Miksi kirjoitat?
- Vaikea kysymys vastata lyhyen täsmällisesti! Intohimosta, pakosta, nautinnosta. Epäkohdista ja järkyttävyyksistä joista pitää kirjoittaa myös ns kaunokirjallisissa teoksissa, kuten Pornoinhossa. Ehkä kirjoitan KAUNAkirjallisuutta, ollen kyyninen, koirien sukua, narttu, joka räksyttää. Ironia pitää minut maan pinnalla. Nautin suunnattomasti liikkuessani populäärikulttuurin epäkunnioitettavilla vesillä. Fasistisia karsinoita on mukava potkia hajalle. Risteyttää genrejä hybrideiksi. Kyllästyin suomalaisiin ankeisiin kirjan kansiin ja sisältöön - halusin uutta ja omaa vertani ja selkäydinnestettäni tilalle. Kirjoittamien on hyvin fyysinen, koetteleva prosessi. Ehkei yhtä kovaa työtä kuin kaivoksissa, mutta työtä se on 7 vrk viikossa. Teen ja olen tehnyt paljon taustatöitä mm Ranskassa ja Lapissa, joten lomamatkakaan ei ole lomaa, jossa Xnä makaisi rannalla, kodan pohjalla tai hotellinsängyssä passattavana. Unissakin tapahtuu työskentelyä, sielläkään ei ole aina vapaa.

Kerro jotain tuotannostasi?
- Kirjoitan lyhyttä ja pitkää runoa ja proosaa ja niiden välimuotoja. Tekstiäni on julkaistu Novellit 2000-antologiassa, jossa olin yksi pääpalkinnon saaneista. Pornoinho on esikoiskirjani - sämpläys runoa ja lyhyttä tavaraa. Kirjoitan myös lehtiin ja nettiin avantgarderunoutta ja novelleja. En osaa sanoa kun lause tipahtaa syliin, kun inspiraatio iskee, että onko se runo vai romaani vai videon osa vai mikä. Kirjoitan mitä tulee. En mieti tyylilajeja tms rajoituksia. Nyt kirjoitan sekä tiiviitä runoja että epäromaania. Muokkaan myös myytillisiä barbie-kuvia kovaa kyytiä näyttelyyn. Pornoinhon kannen plastiikkibarbie on ottamani valokuva, ja kuuluu sarjaan Pinkkiä piikkilankaa - Barbied wire. Uusi kirja koostumus on osittain fragmentteja unista, hengistä, shamanismista, yliluonnollisesta, sairauksista, myyteistä, rakkaudesta ja puutarhanhoidosta. Lastenkirja on myös työn alla, sain juuri keksittyä siihen yhden hahmon ja lauseen, mutta hiljaa hyvä tulee, sanoi täi tervassa.

Mitä ajattelet kuolemasta?
- Hassua, että kysyit, sillä kirjoitan juuri nyt goottihenkistä aikuisten kauhuromanttista ja symbolista vaellusromaania, jossa tärkein teema on kuolema ja ystävien ja sukulaisten unohtaminen. Kirjoitan gotiikkaa, kauhuromantiikkaa ja romanssia, koska niistä ei saa kirjoittaa kaunokirjallista romaania tänä päivänä, ei ainakaan Suomessa. Ruotsissa muistaakseni palkittiin äsken ( se tärkein l August-palkinto) parhaimpana kirjana ns goottiromaani. Hienoa; en ole aivan yksin tuulimyllyt vastuksinani. Olen kieli poskella ja ehdottoman vakavin naamoin. Kuolema ei ole enää tabu, uskonto on, siitä esimerkkinä uusin Päivi Alasalmen briljantti romaani. Woody Allen sanoi, ettei pelkää kuolemaansa, hän ei vain halua olla paikalla kun se tapahtuu. Niin minäkin, henkilökohtaisesti. Pakkohan se on hyväksyä. Körttiläisistä suomalaisista juuristani huolimatta mielestäni meksikolainen suhtautuminen kuolemaan on lähellä minua, Kuolleiden päivineen, sokeroituneine pääkalloleivoksineen. Pääkallo ( ja maapallo ) kirjoituspöydällä muistuttaa elämän muuttumattomista totuuksista kuten Shakespearella. Ja siellähän se on meillä kaikilla, ihon alla. Kulkiessani 20 metriä mullan alla kilometrien verran ahtaissa, synkeissä, nihkeissä, rottia vilisevissä katakombeissa ja nähdessäni metronomin tarkkoja tuhansia, tuhansia jo vihertyviä pääkallo- ja sääriluu-muodostelmia, ahtaan käytävin molemmin puolin, loputtomiin, siistissä pinoissa kuin jätkien jämptit halot maalla, olo oli todella surullinen. Ennen Suomessa kunnioitettiin oikeasti vainajia, vainajakultti oli aivan toinen, aito.

Miten rajusti intohimo sinua heittelee?
- Välillä heittelee, välillä heitän intohimon syrjään. Suhtaudun intohimoisesti, antautuen täysin asioihin ( pieniin t suuriin ) joista pidän tai nautin ( esim ehjä moskiittoverkko, kypsä kirsikka, huuhkajan huhuilu, tuore leipä, ummehtunut divari, kävely Huokausten sillalla lyijyllä vuorattuja vankityrmiä kohti, vesi-elementti kaikissa muodoissaan jne ). Saatuani äskettäin apurahaa Wsoyltä ja Kirjastoapurahalautakunnalta antoi se potkua aika lailla: että tässä naputtelussa onki joku tolkku!

Mitä ajattelet julkisuudesta? Miten tärkeäksi koet menestymisen sillä saralla?
- Ensin ajattelin: en halua ollenkaan julkisutta. Se on turhaa. Sitten: perkele, eihän kukaan huomaa tuota erinomaista kirjaani, se jää syrjään aivan turhaan kaiken muun meedian hötön ja hössötyksen sisällä. Taiteilijanimi on oikea oma nimi, uusi, tehty, otettu oma tila, ilman uskontoa ja miehen sukua. Toimittajat eivät aina ymmärrä; eiväthän he kysy Daniil Harmsilta, Apollinairelta, Comte de Lautréamont´lta, Marilyn Mansonilta, Voltairelta, George Eliotilta, George Sandiltä tai Tura Satanalta tai muilta suurilta taiteilijoilta, miksi heillä on taiteilijanimi. Ja ottihan suuri Balzac toisen nimen muuttaessaan uuteen asuntoon, ettei velkojat pääse hänen vähiin rahoihinsa käsiksi.. Nykyisenä diki- ja internet-aikana se on tyystin mahdotonta. Valitettavasti. Menestys - olisi hyväksi, jos aikoo kirjoittaa useita kirjoja, niin kuin minä aion. Että ei jäisi kustantajan tai apurahalautakuntien pinkassa alimmaiseksi tai kokonaan noteeraamatta, pelkäksi riskiksi ja liian pieneksi jopa marginaaliin. Kuulemma kustannusmaailma on bisnesmaailma. Outo juttu. Nooh, tässä sitä porskutellaan ankkana vaahtokylvyssä ammeessa myrskyä odotellen.

Miten olet löytänyt herkkyytesi? Jouduitko ponnistelemaan kovinkin?
- Herkkyys löytyy minulle metsästä, hiljaisuudesta, rauhasta ja järvestä, oikeiden asioiden ääreltä. Tai sitten: viimeksi itkin Marianne Faithfullin ( Femme Fatale joka on muistaakseni Leopold von Sacher-Masochin jälkeläisiä ) konsertissa. Siinä sitä oltiin pakahduttavan elämyksen ja suurten kysymysten äärellä ja aivan myytynä suuren särkyneen kaiken nähneen Äänen edessä, joka lauloi Boulevard of Broken dreams. Se veti herkäksi. Kyllä oli kaukana leidit lavalta. Kun Saara Pakkasvirta lauloi Brellin Amsterdamin sydäntä särkevästi ja sanoin kuvaamattomasti, pukeutuneena elähtäneeksi huoraksi teatterissa, olin tosi herkkänä. Suuret tulkinnat näköjään saa minut herkäksi tai sitten raivon valtaan, kuten Tuska-festivaalilla tai kun silmääni ja naamalleni ja joka puolelle roiskahti roimasti keinoverta giljotiinin edessä Alice Cooperin konsertissa I love the dead -musiikkiesityksen aikana. Saa laittaa oman pienuutensa, riittämättömyytensä ja maailman ongelmat syrjään, ja aivot narikkaan, ja vain antautua ja kuunnella, kokea, olla epä-minä, osa liikettä, hetken ajan. Olla kerrankin vapaalla. Nautin suunnattomasti myös vanhoista kauhuelokuvista ja -kirjoista, ja niiden estetiikasta. Välillä on ponnisteltava kovasti. Joillekin auttaa ilmaan potkiminen tai nyrkkeily, tai jooga tms. Toimittajaksi olen liian herkkä: esim katsoin dokumenttia jossa kuvattiin jotain thaimaalaista bordellia, jossa prostituoidut olivat noin 8-11-vuotiaita tyttöjä. Minä en olisi sitä kuvannut murhaamatta oksettavia, likaisia, tahraisia, sieluttomia, vanhoja äijiä "asiakkaita". Onneksi niin voin kirjojen sivulla tehdä tehotyttönä. Että oikeus voittaa ja koittaa. Minusta köyhienkin maiden tyttöjen pitäisi olla koulussa ja opiskella laulua ja leikkiä ja välillä aakkosia; edes kahden tunnin verran aamukoulussa, että oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan. Ja saisivat olla lapsia ja terveitä, myös mieleltään. Kovasti on tässä maailmassa töitä tehtävä. Toimittajan on oltava objektiivinen ja tuotava nykymaailman laskiämpärit esille. Se että suomessa miehen euro on naisen 80 centtiä vetää herkäksi. Vetää todellakin. Joskus arvostelu ( jossa kriitikko ei ole ymmärtänyt tekstistäni höykäsen pölähtävän pätkääkään ja pitää minua - nyt saa nauraa - puupäänä ) saa raivon partaalle. Nautin leikkiä sanoilla ja kielellä, ja siitä että teksteissäni on monta tasoa. Siinä soi lapsen riemun sensuroimaton, dadaistinen, vapaa lallatus ja lällätys ja aikuisten akateemisten kaiken nähnyt kyyninen latteus rinta rinnan. Suomenkieli on niin moni-ilmeistä, ja -mielistä; yksi sana tarkoittaa paljoa, ja voi kirjoittaa laihialaisittain, ( kuten sanoja: riippumaton, tapettiin, luutaakka, veronalaisia, kiljua ). Rakastan kirjoittaa myös meänkielelä, joka on äidinkieleni - joku sanoo sitä murteeksi. Toivon, että kriitikko lukisi kirjani kokonaan ilman ennakkoluuloja ennen kuin arvostelisi. Muuten saamani arvostelut ovat olleet loistavia, aiheellisia ja asiallisia; onhan se upeata saada omasta ensimmäisestä kirjasta arvostelussa täydet viisi tähteä kun samaisella sivulla pari finlandia-ehdokasta sai kumpikin vain neljä ( ei siis yhteensä vaan erikseen ) tähteä. Tässä hommassa on nostettava kissa pöydälle ja oltava oman itsensä pr-nainen, sihteeri, copywriter ja tuottaja, ja totuuden ghettoblaster. Eikä jättää mölyjä mahaan. Jos ei menekään hiihto tarkkaan rajatun oikean kaunokirjallisuuden järkähtämättömien latujen tai pitkospuiden muotojen mukaan, vaan överiksi, ollen banaalia tai anaalia, niin sou not.

Mikä on suhteesi ruokaan?
- Pidän mausteista, cayennesta, viherpippurista ja kookoksesta ja kuin hullu pähkinöistä. Olen hedonisti ja entinen keittäjä, jolloin lihaa piti halkoa lähinnä kirveellä ja jynssätä 30 litran kattilaan paljain käsin veristä, raavasta maksaa, kuin suoraan splatter-elokuvasta, se oli todella heavy metallia, tehdä suurelle joukolle maksalaatikkoa, vastenmielistä. Kiinalainen, suomalainen ja meksikolainen perussabu kolahtaa. Onneksi köyhinä aikoina ei tarvi tehdä niin kuin Victor Hugo Pariisissa pula-aikoinaan jolloin hää söi rottia, sillä olen kasvissyöjä, mikä joskus on hankalaa ulkona syödessä, kun tarjontaa ei ole, jopa helsingin keskustassa, ( Pietaristakin löytää helpommin kasvisruokaa! ), mutta harvoinhan sitä on varaa ulkona syödä. Ruotsissa parasta on banaani-curry-pizza ja monipuolinen falafel-lautanen, jossa on paljon humusta ja mm friteerattua kukkakaalta ja muita tunnistamattomia ainesosia. Siellä olen syönyt myös tajunnanräjäyttävän hyvää avokaadosalaattia. Ruoka pitää naisen tiellä ja omassa huoneessa kirjoittamassa tuhtia tekstiä. Sosiaalipuolen töissä, vapaa-aikana ja tilastoissa olen törmännyt syöntiongelmiin ja ongelmasyöntiin. Joskus on mukavaa laittaa erikoista ruokaa muillekin, jotka uskaltavat maistaa, ja joskus kirjoitusvimmassa pastaan tarkoitettu vesi kiehuu kokonaan pois kattilalta, joka hyppii harmslaisittain pohja mustana tulikuumalla levyllä kuin raivostuneena, kuten eilen.

Kuinka paljon sinussa on tekstiä? Tuleeko sitä noin vain? Muokkaatko paljonkin?
- Minussa on paljon tekstiä, koska olen esikoiskirjailija, ja kirjoittanut kauan, ja monenlaista tekstiä: kauhua, gotiikkaa, kalevalaista runonpoljentoa, fetisishmiä, ja skifiäkin on pöytälaatikossa miniromaanin tai pitkän sarjakuvanovellin verran. Lauseita ja ideoita tupsahtaa koko ajan, nyt on luova kausi, jolloin tekstiä tulee paljon. Junassa yöllä pimeydessä lyhyen runon tekstaan muistiin kännykkään, kylässä yöllä kirjoitin taskulaskimen päällyspahviin romaanini lopun joka yht äkkiä vain tupsahti syliin, ja lentokoneessa kirjoitin kirja-arvostelua sämpylän käärepaperiin ja oksennuspussiin jne. Omistan monta antiikkista kirjoituskonetta, ja toimivan tietokoneen. Mukana kulkee käsveskassa muistivihko ja kynä, ja repussa pitemmillä matkoilla printit ja disketit. Runoja muokkaan eniten. Muuten muokkaus vaihtelee. Joissakin runoissa/proosassa fontit ja visuaalinen tälläys on elintärkeää. Rakastan myös valokuvien tekemistä ja muokkaamista ja yhdistää multimediaa ja tekstiä, eikä pelkästään mainosmielessä. My heart belongs to Da Da.

Missä maankolkassa mieluiten asuisit?
- Ennen suosikkikaupunkejani oli Rooma, Venetsia, Barcelona, Bologna, Pariisi ja Tukholma - nyt ei niin väliä, ehkä Lapissa, Transsylvaniassa, Skotlannissa tai Siuntiossa. Ranskassa olisi mukava asua ja kirjoittaa, sitä teinkin tässä taannoin, kun hain matskua ja käsituntumaa goottitaloon ja makaaberiuteen tulevaa kirjaa varten. Asun osan vuodesta Lapissa, osan eteläisessä Suomessa, ja työt kulkevat mukana. Haluaisin asua isossa talossa, jossa olisi työhuoneita, pimiö jne, ja kunnolla tilaa kirjahyllyille, lehtileikkeille, barbie-ja kenkä-kokoelmille, tauluille ja valokuva-albumeille.