Koivuniemen eli Koikkarin kenttä

Piti kirjoittaa ihan vaan Koikkarin kentästä, mutta niinhän tässä kävi, että kynä kirpos kintaasta! Mitä enemmän Koikkarista sai tietoa, sitä enemmän ja vahvemmin ympärillä olleet muut kentät tulivat esiin ja pakkohan ne oli ottaa käsittelyyn, koska koikkarin pojatkin niistä itte kertoivat. Nälkälänmäen alueella oli 1950- ja 1960 -luvuilla Koikkarin lisäksi Kummitehtaan, Varikon, Vanerin ja Vanerin/Vännin kentät. Radan eteläpuolelta löytyivät vielä Mantsun kenttä ja vanhan Tiilitehtaan savenottoprunni sekä Keskuskentälle jäädytetty luistinrata. Lousajan kenttää ei vielä 50 -luvulla ollut, koska koko Lousajaa ei nykymuodossaan edes ollut olemassa. Lousajan kauppalanosa syntyi 60 -luvun alussa ja kenttä sinne sen myötä.  Osa kentistä eli aina 1980 -luvulle saakka, mutta palataan siihen vasta vähän tuonnempana.

Koikkari sijaitsee Varikontien ja Härmänkadun risteyksessä reilun kivenheiton matkan päässä Kuuren tienhaarasta. Alla olevaa Kauppalan karttaa vähän tarkemmin katsomalla huomaa paikan olevan Moision pellon eteläpääty. Koikkarilla on kaksiosainen historia. Ensimmäinen osa liittyy aikaan ennen "lampputolppaa" ja toinen sen jälkeen. "Lampputolpalla" tarkoitetaan ajankohtaa, jolloin kentän pohja tasattiin Varikontien tasalle ja kentän keskelle asennettiin valaisinpylväs. Kyseinen ajanhetki on edelleen vailla tarkkaa vahvistusta. Se osuu kuitenkin talville 1960-62, paras arvaus on talvi 1961-62. Vahva epäilys on, että kenttä olisi tasoitettu sulan maan aikana 1961. Sen koko oli luokkaa 20-25 metriä Varikontien suuntaan ja 20 metriä Härmänkadun suuntaan. Aiemmin Koikkarin kohdalla oli keväisin aina märkä paikka, kesäaikaan sammakkolampi, jossa oli ihan satapäin nuijapäitä ja vesiliskoja. Kenttä sai nimensä Varikontien toisella puolella olevasta lähimmästä talosta, jonka rakensivat ja jota asustivat veljekset Svante ja Onni Koivuniemi.

 

Koikkari kartalla

Tervamäen Nakke kertoi Varikonmäestä tulleen mahdottomasti vettä Moision peltojen sarkaojia pitkin. Vilkaisemalla taas karttaa huomaa Varikon suunnasta olevan luokkaa kolmen metrin kaato reilulla parilla sadalla metrillä, joten ei ihme, että vettä riitti. Se, mihin vesi laski eteenpäin on jokseenkin epäselvää, mutta jollain tavoin Härmänkadun alitus oli järjestetty, koska sarkaojat yhdistyivät Härmänkadun jälkeen isommaksi ojaksi, joka laski Aseman veturitallien takana olevaan ojaan ja siitä sitten Vanerille saakka. Nakken mukaan kenttää käytettiin jo 50 -luvun puolella, hän muistaa luistelleensa siellä monet kerrat. "Kyllä se paremmin oli semmoinen luisteluareena, kuin varsinainen jääkiekkokenttä".

Forsblomin Teuvo vahvistaa Nakken näkemystä: "Kentän kohta oli kauheen märkä paikka. Muistan hyvin kouluun mentäessä hypityn kiveltä kivelle, että päästiin paikan ohi kuivin jaloin. Koikkarissa ei luisteltu vielä kun käytiin pikku-Muistolassa, mutta ison Muistolan aikaan kyllä. Eli sen täytyi olla siinä 1955-56, kun sitä kenttää alettiin käyttää. Aluksi luisteltiin siinä sammakkolammen päällä, koulusta siinä ei koskaan käyty. Pelattiin aina viimiseen saakka sillain, että pojat oli ihan puhki. Pohjan Pelle kuskattiin monet kerrat kelkalla kotiin".

