TAKAISIN

TšETšENIAN TILANTEEN KEHITYS ITSENÄISYYSJULISTUKSESTA NYKYHETKEEN

Tšetšenia

 

Tšetšenia on paitsi Kaukasian myös koko maailman mittakaavassa surullisimpia esimerkkejä totaalisesta sodankäynnistä, kansanmurhasta ja kokonaiseen kansakuntaan kohdistetusta kollektiivisesta syyllistämisestä ja vainosta. Kaksi Tšetšenian sotaa, joista toinen on edelleen käynnissä, ovat raunioittaneet koko maan totaalisesti eikä jäljellä olevien tšetšeenien määrästä ole luotettavaa tietoa. Tšetšenia on sotien myötä myös homogenisoitunut, sillä lähes kaikki etniset venäläiset ovat lähteneet sieltä eivätkä ole aikeissa palata.[1] Jos venäläisjoukot tänä päivänä vetäytyisivät ja sallisivat Ingušiaan, muualle Venäjälle ja Georgiaan paenneen tšetšeeniväestön palata kotimaahansa, Tšetšenia olisi etnisesti hyvin yhtenäinen maa ja sillä olisi kaksi intressiä: kansainvälisesti tunnustettu itsenäisyys ja jälleenrakennus. Jos taas sota jatkuu tai Venäjä lopulta turvautuu joukkokarkotuksiin tai tšetšeenien fyysiseen eliminointiin kansana, on koko Kaukasiassa – ja Venäjällä – edessä vielä nykyistäkin synkempi tulevaisuus.[2]

Dudajevin aika

Perestroikan ja glasnostin vapauttaessa yhteiskunnallista ea ja paluutaan Tšetšeniaan, hän imi vaikutteita Viron itsenäisyysliikkeeltä.[5]

Myös Tšetšenian perustuslaki – vaikka vetoaakin ”Kaikkivaltiaaseen” (nimittämättä häntä millään nimellä, mikä tulkittiin yleisesti pyrkimykseksi ymmärtää kristittyjen ja muslimien Jumala samaksi) – tekee selväksi sen, että Tšetšenian on tarkoitus olla sekulaari kansallisvaltio, joka kaiken lisäksi eksplisiittisesti takasi uskonnonvapauden ja vähemmistöjen oikeudet. Tšetšenian televisio näytti tarkoituksellisesti myös kristillisiä ja juutalaisia seremonioita korostaakseen uskontokuntien tasa-arvoa. Entisen Neuvostoliiton useissa osissa toiminut ja edelleen toimiva islamistinen puolue IRP (Islamilainen Renessanssipuolue) ei ole ollut aktiivinen Tšetšeniassa, ja Tšetšeniankin islamistit olivat skeptisiä tai jopa suoraan kielteisiä kansallista itsenäisyysajatusta vastaan. Uskonnon ja hallinnon suhdetta Tšetšeniassa on hallinnut adaat-käytäntö, joka perustuu tapoihin ja traditioon, eikä šaria eli uskonnollinen laki.[6]

YLÄLAITAAN

Kohti konfliktia

Neuvostoliiton hajotessa ensimmäinen konfliktien puhkeamisen edellytys oli se, että aseita oli helposti saatavilla suuria määriä. Neuvostosotilaat olivat alkaneet myydä aseita paikallisille jo useita vuosia ennen Neuvostoliiton lakkautusta. Tšetšenia oli hampaisiin asti aseistautunut jo julistautuessaan itsenäiseksi vuonna 1991 ja Venäjän vetäessä joukkonsa maasta se jätti jälkeensä ja myi Dudajeville suuren määrän aseistusta. Vain osa aseista päätyi kuitenkin Tšetšenian viralliselle armeijalle – suuri osa jäi yksityishenkilöille ja erilaisille epävirallisille ryhmille. Boris Jeltsin teki epäonnistuneen yrityksen syrjäyttää Dudajev ja kumota Tšetšenian itsenäisyysjulistus vuonna 1991 lähettämällä joukot Vladikavkaziin ja Tšetšenian rajoille, ja yrittämällä laskuvarjojääkäreillä vallankaappausta marraskuussa 1991, mutta yritykset epäonnistuivat, ja eräiden arvioiden mukaan jo tuolloin ainakin 70’000 tšetšeeninuorukaisen armeija oli koottu vastustamaan Venäjän mahdollista tunkeutumista maahan.[7] Kashmirilaisen Muhammad Iqbal Khanin mukaan näihin 70’000 vapaaehtoiseen kuului myös muiden Pohjois-Kaukasian kansojen edustajia.[8]

Tšetšenia onnistui säilyttämään itsenäisyytensä kolmen vuoden ajan, ja Venäjä pidättäytyi täysimittaisista hyökkäyksistä aina vuoteen 1994, vaikka se tukikin Dudajeviä vastaan nostatettuja kapinaliikkeitä ja suoritti provokaatioita. Vuonna 1992 Dudajevin syrjäyttämistä yritettiin sisäministeriön joukkojen ja KGB:n avulla. Yritysten epäonnistuttua Venäjä yritti tukea kapinaliikkeitä Dudajeviä vastaan, mihin tarkoitukseen käytettiin jopa ammattirikollisia, tunnetuimpana näistä pahamaineinen Ruslan Labazanov, joka oli ehtinyt palvella Dudajevin henkivartijanakin. Neuvostovankiloissa 15 vuotta istunut Labazanov joukkioineen aseistettiin johtamaan kapinaa Dudajeviä vastaan ja epävakauttamaan Tšetšeniaa. Kapinayrityksissä oli kuitenkin niin suuri pula tšetšeenimiehistä, että sekä Labazanovin että myöhemmin Bislan Gantemirovin kapinaliikkeitä täydennettiin Venäjän sisäministeriön joukoilla.[9]

Samalla Venäjä toimi tšetšeenejä vastaan konspiratiivisin menetelmin: Helmikuussa 1992 kymmeniä Moskovan tšetšeenejä tapettiin Café Jauzassa, hotelli Zarjassa ja Timirjazovin maatalousakatemian opiskelija-asuntolassa; toukokuussa 1992 karkotettiin 70 tšetšeeniä Volgogradin läänin Nižni Korobkin kylästä; heinäkuussa 1993 karkotettiin 20 tšetšeeniä Birjutšia Kossan kylästä Astrakanin alueelle; Lontooseen diplomaattista tehtävää (Tšetšenian passien painatusta) suorittamaan lähetetyt veljekset Ruslan ja Nazarbek Utsijev murhattiin, armenialaiset salamurhaajat pidätettiin ja Britannia karkotti joukon venäläisiä ”diplomaatteja”; vuonna 1994 murhattiin ainakin 17 tšetšeeniä Venäjällä tai Venäjän toimeksiannosta. Groznyitä sen sijaan luonnehdittiin Dudajevin aikana matkakertomuksissa turvallisemmaksi kuin useimpia entisen Neuvostoliiton kaupunkeja.[10]

 

Epäsuora sota

Vuonna 1994 Venäjä aloitti suoremmat toimet Tšetšeniaa vastaan, kooten ensin yhteen Moskovan-mielisiä ja Dudajeviä vastustavia ryhmittymiä, aseistaen heidät ja rahoittaen ”väliaikaishallituksen” perustamisen 25 miljardilla ruplalla, joka ohjattiin virallisesti Nadterekin alueen maatalousyhteisöjen tukemiseen. Koska Dudajevin vastustajien lukumäärä oli huolestuttavan olematon, Venäjä lähetti Moskovasta johtajat kapinaliikkeelle: korruptiosyytteiden nojalla erotetun entisen kommunistijohtaja Umar Avturhanovin, edellisenä syksynä Jeltsiniä uhmanneen entisen parlamentin puhemiehen Ruslan Hasbulatovin, sekä kapinallisten asevoimia johtamaan murhasta vankilaan tuomitun ammattirikollisen Ruslan Labazanovin. Vankilasta vapautettuja rikollisia käytettiin myös muihin provokaatioihin, kuten epäonnistuneeseen konekaappaukseen, jossa tšetšeenit vangitsivat kaapparit, jotka ehtivät tunnustaa olleensa tuomittuja rikollisia, jotka oli vapautettu Venäjältä, ennen kuin Venäjä vaati heidän luovuttamistaan takaisin ja he katosivat salaperäisesti miliisin käsistä.[11] Avturhanovin kapinan yhteydessä Dudajevin joukkojen vangitsemat ”oppositiojoukot” osoittautuivat Venäjän sotilaiksi.[12]

Labazanovin johtama aseellinen kapina epäonnistui täysin. Siltä puuttui miehiä ja strategista kykyä. Sen sijaan Dudajev onnistui nostattamaan tuekseen 300’000 hengen mielenosoituksen 25. elokuuta, mikä on uskomaton määrä Tšetšenian kokoisessa maassa. Syyskuun alussa Dudajevin armeija löi kapinalliset ja koko kapina päättyi Argunin kahakkaan 5. syyskuuta 1994. Samaan aikaan kaikki merkit Venäjällä viittasivat kuitenkin tulevaan verilöylyyn: tšetšeenejä vastaan oli aloitettu propagandakampanja tiedotusvälineissä, taloussaarto oli pantu toimeen ja ympäri Venäjää värvättiin ”vapaaehtoisia” venäläissotilaita osallistumaan ”Moskovalle uskollisten” taisteluun ”fasistista” Dudajeviä ja tämän ”bandiitteja” vastaan. Kapinalliset hyökkäsivät uudelleen lokakuussa, mutta jälleen Dudajevin armeija kukisti heidät. Tässä vaiheessa Kremlin turvallisuusneuvoston jäsen Oleg Lobov ehdotti Jeltsinin suosion pönkittämiseksi ”pientä voitokasta sotaa”, jolla Venäjä jäljittelisi Yhdysvaltain hiljattaista interventiota Haitiin.[13]

Marraskuun lopulla ”kapinalliset” nousivat jälleen hyökkäykseen ja tällä kertaa heidän tukenaan oli mm. 40 venäläistä sotilashelikopteria. Dudajev voitti jälleen kerran ja kapinalliset menettivät kuusi panssarivaunua, 350 kaatunutta sekä 70 tšetšeenijoukkojen vangiksi joutunutta, joista 21 osoittautui venäläissotilaiksi. Kremlissä oltiin kuitenkin varmoja, että sota kannattaisi: puolustusministeri Pavel Gratšov esitti surullisenkuuluisan lupauksensa, että yhdellä laskuvarjojääkärirykmentillä Venäjältä kuluisi vain kaksi tuntia Groznyin valtaukseen. Marras-joulukuun vaihteessa Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Tšetšeniaan ja läntisetkin tiedotusvälineet havaitsivat sodan alkaneen viimeistään 11. joulukuuta 1994.[14]

YLÄLAITAAN

Sota ja sen syyt

Lännessä tuli muodikkaaksi syyttää sodan aloituksesta Jeltsinin ”huonoja neuvonantajia” Aleksandr Koržakovia (1993-1996) ja Boris Berezovskia (1996-1999).[15] Tosiasiassa sodan aloituksen runnoi kuitenkin läpi nimenomaan Jeltsin. Sekä siviili- että sotilasneuvonantajat neuvoivat Jeltsiniä olemaan hyökkäämättä ja käyttämään muita keinoja, koska sota kääntyisi Venäjää itseään vastaan. Jeltsin kuitenkin halusi sotia.[16] Hallituksen ulkopuolella merkittävistä poliitikoista häntä tuki ainoastaan vaikutusvallaltaan kyseenalainen Vladimir Žirinovski, joka on aina asettunut uskollisesti Kremlin johtajien taakse.[17]

Ensimmäisen sodan aloituksen yhteydessä käytettiin täysin sama propagandarepertuaari – diktatuuri, terrorismin pesä, islam, huumeet, bandiitit, dominoteoria jne. – mutta vuonna 1994 edes venäläiset eivät vakuuttuneet.[18] Jostain syystä vuonna 1999 sekä venäläiset että länsimaalaiset voitiin helposti saada toisiin ajatuksiin, vaikka mitään oleellista muutosta Tšetšeniassa ei ollut tapahtunut eikä mitään oleellisesti uutta lisätty propagandaan ja disinformaatioon.

Ehkä paras ja tarkin esitys ensimmäisestä Tšetšenian sodasta on liettualaisten Stasys Knezysin ja Romanas Sedlickasin kirjoittama ”The War in Chechnya” (1999). Useimmat muut tunnetuimmista englanninkielisistä kokonaiskatsauksista – mm. Carlotta Gallin ja Thomas De Waalin ”Chechnya – Calamity in the Caucasus” (1998) sekä Anatol Lievenin ”Chechnya – the Tombstone of Russian Power” (1998) – ovat sotakirjeenvaihtajien kirjoittamia. Tässä ei ole mahdollista käsitellä sodan kulkua. Se päättyi Venäjälle tappiollisesti ja vaikka Venäjä oli suurella ylivoimalla saanut kaksi kolmannesta Tšetšeniasta miehitetyksi, ajanut sissit vuorille ja jopa surmannut Dudajevin ohjusiskulla huhtikuussa 1996, tšetšeenit saivat kuin ihmeen kaupalla vallattua Groznyin takaisin elokuussa 1996, lyötyä venäläisjoukot ja lopulta pakotettua Venäjän vetämään joukkonsa.

YLÄLAITAAN

Budjonnovskista Pervomaiskojeen

Oman huomionsa ansaitsee, että Venäjä suostui neuvotteluihin vasta kahden itsenäisesti toimineiden tšetšeenipäälliköiden suorittaman sittemmin ”terrori-iskuksi” luonnehditun ja Tšetšenian ulkopuolella suoritetun ”kaukopartioiskun” jälkeen.

