keskiajalla osallisina kaukasialaisissa monarkioissa, kuten Seririn kuningaskunta (600-1000 jKr.), Alania (700-900 jKr.) ja Simsim (1100-1300 jKr.).[6]

Tšetšeenien yhteiskunta korostaa perinteisesti erittäin paljon toisaalta perinnettä, toisaalta vapaan miehen ihannetta. Molemmista kulttuuripiirteistä onkin etsitty syitä tšetšeenien ”selittämättömälle” kyvylle jatkaa vastarintaa ylivoimaista Venäjää vastaan vuosikymmenestä toiseen, aina uudelleen jaloilleen nousten. Molemmat nivoutuvat yhteen yhteisörakenteessa, joka perustuu sukukuntiin eli taipeihin (”klaaneihin”, oikeammin veljeskuntiin, koska sidokset eivät välttämättä ole sukulaisuussuhteita) ja näistä rakentuviin heimoihin (tukum). Perinteisesti heimoja on ollut yhdeksän ja taipeja 150, joista jokaisella omat perinteensä ja vanhimpainneuvostonsa. ”Vanhimmat” eivät ole välttämättä aina vanhuksia, vaikka ikä onkin yksi kunnioituksen peruste, vaan pääsääntöisesti ”viisaimpia” miehiä – tänä päivänä usein esim. koulutetuimpia, joita perhe ihailee ja kunnioittaa. Jokaisen tšetšeenin oletetaan pystyvän nimeämään sukunsa myyttisen kantaisän ja lähimmät esi-isänsä seitsemässä polvessa.[7]

Antropologit ja monet romantisoijatkin ovat kautta aikain kuvanneet tšetšeenien yhteiskuntaa ”vapaiden miesten demokratiaksi”, jossa yksilöiden välisen tasa-arvon periaate on todella pätenyt (ainakin miesten kesken, mutta ympäröiviä yhteiskuntia suuremmassa määrin myös naisiin ulotettuna). Heimoilla ei ole johtajia – ne ovat pikemminkin viiteryhmiä, jotka kertovat maantieteellisestä alkuperästä ja historiasta. Taip sen sijaan tarjoaa pääasiallisen lojaalisuuden kohteen, sosiaalisen turvaverkon sekä riitoja sovittelevan ”oikeusjärjestelmän”. Taipin kunniaa varjellaan tarvittaessa asein. Tästä tšetšeenien vähemmän romanttinen maine omankäden oikeuden ja verikostojen käyttäjinä.[8]

Tšetšeenit ovat perinteisesti olleet vuoristokansa, jonka uskonnollinen järjestelmä oli monijumalainen, muistuttaen antiikin jumaljärjestelmää. Esi-isien henkien palvonta näkyy edelleenkin mm. siinä, että tšetšeenien on kunnia-asianaan pakko haudata omaisensa perheen omalle maalle, joka on ”pyhä”. Palatessaan karkotuksesta Kazakstanista vuodesta 1956 lähtien hengissä selvinneet tšetšeenit toivat mukanaan vankileireillä ja karkotuksessa kuolleiden sukulaistensa luut, haudatakseen ne tarkalleen tiedettyihin paikkoihin kotimaassa. Venäläissotilaat ovat meneillään olevassa sodassa tehneet ruumiskaupasta tuottoisan liiketoimen tietäessään, että tšetšeenit maksavat omaistensa ruumiista tai joukkohautojen sijaintitiedoista kaiken rahan, mitä onnistuvat saamaan. Tämä auttaa osaltaan ymmärtämään myös maan ja itse omistetun maan perinteistä tärkeyttä tšetšeeneille, ja siten heidän taistelutahtoaan.[9]

Ensimmäinen Lähi-idän suurista uskonnoista, joka tavoitti tšetšeenit, oli kristinusko, joka levisi Tšetšeniaan Bysantin vaikutuksesta Georgian kautta jo 700-luvulla,[10] siis 300 vuotta ennen kuin Kiovan slaavit, ”venäläiset”, ensi kertaa tulivat tekemisiin kristinuskon kanssa ruhtinas Vladimirin aikana. Islamiin tšetšeenit kääntyivät varsin hitaasti 1300-luvulta alkaen 1700-luvulle tultaessa, kumykkien ja avaarien Dagestanista käsin sisämaahan levittämien islamilaisten suufilaisten koulukuntien vaikutuksesta.[11] Suvaitsevainen ja paikallistunut suufilainen islam kuitenkin absorboi itseensä kristillisiä ja vielä vanhempia vaikutteita, mistä syystä tšetšeenien islam on ollut sangen omaleimaista alusta asti.[12]

Tšetšeenit alkoivat 1300-1500-luvuilla asuttaa myös Kaukasuksen pohjoispuolisia alarinteitä ja tasankoja Terek-joen laaksossa. Samaan aikaan tšetšeenit myös jakautuivat nykyäänkin tunnettuihin heimoihinsa: mitšikeihin, itškereihin, auheihin, kisteihin, nazraneihin, karabulakeihin ja inguušeihin eli galgaihin.[13]

YLÄLAITAAN

Venäläisvalta

Venäjän siirtomaavalloitus ylsi Tšetšeniaan 1700-luvulla ja katkera taistelu jatkui vajaat sata vuotta aina vuoteen 1859, muridien vastarintaliikettä johtaneen Šamilin antautumiseen tsaarin joukkoja johtaneelle ruhtinas Bariatinskille, mihin Tšetšenian itsenäisyyden yleensä katsotaan päättyneen. Tämän jälkeenkin vastarinta jatkui sissisodan aaltoina ja ajoittaisina aseellisina kansannousuina sekä tsaarinajalla että neuvostoajalla. Myös tšetšeenejä pakeni huomattava määrä Turkin imperiumiin vuoden 1859 jälkeen, mutta heihin ei tuolloin kohdistunut yhtä totaalista kansanmurhaa kuin tšerkesseihin.[14]

Neuvostoajalla tšetšeenit olivat yksi kaikkein useimpien ja suurimpien vainojen kohteiksi joutuneista kansakunnista.[15] Jatkuvat yritykset venäläistää ja kollektivisoida Tšetšeniaa huipentuivat lopulta Stalinin päätökseen likvidoida koko tšetšeenikansa ja Tšetšeeni-Ingušia maana. Helmikuussa 1944 koko tšetšeeniväestö vangittiin salaisen poliisin pahamaineisen päällikön Lavrenti Berian suunnitelman mukaisesti puna-armeijan juhlapäivänä, jolloin kaikkien piti olla kylissä juhlimassa. NKVD:n joukot piirittivät kylät, ampuivat vastustelijat, raskaana olevat naiset, vanhukset ym. kuljetusta kestämättömät, ja lisäksi ympäri tasavaltaa järjestettiin raakoja joukkomurhia.[16] Vuoristokylät, aulit, roihusivat viikkoja liekeissä.[17]

Yksi tunnetuimmista joukkomurhista tapahtui Haibahin kylässä, jossa 700 kyläläistä poltettiin elävältä viljavarastoon NKVD:n kenraalien Mihail Gvišianin ja Vladimir Serovin määräyksestä. Dudajevin aikana paikalle pystytettiin yksi Tšetšenian lyhyen itsenäisyyskauden lukemattomista ”tšetšeenien holokaustin” muistomerkeistä. Gvišianin tšekisteissä oli tuolloin myös nuori tšetšeeni, joka kieltäytyi surmatöistä ja valitti NKVD:n johdolle, mistä hyvästä hänet karkotettiin vankileirille Siperiaan. Nikita Hruštšev käytti myöhemmin tämän miehen todistusta ja Haibahin joukkomurhaa todisteaineistona Beriaa ja Serovia vastaan.[18]

Väestö lastattiin karjavaunuihin ja karkotettiin Kazakstanin hyisille aroille. Yli 60 % tšetšeeneistä menehtyi joukkomurhissa, kuljetuksen aikana, keskitysleireillä ja perillä Kazakstanissa, jossa hengissä selvinneet jätettiin keskelle ei mitään ja heitä kuoli suurin joukoin nälkään, kylmään, tauteihin jne. Ukrainalainen sotahistorioitsija ja parlamentin jäsen professori Ivan Bilas kuvaili sittemmin Neuvostoliiton salaisen poliisin operaatiota, jossa karkotuksessa eläviä tšetšeenejä myrkytettiin ”humanitääriseen ruoka-apuun” kätketyillä myrkyillä, jotta erityiset kohderyhmät, kuten juuri tšetšeenit, näyttäisivät kuolevan pikemminkin nälkään, tauteihin ja uupumukseen. Bilasin esittelemä valtionarkiston dokumentti kutsui annoksia ”ravitseviksi yllätyksiksi”.[19]

 

Karkotukseen kuului ajatus koko tšetšeenien kansakunnan likvidoinnista ja hävittämisestä myös muistona, mikä toteutettiin heidän kotimaassaan polttamalla vuoristokylät, tuhoamalla kaikki tšetšeenikansan klassinen kirjallisuus, runous, arkistot ja muistomerkit, repimällä hautakivet sijoiltaan ja käyttämällä ne teiden rakentamiseen venäläisille, hävittämällä ja häpäisemällä pyhän kotimaan ja traditioiden muisto niin pitkälle kuin mahdollista. Itsenäiseksi julistautunut Tšetšenia keskittyikin ennennäkemättömällä tavalla ”muiston” vaalimiseen pystyttämällä kaikkialle muistomerkkejä ja muistolaattoja ja pyrkimällä elvyttämään kansakunnan historia, jonka Neuvostoliitto oli yrittänyt pyyhkäistä maan päältä. Tšetšeenit saivat luvan palata kotimaahansa vuoden 1956 jälkeen ja he palasivatkin, lunastaen omilla varoillaan takaisin vallatut asumuksensa niissä asuvilta venäläisiltä ja jälleenrakentaen tasavallan hämmästyttävän nopeasti. Huolimatta siitä, että tšetšeenien mainetta ei venäläisten silmissä koskaan palautettu, itse Tšetšeniassa tšetšeenien ja venäläisten keskinäiset etniset suhteet pysyivät varsin ongelmattomina.[20]

Palaajien joukossa oli myös sylivauvana Tšetšeniasta karkotettu, tuolloin 13-vuotias Džohar Dudajev, jonka ajattelulle on paluulla synnyinmaahan täytynyt olla suuri merkitys. Dudajevin yliopisto-opinnot eivät neuvostojärjestelmässä edistyneet, joten hän päätyi sotilasuralle ja vaikka etnisiltä tšetšeeneiltä oli evätty eteneminen korkeisiin asemiin ja etenkin strategisesti tärkeisiin tehtäviin, Dudajevin onnistui osseettina esiintyen kouluttautua neuvostoilmavoimain lentäjäksi, yleten everstiksi, palvellen Afganistanin sodassa monien muiden tšetšeenien tavoin neuvostomiehitystä, ja päätyen lopulta kenraalina Tarton 23. strategisen pommittajadivisioonan komentajaksi Viroon. Virossa hän kiinnostui demokratialiikehdinnästä, kansallisesta itsenäisyysliikkeestä sekä perehtyi Suomen ja Viron historiaan. Useimpien arvioiden mukaan Viron vuosilla oli ratkaiseva merkitys Dudajevin vakaumukseen, että Tšetšeniasta pitäisi tulla itsenäinen kansakunta.[21]

Karkotuksen jälkeen tšetšeenien maat oli annettu pääosin venäläisten asutettaviksi, mutta osia maasta oli liitetty myös Pohjois-Ossetiaan (Prigorodnije, inguušien perinteisesti asuttama alue) ja Dagestaniin (Akki). Jälkimmäisen alueen tšetšeenien kyliin pakkosiirrettiin dagestanilaisia lakeja, mistä syntyi myöhemmin tšetšeenien palatessa jonkin verran ongelmia Dagestanissa.[22]

Inguušit

Inguušeja on n. 230’000. Useimmat elävät Ingušiassa (eli Ingušetiassa),[23] joka erosi itsenäiseksi julistautuneesta Tšetšeniasta rauhanomaisesti vuonna 1992. Inguušien omakielinen nimi on galgai. Venäläinen nimi periytyy Angušin kylästä. Myös inguušit kääntyivät ensin kristinuskoon viimeistään 1000-luvulla. Islamiin sen sijaan ensimmäiset inguušit kääntyivät vasta 1700-luvulla ja pääosa qadiriveljeskunnan vaikutuksesta 1800-luvulla.[24]

Pohjoista Ingušiaa, Terekin ja Sunžan tasankoaluetta, ei ollut maaston vuoksi mahdollista puolustaa tehokkaasti ylivoimaa vastaan, minkä vuoksi Venäjä sai pohjoisen Ingušian hallintaansa jo 1780-luvulla, loput 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Tämän vuoksi inguušit eivät merkittävämmin osallistuneet Šamilin johtamaan vastarintataisteluun, mistä syystä inguušit myös erosivat historiallis-poliittisesti tšetšeeniveljistään, muuttaen vuorilta alangoille ja ”kesyyntyen” Venäjän imperiumin alamaisiksi. Venäjä palkitsi tämän karkottamalla inguušit Sunžan laaksosta ja asuttaen sinne Terekin kasakoita. Inguušit nousivatkin vuodesta 1860 lähtien säännöllisesti kahakoimaan kasakoita vastaan maakiistoissa.[25]

Bolševikit karkottivat puolestaan tuhansia kasakoita Ingušiasta Siperiaan. Vuosina 1921-1924 Ingušiakin kuului osana Vuoristolaistasavaltaan. Sen kukistuttua bolševikeille Ingušia sai autonomian (1924-34), kunnes Tšetšenia ja Ingušia yhdistettiin autonomiseksi neuvostotasavallaksi (1934-1944) Stalinin likvidointipäätökseen asti. Myös inguušit päätettiin hävittää ja koko kansa karkotettiin Kazakstaniin ja Kirgisistaniin, ja vuodesta 1957 alkaen he saivat palata takaisin kotimaahansa, johon oli asutettu tällä välin venäläisiä ja osseetteja. Prigorodnijen alueelle, joka oli liitetty Pohjois-Ossetiaan, ei inguušeja päästetty palaamaan, mikä johti maakiistoihin ja yhteenottoihin 1970-, 1980- ja 1990-luvuilla.[26]

Ingušian julistauduttua Tšetšeniasta erilleen ja päätettyä tyytyä toistaiseksi autonomiseen asemaan Venäjän federaation puitteissa, mitään ongelmia saati konfliktia Tšetšenian kanssa ei syntynyt. Sen sijaan Prigorodnijen alueella osseetit organisoivat inguušien vastaisia pogromeja ja hyökkäsivät Venäjän tuella jäljelle jääneitä ja alueelle muuttaneita inguušeja vastaan, karkottaen jotakuinkin kaikki Prigorodnijen inguušit pakolaisleireille Ingušiaan. Inguušien koulutetusta väestöstä suurin osa jäi tai muutti itsenäiseksi julistautuneeseen Tšetšeniaan.[27]