Laihon Jukalla oli läheinen, suorastaan symbioottinen suhde Koikkariin. Hän muutti Muistolan koululle Stormista kesällä 1961. Urheilutaustana oli "ilmaisjäsenyys" Stormin Teräksessä, muuten ainoassa urheiluseurassa, johon mies on koskaan kuulunut. Sekin vaan sen vuoksi, että jäsenyys oli lapsille ilmainen. Koivuniemen taloon Koikkarin viereen Jukka muutti 1967, kun isänsä osti Svantten puoliskon. 

Jukka kertoo, ettei ollut mikään eturivin urheilija, mutta kentälle mentiin heti Muistolaan muuton jälkeen - matkaseurana oli useasti Hirvikankaan Matti. "Yhteen aikaan siellä käytiin aika vilkkaasti, siellä oli aina porukkaa. Sen ikäisille kavereille ei ollut muita kohtaamispaikkoja. Homma oli vähän rennompaa ja löysempää, kuin Mantsussa ja Kaalisaaressa. Muistan yhdenkin joulun, kun sain luistimet ja mailan pukinkontista ja eikun aattona kentälle! Keskellä "seissyt" tolppa on terävänä mielessä. Joukkueet valittiin pituusjärjestyksen perusteella, tärkeintä oli pelaaminen. Vähän paremmin pärjänneet jannut hakeutuivat myöhemmin "isommille kentille". Kenttä jäädytetiin kaupungin vesiautolla ja itte lautalanoilla putsattiin".

"Mailoja oli kahdenlaisia: vähän vakavammin lajin ottaneiden pelureiden ja kevyempien kavereiden. Nykyisen Sylvään nurkilla sijaitsi Eerilän osto- ja myyntiliike. Sieltä käytiin ostamassa semmosia paksulapaisia, varreltaan valkeita "nimettömiä" mailoja. Semmonen mullakin oli. Mua naurettiin, mutta en ollut ainoa! Ei ne Eerilän "nimettömät" kauheen kestäviä olleet, mutta samalla rahalla, mitä olisi joutunut pulittaan erikoisliikkeen mailasta, sai useamman Eerilän "nimettömän". Kohoon sain sitten ekan kerran, kun ostin oikein Montrealin, jossa oli pikkasen käyrä lapa".

Rehakan Tane aloitteli Koikkarilla pelaamisen jo 50 -luvun puolella. "Siellä kävi kovempia poikia näyttämässä taitojaan, vaikka ne jo muuten kävi Kaalisaaressa. Mut pistettiin Koikkarilla aina maaliin. Isommat pojat sano, että oot siinä hyvä. Mun lempinimi oli siellä "Kone". Pelatessa mun ainoa tehtävä oli maata pitkällään jäällä, ei muuta. Muistan hyvin, kun sain ensimmäiset luistimet, hanskat ja polvisuojat - niittenkin kanssa vaan makasin jäässä pitkällään. Muuten meillä oli tosi hyvät varusteet, ehkä tavallista paremmat. Ne tehtiin itte purkamalla Eerilässä auton penkki, josta saatiin vaahtomuovia. Siitä sitten tehtiin viimeisen päälle toppingit, maalivahdillakin oli kunnon polvisuojat ja rintapanssari". 

"Koikkarin kavereista on jäänyt mieleen Vaaterin Tarmo, Lehtisen veljekset Varikolta, Kalte, Forsblomin Pauli, Raittilan Markku, Aholan Jyrki, Sirkiän Kalevi, Heiskasen Upi, Valkkarin pojat, Pohjan Pelle ja Kaukolan Olli.  Yks kentän sankareista oli "Juna" Määttänen. "Juna" nimi tuli siitä, että kaveri jyräs eteenpäin, kuin juna. Väliin pelattiin myös jalkapelejä Asemanmäki vastaan Vännin porukka. Vännin porukan kantavia voimia olivat Sirkiän Kalevi ja Raittilan Markku".

"Muutakin tehtiin, kuin vaan pelattiin. