Aikaleima Copyright © Tarja Kaltiomaa
TKK1202201201351
Kirjoitus julkaistu myös Uusi Suomi –verkkolehden Vapaavuoro-palstalla.

 

Filosofia: ajatus 78 kirja-arvio

 

Sain käsiini Suomen Filosofisen yhdistyksen Ajatus 78 -kirjan, joka on yhdistyksen jäsenenä postiluukustani kolahtanut 10. vuosikirja. Ensimmäinen Ajatus-kirjani on numeroltaan 69. Laskin saamani jäsenkirjat kahdella tavalla. Uuden kirjan numero 78 miinus ensimmäisen kirjan numero 69. Tuloksena tietokoneen laskurilla on 9. Kuitenkin laskiessani olemassa olevia kirjojani, niitä on 10. Miten tämä on mahdollista?

 

Tärkeää mielestäni on, että oikeasti omistan kymmenen kirjaa ja se, että kun olen yhdistyksen jäsen, ajattelen. Ajattelen ja kyseenalaistan. Käytän aivonystyröitäni ja asetan itselleni haasteita ja probleemoita.

 

Kirjojeni osalta saavuttaakseni rauhan täällä maan päällä tein vielä niin, että kuljin muistilapun kanssa jokaisen kirjan kohdalle ja merkitsin Ajatus-kirjan numeron muistilapulle: 69, 70, 71, 72, 73, 74, 75, 76, 77, ja uusin 78. Kirjaa numero 77 en ole vielä lukenut, koska pidän yleensä vanhemmista kirjoista. Tämä on huumoria ja totta. Nautiskelen nykyisessä kirjamaailmassa ostamalla yleensä melko vanhoja kirjoja ja siksi myös kirjastojen poistohyllyt ovat minulle lukijanautiskelijana tuttuja ihastuttavia hankintapaikkoja. Sieltä on kotoisin myös eräs ihastuttava löytöni Kultainen Joulu (Weilin & Göös 1998). Nyt lukutikkuni kohteena on Tarmo Kunnaksen Nietsche – Zarahustran varjo (Otava 1981), joka on kivijalka-antikvaarilöytö internetin avulla ja jonka olen noutanut itse ja säästänyt lähetysmaksun. Minulla on kehittymätön ja kouluttamaton kielipää, jonka avulla olen järkeillyt Zarahustran olevan siveellinen Saara-niminen nainen ja vaimo.

 

Laitoin tämän kirjoituksen otsakkeeseen sanan kirja-arvio. Tuota sanaa on Ajatus 78 -kirjan uusi päätoimittajakin käyttänyt julkaistavista artikkeleista. Kirjan saapuminen yhdistyksen jäsenelle jäsenmaksua vastaan alkuvuodesta on aina suuri ilo ja olenkin monesti lukenut kirjan tuoreeltaan. Sitten ne ovat kirjahyllyssäni numerojärjestyksessä ja voin tarvittaessa niihin palata.

 

Nyt tekeydyn tyhmäksi ja typeräksi heti alkuun. Suuri murhe ja suru täytti mieleni lukiessani ensimmäisiä kirjan artikkeleita. Suuri suru, mutta anteeksi vain, myös suuri ilo. Tätä iloa on vaikea selittää lyhyesti, mutta onneksi olen kirjoittanut aiheesta kirjan Kristillinen filosofia (Elisa Kirja vuodet 2013 – 2019). Minulla riittää eläkeläisenä ja entisenä järjestelmäasiantuntijana atk- ja it-alan työntekijänä runsaasti puuhaa kirjan osalta. Olen tehnyt siihen sen työn, jonka kirjoittajana olen voinut tehdä: kirjoittanut kirjan. Sittemmin aloin varovasti kutsua itseäni kirjailijaksi, olihan kirjani julkaistuna e-kirjana ISBN-numeroineen. Kun jatkoin kirjan markkinointia olen toiminut edelleen kuin aiemmin työssäni ja käyttänyt monipuolisesti hyväksi tietokonetta ja oppinut sen käyttämisestä lisää. Samalla olen tutkaillut maailmaa yhteiskuntakriitikkona ja kansantalouden puolustajana ja nykyään olenkin jo filosofi ja antropologi.

 

Siis en tässä artikkelissa voi tuota typerää iloani selittää luettuani Ajatus 78 -kirjan ensimmäisiä artikkeleita, voin vain toivoa ja myös pyytää, että tuo typerä ilo selittyy luonnolliseksi iloksi ja onneksi, kun ihmiset vaivautuvat lukemaan sen syyt kirjastani Kristillinen filosofia. Sitähän filosofit ja filosofian harrastajat tekevät toisilleen: lukevat toistensa kirjoja. Tämän toivon myös omalle kirjalleni, se on todella tarpeen sekä maailman johtajistolle että kaikille filosofeille. Ei meidän täällä maan päällä tarvitse (välttämättä) elää kuin murheen laaksossa, vaikka tunteista ilo ja murhe ovat tunteiden aatelia, kun ne oikein oivaltaa.

 

Luin kirjaa ensimmäisten artikkeleiden jälkeen kohti yhdistyksen puheenjohtajan Sami Pihlströmin kirjoitusta Teologia, uskonnontutkimus ja (uskonnon)filosofia ja laitoin oranssin pienen liimattavan kirjanmerkin sivun 177 kohdalle. Luin siitä kohdan ”On tärkeää havaita – ja tämä on yksi artikkelini päähuomioista – että tämä kysymys realismista itsestään on transsendentaalisen tason kysymys, joka koskee kaiken inhimillisen kielen ja käsitteiden käytön (ajattelun, merkitysten) suhdetta maailmaan.” Minunkin mielestäni tämä on tärkeää ja Pihlström kirjassaan jatkaa viittaamalla myös Immanuel Kantiin käsitteellä ”kantilaisittain ajateltuna”. Tämäkin on mielestäni tärkeää ja ajankohtaista. Olihan vuoden 2021 Suomen Filosofisen yhdistyksen kollokvio omistettu valistusfilosofeille. Meillä ihmisillä ei siis jokaisella ole jokainen mahdollinen työkalu käytössämme, mutta meillä kaikilla on jotakin tärkeää: kieli, sanat, puhe, merkitykset, ajatukset. Näitten avulla meillä tässä nykyisessäkin maailmassamme, maapallolla, on käytössä kaikki mitä tarvitsemme.

 

Jokaista sanaa, jokaista tekoa, jokaista ajatusta yksilönä kukin me voimme käyttää kuin työkaluja tai kuin aseita. Valinta on jokaisella itsellään jokaisessa tilanteessaan. Ottakaa huomioon, mahdolliset lukijat, että kuten Ajatus-kirjojen artikkelien kirjoittajat, valitsijat ja arvioijat, filosofisten kirjojen, artikkeleiden ja tekstien avulla keskustellaan vertaisryhmässä johtajat, filosofit, opettajat, kirjailijat, taiteilijat ja runoilijat. Nämä kaikki ja kaikki muutkin ihmiset, jotka katsovat lukeutuvansa tälle keskustelun tasolle, ovat sanojen valtiaita. Kaikille meillä on työkaluinamme ja myös aseinamme sanat. Raamatussa sanotaan: Alussa oli sana. Sana on siis vahva asia. Edelleen.

 

Sami Pihlströmin kirjoituksen lukemista jatkoin ja rivien välistä näen hieman samaa kuin oma ajatteluni uskonnon osalta. Uskonto on kulttuurin runko. Alueen, maan, valtion kulttuuri rakentuu ja rakennetaan alueen ihmisten uskonnon varaan. Noin 2000 vuoden ajan tuota kehitystä on nähtävissä Euroopassa runsaasti. Aluksi uskontona ja sen alkusiemenenä Euroopassa on ollut ajan laskun ajan tapahtumat, joissa maan päälle tupsahtaneet ja siis syntyneet Jumalat kävivät vuorovaikutuksellista keskusteluaan sen ajan ajankohtaisista aiheista. Jumalat maan päälle tulivat eri maailmoistaan, ja ei auttanut edes edesmenneiden filosofien rauhoittavat tarinat ja kirjoitukset pitämään tilannetta pelkästään keskusteluna, kirjoittamisena ja lukemisena, vaan hyvä opettaja Jeesus Nasaretilainen oli uhrattava, jotta hän sen ajan uskomattomille ihmisille saattoi todistaa sanansa elämän jatkumisesta. Näistä asioista kirjoitettiin aikalaiskirjoituksia ja kirjoitukset on sittemmin sidottu Raamattuna tuntemaamme pyhänä pitämäämme kirjaan. Raamattuun on otettu mukaan myös vanhempaa kirjoitusta, juutalaiskansan kirjoitusta, jotta kirja on mahdollisimman totuudenmukainen todistus sen ajan esivanhemmiltamme meille nykyajan ihmisille. Uskonto, kristinusko, siis on syntynyt siten, että aluksi kerjäläismunkit levittivät Jeesuksen aloittamaa oppia ihmisille suoraan näiden oviaukoilla puhumalla ja saivat toisinaan leipäpalan palkakseen, mutta tavallisesti vähintään vettä juodakseen. Näin olivat Jeesus ja hänen äitinsä Maria näitä sanansaattajia opettaneet ja neuvoneet.

 

Kirkkohistoria ei meille nykyihmisille ole vieras asia, vaan siitä on paljon kirjoitusta. Kirkkohistoria, kirkkorakennusten pystyttäminen varakkaiden ja rikkaiden ihmisten uskon avulla, työväestön työn avulla, papiston vahvistuessa ja opetuksen kantaessa hedelmää kaupungistumisen ja muun eurooppalaisen kehityksen myötä, olemme alkaneet uskoamme nimittää uskonnoksi, joka siten on todettavissa eurooppalaisen sivistyskulttuurin rungoksi. Uskonto siis on kulttuurin runkoperusta. Olen monissa kirjoituksissani (Blogikirjoitukset Uusi Suomi Puheenvuoro ja Vapaavuoro -palstoilla ja verkkosivustollani www . kolumbus . fi/ tyhjapaperi Tarja Kaltiomaa) kirjoittanut länsitalouden kehittymisestä. Väitän kirjoituksissani, että uskonto – kristillinen oppi – on länsitalouden perusta ja runko. Se on oppi, jonka avulla nyt kirjoitan tietokoneellani, sukupuoleni on nainen, olen Jeesuksen äidin sukua myöhemmissä sukupolvissa ja ajattelen, todistan ja kirjoitan uskonnon merkityksen olevan meille kaikille tärkeää. Jeesuksen aikana symbolisesti tarkoitettiin leivän ja viinin kattavan sen sanoman, minkä ihminen tarvitsee uskonsa avulla. Leipä tuotetaan työn avulla luonnosta, viini juhlistaa tuon työn ja antaa myös nautintoa elämään. Tätä kirkon sunnuntaimessuissa tarjoama ehtoollinen meille kristityille merkitsee tai siis ainakin minulla merkitsee. Yhteisen uskon, yhteisen leivän ja yhteisen hyvinvoinnin jakamista.

 

Mainitsen sanan hyvinvointi viinin yhteydessä. Viini antaa lyhytaikaisen nautinnon, mutta viinin nauttimisessa on myös metaforista vaaraa: liika viinin nauttiminen saattaa ajaa ennenaikaiseen hautaan. Viini on miellyttävää nautintoainetta, mutta samalla se on myös vaarallista. Nousee kysymys: miten vaarallista on kuolema?

Jeesus Nasaretilainen nousi kuolleista Raamatun tarinoiden mukaan. Minä koen 2000 vuoden vanhaa sukulaisuutta hänen äitinään. Kirkon messussa nykyaikana silmistäni vuosi kyyneleitä mennessäni ehtoollista nauttimaan. Rakkaus ei kuole koskaan. Rakkauden varassa uskovainen voittaa kuoleman. Sairauden ja kuoleman. Ajatus 78 alkaa lauseella ”Koronaviruksen aiheuttama pandemia ja poikkeusaika on edelleen hallinnut ihmisten ajatuksia.” Filosofina ja kirjoittajana olen myös seurakunnan jäsen, joten sairaus ja kuolema eivät pelota minua ja elän rohkeasti nykyaikaisena naisena maassa, jonka yhteiskuntajärjestys on maailman huippuluokkaa. Mainitsin aiemmin uskonnon olevan kulttuurin runko. Noin 2000 vuoden aikana Euroopan maat ovat kehittyneet kristillisen uskonnon uskonnollisessa kulttuurimyllyssä ja uskonnollisessa kehyksessa ja kaikkien maiden tavallista elämää on normaalin järjestäytyneen yhteiskunnan elämäntapa. Peruslähtökohta tutkimusteni mukaan on yksiavioisuus, joka tuottaa yhteiskunnallisen elämän rungon ja mahdollistaa hyvinvoinnin myös laillisen omistamisen myötä. Elääkseen hyvin ihminen tarvitsee myös hyvinvointia, joka mahdollistaa tulevaisuuden uskon ja hyvän elämänlaadun. Tätä kristillisyys on meille länsimaisille ihmisille tarjonnut ja tuottanut. Me itse olemme tuottaneet hyvän elämänlaadun mahdollistavan kulttuurin uskon ja uskonnon avulla, toistemme avulla ja toisemme vuoksi. Rakkauden vuoksi.

 

Uskonto ja kristillisen elämäntavan traditio on Euroopassa kehittynyt kirkon seinien suojissa ja varjoissa. Suomeen on Valtiojärjestykseen kirjattu, että maassa noudatetaan evankelis-luterilaista uskontotraditiota ja että myös ortodoksinen uskontotraditio on valtion rakentamisessa ja yhteiskuntaelämässä myötä. Maamme nopeasti muodostunut hyvinvointivaltiomalli pohjaa evankelis-luterilaiseen uskontotraditioon kaikessa sen laillisessa merkityksessä ja käytännössä. Meidän ei ihmisinä pitäisi ja kuuluisi pelätä kovin paljon sairautta eikä kuolemaakaan, kun uskontomme ja uskomme kantaa meitä elämästä toiseen. Uskonto määrittää elämän elämästä toiseen elettäessä. Me jätämme vanhana maailman jälkeemme, kirkon tornia muistelemme viimeisenä ajatuksena, äidin kasvot mielessä nukahtaessamme. Kun saavumme maailmaan, äidin lempeät kasvot voimme ensimmäisenä tavoittaa. Tätä on uskonto, tätä on rauha. Tätä on rauha maan päällä. Henki elää. Ihmisen henkinen jatkumo on kirjani Kristillinen filosofia pääluku.

 

Jatkoin kirjan Ajatus 78 lukemista ja seuraava kirjanmerkkini on vihreä. Laitoin sen kirjoittajan Maria Lasonen-Aarnio kirjoituksen Hyvät tiedolliset tavat kohdalle. Siinä hän kirjoittaa varmana asiastaan rokotteista ja bakteereista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle sen varassa, että uskoo tieteellisiä kirjoituksia, tieteellisiä tutkimuksia ja tiedeuutisia. Meidän nykyihmisten pitäisi hänen mukaansa uskoa tieteeseen. Tiede on nostettu sellaiseksi ajatusrakennelmaksi, jonka varassa nykyinen tiede-eliitti, nykyfilosofit ja nykypoliitikot voivat rauhassa tuudittautua nouseviin, tuotettuihin, maksettuihin, kannattaviin ja muihin hyödyllisiin käsityksiin ja tietoihin. Pitäisikö meidän nykykuluttajien, joita me olemme kaikki ihmisinä siitä huolimatta, että kuulumme aiemmin mainitsemiini lukijoihin ja ajattelijoihin, tutkia tieteilijöiden henkilökohtaiset motiivit, näiden luonne esimerkiksi ahneuden ja tarpeiden suhteen, näiden taloudellinen tilanne ja mahdollinen rahantarve – mikä motivaatio minkäkin tuotetun tiedon takana on. Tämän selvittämiseen meillä kuluttajilla menisi lähes kaikki aikamme. Onneksi suurin osa kuluttajista käy työssä ja ovat siis ilman tuota velvoitetta. Hauska lause Maria Lasonen-Aarniolta kirjassa on ”Jos haluan tietää, mikä Higgsin bosoni on, voin kysyä Applen avustajalta Siriltä.” Tämä kuulostaa paitsi hauskalta, nykyaikaiselta ja helpolta. Minä en kuitenkaan tuota tietoa saisi, vaikka kiinnostuisin, tuolla tavalla. Minulla ei ole Applen tietokone käytössä ja siten Applen avustaja Sirikään ei ole käytössäni. Kokeilen toista tapaa. Windows-tietokoneellani oleva Google-hakukone kertoo tietokannassa Wikipedia seuraavaa: ” Higgsin bosoni eli Higgsin hiukkanen (H0) on alkeishiukkanen, jonka olemassaolon hiukkasfysiikan standardimalli ennustaa ja joka on mahdollisesti löydetty CERN:in Suuressa hadronitörmäyttimessä (engl. Large Hadron Collider; LHC), Sveitsissä. Higgsin bosonia vastaavan bosonin löytämisestä raportoitiin 4. heinäkuuta 2012.[5] Massaksi saatiin 125–127 GeV/c², mitä tarkennettiin arvoon 125,09 ± 0,24 GeV/c²[4] maaliskuussa 2015.” Kuluttajana minulla ei ole mitään Higgsin bosonia vastaan sinänsä, mutta kovin turvalliselta se ei kuulosta. Käsitykseni siitä, että kyseinen bosoni ei ole vaarallinen maailmallemme, perustuu ja voi perustua ihmisten ja tieteilijöiden järkeen ja luotettavuuteen, että he haluavat ihmisten maailman olevan olemassa. Tiede vastaan usko, uskonto. Usko on yksittäisen ihmisen usko maailmaa kohtaan. Uskonto on kaikkien seurakuntalaisten yhteinen usko siihen elämäntapaan, jossa he ovat ihmisiksi syntyneet ja josta heiden esivanhempansa kertovat ja johon he ovat uskoneet. Koska esivanhemmat ovat olleet olemassa ja me heidän jälkeläisinään olemme edelleen olemassa, uskonto – kristinoppi – vaikuttaa melkoisen turvalliselta. Minun mielestäni, minun uskoni mukaan.

 

Olen julkisesti kirjoittanut muutamia tiedekriittisiä kirjoitusluonnostelmia ja oikeastaan julkisia pyyntöjä tutkia näitä nykyihmisiä vaivaavia sairauksia lääketieteen ja tieteellisen tutkimuksen avulla. Näitä julkisia pyykkinarukirjoituksiani internetissä ovat Mittausvirhe, Mittausvirhe II, Mittausvirhe III, Mittausvirhe IV ja uusimpana Mittausvirhe V. Jos oppinut kirjoittaja Maria Lasonen-Aarnio on edelleen kiinnostunut hyvistä tiedollisista tavoista, kuten hänen Ajatus 78 -kirjan artikkelinsa otsikko on, hän voi varmaankin etsiä käsiinsä Windows-tietokoneen Google-hakuohjelman avulla nuo mainitut artikkelini ja pyrkiä vaikuttamaan maailmassamme siihen, että epäilemäni ihmiskuntaa vaivaavat käytöshäiriöt sairauksineen ja oireineen tutkitaan, jotta suurta yleisöä voidaan neuvoa oikein ja hyvin.

 

Etenen kirjan Ajatus 78 lukemisessa artikkelin Elävää ihmistä kasvattamassa – Miguel de Unamunon ihmiskäsitys ja kasvatusajattelu suomalaisessa kasvatusmaisemassa. Artikkelin alussa on lainaus 16-vuotiaalta peruskoulun oppilaan sanomasta: ”Niin kuin me oltaisiin ihmisiä” ja ”Täällä meitä kohdeltiin, niin kuin me oltaisiin ihmisiä”. Tämä oli oppilaan opinnoissaan onnistumisen syy. Olen aiemmin sanonut ja kirjoittanut: olla ihminen on mahdollisuus tulla ihmiseksi. Edellä mainitun artikkelin kirjoittaja on Sini Bask. Hänelle voisin terveisinä lähettää yhden sanan, jota häntä pyytäisin internetissä tutkimaan näin toisena filosofian harrastajana. Tuo sana on fenonyymi. Jotakin siitä voi löytyä käytettävissä olevalla tietokoneella. Kirjaston ja yliopistojen koneilla pitäisi joka tapauksessa jotakin löytyä.

 

Seuraava ja toiseksi viimeinen kirjanmerkki on keltainen. Sen laitoin artikkelin Poliittinen köyhyys kokemuksellisen vapauden menettämisenä. Artikkelin kirjoittaja on Joonas S. Martikainen. Hän sanoo, että hän nimittää uskoksi sellaista käytännöllistä suhdetta toisiin ihmisiin ja maailmaan, joka koetaan merkitykselliseksi intentionaalisen kokemuksen esireflektiivisellä ja esihenkilöllisellä ruumiillisella tasolla. Hienosti sanottu. Tässä uskoksi kerrotaan sukupolvien kulkua elämässä. Me uskomme esivanhempiin ja menneiden aikojen vahvoihin tunnettuihin henkilöihin ja vaikuttajiin intuitiivisella eli henkisellä tasolla itsessämme. Tämä on jotakin sellaista luottamusta itseemme ja toisiimme ihmisinä, joihin uskonnon kehittyminen elämäntavan rungoksi perustuu. Joonas S. Martikainen viittaa filosofi Hannah Arendtiin, jonka kirjoituksia itsekin tunnen. Hannah Arendt eli rohkeasti ja rohkeana aikana, jolloin pelko ihmisissä on ollut vielä käsin kosketeltavampaa kuin nykyisin. Hän eli pelon ja kauhun keskellä ja yritti muodostaa järkevänä naisena ja kirjoittajana tuosta pelon kaaoksesta jotakin lohdullista ja järkevää kirjoittamista meille hänen jälkeensä tulleille vaikuttajille. Hän ei antanut pelon tarttua itseensä vaan kirjoitti kaikesta pelosta huolimatta. Juutalaisena naisena hän ei ollut elänyt kristillisessä hengessä ja kristillisen opin alaisuudessa, vaan sen sivistyksen alaisuudessa, joka kristillinen oppi yhteiskunnallisena runkona on länsimaiselle elämäntavalle tuottanut. Juutalaiset omissa opeissan ja uskossaan ovat hyvin sivistyneitä ihmisiä. Nykyaikaisena lukijana jo nuorena luin paljon Amerikan juutalaisten kirjoittamia kirjoja ja pidin niistä yleensä kaikista. Viihdyin lukijana niiden sivistyksellisissä tunnelmissa ja ajatuksissa, kertomuksista ihmisyydestä ja ihmisten tavasta elää.

 

Yhdistän tämän artikkelini Filosofia: ajatus 78 kirjan kirja-arvio kirjoittajana vielä yhden kirjanmerkin edellä sanottuun. Viimeinen kirjanmerkkini on vaaleanvihreä: toivon ja tulevaisuuden väri.

 

Jan Forsman kirjoittaa sivun 302 alussa, että eräs tärkeä filosofisen skeptismin juonne kohdistuu todellisuuteen itseensä: Voimmeko olla varmoja, että todellisuus on sellainen, millaisena se meille arkipäiväisesti ilmenee? Tämä kysymys on – suurelle lukijayleisölle tiedoksi – yksi tämän hetken arkisen internetissä käytävän filosofisen keskustelun kärkiaihe. Voimmeko olla varmoja todellisuudesta? Miksi sitä kysymme ja miksi siitä haluaisimme tietää ja saada jopa varmuuden. Oma arveluni ja vastaukseni tähän kysymykseen miksi haluamme tietää, on, että olemme ajattelevia ihmisiä: Ihminen on luotu ajattelemaan. Totta kai kyseenalaistamme kaikkea: itseämme, maailmaa, muita ihmisiä, maapalloa, aurinkoa, aurinkokuntaa, galakseja, linnunratoja (vaikka niistä nykyään on melko hyviä valokuvia internetissä), Jumalaa, jumalia, elämää, olemassa oloa. Saman kysymyksen esitti oopperassa Hamlet, Hamlet itse: Ollako vai eikö olla? Kun maailmassamme nuori mies kysyy ja kyselee olemassa olon perusteita, hän kyselee ja miettii aikansa, mutta sitten elämä vie kyselijän mukaansa ja parhaassa tapauksessa nuoresta miehestä tulee hyvä aviomies ja lastensa isä. Sitten myöhemmin jo eläkeläisenä vapaaherrana, kun maailma on antanut opetuksensa, hän taas palaa kysymystensä äärelle eikä ole kovin kummallista, että tapaamme hänet vanhana herrasmiehenä filosofisten yhdistysten kokouksissa tai internetin keskusteluryhmissä. Onko hän olemassa? Onko hän ollut olemassa? Hän tietää tuolloin vastauksen sydämessään. Olla olemassa on elää. Elää on olla olemassa.

 

Maailmaamme on todellisuusmaailma, jonka todellisuudessa on monta kerrosta. Ihan tavalliselle kuluttajalle on rahakukkaron tai rahalompakon tuottama todellisuus. Aiheesta kirjoitan kirjoituksissani Kerrostuneet markkinat. On uskon ja uskonnon tuoma todellisuus ja sen tuottama elämäntapa. Olet äidinmaidossa ja vanhempien kasvatuksessa saanut tietyn tavan kohdata ihmisiä ja heidän kulttuurinsa mukaisen opin. Vieraassa maassa eläessä voi kohdata tosiasioita, joissa tuo saatu oppi ei päde ollenkaan. Silloin joutuu kysymään itseltään, että mistä on kysymys elämässä. Silloin joutuu omassa elämässään todellisuuden äärelle: miten oma sukuni voi jatkua, kun kulttuurinen tietoni ei päde tässä maassa. Päteekö se enää missään? Samassa maassa elävillä ihmisillä voi olla erilaisia todellisuuskäsityksiä ja todellisuustasoja. Jos reaalinen elämä ei ota sujuakseen sen luontaisen opin mukaan, jonka on vanhemmiltaan ja esivanhemmiltaan saanut, saattaa olla vaihtoehtoina esimerkiksi palata esi-isien maahan ja saada siellä elää totutusti. Vaihtoehtona voi myös olla ottaa selvää sen maan kulttuuriperinteistä, johon on tullut elämään. Tai siiten alkaa elää kuvitelmien maailmassa, jossa todellisuus ei ole todellisuutta, vaan mielikuvitus kantaa sen yli ja saattaa joskus koskettaa ihmistä terveyskeskuksen aulassa vuoroaan odottaessaan. Todellinen maailmamme toki on planeetta, maapallo, mutta miten sen koemme, siihen on erilaisia vastauksia ja kukin itse oman todellisuutensa kokijana voi löytää mielenrauhan ja rauhan maailman kanssa esimerkiksi hyväksymisen kautta. Hamlet päätti rakastaa vanhempiaan, vaikka tiesi näiden olleen jopa pahoja ihmisiä. Kuitenkin nämä olivat hänen omia vanhempiaan, joiden avulla hän on päässyt maailman ihmiseksi. Ihmiseksi ajattelemaan ja ihmettelemään. Eikö siinä ole kylliksi?

 

Kun valmistelin blogikirjoituksen kuvitusta, mieleen alkoi tulla sivistyksellisiä ajatuksia: kiittäminen ja kiitollisuus. Kiitos Suomen Filosofiselle yhdistykselle sivistyksestä, jatkuvuudesta ja kirjasta ajatus 78. Toivon yhdistykselle pitkää ja pitkää tulevaisuutta. Meistä ihmisistä on jatkuvuus ja tulevaisuus kiinni: kiinnostuksesta ja harrastuksesta, elämisestä ajattelevana ja virkeänä ihmisenä, aina kun voi.

 

4. tammikuuta.2021 Tarja Kaltiomaa

 

Suomen Filosofisen yhdistyksen jäsen, ajatus 78 -kirjan uskollinen lukija

kirjailija, kirjoittaja, runoilija, valokuvaaja, nainen

 

Verkkosivusto Tyhjä paperi

Julkaisun ajatus ja filosofia

Ajankohtaista

Julkaisijatiedot

Energia-asiaa

Runosivu

Nostalgiaa

Valokuvakollaasi

Ruokareseptit

Polkujen kirjaus

Pieniä kulkuohjeita

Copyright © Tarja Kaltiomaa