YLÄLAITAAN

Muridien aika ja vastarinta Pohjois-Kaukasiassa

Itsenäiseksi julistautunut Tšetšenia julkaisi postimerkkisarjassaan muinaisten linnakkeiden, vartiotornien ja vuoristomaisemien lisäksi kolmen merkkimieheksi kanonisoidun henkilön kuvat: Niistä ensimmäinen oli šeikki Mansur, toinen imaami Šamil, ja kolmas Džohar Dudajev. Tällä haluttiin kuvata kolmea historiallista vaihetta, jolloin tšetšeenit ovat käyneet vapaustaisteluaan Venäjää vastaan itsenäisenä valtiona. Venäjän siirtomaavalloitus Kaukasiassa ajoittuu 1700-1800-luvuille, jolloin Pohjois-Kaukasian muslimikansojen vastarintaa johtivat uskonnolliset soturit, muridit. Heidän terminsä ”pyhälle sodalle” oli gazavat, ja tšetšeenit listaavatkin gazavatit alkaen šeikki Mansurista aina nykyiseen sotaan.[28]

Šeikki Mansur, Elia Mansur Beg tai Mansur Ušurma (1732-1794) oli luultavasti etninen tšetšeeni ja kotoisin Aldin kylästä, vaikka muitakin versioita hänen alkuperästään on. Mansur valittiin vuonna 1785 pohjoiskaukasialaisten ensimmäiseksi imaamiksi, uskonnolliseksi johtajaksi, joka kokosi taakseen laajan ja monista Kaukasian kansoista koostuvan yhteisrintaman Venäjän siirtomaavalloitusta vastaan. Hän saarnasi melko tiukkaa islamin tulkintaa ja käännytti pakanallisia heimopäälliköitä islamiin. Mansurin joukoissa oli aluksi tšetšeenejä, avaareja, lakeja ja osseetteja, sittemmin myös kabardeja ja kumykkejä. Kärsittyään tappion venäläisjoukoille Tatartubissa (nykyisen Elhotovon lähellä) 2.11.1785, hän vetäytyi länteen tšerkessien pariin. Tšerkessit nauttivat tuolloin edelleen Turkin sulttaanin suojelusta. Mansur kokosi Tšerkessiassa uuden vastarinta-armeijan, jota johti kunnes tšerkessit yllättäen hylkäsivät Mansurin. Tämä pakeni Anapaan, pohjoiseen Tšerkessiaan (nyk. Venäjän ”Rivieraa”). Mansur piti Anapaa hallinnassaan aina kesäkuuhun 1791, jolloin Anapa kukistui ja venäläiset saivat Mansurin vangiksi. Hän kuoli vankina joko Pähkinälinnassa 1794 tai myöhemmin Solovetskissä.[29]

Mansur herätti huomiota aikansa Euroopassa, erityisesti Italiassa, jossa häntä luultiin itämaihin kadonneeksi italialaisseikkailijaksi Giovanni Battista Boettiksi. Šeikki Mansurin nimissä julkaistiin Italiassa vallankumouksellisia ajatuksia neljä vuotta ennen Ranskan vallankumousta: Näiden mahdollisesti Filippo Buonarrotin laatimien tekstien mukaan Mansur ei kieltänyt viininjuontia sinänsä, vaan ainoastaan juopumuksen. Eriarvoisuutta korostavat pukeutumissäännökset olisi kumottu ja pyhiinvaellus todettu ei välttämättömäksi. Mansur olisi myös ennustanut suurta vallankumousta vuodeksi 1812, minkä seurauksena kaikki sodat loppuisivat ja aseet hävitettäisiin, orjuus ja eriarvoisuus lopetettaisiin, karkotusrangaistukset kumottaisiin ja tullit sekä maaverot lakkautettaisiin. Kuvaus oli todennäköisesti fiktiota, mutta ilmentää sitä, kuinka Kaukasiaa romantisoitiin tuon ajan Euroopassa.[30] Nykyisin venäläisten näkee usein argumentoivan, että Venäjän siirtomaavalloitus olisi lakkauttanut orjuuden Kaukasiassa – tosiasia kuitenkin oli, että Venäjällä oli käytössä maaorjuus, Kaukasiassa taas sitä esiintyi vain tšerkessien keskuudessa.[31] Ainakin sen verran Kaukasian idealisoinnissa eurooppalaisten liberaalien keskuudessa oli perää, vaikka epäilisimme tšetšeenien jaloa vapaiden miesten demokratiaa.

Mansurin vastarintataistelun kukistuttua Tšetšeniaan kohdistui terroriaalto, jota johti venäläinen kenraali Aleksei Jermolov, julmuudestaan tunnettu. Jermolov antoi itse itselleen arvonimen ”Kaukasian prokonsuli”, ja hänen systemaattinen terrorinsa tähtäsi ”kaukasialaisten täydelliseen alistamiseen”. Vuonna 1819 hän määräsi Dadi-Jurtin vuoristokylän täydellisesti hävitettäväksi ja väestön surmattavaksi viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Jermolov kuvitteli tällä lannistavansa tšetšeenit, mutta nämä kostivat teon hävittämällä useita venäläislinnoituksia. Jermolov vaihtoi taktiikkaa ja aloitti summittaiset ”tulen ja miekan” hävitysretket ympäri maata. Jermolovin onnistui kuitenkin kukistaa tšetšeenien vastarinta vasta, kun näiden välille puhkesi sisäisiä riitoja.[32] Mielenkiintoisena yksityiskohtana on mainittava, että aina kun Venäjä tai Neuvostoliitto on saanut Tšetšenian hallintaansa, se on pystyttänyt Groznyihin Jermolovin patsaan, ja tšetšeenit puolestaan ovat järjestelmällisesti räjäyttäneet tai muuten tuhonneet sen.[33]

Mansurin jälkeen vastarintataistelua jatkoivat kaksi vähemmän merkityksellistä johtajaa, Gus Beg ja Džimbulat, sekä kolme suurta ”Dagestanin imaamia”: Gazimulla, Hamzad Beg ja Šamil. Seuraava merkittävämpi pohjoiskaukasialaisten johtaja tuli ”soturipappi” Gazimullasta (1793-1832),[34] oikealta nimeltään Muhammed Ismailinpoika, joka oli kotoisin Dagestanista, Himrin kylästä. Gazimullan kasvatti Berekkain kylän mulla, joka pojan kyvyt huomattuaan lähetti tämän Aslan-kaanin alaisen kadin, islamilaisen tuomarin, oppilaaksi. Kaanin karkotettua kadin nuoresta Muhammedista tuli vaeltava kirjuri, joka tässä ominaisuudessa matkasi ympäri Kaukasiaa oppien tuntemaan aluetta laajalti. Hän pääsi lopulta suufilaisen naqshbandiveljeskunnan šeikin oppiin Jaragin kylän moskeijassa. Šeikiltä hän sai myös vahvistuksen vakaumukselleen, että vääräuskoista valloittajaa vastaan tulisi ryhtyä pyhään sotaan.[35]

Gazimulla aloitti armeijan yhdistämisen vuonna 1929 ja uhosi valloittavansa paitsi Moskovan, myös Konstantinopolin, jotta Turkin sulttaaninkin uskovaisuudesta voitaisiin varmistua. Hän saavutti suuren ja laajapohjaisen kannatuksen pohjoiskaukasialaisten keskuudessa, mikä johtui Leitzingerin mukaan Venäjän siirtomaapolitiikan olemattomasta hyväksynnästä. Kun kapinahenki oli kaikkialla vallalla, tarvittiin vain tarpeeksi lujaa johtajaa. Venäjän politiikka perustui heimopäälliköiden lahjomiseen ja värväämiseen vasalleiksi (samoin kuin mongolivaltakunta oli toiminut) samanaikaisesti, kun Venäjän armeija kierteli Kaukasiaa hävittämässä kyliä ja ryöstelemässä siviiliväestöä. Tilanne muistutti siis monin tavoin nykytilannetta. Gazimullaa ja hänen muridejaan vastassa oli avaarien kaanitar Pahubike, joka toimi Venäjän vasallina ja oli linnoittautunut avaarien pääkaupunkiin Hunzaan. Suurin osa avaareista asettui kuitenkin Gazimullan puolelle. Kahden vuoden taistelujen jälkeen Gazimulla kuitenkin sai surmansa Himriä puolustaessaan.[36]

Muridien kolmas imaami oli Hamzad Beg (1789-1834), arvostetun avaarisotapäällikkö Iskenderin poika Hutsalista. Hän oli opiskellut arabiaa ja Koraania Hunzan kaanittaren hoivissa, seikkaillut ja juopotellut, mutta lopulta vaikuttunut Gazimullan sankaruudesta ja ryhtynyt yhdeksi tämän kiihkomielisimmistä murideista. Hamzad Begiä on yleensä pidetty huonona johtajana, joka syyllistyi raakuuksiin, murhiin ja juonitteluihin, mutta hän valloitti lopulta Hunzan ja teloitti tuolloin 60-vuotiaan kaanittaren. Hamzad salamurhattiin lopulta kostoksi siitä, että oli tapattanut vastustajansa perillisiä.[37]

Neljäs, viimeinen ja kaikkein kuuluisin muridien johtajista oli kuitenkin Šamil (1797-1871), hänkin avaari Himristä. Hän oli jo Hamzadin kuolemaan mennessä ehtinyt hankkia legendaarisen maineen soturina, kuolemattomaksi uskottuna sankarina (hän oli paennut useamman kerran varmana pidetystä kuolemasta) ja elämäntavoiltaan pedanttisen oikeamielisenä ja puritaanisena. Hän innostui jo nuorena suufilaisesta mietiskelystä ja kehitti sekä retorisia että esiintymistaitojaan kuin ammattipoliitikko ainakin. Dagestanilainen runoilija Berek Beg kirjoitti Šamilin puhuvan ”salamat silmissään ja kukat huulillaan”. Kun venäläiset varoittivat häntä, että heillä on sotilaita kuin hiekkaa merenrannalla, Šamil vastasi omien soturiensa olevan aaltoja, jotka huuhtovat hiekan pois.[38]

Seurasi neljännesvuosisadan kestävä kaksintaistelu Daavidin ja Goljatin välillä. Se päättyi lopulta Goljatin voittoon, mutta Kaukasian kansat eivät jääneet maailmanhistoriassa vaille merkitystä: Šamil joukkoineen pysäytti Venäjän imperiumin laajenemisen ja riisti siten imperiumilta sen ”ikiaikaisen” geopoliittisen tavoitteen Jerusalemin ja Konstantinopolin herruudesta sekä jakautuneen Tšingis-kaanin valtakunnan yhdistämisestä (josta Venäjä jo hallitsi Kiptšakin aluetta, mutta havitteli myös Il-kaanikunnan perintöä etelässä ja Tšagatain valtakuntaa Turkestanissa). Toinen Šamilin ja kumppanien tosiasiallinen saavutus oli se, että tšetšeenit ja Dagestanin kansat jäivät henkiin ja onnistuivat vieläpä säilyttämään kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa, eivätkä alistuneet siihen kohtaloon, jonka kärsivät suomalais-ugrilaiset kansat ja mahtavat tataaritkin heitä ennen, ja Turkestanin kukoistavat emiirikunnat heidän jälkeensä. Pohjoiskaukasialaisten sitkeän vastarinnan ansiota myös lienee, että Etelä-Kaukasian kansakunnat – georgialaiset, armenialaiset ja azerbaidžanilaiset – eivät milloinkaan tulleet venäläistetyiksi siinä määrin kuin imperiumin lukuisat muut alusmaat. Kolme Dagestanin imaamia loivat pohjan pohjoiskaukasialaisten yhtenäisyydelle, ja Šamil oli ensimmäinen, joka perusti Tšetšeniaan kansallisen territoriaalivaltion (aiemmin jokainen kylä ja kaupunki oli ollut käytännössä itsenäinen).[39]

Historiallisesti katsoen pohjoiskaukasialaisten sen ajan maailman suurimmalle sotilasmahdille tarjoama hämmästyttävä vastarinta tarjoaa näytteitä toisaalta pienen kansan sotilaallisista ja henkisistä keinoista selviytyä ylivoimaista vihollista vastaan, ja toisaalta maailmanvalloituksestakin haaveilleen imperiumin epäonnistumisesta pienessä Kaukasiassa siinä missä läntiset siirtomaavallat onnistuivat esimerkiksi suuressa Intiassa. Venäjän siirtomaastrategia ja samalla ekspansion strategia on luottanut satoja vuosia melko yksipuolisesti voimankäyttöön sekä hajottamisen ja hallitsemisen strategiaan. Sen suurimpana heikkoutena on ollut hyvin alhainen vallan legitimiteetti valloitetuilla alueilla, mistä on seurannut jatkuvaa aseellista vastarintaa ja vastaavasti verilöylyjä tämän vastarinnan kukistamiseksi. Onko tässä syy siihen, että 1900-luvun maailmanpoliittiseksi ilmiöksi muodostuneet kansanmurhat ja etniset puhdistukset saivat alkunsa juuri Venäjän Kaukasian-valloituksesta?

Šamilin johtaman taistelun vuosikymmenet olivat täynnä aaltoliikettä, jossa taistelut seurasivat toistaan ja tuhansia venäläissotilaita sai surmansa. Kyliä ja kaupunkeja hävitettiin ja taas rakennettiin. Aika ajoin osa kaukasialaisista lipesi heimokunnittain rintamasta, mutta Šamililla oli harvinaiset poliitikon ja sotilaallisen johtajan lahjat, joissa riittäisi tutkittavaa politiikantutkijoille. Johdettuaan pohjoiskaukasialaisten taistelua 25 vuotta vanheneva Šamil päätti lopulta antautua. Tässä vaiheessa sodankäynti oli kaukasialaisten osalta mennyt takapakkia jo jonkin aikaa ja alue toisensa jälkeen oli jättänyt Šamilin ja laskenut aseensa. Šamil vietti lopun elämänsä ”kultaisessa häkissä”, kunnioitettuna vihollisena Moskovassa, Pietarissa ja Kalugassa. Hänen henkilökohtaiseen valintaansa lienee vaikuttanut iän lisäksi tarve saada perheensä turvaan. Vuonna 1870 venäläiset päästivät Šamilin matkustamaan pois maasta, pyhiinvaellukselle Mekkaan. Matkalla hän sai Konstantinopolissa sulttaanilta diplomaattisen tehtävän, jonka hoiti Egyptissä, jatkaen sitten Mekkaan. Hän kuoli Medinassa 4. helmikuuta 1871.[40]