Ensimmäistä johti radikaali tšetšeenikomentaja, Abhasiassa venäläisten puolella taistellut Šamil Basajev, joka ensin uhosi Vedenistä käsin ”opettavansa venäläisille, mitä sota on, viemällä sodan Venäjän maaperälle”. Kesällä 1995 Basajev toteutti uhkauksensa, keräsi joukon taistelijoita ja hyökkäsi kohteenaan Budjonnovskin venäläiskaupungin sotilastukikohta, poliisiasema ja viestintäkeskus. Vetäytyessään Basajevin miehet ottivat siviilejä panttivangeiksi ja linnoittautuivat Budjonnovskin sairaalaan. Jeltsinin ollessa huippukokouksessa Halifaxissa Venäjän neuvotteluja johti Viktor Tšernomyrdin, joka julisti tulitauon Tšetšeniassa ja yritti saada aikaan neuvotteluratkaisun. Jeltsinin miehet – erityisesti puolustusministeri Pavel Gratšov – aloittivat kuitenkin pian voimatoimet surmaten lähinnä viattomia panttivankeja sekä saksalaislehden toimittajan.[19]

Šamil Basajevin operaatio Budjonnovskissa päättyi joka suhteessa Venäjälle katastrofina. Venäjän sisäministeriön joukot surmasivat joukoittain panttivankeina olleita venäläisiä, mustasivat Venäjän mainetta julkisuudessa ja kaiken huipuksi päästivät Basajevin kumppaneineen palaamaan turvallisesti takaisin Tšetšeniaan. Seurauksena sisäministeri Viktor Jerin ja turvallisuusministeri Sergei Stepašin erotettiin – ei kuitenkaan Gratšovia. Myös Tšetšenian johtajille, erityisesti Mashadoville, operaatio oli mitä kiusallisin. Basajev selitti itse tekoaan sillä, että ”erityiskeinot” olivat olleet välttämättömiä Moskovan pakottamiseksi neuvottelupöytään. Sinänsä on ironista, että Venäjän käytös osoitti Basajevin olleen oikeassa – Kreml suostui neuvotteluihin vasta täydellisten katastrofien jälkeen.[20]

Toisen kommandoiskun suoritti vielä Basajeviäkin kuumapäisempänä pidetty Salman Radujev, joka otti mallia Basajevistä ja hyökkäsi sadan miehen ryhmän kanssa Kizliarin lentokenttää vastaan Dagestanissa tammikuussa 1996. Sissit tuhosivat venäläisten helikoptereita ja vetäytyivät sitten, Basajevin mallia seuraten, linnoittautuen Kizliarin sairaalaan. Seuraavana päivänä tšetšeenit lähtivät bussilla kohti Tšetšeniaa, ottaen panttivankeja mukaansa, mutta tällä kertaa Venäjä ei antanut heidän päästä pälkähästä ja turvaan Tšetšeniaan, kuten Budjonnovskissa oli käynyt. Matka katkesi Pervomaiskojen kylään, johon Radujevin ryhmä linnoittautui. Muutaman päivän pattitilanteen jälkeen Venäjä alkoi pommittaa kylää ohjuksilla panttivangeista piittaamatta. Radujev onnistui silti pakenemaan Tšetšeniaan.[21]

YLÄLAITAAN

Petollinen välirauha

Venäjän pääministeri Tšernomyrdin ja Tšetšenian väliaikainen presidentti Jandarbijev sopivat toukokuussa 1996 tulitauosta, joka ei kuitenkaan pitänyt, ja vasta tšetšeenien vapautettua Groznyin elokuussa solmivat kenraali Aleksandr Lebed Venäjän edustajana ja komentaja Aslan Mashadov Tšetšenian edustajana Hasavjurtin sopimuksen, joka päätti sodan. Hasavjurtin sopimusta tärkeämpi oli juridisesti kuitenkin Kremlissä toukokuussa 1997 solmittu Moskovan sopimus, jossa Jeltsinin Venäjä tunnusti Illinois’n yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Francis A. Boylen mielestä de facto Tšetšenian itsenäisyyden ja sitoutui olemaan käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa keskinäisten kiistojen ratkaisemisessa. Jeltsin tunnusti myös Mashadovin olevan laillinen Tšetšenian presidentti. Kiitokseksi sodan saattamisesta päätökseen Lebed erotettiin lokakuussa tehtävistään turvallisuusneuvoston päällikkönä, muodollisesti siksi, että sisäministeri Anatoli Kulikov syytti häntä vallankaappauksen suunnittelusta.[22]

Sota tuli luotettavien arvioiden mukaan maksamaan vähintään 4’000 tšetšeenitaistelijan, 35’000 tšetšeenisiviilin sekä 7’500 venäläissotilaan hengen, sekä vähintään 5,5 miljardia dollaria Venäjän valtiolle (Tšetšenian ja yksityishenkilöiden menetyksistä puhumattakaan).[23] Entinen Jeltsinin Kaukasian-asioiden neuvonantaja ja tutkija Emil Pain kirjoittaa: ”Olisi luullut, että vuosien 1994-1996 kokemukset olivat opettaneet yhteiskunnalle ja federaation johtajille, ettei siirtomaamenetelmiä voi soveltaa etnopoliittisiin ongelmiin, ja ettei voimankäytöllä voi runnoa läpi omaa tahtoaan edes pienessä etnisessä yhteisössä silloin, kun huomattava osa tuosta yhteisöstä on valmis puolustamaan etujaan asein. Tästä huolimatta lokakuussa 1999 vihamielisyydet aloitettiin uudelleen, nyt ’terrorisminvastaisen operaation’ virallisella nimellä. Operaation kastoivat tiedotusvälineet.”[24]

Ensimmäisen Tšetšenian sodan jälkeen Tšetšeniassa järjestettiin vapaat ja demokraattiset presidentinvaalit, joissa eniten ääniä sai maltillinen ehdokas Aslan Mashadov (59 %), voittaen selvästi radikaalin ja sittemmin islamistiseksi wahhabilaiseksi kääntyneen Šamil Basajevin (23 % äänistä). Varapresidentti Zelimhan Jandarbijev sai ainoastaan 10 % äänistä.[25] Ehdokkaita oli 16, suurin osa heistä komentajia. Kaikki 16 olivat sitä mieltä, että Tšetšenian itsenäisyydestä ei tingittäisi ja että Tšetšenia oli ollut legitiimisti itsenäinen vuodesta 1991. Kreml päätyi pitämään maltillista Aslan Mashadovia parhaana vaihtoehtona, koska hänen kanssaan oli jo totuttu neuvottelemaan ja hänen uskottiin myös saattavan suostua johonkin ”kompromissiin”. Mashadov oli itse tuonut kampanjassaan esille, että hän oli kaiken aikaa yrittänyt pitää Tšetšenian erossa sodasta, ”toisin kuin emotionaalinen ja jyrkkä Dudajev”. Päävastustaja Šamil Basajev syytti kampanjassaan Mashadovia halukkuudesta myöntyväisyyteen Venäjän edessä.[26]

Vaalien alla Venäjän ulkoministeri Jevgeni Primakov varoitti Jeltsiniä vakavasti, että Tšetšenian itsenäistyminen joko de facto tai de iure oli todellinen vaara, minkä vuoksi Venäjän tulisi asettaa mahdollisimman paljon ”esteitä” tälle tielle. Moskova uhkasikin katkaista diplomaattisuhteet kaikkien sellaisten valtioiden kanssa, jotka tunnustaisivat Tšetšenian itsenäisyyden, ja teki kaikkensa estääkseen valtiovieraiden osallistumisen Mashadovin virkaanastujaisiin. Venäjän liberaalit korostivat Mashadovin olleen alusta asti Šamil Basajevin Budjonnovskin-operaatiota vastaan, kun taas kommunistit herjasivat Mashadovia yhdistäen hänetkin Budjonnovskiin. Myös Venäjän puheet Mashadovin halusta neuvotella ärsyttivät Mashadovia, joka ilmaisi närkästyksensä siitä, että Venäjän viranomaiset väittivät hänen olevan valmis kompromissiin Tšetšenian täyden itsenäisyyden suhteen.[27]

Mashadovin vastustajasta Basajevistä tuli tärkeä pelinappula. Häntä ei voinut suoraan sivuuttaa, koska hänellä oli miehiä aseissa ja hän oli kaikesta huolimatta saanut 23 % kannatuksen vaaleissa. Venäjällä suurliikemies, poliitikko ja yksi Jeltsinin ajan vaikutusvaltaisimmista vaikuttajista, Boris Berezovski, suositti, että Kreml neuvottelisi myös Basajevin ja Salman Radujevin kanssa ja ilmoitti jo henkilökohtaisesti pitävänsä näihin yhteyttä. Kremlin turvallisuuskomitea oli ainakin Basajevin suhteen Berezovskin kannalla. Myös Mashadov näytti tulevan siihen lopputulokseen, ettei Basajeviä voinut syrjäyttää, vaan hänet saattoi integroida päätöksentekoon. Niinpä Basajev sai hallituspaikan, mikä herätti närää Venäjän julkisessa sanassa ja myöhemmin Tšetšeniassa Basajevin alkaessa luisua yhä enemmän islamistiseen suuntaan. Mashadovin ja Jeltsinin hallitusten suhteita tutkineen Ankaran Bilkentin yliopiston tutkijan Cem Oguzin mukaan Kreml katsoi kuitenkin, että Basajevin nimitys hallitukseen ”ilmaisi tärkeää askelta strategiassa kohti Tšetšenian vähittäistä uudelleenintegroimista liittovaltion keskukseen”, koska Basajev sitoutuisi tällöin Mashadovin oletettuun myöntyväisyyslinjaan.[28]

Basajevin lisäksi hallitukseen pääsivät erityisesti talousasioita valvoville paikoille kolme muuta radikaalia komentajaa, Aslan Ismailov, Aslanbek Abdulhadžijev ja Ruslan Gelajev. Lisäksi Mashadovin hallinnossa oli mukana entinen kommunistilehden päätoimittaja ja Dudajevin tiedotusministeri Movladi Udugov, joka alkoi kääntyä yhä enemmän Basajevin kannalle ja Mashadovia vastaan, omaksuen samalla islamistisia ajatuksia.[29]

YLÄLAITAAN

Pommeja ja rikollisuutta

Venäjä oletti, että tarjoamalla – erityisesti johtajille – taloudellisia keppejä ja porkkanoita, se voisi saada Tšetšenian hallituksen tekemään kompromissin, jossa Tšetšenia hyväksyisi jonkin täyttä itsenäisyyttä alemman statuksen, esimerkiksi laajennetun autonomian ja taloudellisen vapauden Tatarstanin tapaan. Kunhan Tšetšenia vain pysyisi muodollisesti osana Venäjän federaatiota, kaikki itsehallintomyönnytykset voitaisiin myöhemmin perua ja riistää tasavallalta, kuten Venäjän historia on osoittanut. Näin ajattelivat kuitenkin molemmat osapuolet, ja niinpä vaikka Venäjä olisi käyttänyt mitä keinoja Tšetšenian hallituksen sisäisten erimielisyyksien hyödyntämiseen, ainoassa ratkaisevassa kysymyksessä sekä Kreml että Džohargala pysyivät jyrkkinä. Sekä Tšetšenian että Venäjän puolelta tehtiin paljon rakentavia ehdotuksia mm. talouden alalla, mutta kaikki kaatuivat siihen, että Kreml vaati aina Tšetšenian kuulumista Venäjään, ja Tšetšenia taas vaati aina itsenäisyyttä. Niinpä edes sopimusten sanamuodoista ei voitu päästä yksimielisyyteen.[30]

Tällöin alkoi oitis tapahtua. Kaksi pommia räjähti Armavirin ja Pjatigorskin kaupungeissa Venäjän Etu-Kaukasiassa. Väitettiin, että pommi-iskuista oli ottanut vastuun Tšetšenian radikaalein ja omituisin sotapäällikkö Salman Radujev, jonka puheita pidettiin yleisesti sekavina ja seliteltiin sillä, että hän oli ”saanut kranaatinsirpaleen päähänsä ensimmäisessä sodassa”. Tšetšenian johto alkoi joka tapauksessa keskustella Radujevin pidättämisestä, joskin hänen epäiltiin olevan Tšetšenian ulkopuolella. Samaan aikaan alkoi esiintyä kidnappauksia, joiden kohteina oli useimmiten tšetšeenejä, mutta yhä useammin venäläisiä ja ulkomaisia toimittajia.[31]

Myöhemmin Venäjälläkin kritisoitiin sitä, että nimenomaan kidnappauksiin kytketyt tšetšeenimafian renkaat ja johtajat, kuten pahamaineinen Arbi Barajev, Ahmadovin veljekset sekä Salavdi Abdrazakov, olivat Tšetšeniassa toimineet lähinnä tiukimmin Venäjän hallinnassa olleilla alueilla ja Venäjän asiamiesten kuten Bislan Gantemirovin suojeluksessa. Sergei Kovaljov epäili FSB:n tarkoituksellisesti suojelleen heidän rikollisia toimiaan alusta asti. Kovaljov kiinnitti huomiota siihen, että Abdrazakovilla oli Venäjän myöntämä lisenssi kännykkäverkon ylläpitämiseen Tšetšeniassa, ja pidätettäessä häneltä löytyi Moskovassa myönnetty sisäministeriön henkilötodistus.[32] Barajevin epäiltiin toimivan FSB:n suojeluksessa epämääräisissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaansa saakka; hänellä oli FSB:n kulkulupa ja kun venäläiset olivat kenraali Anatoli Kvašninin mukaan pidättäneet hänet lyhyeksi aikaa, hänet oli pian vapautettu Gantemirovin vaatimuksesta.[33]

Vaikka tšetšeenien itsenäisyysliikkeellekin virtasi kaikenlaista, myös rikollista, rahaa, pääsääntöisesti sekä venäläis- että tšetšeenimafia toimivat Dudajevin ja Mashadovin itsenäisyyspyrkimyksiä vastaan. Arvostetuimpiin järjestäytyneen rikollisuuden tutkijoihin kuuluva Mark Galeotti onkin kiinnittänyt huomiota siihen, että itse asiassa ”jos tšetšeenien mafiajärjestöt jotain vastustivat niin Tšetšenian itsenäisyyttä, joka uhkasi riistää heiltä tuottoisat operaationsa Venäjällä”.[34]

Rikollisuuden aalto käsitti Tšetšenian lisäksi koko Pohjois-Kaukasian alueen (eivätkä kidnappaukset ja pommi-iskut olleet harvinaisia missään päin Venäjää), mutta Venäjä sai siitä hyvän syyn syyttää yksinomaan tšetšeenejä ja vierittää kaiken Mashadovin ”kyvyttömyyden” niskoille. Sisäministeri Anatoli Kulikov syytti Mashadovia siitä, että tämä oli antanut tilanteen ryöstäytyä käsistä, ja hän sanoi myös Mashadovin ympäröineen itsensä ”terroristeilla”, tarkoittaen Basajevin blokkia. Kulikov uhkasi tšetšeenejä sillä, että pian alkaisi Venäjällä esiintyä tšetšeenien vastaisia pogromeja, ellei Venäjän vaatimuksiin suostuttaisi. Tšetšenian varapääministeri Vaha Arsanov vastasi ilmoittamalla Kremlille, että rauhanneuvottelut eivät jatkuisi, ennen kuin Kulikov pyytäisi anteeksi ”tšetšeenien kansalta”.[35]

YLÄLAITAAN

Islamismi Tšetšeniassa

Lokakuussa 2001 puolalais-suomalainen tutkija Zofia Grodzinska-Klemetti esitelmöi kokemuksistaan Tšetšeniaan ja Ingušiaan suuntautuneella tiedonhankintamatkallaan. Hänen mukaansa Tšetšenian sodalla ei ollut mitään tekemistä terrorismin kanssa ja korkeintaan hieman tekemistä radikaalin islamin kanssa. Pääsääntöisesti kyse oli ja on kansallisesta itsenäisyystaistelusta. Tšetšeenit on aina propagandassa yritetty linkittää johonkin muuhun – Stalinin aikana natseihin, Putinin aikana terroristeihin – mutta Grodzinska-Klemetin mukaan tšetšeenit ovat kaikissa sodissaan taistelleet vain itsensä, maansa ja oman kansallisen itsenäisyytensä puolesta.[36]

Kuitenkin jo Dudajevin aikana alkoi maahan muuttaa Turkista ja Lähi-idästä aikoinaan Kaukasiasta paenneita tšetšeenejä ja heidän jälkeläisiään. Dudajev itse oli sekularisti ja nationalisti, ei missään nimessä islamisti, eivätkä myöskään paluumuuttajat olleet vielä islamisteja, mutta Tšetšeniaan asettuessaan he toisenlaisiin oloihin tottuneina kokivat kovin rankasti venäläisvaikutukset ja Tšetšenian neuvostoaikana tapahtuneen venäläistymisen. Niinpä paluumuuttajien joukkoon alkoi tulla fundamentalisteja.[37] Myöhemmässä islamismia käsittelevässä luvussa todetaan, että islamismi on useimmiten juurettomuuteen – kaupungistumiseen ja siirtolaisuuteen – liittynyt moderni ilmiö.[38]

Paluumuuttajien joukossa esiintyvällä fundamentalismilla ei luultavasti olisi ollut vaikutusta, elleivät he olisi myös tuoneet mukanaan paljon rahaa arabimaista, ja erityisesti Saudi-Arabian rahoitusta toiminnalleen. Arabit myös ehdottivat aakkosten vaihtamista arabialaisiin, minkä Dudajev jyrkästi kielsi, omaksuen latinalaiset aakkoset eurooppalaisen mallinsa mukaisesti. Aslan Mashadovkaan ei ollut islamisti, vaan sekularisti ja maltillinen länsimielinen. Mutta Dudajeviin nähden Mashadov oli paljon vähemmän jyrkkä ja siksi myös kompromissihaluisempi. Grodzinska-Klemetti mainitsee esimerkkinä, että Dudajev ei olisi tyytynyt Hasavjurtin sopimukseen, jonka Mashadov laati venäläisten kanssa, sillä Dudajeville kelpasi vain täysi itsenäisyys ja sen kansainvälinen tunnustus.[39]

Dudajev piti Mashadovia liian myöntyväisenä ja siksi epäluotettavana ja Mashadov ei Dudajevin loppuaikoina saanut enää edustustehtäviä. Vastaavasti Mashadovin noustua valtaan tärkeimpiä ”dudajeviläisiä” sivuutettiin lähettämällä ulkomaille – esim. Usman Ferzauli lähetettiin tšetšeenien edustajaksi Tanskaan. Arabien vaikutus oli ensin pääosin taloudellista, mikä puri hyvin eristetyssä maassa. Islamistien vaikutus keskittyi aluksi Urus-Martanin kaupunkiin – joka tunnettiin myös venäläismielisten Dudajevin-vastaisten liittoumien pääpaikkana. Urus-Martanista tuli wahhabilaisten keskus.[40] Lontoon yliopiston professori Brian Glyn Williamsin mukaan vuosina 1995-1996 (ensimmäisen sodan aikana) Tšetšeniaan saapui diasporan jäsenten lisäksi myös pieniä määriä vapaaehtoisia arabimudžahidejä, jotka olivat aiemmin sotineet Afganistanissa. Näihin oli yhteydessä fundamentalisti ja seikkailija Hattab, joka Williamsin mukaan oli saudi, vaikka  monet muut lähteet sanovat häntä jordanialaissyntyiseksi.[41]

Lähimmäksi valtaa islamistit pääsivät kuitenkin venäläisten surmatessa Dudajevin, jolloin varapresidentiksi tuli Zelimhan Jandarbijev. Hän vaikuttui islamistien rahasta ja ajattelusta ja myöhemmin Sudanin vierailunsa jälkeen toi šaria-järjestelmän Tšetšeniaan. Mashadov tuli pian lailliseksi presidentiksi eikä Jandarbijevillä ollut mitään valtuuksia toimia. Ongelmana oli kuitenkin se, ettei ollut ketään riittävän voimakasta tahoa myöskään estämässä Jandarbijevin tai varsinkaan Basajevin klikin ”sooloilua” Sudanista Afganistaniin. Niinpä Mashadov peri sodan jälkeen valtakunnan, joka oli paitsi fyysisesti raunioina, myös poliittisesti kaoottisessa tilassa. Taipien välille oli syntynyt suuria ristiriitoja; wahhabilaiset olivat yhtäällä ja heidän vastustajansa toisaalla. Paljon älymystön edustajia oli lähtenyt maasta. Kouluttamattomat nuoret sotapäälliköt kiistelivät nyt vallasta, kun luontaisen johtajan ja kansan yhdistäjän Dudajevin tilalla oli rauhantahtoinen ja maltillinen Mashadov.[42]

Mashadov saattoi olla länsimaiden mieleen ja Venäjällekin hyväksyttävä, mutta Tšetšeniassa olisi tuossa tilassa, jossa maa oli, tarvittu voimakkaampaa hahmoa, joka olisi myös ollut valmis koviin otteisiin tarvittaessa – kuten Dudajev. Mashadov halusi viimeiseen saakka välttää sisällissodan uhan, ja toisti retoriikassaan koko ajan sitä, että tšetšeenien oli pidettävä yhtä. Dudajevin ”riitaisan ja jyrkän” hallitsemistavan aikana tšetšeenit olivat kuitenkin olleet yhtenäisempiä. Mashadov teki suurimman virheensä yrittäessään integroida islamistit valtaan ja ottaessaan Basajevin ja kumppanit hallitukseen samoin kuin varapresidentiksi Vaha Arsanovin – entisen Mashadovin vastustajan, jolla oli tunnettuja yhteyksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen Moskovassa. Lisäksi oli Movladi Udugov, entinen marxilainen sanomalehtimies, josta oli tällä välin tullut täysin arabimielinen islamisti.[43]

Miriam Lanskoy on skeptinen sen suhteen, että kellään tšetšeenillä, islamisteillakaan, olisi todellisia yhteyksiä Al-Qaidaan, mutta jos jollakulla on, nimiä ovat lähinnä salaperäinen arabikomentaja Hattab, jonka vaiheet vievät niin Afganistanin, Saudi-Arabian, Jordanian, Venäjän kuin Abhasiankin suuntaan; Udugov, joka on jo pitkään viettänyt kaiken aikansa kaukana Tšetšenian ulkopuolella, lähinnä Persianlahden arabimaissa; sekä Jandarbijev, joka välirauhan aikana matkusteli yksityishenkilönä etsimässä arabimaista taloudellista tukea ja perusti siinä välissä paljon huomiota herättäneen ”edustustonsakin” Kabuliin.[44]

Koko hallituksessa olonsa ajan Udugov ja Basajev sabotoivat Tšetšenian yrityksiä avata yhteyksiä länteen. He myös lietsoivat vainoharhaista ja paljon venäläistä retoriikkaa muistuttavaa vakoojahysteriaa. Mashadovin selän takana islamistit perustivat Tšetšeniaan moraalimiliisiyksiköitä, jotka harjoittivat epäjohdonmukaista ja summittaista häirintää ja mm. julkisia piiskaamisia pikkurikoksista. Tšetšeenit mobilisoivat vastavoimaksi taipien kodinturvajoukkoja, jotka pahoinpitelivät ”moraalimiliisejä” ja wahhabilaisia ja karkottivat heitä Dagestanin suuntaan. Myös suufilainen oppineisto kääntyi wahhabilaisia vastaan, missä vaiheessa nimi ”wahhabilaiset” otettiin käyttöön.[45]

Grodzinska-Klemetti näkee vainoharhaisuuden ja wahhabilaisliikkeen taustalla kaksi eri suunnista mutta yhteisin intressein vaikuttavaa ulkovaltaa: Saudi-Arabian ja Venäjän. Saudi-Arabia rahoitti, Venäjä solutti ja loi propagandaa. Grodzinska-Klemetti mainitsee juutalaisvastaiset laulut, joissa puhutaan aina arabiaksi Allahista (ei Jumalaa tarkoittavaa tšetšeeninimitystä Dala), mutta muuten laulut ovat kokonaan venäjänkielisiä. Sanomana propagandassa oli tšetšeenien viholliskuvan kääntäminen Venäjästä Israeliin ja mystisiin sisäisiin vihollisiin sekä ylipäätään kansallisen itsenäisyyden idean korvaaminen vieraalla internationalismilla. Arabiagentit tulivat Grodzinska-Klemetin mukaan Tšetšeniaan Moskovan kautta.[46]

YLÄLAITAAN

Islamismin ja rikollisuuden vastustus

Mashadov oli hyvin halukas toimimaan Venäjän kanssa yhteistyössä sekä ääri-islamilaisten että järjestäytyneen rosvouksen kitkemiseksi ja neuvotteli Venäjän lainvalvontaorganisaatioiden kanssa yhteisistä operaatioista – luultavasti joko ”wahhabilaisia” tai Arbi Barajevin ja kumppaneiden rikollisorganisaatiota vastaan. Tätä tarkoitusta varten hän lähetti Moskovaan yhden läheisimmistä avustajistaan, Turpal Ali Atgerijevin. Kolmannella tällaisella matkallaan Moskovaan Atgerijev kuitenkin joutui venäläisten pidättämäksi ja vain Sergei Stepašinin henkilökohtainen väliintulo sai venäläiset vapauttamaan lähettilään.[47] Tšetšeenit perustivat lisääntyvässä määrin omatoimisia kodinturvajoukkoja torjumaan rikollisliigojen ja provokaattorien uhkaa. Kidnappauksien uhreista 80-90 % oli tšetšeenejä. Tšetšeenit myös vaativat hallitukseltaan lisää toimia rikollisuuden kitkemiseksi ja ”Rikosten uhrien komitea” vaati kesäkuussa kaikkien sellaisten erottamista hallinnosta, jotka olivat sekaantuneet rikollisuuksiin.[48]

Wahhabilaisista, jotka eivät missään vaiheessa nauttineet suurta kannatusta väestön keskuudessa, saivat pian yhä suuremman osan yhteiskuntaa vastaansa. Tšetšeenit kaipasivat yhä kärsimättömämmin järjestystä ja turvallisuutta. Gudermesissa nousi wahhabilaisten eliminointia vaatinut aseellinen ryhmittymä Džabrail Jamadajevin johdolla. Turpal Ali Atgerijev johti itse toista ryhmittymää ”rikollisuutta ja wahhabilaisia” vastaan. Mashadov asettui kuitenkin vastustamaan Jamadajevin pyrkimyksiä, koska pelkäsi kansan jakautuvan sisällissotaan ja oman sukunsa kylän Alleroin joutuvan tämän konfliktin sotatantereeksi. Mashadov yritti selittää, että Venäjä käyttäisi heti tällaista konfliktia hyväkseen, mutta Jamadajev syytti nyt Mashadovia Venäjän tai islamistien kätyriksi ja kääntyi häntä vastaan. Sen sijaan Mashadov antoi käskyn karkottaa Hattab Tšetšeniasta, sillä hän piti tätä – aivan kuten venäläisetkin – terroristina. Tšetšenian prefektien kongressi kokoontui huhtikuussa 1999 tuomitsemaan kaikki yritykset asettaa voimaan šaria.[49]

Lopulta Basajev ja Hattab kannattajineen karkotettiinkin itään, Dagestanin rajamaalle, jossa wahhabilaisten uudeksi keskukseksi tuli Nožai-Jurtin alue. Brian Glyn Williams mainitsee, että oikeastaan vasta tässä vaiheessa Basajev viehättyi wahhabilaisuudesta ja Hattab alkoi luoda kontakteja Dagestanin puolelle oman šaria-vyöhykkeensä muodostaneisiin wahhabilaisiin. Williams kuvaa osuvasti Basajevin ideologian kehitystä: Abhasiaan hän oli lähtenyt kuumapäisenä oppimattomana seikkailijana, ensimmäiseen Tšetšenian sotaan isänmaallisena tšetšenialaisena nationalistina – mutta ryhdyttyään islamistiksi, hylättyään perinteisen suufilaisuuden ja viimeistään tehtyään välirikon Mashadovin ja muiden itsenäisyysmielisten tšetšeenijohtajien kanssa, Basajev alkoi luonnehtia itseään ”islamilaiseksi Che Guevaraksi”, joka ajoi ”siirtomaavallan purkua Dagestanissa”.[50] ”Oikeistolaisesta” itsenäisyystaistelijasta tuli ”vasemmistolainen” vallankumouksellinen. Tämän eron ymmärtäminen on välttämätön edellytys ylipäätään radikaalin islamin ja erityisesti Kaukasian tapahtumien ymmärtämiseksi.

Mashadovin hallituksen uskollisimpiin länsimielisiin lukeutuva varapääministeri Ahmed Zakajev kirjoitti yhdessä J. Tšagajevin kanssa Urus-Martanissa vuonna 2000 julkaistun kirjasen wahhabilaisia vastaan. Kirjasen nimi oli ”Wahhabismi – Kremlin lääke kansallisia vapautusliikkeitä vastaan”, ja se tarjoaa hyvin mielenkiintoisen näkökulman tšetšeenien omaan asenteeseen suhteessa ääri-islamiin. Tšetšeenikirjoittajat yhdistävät kirjasessa islamistiset ääriliikkeet Kremlin politiikkaan neuvostoajalla ja Venäjän tukemiin muslimimaailman diktatuureihin. Venäjän liittolaiset Syyria, Irak ja Iran ovat hyötyneet konfliktien lietsonnasta ja neuvostopolitiikan luomuksia olivat myös perinteiset islamistiset terroristiryhmät – kirjoittajien mukaan niin Hamas, Hizbollah, Usama bin Ladin kuin ”Šakaali” Illich Ramírezkin. Kirjasessa Zakajev ja Tšagajev sanoutuvat voimakkaasti irti Talibanista ja bin Ladinista, ”josta tšetšeenit eivät edes tiedä, kuka hän on”. Kirjasta käsitellyt puolalaislehti Dziennik Polski toteaa myös, että vaikka tšetšeeneillä on kyllä diasporien kautta yhteyksiä moniin arabimaihin, ei nykyisessä kuten ei ensimmäisessäkään Tšetšenian sodassa sodi kuin joitakin kymmeniä, ehkä 50, arabivapaaehtoista, eikä puolalaistoimittajien tietojen mukaan yksikään afgaani ole sotinut Tšetšeniassa, vaikka joillakin Tšetšenian islamisteista olikin yhteyksiä Talibaniin.[51]

Kun Mashadov lopulta reagoi voimatoimin, se oli Grodzinska-Klemetin mukaan liian myöhäistä. Radikaalit olivat Basajevin johdolla lähteneet hallituksesta jo aiemmin, koska he olivat vastustaneet Mashadovin maltillista politiikkaa. Samaan aikaan kuin Basajev aloitti katkeran oppositiotaistelunsa Mashadovia vastaan, Dagestanin tilanne ja valtataistelu kärjistyi vuonna 1998 ja monia Dagestanin islamistijohtajia pakeni Tšetšenian puolelle, lähelle Dagestanin rajaa, jossa he liittyivät yhteen Basajevin joukkojen kanssa, liittoutuen yhdeksi internationalistiseksi voimaksi, joka suuntautui sekä Tšetšenian itsenäisyysmielistä hallitusta että Dagestanin kommunistihallitusta vastaan. Heinäkuussa 1998 Mashadovia vastaan tehtiinkin jo murhayritys ja tämän jälkeen Tšetšenian hallitus otti useaan kertaan yhteen islamistien kanssa.[52]

Joka kerran Mashadov kuitenkin hillitsi itsensä ryhtymästä ratkaisevaan iskuun, vedoten yhtenäisyyteen ja siihen, että Venäjä käyttäisi sisällissotaa hyväkseen hyökätäkseen Tšetšeniaan. Valitettavasti maltillisuus vain kannusti provokaattoreita, jotka yhtyivät dagestanilaisten islamistien aloittamaan provokaatioon kesällä 1999. Miriam Lanskoy muistuttaa, että tämä oli tapahtumien logiikka: Mashadov ei ollut syyllinen muuhun kuin korkeintaan maltillisuudessaan kyvyttömyyteen iskeä vastustajiaan vastaan kyllin tehokkaasti. Lanskoy murtaa myös myytin, että Tšetšenia olisi elokuussa 1999 syössyt Dagestanin epävakauteen – asia oli päinvastoin; tapahtumat alkoivat Dagestanista, dagestanilaisten voimin, ja niihin lähtivät mukaan Mashadovin vastustajat Tšetšeniasta. Mashadovin hallituksesta tuli sijaiskärsijä, kun tapahtui juuri niin kuin hän oli koko ajan pelännyt: Venäjä tarttui ensimmäiseen konfliktiin muuttaen sen sodaksi Tšetšeniaa vastaan.[53]

YLÄLAITAAN

Miksi rauha ei pitänyt?

Mashadov Tšetšenia oli suostuvainen kompromissiin, jossa Tšetšenia olisi pysynyt osana Venäjän talousaluetta, ruplavyöhykettä, energiapolitiikkaa ja jopa yhteistä puolustusta. Jopa Šamil Basajev oli tätä mieltä.[54] Tšetšenia ei ollut kuitenkaan valmis luopumaan vaatimuksestaan tulla tunnustetuksi valtiona, joka olisi kansainvälisen politiikan subjekti. Vain tämän katsottiin voivan taata sen, että Venäjä ei voisi hyökätä ja miehittää maata uudelleen. Tšetšeenit näkivät sen ainoana takeena kansalliselle olemassaololleen, kuten Mashadov itsekin totesi. Tšetšenian neuvottelijana keväällä 1997 toiminut maltillinen länsimielinen Ahmed Zakajev vaati, että Moskovan ja Džohargalan välisessä sopimuksessa viitattaisiin kansainväliseen oikeuteen. Lopulta Venäjä suostui, ja niinpä 12.5.1997 solmittu Moskovan sopimus sitoi osapuolia ”ylläpitämään Venäjän ja Tšetšenian suhteita kansainvälisen oikeuden yleisesti tunnustettujen periaatteiden ja normien mukaisesti”. Tšetšeenit pitivät tätä voittona ja katsoivat Venäjän lopulta tunnustaneen de facto Tšetšenian itsenäisyyden. Venäjä todennäköisesti tiesi jo sopimusta tehdessään, ettei tulisi noudattamaan sitä, ja pian sopimuksen jälkeen Venäjän viranomaiset jo selittivätkin, ettei sopimus ollut kyseenalaistanut Venäjän alueellista yhtenäisyyttä.[55]

Tšetšenialle kaikkein tärkeintä oli tulla tunnustetuksi itsenäisenä kansakuntana. Valitettavasti myös Venäjän todellinen kiinnostus koski ainoastaan tätä yhtä asiaa: että Tšetšenia ei saisi olla olemassa valtiona. Molempien osapuolten retoriikka terrorismista, islamista, rikollisuudesta, laista ja järjestyksestä, öljyputkista jne. oli toisarvoista, ja radikaaleimpienkin osapuolten näkökannat osoittavat, että kaikesta tästä oltiin valmiita pääsemään sopimukseen. Toisen sodan syttymisessä kyse ei ollut rahasta sen enempää kuin uskonnosta, terrorismista tai rikollisuudestakaan: kyse oli vain ja ainoastaan Tšetšenian valtiollisesta statuksesta – siitä olisiko se kansainvälisesti ”olemassa” vai ei.[56]

Venäjän lähestymistapa Tšetšeniaan oli sellainen, että terroristeiksi ei määritelty ainoastaan sellaisia komentajia, jotka olivat tehneet hyökkäyksiä Venäjän puolelle, ottaneet panttivankeja ja joita epäiltiin pommi-iskuista (näitä oli syytteiden mukaan yhteensä noin 2’000 henkeä), vaan terroristiksi määriteltiin jokainen, joka vastusti Tšetšenian kuulumista Venäjään. Niinpä Emil Painin mukaan Venäjä oli varmistanut, että ylivoimainen enemmistö tšetšeeneistä kuului vihollisiin.[57]

YLÄLAITAAN

Dagestanin provokaatiosta toiseen Tšetšenian sotaan

Toinen Tšetšenian sota alkoi tapahtumaketjusta, joka liittyi enemmän Dagestaniin kuin Tšetšeniaan, vaikka epäilemättä Venäjä olikin jo valmistellut uutta sotaa. Tapahtumaketjun aloittivat tapahtumat Dagestanin Buinakskin alueella sekä lopulta Dagestanin islamistisen opposition yllytyksestä tapahtunut tšetšenialaisten islamistien osallistuminen dagestanilaisten aloittamaan provokaatioon. Tapahtumaketjun kehitystä käsitellään Dagestanin yhteydessä tuonnempana. Vaikka Venäjää voidaankin pitää myös toisen Tšetšenian sodan aloittajana, oli tšetšeeniprovokaattoreilla siinä oma osansa. Šamil Basajev sanoi eksplisiittisesti lähteneensä Dagestaniin kesällä 1999 vapauttamaan maata Venäjän imperialismista. Hän uhosi marssivansa Moskovaan saakka.[58] On kuitenkin muistettava, että Dagestanin konflikti alkoi jo ennen tšetšeenien osallistumista, ja Basajevin Dagestanin puolelle tunkeutuneesta ryhmästäkin vain 25 % oli tšetšeenejä, loput dagestanilaisia. Vahid Akajevin mukaan Tšetšenian hallitus sen enempää kuin tšetšeeniväestökään ei missään tapauksessa kannattanut islamistien provokaatiota. Hän muistuttaa, että ”jos halutaan olla rehellisiä, tšetšeenit eivät koskaan tunkeutuneet Dagestaniin”.[59]

Samalla Tšetšenian presidentti Aslan Mashadov ja hänen itsenäisyysmieliset kannattajansa tekivät kaikkensa, jotta heidän yksiselitteinen tuomionsa poliittisen vihamiehensä Basajevin toiminnalle tulisi kuulluksi. Venäjä ei sitä halunnut ottaa kuuleviin korviinsa, koska sillä mitä ilmeisimmin oli muita päämääriä. Mashadov ja hänen hallituksensa protestoivat jyrkästi Basajevin edesvastuutonta Dagestanin-seikkailua vastaan. Mashadov jopa kokosi Džohargalaan 5’000 hengen mielenosoituksen Basajevin toimintaa vastaan. Williamsin mukaan ”Mashadov, kuten useimmat tšetšeenit, oli kauhuissaan Basajevin sotilasoperaatioista Venäjällä ja tšetšeenihallitus oli jyrkän kriittinen Basajeviä kohtaan pyrkien kaikin tavoin erottautumaan hänen vaarallisista toimistaan Venäjän federaatiota vastaan”. Yhtä jyrkästi Mashadov ja hänen hallituksensa tuomitsivat myös Venäjän iskut Tšetšenian puolelle ja ilmeiset aikomukset laajentaa sota heitä vastaan.[60]

Mashadov antoi haastattelun puolalaiselle Gazeta Wyborczalle, joka lukeutui tšetšeenijohdon mielipiteitä uskollisimmin esiin tuoviin eurooppalaislehtiin: ”Sodan jälkeen olin väsynyt, uneksin levosta, ja niin teki myös koko muu Tšetšenia. Mutta jopa silloin näytti kuin uusi sota olisi jo väistämätön. Mielipahalla kuuntelin näiden poliitikkojen ja komentajien puheita. Heidän puheensa pyhistä sodista, Kaukasian vapauttamisesta, islamin vihreiden lippujen pystyttämisestä itse Kremliin…! Tiesin, että kaikki oli menossa kohti uutta sotaa.”[61]

Venäjän joukot hyökkäsivät Tšetšeniaan paremmin valmistautuneina kuin viisi vuotta aiemmin. Strategia oli paremmin suunniteltu ja erityistä huomiota kiinnitettiin tiedotussulkuun, eristykseen sekä propagandasotaan. Useimmat toimittajat pysyttelivätkin nyt suosiolla kaukana Dagestanista, Tšetšeniasta ja Ingušiasta, ja myös Punainen Risti ja muut kansainväliset avustusjärjestöt olivat vetäneet ulkomaisen henkilökuntansa pois alueelta sopivasti ennen kriisin kärjistymistä elokuussa. Pitkin elokuuta ja vielä syyskuussakin sekä Putin että Venäjän apulaissisäministeri Igor Zubov vakuuttivat, ettei Venäjällä olisi aikomustakaan tunkeutua Tšetšeniaan ja syyttelivät länsitoimittajia päinvastaisista väitteistä.[62]

”Dagestanin provokaation” tapahtumavyöryä kesällä ja syksyllä 1999 on voitu analysoida niin Dagestanin, Tšetšenian kuin Moskovankin valtapolitiikan taustaa vasten, ja todennäköisesti nämä kaikki limittyivätkin tapahtumasarjassa yhteen. Oli selvää, että Venäjä oli jo valmistautumassa hyökkäykseen Tšetšeniaa vastaan, mihin viittasi mm. armeijan logistinen toiminta kesällä 1999. Venäjä kaipasi myös hyvitystä NATO:n Kosovon operaatiosta samaan tapaan kuin ensimmäinen Tšetšenian sota oli reagoinut Yhdysvaltain Haitin-operaatioon.[63] Tunnettu venäläinen ihmisoikeusaktivisti Sergei Kovaljov kirjoitti jo lokakuussa, että Venäjä jäljitteli nyt Tšetšeniassa ”NATO:n Kosovon-operaation metodeja mutta Miloševicin filosofiaa”. NATO soti Jugoslaviassa Serbian armeijaa vastaan, joka oli syyllistynyt Kosovossa kansanmurhaan, kun taas Venäjä väitti jahtaavansa terroristeja, mutta terroristien asemesta se soti separatistista tasavaltaa vastaan ja pommitti omia kansalaisiaan.[64] Yleisesti syksyn 1999 tapahtumat nähtiin myös pohjustuksena hallituksen vaihtamiselle ja vallan siirtämiselle Venäjän tiedustelupalvelulle, sekä Jeltsinin seuraajan Putinin vallan pönkityksenä. Venäjän valtataistelun lisäksi tapahtumiin johti kuitenkin valtataistelu Dagestanissa, johon Dagestanin islamistit vetivät mukaan Tšetšenian islamistisen opposition.[65]

Tuhoisaksi tapahtumaketju osoittautui kuitenkin asiasta osattomille sijaiskärsijöille: Tšetšenian itsenäisyysmieliselle (ei islamistiselle) hallitukselle sekä Buinakskin alueen ”wahhabilaisille” kylille. Kaikki provokaation varsinaiset osallistujat – Dagestanin islamistit, Basajevin tšetšeenitaistelijat ja venäläisjoukot – pääsivät palaamaan rauhassa lähtöasemiinsa eikä kukaan joutunut jälkeenpäin syytteeseen. Dagestan unohtui täysin valokeilasta, kun sota siirtyi suoraan Tšetšeniaan. Dagestanin tapahtumia loppukesällä 1999 onkin syytä tarkastella nimenomaan provokaationa, riippumatta siitä, katsommeko Moskovan pommien syyskuussa 1999 kuuluvan samaan tapahtumasarjaan vai olleen vain sattuma, joka sopi Venäjän tarkoituksiin. Venäläistutkija Andrei Piontkovski kirjoitti Venäjän reaktiosta kovin sanoin: ”Näin ei suunnitella sotaa. Näyttää siltä kuin regiimi suunnittelisi massamurhaa aikaisempien rikostensa salaamiseksi. … Koska se on aikeissa suorittaa rikoksen, tšetšeenien kansanmurhan, nouseva regiimi yrittää vetää mukaan Venäjän kansan, tehden kansakunnastamme rikoskumppanin ja panttivangin. Meidän on pysähdyttävä ennen kuin on liian myöhäistä.”[66]

Mashadovin hallinnon yrityksistä huolimatta tilanne Tšetšeniassa oli syksyyn 1999 tultaessa muuttunut niin turvattomaksi, että useat asiantuntijat raportoivat, että Venäjän miehityksellä olisi voinut olla aitoa ja laajaa kannatusta Tšetšeniassa, etenkin Nadterekin alueella ja Groznyissä, jotka olivat Tšetšenian venäläistyneimpiä alueita. Asiasta raportoivat mm. Tšetšeniassa matkustanut arvostettu brittiläinen toimittaja Jonathan Steele sekä pitkään alueella viettänyt puolalais-suomalainen Pohjois-Kaukasian tutkija Zofia Grodzinska-Klemetti. Yhtä lailla samat asiantuntijat olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että järjestyksen asemesta venäläisjoukot toivat Tšetšeniaan paitsi silmitöntä tuhoa ja siviiliväestöön kohdistuvaa terroria, myös ennennäkemättömän rikollisuuden ja turvattomuuden aallon, joka on jatkunut syksystä 1999. Nyt sekä Steele että Grodzinska-Klemetti ovat yhtä mieltä siitä, että Tšetšeniasta on lähes mahdotonta löytää ketään, joka kannattaisi venäläisvaltaa.[67]

Mashadov oli selvästi osoittanut halunsa taistella sekä rikollisuutta että wahhabilaisia vastaan, kunhan se olisi tehty syöksemättä maata sisällissotaan. Tšetšeenit olivat alkaneet mobilisoida kodinturvajoukkojaan sekä rikollisjengejä että wahhabilaisia vastaan. Wahhabilaiset oli lähes kokonaan karkotettu Itä-Tšetšeniaan, Dagestanin rajaseudulle. Miriam Lanskoy korostaa, että Mashadov oli valmis suuriin kompromisseihin voidakseen säilyttää kansalaisten tyytyväisyyden – ei kenties tinkimään itsenäisyydestä, mutta sen sijaan suostumaan jälleen jonkinlaiseen väliaikaratkaisuun, jonka aikana Venäjä ja Tšetšenia olisivat voineet yrittää rakentavampien suhteiden kehittämistä ja yhteistyötä. Venäjä ei tukenut Mashadovia – päinvastoin. Venäjä ei osallistunut yhteisiin operaatioihin rikollisia vastaan – päinvastoin. Venäjä ei tarjonnut apuaan wahhabilaisten kukistamiseksi – päinvastoin. Niinpä syksyllä 1999, huolimatta siitä, että kansa oli jo lopen kyllästynyt tilanteeseen Tšetšeniassa ja valmis vastaanottamaan minkä tahansa hallituksen, joka pystyisi takaamaan järjestyksen, ”Venäjä onnistui ratkaisullaan varmistamaan sen, että kaikki kodinturvajoukot mobilisoitiinkin wahhabilaisten asemesta venäläismiehittäjiä vastaan”.[68]

Jos Venäjä olisi siis halunnut vain ”järjestystä” ja varmistaa sen, ettei Tšetšeniaa käytettäisi operaatioihin Venäjää vastaan, se olisi varmuudella saanut Mashadovin ja Tšetšenian hallituksen yhteistyöhön. Se tuskin olisi kuitenkaan voinut saada Tšetšenian kansaa suostumaan paluuseen osaksi Venäjää. Tämä on tärkeää muistaa, koska venäläinen propaganda esitti asian päinvastoin: että tšetšeenikansa suostuisi kyllä Venäjän alamaisiksi, mutta heidän johtajansa olivat tiellä. Jopa venäläistutkija Emil Pain totesi asiasta vuonna 2000: ”Viime sodassa [1994-1996] paikallisväestö ei osoittanut minkäänlaista lojaalisuutta Venäjän armeijaa kohtaan; voimme tuskin olettaa, että he olisivat eri mieltä tällä kertaa. Yhdeksän vuotta tosiasiallista itsenäisyyttä Tšetšeniassa on tuottanut sukupolven, joka pitää koko ajatusta Venäjälle alistumisesta mahdottomana.”[69]

YLÄLAITAAN

Toisen Tšetšenian sodan todellisuutta ja myyttejä

Ruotsin ulkopoliittisen instituutin Tšetšenia-konferenssissa esitelmöinyt Gail W. Lapidus kiinnitti huomiota siihen, että vaikka Venäjä yritti esittää toisen Tšetšenian sodan jotenkin erilaisena kuin ensimmäisen – esittämällä väitteitä terrorismin torjunnasta, rajoitetuista iskuista, siviiliväestön suojaamisesta, pidättäytymisestä hyökätä Groznyihin asti jne. – tosiasiallisesti toinen Tšetšenian sota oli alusta asti ensimmäisen sodan harkittu uusinta. Eroina oli, että nyt Venäjän hallitus toteutti sen päättäväisemmin ja suunnitellummin, entistäkin brutaalimmin, entistäkin suuremmin siviilitappioin sekä paremmalla sotilas- ja propagandastrategialla. Yli 100’000 venäläissotilasta ei lähetetty Tšetšeniaan ”taistelemaan terroristeja vastaan” vaan päättämään Tšetšenian tasavallan statuksesta väkivalloin, sillä Venäjä oli päättänyt yksipuolisesti irtisanoa ensimmäisen sodan päättäneen rauhansopimuksen, ”häpeärauhan”. Kuten Venäjän joukkoja johtanut kenraali Vladimir Šamanov luonnehti, kyseessä oli sotilaille ensisijaisesti kosto ensimmäisessä sodassa kärsitystä nöyryytyksestä.[70]

Ingušian presidentti Ruslan Aušev arvioi huhtikuussa 2000, että tšetšeeneillä oli ainakin 15’000-17’000 sissiä aseissa. Viikkoa aiemmin Venäjän armeijan ja FSB:n edustajat olivat myöntäneet noin 2’000-3’000 sissin olevan ”vielä” aseissa, vaikka arvio oli määrältään suurempi kuin Venäjän esittämät luvut vastustajan lukumäärästä sodan alussa.[71] Tammikuussa 2000 riippumattomat venäläislähteet olivat arvioineet 3’000-5’000 venäläissotilaan kaatuneen, kun taas tšetšeenit väittivät surmanneensa 11’000 venäläissotilasta.[72] Jotain numeerista osviittaa toisen sodan kulusta antanevat esimerkiksi venäläislähteiden ilmoitus maaliskuussa 2001, että tuona ajanjaksona sotilaita kuoli tasaisesti n. 30 viikossa (tšetšeenisiviilejä ei edes laskettu)[73]; sisäministeriksi nimitetyn Boris Gryzlovin ilmoitus, että edellisvuonna Tšetšeniassa kuoli n. 1000 venäläisupseeria (!)[74]; sekä entisen ministerin Boris Nemtsovin arvio, että sota oli edellisvuonna tullut maksamaan Venäjälle miljardi dollaria, Sergei Stepašinin arvioidessa hinnan vieläkin korkeammaksi.[75] Georgialainen ihmisoikeusjärjestö laski tšetšeenejä surmatun seitsemän vuoden kuluessa 250’000, eli neljännes koko kansakunnasta.[76]

Väitteet ”arabeista” ja viime aikoina Afganistanin tapahtumien myötä ”afgaaneista” sekä muista ulkomaalaisista ja terroristeista tšetšeenien joukossa ovat kuuluneet Venäjän sotapropagandan vakiovarustukseen molempien sotien mutta erityisesti jälkimmäisen aikana. Osa länsimaisistakin tutkijoista on väitteiden tulvan vuoksi ollut taipuvaisia toistamaan, että Tšetšeniassa ”saattaa olla” terroristeja, arabikiihkoilijoita jne. Väitteille on kuitenkin ollut hyvin vaikea löytää uskottavia alkuperäislähteitä. Ranskalaistoimittaja Anne Nivat vietti Tšetšeniassa ja Ingušiassa pitkiä ajanjaksoja, mutta onnistui tapaamaan vain kaksi arabia, joista toinen oli itse Hattab.[77]

Joitakin rintamalla kaatuneita arabivapaaehtoisia Venäjä on pystynyt esittelemään, mutta heitä on ollut väitteisiin nähden hyvin harvassa, vain muutamia. Helmikuussa 2001 venäläiset saivat vangiksi ”jordanialaisen arabin”, 27-vuotiaan Sultan Nadir al-Shishanin, jota esiteltiin heti todisteena siitä, että Tšetšeniassa todella olisi arabipalkkasotilaita.[78] Pidätetyn sukunimi osoittaa kuitenkin, että hän on tšetšeeni ja kuuluu Jordanian tšetšeenidiasporaan.[79] Samoin kävi Abu Jakub -nimisen sissipäällikön surman yhteydessä.[80] Luultavasti väitteet arabeista (saati afgaaneista ja tunnetuista terroristeista) sekä arabien tuesta ovat olleet vähintäänkin liioiteltuja.[81]

Venäläinen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Pavel Felgenhauer kumosi sotapropagandan huhuja tšetšeenien yhteyksistä arabiterroristeihin sekä väitteitä, joiden mukaan tšetšeenit saisivat ulkomaista tukea arabeilta tai muilta hämäriltä tahoilta. ”Tšetšeenien vastarinnan juuret ovat Tšetšeniassa ja aseet tulevat Venäjältä mustan pörssin kautta: suoraan valmistajilta ja venäläisjoukoilta Tšetšenian sotatoimialueilla. Rahoitus taas tulee osittain Tšetšeniassa tapahtuvasta laittomasta liiketoiminnasta, osittain tšetšeenidiasporalta Venäjällä, Turkissa ja Lähi-idässä.”?@ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ[\]^_`abcdefghijklmnopqrstuvwxyz{|}~&127;e="_ftnref82" style="mso-footnote-id:ftn82" title>[82]

Toiseen Tšetšenian sotaan on kuulunut erityisen ilkeänä piirteenä ihmiskauppa. Venäläiset ”puhdistavat” tšetšeenikyliä, vangitsevat miehet ja pahoinpitelevät heitä sekä pitävät vangittuina maakuopissa tukikohdissaan. Omaisten on sitten ostettava vankeja vapaaksi joko hakattuina tai kuolleina. Myös tiedosta, mihin oma poika on haudattu, ollaan valmiita maksamaan paljon.[83] Joukkohautoja on kaivettu esille kaikkialta Tšetšeniasta, ja tšetšeeniäidit ovat etsineet niistä poikiaan.[84] Venäjän ”Sotilaiden äidit” eivät enää ole päässeet matkustamaan rintamalle omia poikiaan etsimään, kuten ensimmäisessä sodassa tapahtui.

Aika ajoin pommit ovat paukkuneet Venäjällä ja niistä on tavan mukaan syytetty tšetšeenejä, mutta edelleenkään yhtäkään pommi-iskua ei ole selvitetty ja syytetytkin ovat olleet aivan muualta kuin Tšetšeniasta. Maaliskuussa 2001 Mineralnije Vodyssä ja parissa muussa Etu-Kaukasian kohteessa räjähti pommeja ja Kremlin Tšetšenian sodan propagandasta ja disinformaatiosta vastaava Sergei Jastržembski kiirehti heti yhdistämään iskut tšetšeeneihin sekä aiempiin Moskovan ja Buinakskin pommeihin syksyllä 1999 – siitä huolimatta, että Moskovan ja Buinakskin pommi-iskuista oli sekä epäiltyinä että pidätettyinä tuolla hetkellä ainoastaan dagestanilaisia.[85]

Propaganda on ollut usein räikeää, varsinkin länsimedioiden ollessa Tšetšenian suhteen hiljaisimmillaan. Maura Reynolds kirjoitti tapauksesta, jossa venäläisjoukot ampuivat laitumelleen paimenen ja tämän apuna olleet kolme 10-14-vuotiasta lasta Alleroin tšetšeenikylän lähellä. Vaikka kyläläiset ja silminnäkijät kertoivat venäläisten tappaneen siviilit, Jastržembski hehkutti tapausta Venäjän valtiontiedotusvälineissä osoituksena ”tšetšeenikapinallisten” raakuuksista. Samana päivänä venäläiset tappoivat kuusi siviiliä myös Novogroznenskissä, ja jälleen Jastržembski ja Kadyrov syyttivät tšetšeenejä.[86]

Tšetšeenien yhteyksiä islamisteihin ja terrorismiin on yritetty todistella varsin kömpelöilläkin yhteyksillä. FSB väitti heti Yhdysvaltain terrori-iskujen jälkeen, että osa konekaappareista olisi käynyt välillä sotimassa Tšetšeniassa, että taistelukentältä olisi löytynyt Boeingien lento-ohjekirja cd-levyllä ”arabin johtaman tšetšeeniterroristiryhmän” hallusta, ja että joltakulta tšetšeeniltä olisi löytynyt paperilappu, jossa oli täydellinen hyökkäyssuunnitelma New Yorkiin ja takapuolelle kirjoitettuna sana ”džihad”. Yhtäkään väitteistä ei koskaan yritettykään todistaa – pääasia oli saada länsilehdet nopeasti mainitsemaan näitä, jotta syntyisi ehdollistuma, että tšetšeenit liittyivät jotenkin länsimaalaisia uhkaavaan terrorismiin.[87]

Professori Gail Lapidus luettelee kymmenen toiseen Tšetšenian sotaan liitettyä myyttiä, jotka ovat levinneet sekä Venäjällä että lännessä:

1.        Dominoteoria. Tšetšenian irtautumisen nähdään johtavan separatististen julistusten ketjureaktioon ja koko Venäjän hallitsemattomaan hajoamiseen ja Tšetšeniaa yritetään pitää osana Venäjää hinnalla millä hyvänsä, koska sen käytös on ”kerettiläistä”, ts. rohkaisisi muitakin alueita lisäämään valtaansa Moskovan kustannuksella. Tosiasiassa Tšetšenia on ollut poikkeus eikä sääntö ja sodat Tšetšeniassa ovat vain lisänneet vakaumusta siitä, että Venäjän puitteissa kansallisen turvallisuuden saaminen on mahdotonta. Alueiden vieraantuminen Moskovasta on jatkunut Tšetšenian kurittamisesta huolimatta. Lapidus ei kuitenkaan usko muiden kuin kenties Pohjois-Kaukasian tasavaltojen haluavan kokonaan erota Venäjästä.[88]

2.        Terrorismi. Tšetšeniassa etninen ja poliittinen konflikti on pyritty lavastamaan terrorismiksi ja terrorismin vastaiseksi taisteluksi, vaikka oikeastaan Tšetšenia ja tšetšeenit ovat olleet terrorin uhreja. Toisaalta valtio, joka väittää heitä kansalaisikseen, on kohdistanut heihin koko 1990-luvun ajan massiivisen terroriaallon ja kaksi totaalista sotaa. Toisaalta tšetšeenit ovat kärsineet heidän hallitustaan vastustaneista ääri-islamilaisista, rikollisjengeistä, asekauppiaista, huumekauppiaista ja kidnappaajista, joista useimmat ovat olleet läheisissä väleissä pikemminkin venäläiseen osapuoleen ja osa Venäjän järjestäytynyttä rikollisuutta.[89]

3.        Kirurgiset operaatiot. On silkkaa kuvitelmaa, että ”terroristeja” voisi pommittaa ilman, että tämä johtaisi siviiliväestön ja infrastruktuurin massatuhoon. Siviiliväestön joutuminen pääkohteeksi johtaa pikemminkin Venäjän muslimiväestön radikalisoitumiseen.[90]

4.        Sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen huomiotta jättäminen. Venäjä ei ole tehnyt mitään Kaukasian alueen sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien ratkaisemiseksi.[91]

5.        Kuvitelma, että tavalliset tšetšeenit kannattaisivat venäläismiehitystä ”rauhan ja vakauden” tuottajana. Todellisuudessa nykykehitys on johtamassa väestön yhä totaalisempaan militarisoitumiseen ja uudet sukupolvet kasvavat suoraan sotatilaan venäläisiä vastaan.[92]

6.        Islam-myytit. Venäläiset näkevät sodan uskonnollisena, mutta tšetšeenit eivät. Kysymys ei ole radikaalin islamin vastustamisesta vaan taistelusta kansallista itsenäisyyshanketta vastaan. Sotatilan jatkuessa ääriliikkeillä voi tosin olla yhä laajempaa kannatusta.[93]

7.        Venäjän vakauttajan rooli. Kuvitelma, että Moskova voisi tarjota tehokkaan vaihtoehdon Mashadovin hallitukselle. Venäjän valta ei ole tuottanut vakautta eikä rauhaa muuallakaan Kaukasiassa eikä ole mitään syytä kuvitella, miksi Venäjä voisi tuottaa turvallisuutta Tšetšeniassa, jossa se on tehnyt traagisimmat rikoksensa ja tuhonsa.[94]

8.        Salaliittoteoria. Venäläiset kuvittelevat, että kaikki kansainvälinen väliintulo ja osallistuminen kriisin käsittelyyn uhkaa Venäjän intressejä ja että ulkovallat pyrkisivät näin hajottamaan Venäjän. Tosiasiassa kaikki ulkovallat ovat olleet avoimesti Venäjän puolella.[95]

9.        Uhrivalmius. Kuvitelma, että sotilastoimin saavutetut voitot korvaisivat pitkällä tähtäimellä menetykset. Lapidus laskee, ettei näin voi tapahtua, koska Venäjä ei voi Tšetšeniassa voittaa juuri mitään eikä Tšetšenia maakaistaleena ole kaikkien uhrauksien arvoinen. Menetettävää sillä on edelleen hyvinkin paljon.[96]

10.     Voimannäyttö. Venäjä olettaa, että massiivisen voimansa demonstraatio aiheuttaa muualla Venäjän ympäristössä toivottua pelkoa ja kunnioitusta ja lisää siten Venäjän vaikutusvaltaa kansainvälisissä asioissa, erityisesti lähiulkomaillaan. Lapidus päättelee, että seuraukset ovat itse asiassa päinvastaisia: Tšetšenia tarjoaa muille varoittavan esimerkin siitä, mitä Venäjän vaikutusvalta merkitsee, ja pyrkivät kahta kauheammin eroon Venäjästä.[97]

YLÄLAITAAN

Tšetšenian tila

Tšetšenian infrastruktuuri ja rakennuskanta olivat suureksi osaksi tuhoutuneet jo ensimmäisessä sodassa, mutta syksyllä 1999 alkanut toinen sota on ollut vielä rajumpi ja totaalisempi kuin edellinen. Useilla eri sotilaallisilla ja humanitäärisillä kriteereillä toinen Tšetšenian sota on ollut sekä raain että tuhoisin sota sitten toisen maailmansodan. Pommitukset ja tykistötuli Tšetšeniassa ovat olleet rajuimpia, mitä maailmassa on ollut toisen maailmansodan Dresdenin pommitusten jälkeen, ja samoin ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen kokonainen Helsingin kokoluokkaa oleva kaupunki on pyyhkäisty rauniokasaksi. Maassa ei ole sähköä eikä puhelinyhteyksiä. Suurin osa asunnoista on tuhottu. Siviilien surmaaminen jatkui koko vuoden 2001 kylittäin, mutta Tšetšenia on pidetty visusti poissa tiedotusvälineistä, mihin on Venäjän sotasensuurin ja sotapropagandan lisäksi syynä se, että tilanne on yksinkertaisesti liian vaarallinen ja vaikea länsimaisille toimittajille.[98]

Jonathan Steele kertoo artikkelissaan eteläafrikkalaiselle Mail & Guardian -lehdelle matkastaan Groznyihin kesällä 2001, jolloin Tšetšeniassa oli väliaikaisesti hieman rauhallisempaa: ”Groznyihin kulkee kaksi reittiä. Toinen pitkin pääteitä, Venäjän armeijan tarkastuspisteiden läpi, joissa matkalaisista nyhdetään irti mitä vain sotilaat päättävätkin kaupan olevan. Kaksikymmentä ruplaa on tavanomainen ’tulli’ matkustajaa kohti, vaikkakin jos joukot heittäytyvät ahneiksi, voidaan matkalainen kidnapata lunnaita vastaan, pitää vangittuna ja hakata. Jokaisessa venäläisten sotilasleirissä on ’kuoppa’, joissa vankeja pidetään.”[99]

Suomalaisen tutkijan Antero Leitzingerin arvion mukaan Tšetšenia on menettänyt väestöstään ainakin kolmanneksen ja mahdollisesti jopa puolet. Vastaavaa tuhoa ei ole tapahtunut Manner-Euroopassa sitten ”mustan surman”, Suomessa kolmeen vuosisataan eikä Irlannissa 1800-luvun nälänhädän ja maastamuuton jälkeen. Tuhosta huolimatta vasta pieni osa tšetšeeneistä on päässyt pakenemaan Venäjän aluetta kauemmas, vaikka Venäjällä tšetšeeneihin kohdistuukin raskasta syrjintää, vainoa ja väkivallantekoja. Ingušian pakolaisleireillä on ainakin vajaat 200’000 tšetšeenipakolaista ja lisäksi heitä on päätynyt ainakin muualle Venäjälle, Georgiaan, Turkkiin, Puolaan, Tšekkiin ja Unkariin. Euroopan Unionin maat ovat kuitenkin olleet tšetšeenipakolaisten suhteen erityisen torjuvia.[100]

Emil Pain katsoo, että mahdollisia skenaarioita on lähinnä kolme: Ensinnäkin edelleen jatkuva sota, joka raunioittaa yhä enemmän sekä Venäjää että Tšetšeniaa, mutta tulee tuskin pystymään Tšetšenian alistamiseen. Venäläisasiantuntijat ovat viitanneet Neuvostoliiton kykyyn alistaa Baltian maiden ja Ukrainan vastarintaliikkeet, mutta Pain muistuttaa, että tämä edellyttäisi myös totalitaarista valtiota, joka on valmis massiivisiin väestönsiirtoihin ja vastahakoisten kansanryhmien likvidointiin.[101]

Toiseksi, Tšetšenian likvidointi tai kansakunnan täydellinen tuhoaminen. Pain katsoo, että tähän kuuluisi väistämättä myös tšetšeenien puhdistaminen Tšetšenian ulkopuolella, kuten Georgian Pankisin solassa, jota on tähänkin asti pommitettu ”vahingossa”. Suurin osa Tšetšenian väestöstä on jo nyt pakolaisina joko tasavallan sisällä tai sen lähialueilla. Painin mukaan tšetšeenit tulevat vastaisuudessakin pakenemaan sinne, missä on jo valmiiksi tšetšeenidiasporia. Tämä voi olla syynä siihen, että Venäjä on halunnut varmistaa, ettei tšetšeenejä tule pakenemaan joukoittain länteen, jossa he voisivat saada äänensä kuuluville. Venäjä pyrkii ”ohjailemaan” pakolaistulvat syrjäisille alueille Etelä-Venäjällä. Toiveet, että tšetšeenit saataisiin kokonaisena kansakuntana karkotettua Turkkiin samalla tavoin kuin tsaarinajan Venäjä toimi tšerkessien tapauksessa, ovat Painin mielestä epärealistisia, koska Turkkiin voisi muuttaa korkeintaan 5’000-6’000 tšetšeeniä.[102]

Pain arvelee, että surmaamalla mahdollisimman paljon väestöä Venäjä vähentää sissisodan väestöpotentiaalia ja pyrkii siten todennäköisempään voittoon. Hän kuitenkin muistuttaa, että tulevat sukupolvet tulevat tällöin jälleen kostamaan Venäjälle sen teot, mikä on ylläpitänyt ”etnopoliittisia konflikteja” tähänkin asti. Pain katsoo myös, että tšetšeenien täydellinen tuhoaminen saattaisi lisätä länsimaiden kielteisiä asenteita Venäjää kohtaan, lisätä eripuolilla –Venäjää elävien tšetšeenien halukkuutta epätoivoisiin terrori-iskuihin, ja jopa venäläisten lisääntyvää halukkuutta erottaa ongelmatasavalta Venäjästä. Nämä olisivat likvidointistrategian ”kielteisiä seurauksia”, jotka Venäjän tulisi ottaa huomioon.[103]

Kolmantena ratkaisuna Pain näkee kompromissin, jossa Venäjä lisäisi turvallisuutta kaikkialla Tšetšeniaa ympäröivillä Venäjän alueilla, mutta vetäisi joukkonsa pois itse Tšetšeniasta. ”Turvallisuusvyöhyke” sisältäisi korostettua rajavalvontaa, Pohjois-Kaukasian alueiden talouden tuntuvaa elvyttämistä sekä Tšetšenian ympäröimisen cordon sanitairella, joka suojelisi venäläisiä paljon halvemmalla ja paljon paremmin kuin nykyinen sotiminen. [Jos venäläisten turvallisuus todella olisi Kremlin motiivina.] Ennen pitkää taloudellinen eristys ja ahdinko voisi pakottaa tšetšeenit jälleen yhteistyöhön Venäjän kanssa – mikäli Venäjä todella pystyisi tuomaan hyvinvointia ja turvallisuutta Tšetšeniaa ympäröiville alueille, mitä se ei ole toistaiseksi tehnyt. Tai sitten ei, mutta tässäkin tapauksessa Tšetšenia ei ainakaan uhkaisi Venäjää.[104]

YLÄLAITAAN

Tšetšeenit

Tšetšenian konfliktissa, kuten yleensäkin separatismissa, ei ole kyse terrorismista, uskonnollisista ääriliikkeistä eikä edes öljyputkista, vaan maan omistuksesta. Asian kiteyttää Pakistanin entinen tiedotusministeri ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Mushahid Hussain kritisoidessaan ”terrorisminvastaisen sodan” asiaankuulumattomia propagandistisia lieveilmiöitä: ”Palestiinan, Kashmirin tai Tšetšenian tapauksia ei voi niputtaa terrorismin muotiotsikon alle. Kaikissa on kyse asuinalueiden valtauksesta, jota miehitettyjen alueiden asukkaat vastustavat.”[105] Sen lisäksi, että itsenäistymään pyrkivien maiden omat kansat kokevat kysymyksen olevan oman kotimaansa omistuksesta, kyse on useimmiten territoriaalisen tilan hallinnasta myös miehittäjävaltioille: Venäjä, Intia ja Israel eivät halua territoriaalisen alueensa kutistuvan niin kauan kuin pystyvät voimatoimin pitämään hallinnassaan eroamaan pyrkiviä alueita.

Tšetšeenejä 1800-luvulla johtaneet muridi-imaamit olivat selvästi uskonnollisesti motivoituja verrattuna kylmän sodan jälkeisiin tšetšeenijohtajiin, joiden retoriikka on vastannut pikemminkin Baltian, Itä-Euroopan ja Balkanin maissa kylmän sodan jälkeen nousseiden vapautus- ja demokratialiikkeiden retoriikkaa. Tutkittaessa tšetšeenien separatismia tosiasiallisesti hallinneiden johtajien, kuten Džohar Dudajevin ja Aslan Mashadovin, ajatuksia, sopivat vertauskohdiksi paljon paremmin Lennart Meri, Vytautas Landsbergis, Václav Havel, Lech Walesa ja Zviad Gamsahurdia kuin islamististen järjestöjen johtajat tai edes Jasser Arafat, Usama bin Ladinista puhumattakaan.

Tšetšeenien tärkein ”ystävällismielinen” maa on ollut Georgia, siitä huolimatta, että Ševardnadzen hallintoon ei täysin luoteta, ja että Abhasian konfliktin alussa Tšetšenian parlamentti tuomitsi voimankäytön Abhasian separatisteja vastaan. Tšetšeniasta lähti myös satoja vapaaehtoisia taistelemaan separatistien puolelle Georgiaa vastaan – löytäen itsensä yhdessä venäläisten ja armenialaisten kanssa sotimassa sellaista valtiota vastaan, joka periaatteessa oli ollut valmis tukemaan Tšetšenian itsenäisyyttä.[106] Myöhemmin Tšetšenian presidentti Aslan Mashadov esitti virallisen anteeksipyynnön Georgialle, että ”harhaanjohdetut” tšetšeenit olivat osallistuneet Abhasian konfliktiin Georgiaa vastaan.

Ensimmäisen sodan jälkeen välirauhan aikana vuonna 1997 Tšetšenian presidentti Aslan Mashadov teki vierailun sekä Turkkiin että Yhdysvaltoihin. Sekä Ankarassa että Washingtonissa vastaanotto oli hyvin samanlainen – varovainen mutta ei kuitenkaan suoraan tyrmäävä. Ainoa maa, joka lähestyi tšetšeenejä avoimemmin, oli Georgia. Niinpä tšetšeenit julistivat tukevansa Georgian yhtenäisyyttä ja samalla tuomitsivat sen, että jotkut tšetšeeniryhmät olivat osallistuneet Abhasian sotaan Georgiaa vastaan vuosina 1992-1993. Georgia puolestaan esitti alustavasti myönteisen suhtautumisen tšetšeenien esittämään ajatukseen rakentaa tie Tšetšeniasta Georgiaan ja siten väylä ulkomaailmaan.[107] Uusi sota syksyllä 1999 keskeytti tienrakennussuunnitelmat.

Venäjä on erityisesti omassa dominoteoriassaan pelännyt kaikkein eniten sitä, että – samoin kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa – tšetšeenien vapaustaisteluun liittyisi koko Pohjois-Kaukasia, joka voisi jälleen yhdistyä joko Tšetšenian tai Dagestanin johdolla. Venäjän tiedusteluelimet perustivat tätä tarkoitusta varten jopa oman ”Pohjois-Kaukasian federaationsa”, jonka avulla värvättiin – sotilastiedustelu GRU:n ohjauksessa – palkkasotilaita Abhasiaan. Tapahtumat Kaukasiassa 1990-luvulla ovat kuitenkin osoittaneet, että nykytilanteessa tšetšeenit saattoivat luottaa ainoastaan itseensä.[108]

Dudajev ei yrittänyt painostaa Ingušiaa jäämään Tšetšenian yhteyteen ja useimmat Luoteis-Kaukasian kansat ovat vähentyneet niin pieniksi ja niin hajalleen, että Pohjois-Kaukasian yhdistäminen olisi paljon suurempi haaste kuin ajatus itsenäisestä Tšetšenian kansallisvaltiosta. Kansallisvaltio mahtui realismin rajoihin, ja vuosina 1991-1994 Itškerian tšetšeenitasavalta osoittikin toimintakykynsä, vuosina 1994-1996 kykynsä taistella ja puolustaa aluettaan organisoidun sodankäynnin keinoin, ja vuonna 1997 halunsa noudattaa demokratian pelisääntöjä, enemmistön kannattaessa maltillista sekulaaria valtiota, jota Mashadov ehdokkaana edusti. Ulkopuolinen geopoliittinen ympäristö, Venäjän kiistaton sotilaallinen ylivoima ja aggressiivinen haluttomuus saada aikaan rauhanomaisia ratkaisuja Tšetšenian kysymykseen tekivät valitettavasti tyhjiksi yritykset rakentaa itsenäisyyttä rauhan keinoin. Edelleen on mahdotonta sanoa, kuinka ja milloin meneillään oleva sota päättyy ja mitä Tšetšenialle sen jälkeen tapahtuu. Saattaa olla epärealistista ajatella, että Venäjä suostuisi toistamiseen vetäytymään Tšetšeniasta häntä koipien välissä, saati tunnustamaan tasavallan itsenäisyyden. Näyttää kuitenkin vielä epärealistisemmalta olettaa tšetšeenien kaikkien näiden uhrausten jälkeen alistuvan suosiolla Venäjän valtaan.

Tšetšeenien joukossa on useita eri suuntauksia maan tulevaisuuden paikkaa määrittelemässä. Kaikkein yksimielisimpiä ne ovat – kansansuosiota nauttimatonta nukkehallitusta ja Moskovan tšetšeenimafiaa lukuunottamatta – siitä, että Tšetšenian pitäisi olla itsenäinen. Mutta millainen valtio itsenäinen Tšetšenia olisi, jos se jonain päivänä toteutuisi? Tässä asiassa vallitsevat mielipiteet jakautuvat osapuilleen kolmeen merkittävämpään ryhmään: ”dudajeviläisiin”, länsimielisiin ja islamisteihin.

Islamisteilla on selvästi kaikkein heikoin kannatus itse Tšetšeniassa ja useimmat heistä ovat lisäksi entisiä kommunisteja. Islamistijohtajista Šamil Basajev on taustaltaan sotilas, jordanialaissyntyiseksi mainitusta Hattabista ei tiedetä juuri mitään luotettavaa, Zelimhan Jandarbijev on entinen kirjailija, ja Movladi Udugov kommunistilehden päätoimittaja. Tšetšeenien viimeistä jäljellä olevaa sanomalehteä, Ingušiasta käsin julkaistavaa ja salaa levitettävää venäjänkielistä Groznenskij rabotšij’ta, julkaisevan toimittaja Musa Muradovin mukaan peräti 98 % tšetšeeneistä vastustaa islamisteja. Ilmiönä islamismi on vahvistunut vasta sotien, Venäjän miehitykseen liittyvän hirmuhallinnon ja epäjärjestyksen myötä. Islamistien voimaa lisäävät kuitenkin sotatilan jatkuminen, runsas rahoitus Saudi-Arabian kaltaisista valtioista sekä ulkomailla asuvien keskuudessa islamismin ”internationalismi”, joka asettuu varsinaisten itsenäisyysmielisten ”nationalismia” vastaan.[109]

”Dudajeviläiset” ovat vanhan polven nationalisteja, joiden ajattelua hallitsi perestroikan ajan heräävä kansallismielisyys, kansallisten symbolien, myyttien ja muistojen korostus. Kuvaavaa oli nationalismin kietoutuminen karismaattisen itsenäisyysjohtajan ympärille ja Tšetšeniassa yleisesti vallinnut romanttinen käsitys länsimaista, jotka rientäisivät auttamaan Tšetšeniaa saavuttamaan vapauden Venäjän ikeestä. Dudajev imi vaikutteita Viron itsenäisyysaatteesta ja viittasi useissa puheissaan Suomen talvisotaan. Muradovkin korostaa, että tšetšeenien vastarintaliike on kansallinen liike, ei uskonnollinen. Myös Dudajev ja hänen kannattajansa olivat periaatteessa länsimielisiä, mutta heidän käsityksensä lännestä ei vastannut todellisuutta vaan oli Neuvostoliiton todellisuuden muovaama idealisoitu käsitys. Nykyajan ”dudajeviläisiä” ovat monet Mashadovin tavoin sotilaina yhteiskunnallisesti kohonneet suhteellisen huonosti koulutetut tšetšeenijohtajat, joiden maailmankuvaa edelleen hallitsee venäläinen todellisuus. Mashadov itse on kuitenkin pyrkinyt alusta asti esiintymään puolueettomana kokoavana voimana, joka ei identifioidu liian voimakkaasti mihinkään ryhmään.[110] Dudajev ei missään vaiheessa käyttänyt islamilaista retoriikkaa ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana.[111]

Uudempi länsimielisten sukupolvi on koulutetumpaa ja ajattelultaan modernimpaa. Dudajevin tavoin he kannattavat sekulaaria valtiota ja asettuvat islamisteja vastaan. Mashadovin hallituksessa he ryhmittyvät ulkoministeri Ilias Ahmadovin, parlamentin puhemiehen Ahjad Idigovin sekä varapääministeri Ahmed Zakajevin ympärille.[112] Heistä hyvän esimerkin tarjoaa 29-vuotias Britanniassa yliopistonsa käynyt ”ulkoministeriön” poliittisen osaston johtaja Roman Khalilov, jota Helsingin Sanomat haastatteli tammikuussa 2002 Brysselissä. Khalilov kiinnittää huomiota länsimaalaisia kiinnostaviin ongelmiin kuten ihmisoikeuksiin ja ääri-islamilaisten muodostamaan uhkaan – jota vastaan Mashadovin hallitus pystyisi kamppailemaan, mikäli sota saataisiin päätökseen eikä tšetšeenien enää tarvitsisi taistella Venäjän armeijaa vastaan. Hän ei puhu Dudajevin tavoin satojen vuosien kamppailusta venäläistä imperiumia vastaan, menneiden joukkomurhien muistoista eikä kulttuurista ja pyhistä kansallisista arvoista. Khalilov tarjoaa lännelle syitä, miksi olisi myös länsimaiden ja Venäjän intressien mukaista saada aikaan rauha Tšetšeniaan. Hän kuvaa tšetšeenien identiteettiä: ”Kansa on nyt löytänyt itselleen vahvan tšetšeeni-identiteetin, johon radikaali islamilainen tulkinta ei yksinkertaisesti sovellu. Hallituksellamme on tärkeä tehtävä yhdistää kansa niin, että se kokee olevansa niin tšetšenialainen, islamilainen kuin myös eurooppalainen.”[113]

Tšetšeenien parissa manifestoidaan yleisesti vakaata uskoa lopulliseen voittoon, vaikka sitä edeltäisivät monet kärsityt tappiot ja uhraukset. Defaismia pidetään kunniattomana tai ehkä paremmin sanottuna nolona piirteenä. Eräässä tšetšeenien kansantarinassa aikojen lopussa nousee pohjoisesta mahtava myrskytuuli, joka puhaltaa vuoretkin maan tasalle, hävittäen kaiken. Silloin tšetšeenien vaakunaeläin susi (borz) ainoana asettuu tätä tuulta vastaan ja seisoo, vaikka tuuli nylkee siltä nahan. Suden sitkeyden nähdessään Jumala (Dala eli Allah) huomaa maailman sittenkin olevan pelastamisen arvoinen ja muuttaa mieltään.[114]

Ljoma Usmanov kertoo diasporaan kuuluvasta egyptiläisestä upseerista (tšetšeenidiasporan jäsenet ovat usein sotilas- ja virkamiesasemissa Lähi-idän maissa), joka ilmoitti perheensä unohtaneen alkuperäisen äidinkielensä, mutta muistavansa ikuisesti suvun alkuperän ja opettavansa kaikille lapsille tarinan (jollaiset vastaavat eurooppalaisten sukujen vaakunoiden tunnuslauseita): ”Kuin piiska, joka kirpoaa hiekkamyrskyn yllättämän ratsastajan kädestä, tšetšeenit katoavat kerran kansakuntana. Mutta sama tuuli on puhaltava kerran toiseen suuntaan ja ruoska ilmestyvä taas maanpinnalle. Tšetšeenien kansakunta saattaa kadota joksikin aikaa, mutta se on nouseva unestaan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tähden, ja säilyvä hengissä viimeiselle tuomiolle saakka.”[115]

Tarinat kuvastavat hyvin hallitsevia kansallisia ja poliittisia ajatuksia tšetšeenien parissa: Kansakunnan on pysyttävä hengissä vaikeinakin aikoina, ja noustava jälleen uudelleen, kunnes Tšetšenia on jälleen ”kansakuntana olemassa” eli itsenäinen valtio. Päämäärää ryyditetään uskonnollisilla kielikuvilla ja vertauksilla, mutta pääsisältö on voimakkaan kansallinen: tšetšeenit eivät juurikaan puhu ”kansainvälisestä taistelusta vääräuskoisia vastaan” eivätkä ”maailman käännyttämisestä islamiin profeetta Muhammedin nimissä”. He puhuvat pienen tšetšeenien kansakunnan – jolla on vahvat etniset myytit ja muistot – ”pelastamisesta” ja ”vapauttamisesta” riippumattomaksi valtioksi. Tämä on ollut tšetšeenien johtava ajatus 1800-luvulta lähtien ja on edelleen.[116]

Tšetšeenien historiakeskeinen politiikkakäsitys kuvastuu hyvin rauhansopimuksessa toukokuussa 1997 Moskovassa. Tšetšeenien johtajat, erityisesti Dudajev, olivat itsepintaisesti vaatineet, että Venäjä suostuisi rauhaan, joka lopettaisi ”kolme vuosisataa kestäneen sodan”, eli että kyse ei olisi vain 1990-luvun tapahtumista, vaan Venäjä tunnustaisi taistelun jatkuneen lähes yhtäjaksoisesti siitä lähtien, kun tsaarin joukot tunkeutuivat Tšetšeniaan. Kun Jeltsin toukokuussa 1997 suostui allekirjoittamaan rauhansopimuksen, jossa tämä lause oli mukana, monet tšetšeenit pitivät sitä arvokkaimpana voittonaan.[117]

Inguušit ovat pysytelleet Tšetšenian suhteen varsin taitavasti kahden tulen välissä. Toisaalta inguušit ovat avoimesti osoittaneet myötätuntoaan tšetšeeneille, järjestäneet Nazranissa mielenosoituksia ja majoittaneet ja ruokkineet lähes satojatuhansia tšetšeenipakolaisia sotien aikana. Toisaalta inguušit eivät kuitenkaan ole suoraan osallistuneet vastarintaan Venäjää vastaan. Ingušian presidentti Ruslan Aušev toimi pitkään merkittävänä välikätenä Moskovan ja Tšetšenian välissä, järjestäen neuvotteluja, junaillen panttivankien vaihtoja ja vedoten Moskovaan sotatoimien hillitsemiseksi. Aušev esitti useissa yhteyksissä hyvinkin voimakkaita tuomitsevia lausuntoja Venäjän toimia kohtaan.[118] Tästä huolimatta hän sai pitää paikkansa aina vuoden 2001 loppuun saakka.

YLÄLAITAAN

TAKAISIN


Viitteet

[1] Pain, 2000, 24-25.

[2] Pain, 2000, 25-27.

[3] Gall & De Waal, 1998; Khan, 1995, 12-13; Grodzinska-Klemetti, 2001.

[4] Stone, 2001, III:21-22.

[5] Stone, 2001, III:23; Ks. STT, Anssi Kullberg: “Tshetsheniassa enemmistö on islamisteja vastaan”, Etelä-Suomen Sanomat, 20.12.2001; Karjalainen, 16.12.2001; Keskipohjanmaa, 14.12.2001.

[6] Stone, 2001, III:23; Khan, 1995, 16. Ks. STT, Anssi Kullberg: “Tshetsheniassa enemmistö on islamisteja vastaan”, Etelä-Suomen Sanomat, 20.12.2001; Karjalainen, 16.12.2001; Keskipohjanmaa, 14.12.2001.

[7] Stone, 2001, III:24; Gammer, 1998, 43.

[8] Khan, 1995, 15.

[9] Khan, 1995, 13, 15; Gall & De Waal, 1998; Lieven, 1998, 30-31.

[10] Leitzinger, 1997, “Ichkeria – the Final Fight for Freedom”, 239.

[11] Leitzinger, 1997, 240; Gall & De Waal, 1998.

[12] Bowker, 1997, 200.

[13] Leitzinger, 1997, 240-241; Gall & De Waal, 1998; Williams, 2001, Middle East Policy 3/2001.

[14] Leitzinger, 1997, 241; Gall & De Waal, 1998.

[15] Leitzinger, Idäntutkimus 1/2001, 31.

[16] Jonson, 2000, 2.

[17] Bowker, 1997, 200-201.

[18] Bowker, 1997, 200-201.

[19] Leitzinger, 1997, 256-258; Karppinen, 1999, 52.

[20] Gall & De Waal, 1998; Oguz, 1998, 61; Sovjetskaja Rossija, 21.11.1997; Karppinen, 1999, 52.

[21] Leitzinger, 1997, 163-164.

[22] Karppinen, 1999, 54-55; Turkistan Newsletter, 9.10.1999.

[23] Williams, Middle East Policy 3/2001; Pain, 2000, 21.

[24] Pain, 2000, 21.

[25] Binay, 1998, 39.

[26] Oguz, 1998, 59-60; The Moscow Times, 29.1.1997.

[27] Oguz, 1998, 59-60; Sevodnja, 12.9.1997; Argumenti i fakty, 5(850) tammikuu 1997; Sovjetskaja Rossija, 30.1.1997; Nezavisimaja Gazeta, 12.2.1997.

[28] Oguz, 1998, 60-61; The Moscow Times, 22.4.1997.

[29] Oguz, 1998, 62; Sevodnja, 3.4.1997.

[30] Oguz, 1998, 63-64.

[31] Oguz, 1998, 65-66.

[32] The NIS Observed, 23.8.2000.

[33] Miriam Lanskoy, The NIS Observed, 18.4.2001. Grodzinska-Klemetti (2001) sanoo Barajevin surmaajien olleen tšetšeenejä ja surman syynä olleen verikosto, koska Barajev kidnappasi tšetšeenejä.

[34] Galeotti, Jane’s Intelligence Review, March 2000, 13.

[35] Oguz, 1998, 65-66.

[36] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[37] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[38] Osa III, viimeinen luku, “Islamistien geopolitiikkaa”.

[39] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[40] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[41] Williams, Middle East Policy, 3/2001.

[42] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[43] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[44] Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001; Helsingin Sanomat, 21.1.2002.

[45] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[46] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[47] Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001.

[48] Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001.

[49] Grodzinska-Klemetti, 2001; Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001.

[50] Williams, Middle East Policy, 3/2001. Vrt. osa III:6, “Islamistien geopolitiikka”, “Vallankumouksellinen internationalismi”.

[51] Dziennik Polski, 30.9.2001.

[52] Miriam Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001; Williams, Middle East Policy, 3/2001.

[53] Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001. Lanskoy esitti alun perin tapahtumien logiikan esitelmässään Wesleyan-yliopistossa syksyllä 2001.

[54] The Independent (Moscow), 1/1997; Valeri Batujev, Argumenti i fakty, 3(848), tammikuu 1997.

[55] Oguz, 1998, 67.

[56] Cornell, 2000, 90-91; Lapidus, 2000, 31.

[57] Pain, 2000, 23.

[58] McFaul, 2000, 308-309; Miriam Lanskoy, The NIS Observed, 7.11.2001; Jamestown Foundation Monitor, 4.8.1999.

[59] Akajev, 2000, 141.

[60] Williams, Middle East Policy, 3/2001.

[61] Williams, Middle East Policy, 3/2001; < Gazeta Wyborcza, 17.6.1999, 3.

[62] Leitzinger, 1999: “Dagestan”, 19; Interfax, 5.10.1999; The Moscow Times, 24.9.1999.

[63] Leitzinger, 1999, 8.

[64] Vremja, 1.10.1999.

[65] Leitzinger, 1999, 8; Miriam Lanskoy, The NIS Observed, 7.11.2001; Jamestown Foundation Monitor, 4.8.1999.

[66] Novaja Gazeta, 27.9.1999, engl. Turkistan Newsletter, 3.10.1999.

[67] Steele, Mail & Guardian, 27.7.-2.8.2001; Grodzinska-Klemetti, 2001.

[68] Lanskoy, Ichkeria, 29.10.2001.

[69] Pain, 2000, 23.

[70] Lapidus, 2000, 30-31.

[71] Monitor, 20.4.2000 & 26.4.2000.

[72] EAU (Aasian uutisia), 17/2000, 28.4.2000.

[73] Helsingin Sanomat, 27.3.2001.

[74] RFE/RL, 23.4.2001.

[75] Izvestija & NTV, 13.2.2001 > Chechnya Weekly, 21.2.2001.

[76] EAU 14/2001, 28.9.2001.

[77] Nivat, “Chienne de Guerre”, 2001.

[78] AFP, 8.2.2001.

[79] Muhammed Othman, Chechnya Shortlist, 9.2.2001.

[80] Wall Street Journal Europe, 5.-6.10.2001; AFP, 5.2.2001; Kavkaz.org, 18.9.2000 ja 8.12.2000.

[81] WSJE, 5.-6.10.2001.

[82] Moskovskije Novosti, 2.10.2001 > The NIS Observed, 10.10.2001.

[83] Grodzinska-Klemetti, 2001; Glasnost Daily News Service, 12.-15.1. & 15.3.2001; Reuters, 22.1.2001; Geoffrey York, The Globe and Mail, 31.7.2001.

[84] International Herald Tribune, 19.4.2001; The Globe and Mail, 31.7.2001.

[85] Mika Parkkonen, Helsingin Sanomat, 27.3.2001.

[86] Los Angeles Times, 24.4.2001; New York Times, 24.4.2001.

[87] Guy Chazan & Andrew Higgins, The Wall Street Journal Europe, 5.-6.10.2001.

[88] Lapidus, 2000, 33-34.

[89] Lapidus, 2000, 35.

[90] Lapidus, 2000, 35-36.

[91] Lapidus, 2000, 36.

[92] Lapidus, 2000, 36-37.

[93] Lapidus, 2000, 37-38.

[94] Lapidus, 2000, 38-39.

[95] Lapidus, 2000, 39-40.

[96] Lapidus, 2000, 40-41.

[97] Lapidus, 2000, 41.

[98] Williams, Middle East Policy, 3/2001; Steele, Mail & Guardian, 27.7.-2.8.2001; EAU 2001 vuosikatsaus, 21.1.2002.

[99] Steele, Mail & Guardian, 27.7.-2.8.2001.

[100] Human Rights Watch: Chechnya 2/2001 (toukokuu 2001); Prague Post, 2.5.2001; Wall Street Journal Europe, 2.-3.11.2001; EAU 2001 vuosikatsaus, 21.1.2002; YLE, MOT, 25.2.2002.

[101] Pain, 2000, 22-25.

[102] Pain, 2000, 25-26.

[103] Pain, 2000, 26-27.

[104] Pain, 2000, 27-29.

[105] Kaleva (< IPS), 10.1.2002.

[106] Stone, 2001, III:26.ũ˙˙˙      !"#$%&'()*+,-./0123456789:;<>?@ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ[\]^_`abcdefghijklmnopqrstuvwxyz{|}~€ũ˙˙˙

[107] Tütüncü, 1998, 198.

[108] Gammer, 1998, 56.

[109] A. Kullberg, STT, Etelä-Suomen Sanomat, “Tshetsheniassa enemmistö islamisteja vastaan”, 20.12.2001; Grodzinska-Klemetti, 2001; Jukka Mallinen, Kaleva: ”Tshetsheenit eivät kannata äärimuslimeja”, 29.12.2001.

[110] STT, Etelä-Suomen Sanomat, 20.12.2001; Kaleva, 29.12.2001.

[111] Cornell, 2000, 91.

[112] STT, Etelä-Suomen Sanomat, 20.12.2001.

[113] Kaius Niemi, Helsingin Sanomat, ”Tshetsheenilähettiläs: Venäjän veritekoja ohjataan Moskovasta käsin”, 21.1.2002.

[114] Leitzinger, 1995, 125.

[115] Usmanov, 1999.

[116] Grodzinska-Klemetti, 2001.

[117] Gammer, 1998, 43.

[118] Khan, 1995, 24.