 

Kaukasian tyhjentäminen kaukasialaisista

Šamilin vangitsemisen jälkeen Venäjällä oli vastassaan enää yksi itsenäinen saareke Kaukasiassa: tšerkessien tukialue Kubanin varrella. Tšerkessien alistamiseksi Venäjä päätti ryhtyä väestönsiirtoihin, joista se sopi Turkin kanssa. Tšerkesseille tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: muuttaa johonkin muualle Venäjän imperiumin alueelle tai muuttaa Turkkiin. Useimmat tšerkessit valitsivat Turkin. Seuraukset siitä, että he jättivät kotimaansa, olivat kuitenkin tšerkessien kannalta katastrofaaliset.[41] Venäjän politiikaksi Kaukasiassa muodostui joksikin aikaa Kaukasian tyhjentäminen kaukasialaisista eli vastustajan fyysinen eliminointi kartalta. Strategia oli sikäli historiallinen, että tästä vaiheesta voidaan katsoa alkaneen koko Euroopan osalta modernien etnisten puhdistusten historian, joka jatkui Balkanilla, Itä-Anatoliassa ja huipentui sittemmin Hitlerin ja Stalinin hankkeissa ei-toivottujen kansakuntien totaaliseksi poistamiseksi.

Venäjä aloitti väestön karkotukset vuonna 1860, mutta abadzehien, šapsugien ja ubihien heimot yhdistyivät heti vastarintaliikkeeksi, ottivat pääkaupungikseen Sotšin ja vetosivat Turkkiin ja länsivaltoihin itsenäisen Tšerkessian tunnustamiseksi. Tunnustusta ei kuulunut. Venäjä alkoi toteuttaa väkivalloin väestönsiirtoja keväällä 1862 ja toukokuuhun 1864 mennessä Venäjä onnistui murskaamaan tšerkessien vastarinnan. Yli 400’000 tšerkessiä sekä 200’000 Georgian abhaasia ja adžaaria joutui pakenemaan Turkkiin. Vastarinnasta kielivät levottomuudet alkoivat kuitenkin pian uudelleen myös Tšetšeniassa, josta Venäjä vuonna 1865 karkotti 5’000 tšetšeeniperhettä Turkkiin. Määrä oli valtava suhteutettuna tšetšeeniväestön tuolloiseen kokoon. Vasta vuonna 1884 Venäjä muutti strategiaansa, kun vuoristolaisten vapaaehtoinen muuttoliike Turkkiin oli yltynyt ”liian laajaksi”. Lisää muuttoa valmistelleet johtajat karkotettiin Siperiaan.[42]

Gammer muistuttaa, että kaikkein suurin vastarinta-aalto Venäjän valtaa vastaan oli Šamilin ja kumppanien ”suurta gazavatia” paljon vähemmälle huomiolle jäänyt ”pieni gazavat”, joka käytiin Venäjän ja Turkin välisen sodan aikana vuosina 1877-1878. Sotaan osallistui mm. Šamilin poika Gazi Muhammed. Toisin kuin edellisissä sodissa, tällä kertaa Osmanien Turkki tuki avoimesti kaukasialaisia ja kokosi näiden tueksi lähinnä kaukasialaisista emigranteista koostuvan ratsuväendivisioonan.[43]

YLÄLAITAAN

Kaukasian itsenäisyyden lyhyt renessanssi

Keskusvallat (Saksa, Itävalta-Unkari, Turkki ja Bulgaria) olivat ensimmäisen maailmansodan päättyessä sitoutuneet tukemaan Kaukasian maiden itsenäisyyttä: Turkki asettui erityisesti Azerbaidžanin ja Pohjois-Kaukasian suojelijaksi, kun taas Saksa otti Georgian suojelukseensa. Aluksi kuitenkin kaavailtiin itsenäistä Transkaukasian liittovaltiota, joka olisi koostunut Bakun, Gäncän, Jerevanin, Tbilisin ja Kuban maakunnista, Batumin ja Karsin alueista sekä Suhumin ja Zakatalin territorioista. Samalla Venäjä luovutti Turkille kaikki ensimmäisessä maailmansodassa valtaamansa alueet sekä lisäksi Karsin, Ardahanin ja Batumin maakunnat. Runsas kuukausi perustamisensa (22.4.) jälkeen, 26. toukokuuta 1918, Transkaukasia kuitenkin hajosi, kun Georgia, Azerbaidžan, Armenia ja Pohjois-Kaukasia julistautuivat itsenäisiksi.[44] Ardahan ja Kars jäivät Turkille senkin jälkeen, kun bolševikit olivat miehittäneet Kaukasian maat.

Osa georgialaisista kansallismielisistä tuki ensimmäisessä maailmansodassa Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Turkkia Venäjää vastaan. Vallankumouksen yhteydessä vuonna 1917 georgialaiset menševikit nousivat vuonna 1893 perustetun Sosiaalidemokraattisen puolueen johdolla Georgian suosituimmaksi puolueeksi ja hallitsivat myös Transkaukasian liittovaltion johtotehtäviä. Transkaukasia kuitenkin hajosi, kun saksalaiset kehottivat georgialaisia julistautumaan itsenäisiksi toukokuussa 1918 ja neuvottelemaan rauhasta Turkin kanssa. Joulukuussa 1918 Georgialla oli lyhyt rajasota Armenian kanssa, minkä seurauksena syntyi vuonna 1920 Georgian miehittämä puskurivyöhyke. Venäjän bolševikit käyttivät armenialaisia provokaatioon, jolla oikeutettiin bolševikkien hyökkäys Georgiaan ja koko maan miehitys.[45]

Venäjän vallankumous helmikuussa (maaliskuussa) 1917 johti Venäjän sotatoimien lopettamiseen Turkin-rintamalla, ja lokakuussa (marraskuussa) bolševikkien vallankaappaus johti Venäjän imperiumin hajoamiseen.[46] Georgia, Armenia ja Azerbaidžan itsenäistyivät toukokuussa 1918. Azerbaidžan oli aiemmassa uskontopohjaisessa geopolitiikassa ollut sidoksissa šiialaiseen Persiaan, mutta nuorturkkilaisten muutettua Turkin imperiumin pääasiallisen luonteen uskonnollisesta kansalliseksi, tuli Azerbaidžanista Turkin luonnollinen liittolainen. Jo syksyllä 1918 turkkilaiset marssivatkin Bakuun. Turkki oli kuitenkin heikko ja luhistumispisteessä oleva imperiumi, ”Euroopan sairas mies”, ja sen rintamat pettivät muualla. Sèvres’in rauhassa Turkki irrottautui sodasta raskain ehdoin. Turkki joutui rauhanehtojen mukaan myös vetäytymään Azerbaidžanista, mikä jätti vasta itsenäistyneen nuoren tasavallan puolustuksen bolševikkeja vastaan maan omien joukkojen ja vapaaehtoisten varaan.[47] Georgialla ja Armenialla ei ollut senkään vertaa tukea.

Itsenäisen Georgian oli ehtinyt tunnustaa 22 valtiota ja sen oli tunnustanut jopa Neuvosto-Venäjä sekä Brestin rauhassa 1918 että uudelleen toukokuussa 1920. Yleisen kansainvälisen tunnustuksen Georgia sai tammikuussa 1921. Bolševikit kohtasivat Georgiassa kaikkein voimakkaimman vastarinnan ja se kukistuikin vasta kun sekä Azerbaidžan että Armenia olivat jo pitkään olleet bolševikkien hallussa. Neuvostoaikana georgialaiset bolševikit nousivat varsin huomattaviin asemiin – Stalin ja Beria esimerkkeinä. Lisäksi Georgia oli Neuvostoliiton vauraimpia alueita ja niitä harvoja, joissa yksityisyritteliäisyys kukoisti kollektivisoinnista huolimatta. Vuonna 1924 Georgiassa oli kommunisminvastainen kansannousu, joka tukahdutettiin.[48]

Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin lisäksi itsenäistymishalu puhkesi roihuun myös Pohjois-Kaukasiassa. Tšetšeenien Sujutškalaksi nimeämässä Groznyissä kokoontui vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen seurauksena tšetšeenien kansalliskokous. Toukokuussa puolestaan Vladikavkazissa kokoontui Vuoristolaisten liiton keskuskomitea, ja tšetšeenit olivat mukana perustamassa uutta valtiota. Lokakuussa pohjoiskaukasialaisten delegaatiot päättivät perustaa Pohjois-Kaukasian kansakuntien liiton Šamilin vanhassa pääkaupungissa Vedenissä (ven. Vedeno).[49]

Venäläiset eivät kuitenkaan jääneet katselemaan tätä sivusta: marraskuussa alkoivat taistelut tšetšeenien ja lähinnä kasakoista koostuneiden venäläisjoukkojen välillä, ja venäläiset miehittivät Groznyin. Tšetšeenien johtaja šeikki Deni Arsanov piiritti kaupungin, mutta joutui kesken rauhanneuvottelujen väijytykseen ja tapettiin Groznyin rautatieasemalla, minkä tšetšeenit kostivat tuhoamalla venäläisten Vozdviženskin linnoituksen. Tšetšeenien uudeksi johtajaksi tuli vanhoillinen šeikki Uzun Hadži, joka julistautui Tšetšenian emiiriksi.[50]

Terekin kasakat hakeutuivat yhteistyöhön Pietarissa valtaan nousseiden bolševikkien kanssa, kun taas tšetšeenit liittyivät Venäjän valkoisten kenraalien rintamaan. Tilanteesta huolimatta Pohjois-Kaukasian liittovaltio perustettiin 2. joulukuuta 1917 – neljää päivää ennen Suomen itsenäisyyttä. Tavoitteena oli yhdistää kaikki itsenäisyysmieliset Pohjois-Kaukasian kansat liittovaltioon, joka ulottuisi Dagestanista ja Tšetšeniasta mahdollisesti Abhasiaan saakka, toisin sanoen Kaspianmereltä Mustallemerelle.[51] Samaa päämäärää on peräänkuuluttanut nykyisessä Tšetšeniassa radikaali Šamil Basajev, ja Venäjä on esittänyt sen uhkakuvana dominoteoriansa muodossa, syyttäen tšetšeenejä ”ekspansionismista”. Tosiasiassa Tšetšenian itsenäisyysmieliset johtajat Džohar Dudajev ja Aslan Mashadov eivät ole vaatineet koko Pohjois-Kaukasian liittämistä yhdeksi liittovaltioksi – suostuihan Dudajev aikoinaan suosiolla Tšetšenian osana olleen Ingušiankin eroon.

Alkuun Pohjois-Kaukasian liittovaltion tavoitteet asetettiin maltillisiksi – se vaati vasta autonomiaa osana Venäjää. Bolševikit pysyivät kuitenkin vastoin kaukasialaisten odotuksia vallassa toista kuukautta. Lisäksi Suomen täyden itsenäisyysjulistuksen esimerkki rohkaisi muita ”separatisteja” seuraamaan perässä, ja niin Pohjois-Kaukasian liittovaltio ilmoitti eroavansa Venäjästä 21. joulukuuta 1917. Hallitus toimi aluksi nykyisessä Pohjois-Ossetian pääkaupungissa Vladikavkazissa, mutta siirtyi sitten nykyiseen Ingušian pääkaupunkiin Nazraniin. Bolševikit tunnustivat maaliskuussa Pohjois-Kaukasian oikeuden itsenäisyyteen, mutta vastustivat sen ”porvarillista” hallitusta.[52]

Venäjän sisällissota levisi kuitenkin Kaukasiaan ja osa inguušeista ja tšetšeeneistä siirtyi punaisten puolelle, osittain seurauksena siitä, että kasakat olivat vaihtaneet puolta valkoisiin ja valkoisen Venäjän joukot tuottaneet pettymyksen itsenäisyydestä haaveileville kansakunnille – samoinhan kävi myös Suomen ja Viron rintamalla. Kaukasiassa bolševikkeja johti hyvin nuori tšetšeeni Aslanbek Šeripov, joka julisti Terekin neuvostotasavallan Pjatigorskissa. Pohjois-Kaukasian Vuoristolaistasavalta[53] esitti virallisen itsenäisyysjulistuksensa 11. toukokuuta 1918. Se oli sekulaari valtio, jonka muodostamisessa olivat edustettuina kaikki Pohjois-Kaukasian kansat sekä myös kasakat. Paria viikkoa myöhemmin julistautuivat itsenäisiksi myös Georgia, Azerbaidžan ja Armenia. Pohjois-Kaukasian liittovaltion pääministerinä toimi tšetšeeni, Groznyissä öljyllä vaurastunut eversti Abdulmadžid Tapa Tšermojev, ja ulkoministerinä kumykki Haidar Bammat. Turkki, Saksa ja Ranska ehtivät tunnustaa tämän uuden valtion de facto.[54]

Vuoristolaistasavallan murskasi Denikinin armeija, ja syyskuussa 1919 sen korvasi šeikki Uzun Hadžin johtama ”Pohjois-Kaukasian emiirikunta”, joka oli luonteeltaan selvästi uskonnollinen. Sen puolestaan murskasi puna-armeija helmikuussa 1920.[55] Turkki tuki pyrkimyksiä yhdistää pieniä itsenäiseksi julistettuja yrityksiä, kuten Terekin tasavaltaa ja Vuoristolaistasavaltaa Azerbaidžaniin. Myös Euroopan valtiot kannattivat laajemman Kaukasian kokonaisuuden muodostamista. Kaukasian maiden delegaatiot olivat edustettuina Pariisin konferensseissa (18.1.1919-21.1.1920), Lontoossa (helmi-maaliskuussa 1920) ja San Remossa (19.-26.4.1920).[56]

Taistelut bolševikkien ja kaukasialaisten välillä jatkuivat tällä välin Dagestanissa, jossa Azerbaidžanista pohjoiseen marssinut Turkin armeija tuki dagestanilaisia. Joulukuussa 1918 Pohjois-Kaukasian hallitus vaihtui ja uusi Pšemaho Kotsevin hallitus teki sopimuksen valkoisen Venäjän ja kasakoiden kanssa. Valkoisten ylimielisyys ja töykeä käytös ei-venäläisiä kohtaan samoin kuin kieltäytyminen sitoutumasta kunnioittamaan mahdollisten liittolaisten itsenäisyyttä kostautui heille niin pohjoisessa, lännessä kuin Kaukasiassakin, lisäten bolševikkien kannatusta ei-venäläisten keskuudessa Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasiassa. Bolševikit sentään lupailivat itsenäisyyttä.[57]

Vaikka geopolitiikan klassikko ja Britannian lähettiläs kenraali Denikinin Etelä-Venäjälle, sir Halford Mackinder, suositteli Britannialle liittoutumista bolševikkien vastaisten eturintamamaiden kanssa ja niiden itsenäisyyden tukemista, Lloyd Georgen hallitus kieltäytyi ja jatkoi Denikinin tukemista, pettäen siten kaukasialaisille tehdyt lupaukset.[58] Ymmärtämättä lainkaan kaukasialaisten strategisia etuja Britannian hallitus kehotti näitä tukemaan Denikinin valkoista hallitusta ”Venäjän pelastamiseksi epäjärjestykseltä”. Denikinin venäläiset taistelivat ensin kaukasialaisia kansallismielisiä vastaan, kukistaen nämä Tšetšeniassa kolmessa kuukaudessa, minkä jälkeen tšetšeenien punaiset jatkoivat vielä taistelua, kunnes heidän johtajansa Šeripov kaatui 11. syyskuuta 1919, vasta 22-vuotiaana.[59]

Valkoiset venäläiset valtasivat Dagestanissakin Šamilkalan (nyk. Mahatškala, ven. Petrovsk) ja Temir-Khan-Šuran (nyk. Buinaksk), jolloin pohjoiskaukasialaisten presidentiksi valittu inguuši Vassangirai Džabagi hallituksineen pakeni Tbilisiin. Georgiassa vallassa oli sosiaalidemokraattinen presidentti Noë Žordania. Kevään ja kesän 1920 kuluessa bolševikit valtasivat Dagestanin. Vasta vetäytyessään bolševikkien tieltä valkoiset venäläiset suostuivat tunnustamaan Pohjois-Kaukasian liittovaltion ”toistaiseksi itsenäiseksi”. Kun heinäkuussa 1920 Džabagi ja Bammat edustivat Pohjois-Kaukasiaa Pariisin rauhankonferenssissa, oli valta Kaukasiassa jo bolševikeilla.[60]

Kaukasialaisten vastarinta jatkui kuitenkin sitkeänä maanpaossa Georgiassa, jossa kaukasialaiset tavoittelivat Turkin suojelusta. Turkista saatiin avuksi Tbilisiin itse legendaarisen Šamilin pojanpoika Said Bey, joka asettui pohjoiskaukasialaisten keulakuvaksi. Said Beyn johdolla pohjoiskaukasialaiset ylittivät taas rintaman Georgiasta käsin ja saivat pian tuhansia miehiä Tšetšeniasta ja Dagestanista liittymään taisteluun bolševikkeja vastaan. Dagestanin vastarinta tyrehtyi vasta, kun Georgia oli joutunut bolševikkien haltuun. Said Bey palasi Turkkiin, mutta avaarit ja tšetšeenit jatkoivat vastarintaa Tšetšenian vuorilla vuoteen 1925 saakka, jolloin vastarintaliikettä viimeiseen veripisaraan saakka johtanut šeikki Nadžmuddin Gotsinski (Hotsolainen) vangittiin ja teloitettiin. Vielä tämänkin jälkeen sissisota jatkui, samaan tapaan kuin Viron metsäveljillä, Dagestanissa aina vuoteen 1928 ja Tšetšenian ylämaalla 1930-luvun lopulle.[61]

Neuvostoaikana tšetšeenit nousivat täysimittaiseen aseelliseen kapinaan vielä kahdesti ennen kuin Stalin karkotti koko kansan Kazakstaniin: ensimmäisen kerran vuosina 1929-1930 reaktiona kollektivisointipolitiikkaan, ja toistamiseen vuosina 1940-1942, jolloin vastarintaliikkeen johtoon siirtynyt kansallismielinen runoilija ja lehtimies Hassan Israilov sai vaikutteita Suomen talvisodasta ja suomalaisten menestyksestä vuosina 1939-1940. Israilov ilmoitti tekevänsä Tšetšeniasta ”toisen Suomen”. Neuvostojoukot ajoivat pian Israilovin hallituksen joukkoineen metsäsisseiksi, mutta nämä jatkoivat taistelua kaksi vuotta, saaden vielä entisen tšetšeenikommunistin Mairbek Šeripovin liittymään joukkoihinsa. Neuvostoliitto päätyi pommittamaan aluetta. Vuosina 1942-1943 etenivät kuitenkin myös saksalaiset ja suomalaiset SS-joukot Pohjois-Kaukasiaan – aina Malgobekiin Ingušiaan (mutta ei Tšetšeniaan) – kunnes joutuivat perääntymään saamatta kosketusta tšetšeeneihin.[62]

Myös Suomessa Kaukasiaa seurattiin 1920-luvulla tiiviisti – olihan Suomenkin itsenäisyys tuolloin aivan yhtä nuori kuin Kaukasian maiden. Helsingin Sanomat kirjoitti syyskuussa 1924 Georgian tapahtumista otsikolla ”Georgian surullinen kohtalo”. Artikkeli herättää déjà vu -tunteita 1990-luvun tapahtumista Georgian vallankaappauksen yhteydessä ja sittemmin Tšetšeniassa:

”Tiedot kapinaliikkeestä Georgiassa owat olleet hywin ristiriitaisia. Konstantinopolin kautta Parisiin saapuneet tiedot owat wakuuttaneet kapinaliikkeen, joka ensin puhkesi maan sisäosissa, wähitellen lewinneen yli koko Georgian sekä sieltä kaakkoon päin Aserbeidshaniin ja pohjoiseen Kubanin kasakkain alueelle. Wirallisella wenäläisellä taholla nämä tiedot kuitenkin mitä jyrkimmin kumotaan ja wakuutetaan koko historian supistuwan elokuun loppupäiwinä Georgiassa tapahtuneisiin paikallisiin kapina-yrityksiin, jotka kohta tukahdutettiin.

    Totuus tässäkin tapauksessa lienee löydettäwissä keskiwäliltä, ja warmana woitaneen pitää, että mieliala Georgiassa ja Kaukasian muissa osissa on nykyjään hywin lewoton, minkä wuoksi neuwostowiranomaiset owat katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä laajoihin warowaisuus-toimenpiteisiin, ja toimeenpanna lukuisia wangitsemisia, wieläpä joukkoteloituksiakin, joka kowakourainen menettelytapa on antanut ulkomaiden, m.m. Saksan sosialidemokraateille aihetta esittää tarmokkaita wastalauseita…

   Georgian historialliset waiheet owat hywin mielenkiintoiset. Tämä maa, joka muodostaa 66’000 neliökm. laajan maakaistaleen Mustanmeren ja Kaspianmeren wälillä ja jossa asuu noin 3 milj. ihmistä, oli wuosisatojen kuluessa itsenäinen waltakunta, kunnes Wenäjä 18:n wuosisadan lopulla teki lopun sen riippumattomuudesta. Wenäjän wallankumouksen jälkeen w. 1918 Georgia julistautui jälleen riippumattomaksi tasawallaksi ja liittoutuneet wallat, samoinkuin Neuwosto-Wenäjäkin, tunnustivat sen itsenäisyyden. W. 1920 neuwostohallitus sitäpaitsi allekirjoitti Georgian hallituksen kanssa sopimuksen, jossa bolshewikit sitoutuiwat olemaan millään tawoin sekautumatta tämän naapurimaan asioihin. Mutta Moskowan wallanpitäjillä on hywin omituinen käsitys lupausten ja sopimusten pyhyydestä.

    Jo seuraawana wuonna Moskowan asiamiehet saiwat yllytetyksi Georgian kommunistiset työläisainekset kapinaan kansallista hallitusta wastaan ja samaan aikaan woimakkaita wenäläisiä joukko-osastoja hyökkäsi Kaukasiasta, Aserbeidshanista ja Armeniasta käsin Georgiaan. Muutamia wiikkoja kestäneen urhoollisen wastarinnan jälkeen Georgian porwariston ja sosialidemokraattien täytyi wäistyä yliwallan tieltä ja jättää maansa walloittajan käsiin. Sosialidemokraattien hallitus, kansan walitsema presidentti Jordania sekä huomattawimmat poliittiset johtajat pakeniwat Länsi-Europpaan, jossa he owat kerta toisensa perästä koettaneet ajaa maansa asiaa Kansainliitossa sekä suurwaltojen hallitusten luona, mutta toistaiseksi he owat saaneet tyytyä ainoastaan platoonisiin myötätunnon osoituksiin. …”[63]

Helsingin Sanomat kuvaa tämän jälkeen, kuinka länsimaiden sosiaalidemokraatit olivat kehuneet presidentti Žordanian hallitsemaa Georgiaa ”ihanteelliseksi sosialistivaltioksi” ja Britannian pääministeri Ramsay MacDonald oli itse ”mieskohtaisesti” käynyt tutustumassa Georgiaan vuonna 1920. Kun Britannia kuitenkin päätyi sopimukseen Neuvosto-Venäjän kanssa, unohtivat niin MacDonald kuin muutkin aikaisemmat Kaukasian ystävät äkisti tukensa Georgialle ja muille Kaukasian maille.[64]

YLÄLAITAAN

TAKAISIN


Viitteet

[1] Krag & Funch, 1998, 161.

[2] Leitzinger, 1995, 5.

[3] Usmanov, 1999, kirjeenvaihdossa.

[4] Krag & Funch, 1998, 161-162, 164; Leitzinger, 1995.

[5] Leitzinger, 1995, 7.

[6] Usmanov, 1999.

[7] EAU 2001 vuosikatsaus; Leitzinger, 1995; Usmanov, 1999: “The Chechen Nation”.

[8] EAU 2001 vuosikatsaus; Leitzinger, 1995; Usmanov, 1999: “The Chechen Nation”. Alan auktoriteetti on suuri ranskalainen kansatieteilijä Alexandre Bennigsen, joka on julkaissut useita teoksia Kaukasian kansoista, mm. tšetšeeneistä.

[9] Usmanov, 1999; Grodzinska-Klemetti, 2001; Gall & De Waal, 1998.

[10] Leitzinger, 1995, 7.

[11] Leitzinger, 1995, 7.

[12] Usmanov, 1999.

[13] Leitzinger, 1995, 7.

[14] Krag & Funch, 1998, 162.

[15] Erityisen hyvä katsaus neuvostoajan vainojen, karkotuksen, vankileirien ja tšetšeenien kulttuurin, kirjallisuuden, runouden ja muistomerkkien tuhoamisen vaikutuksista kansalliseen muistiin, identiteettiin ja myöhempiin tapahtumiin on: Prof. Brian Glyn Williams: “The Ethnic Cleansing of the Chechens: An Analysis of the 1944 Deportation of the Chechens and the role of Communal Trauma in the Post-Soviet Russo-Chechen Wars”, History and Memory, Vol. 12, No. 1, Summer 2000.

[16] Leitzinger, 1995, 89-91; Gall & De Waal, 1998.

[17] Williams, 2000.

[18] Leitzinger, 1995, 89-91; Gall & De Waal, 1998.

[19] Leitzinger, 1995, 89-91; Gall & De Waal, 1998; Usmanov, 1999, Bilas esitti löytönsä Varsovassa pidetyssä neuvostoajan vainoja koskevassa seminaarissa.

[20] Williams, History and Memory Vol. 12. No. 1, Summer 2000; Leitzinger, 1995, 89-91; Gall & DeWaal, 1998; Usmanov, 1999.

[21] Leitzinger, 1995, 113-114; Khan, 1995, 12; Gall & De Waal, 1998.

[22] Krag & Funch, 1998, 162.

[23] Tässä työssä on käytetty lyhempää nimeä Ingušia, vaikka nykyisin on yhä enemmän siirrytty käyttämään Ingušetiaa, jossa nimen vartaloon on liitetty georgialainen eti-pääte. En näe näiden kahden nimen välillä merkittävää eroa, jonka perusteella Ingušetia olisi sanottavasti Ingušiaa ”oikeampi” nimi. Poliittisesti voisi ajatella Ingušian olevan hivenen venäläismielisempi kuin Ingušetia, mutta nyky-Venäjäkin käyttää jälkimmäistä nimeä.

[24] Krag & Funch, 1998, 161-162, 164; Leitzinger, 1995, 7.

[25] Krag & Funch, 1998, 164.

[26] Krag & Funch, 1998, 164.

[27] Krag & Funch, 1998, 164-165.

[28] Gammer, 1998, 43-45.

[29] Leitzinger, 1995, 9-11; Gammer, 1998, 43-44.

[30] Leitzinger, 1995, 9-10.

[31] Usmanov, 1999.

[32] Gammer, 1998, 44-45.

[33] Williams, 2000.

[34] “Gazi” = soturi, sankari; nimi merkitsee siis “soturipappia”.

[35] Leitzinger, 1995, 15-16; Gammer, 1998, 45.

[36] Leitzinger, 1995, 16-26.

[37] Leitzinger, 1995, 26-31.

[38] Leitzinger, 1995, 32-33.

[39] Gammer, 1998, 45.

[40] Leitzinger, 1995, 68-76.

[41] Ks. aiempi luku “Tšerkessit”.

[42] Leitzinger, 1995, 73-74, 77.

[43] Gammer, 1998, 46-47.

[44] Stone, 2001, II:46.

[45] Leitzinger, 1992, 113.

[46] Suluissa mainitut kuukaudet vastaavat nykyisin käytettyä gregoriaanista kalenteria, mutta vallankumoukset tunnetaan paremmin aiemmin Venäjällä käytetyn juliaanisen kalenterin mukaan.

[47] Leitzinger, 1995, 80-81.

[48] Leitzinger, 1992, 113.

[49] Leitzinger, 1995, 81.

[50] Leitzinger, 1995, 81.

[51] Leitzinger, 1995, 81.

[52] Leitzinger, 1995, 82.

[53] “Gorskaja Respublika”

[54] Leitzinger, 1995, 82; Gammer, 1998, 47.

[55] Gammer, 1998, 47.

[56] Stone, 2001, II:47-48.

[57] Leitzinger, 1995, 83.

[58] Ks. “Mackinder ja eturintamamaat”; Sloan, 1999, 26, 28-31.

[59] Leitzinger, 1995, 84.

[60] Leitzinger, 1995, 85.

[61] Leitzinger, 1995, 82, 85-87; Gammer, 1998, 48.

[62] Gammer, 1998, 48; Leitzinger, 1995, 89.

[63] Helsingin Sanomat, 21.9.1924.

[64] Helsingin Sanomat, 21.9.1924.

TAKAISIN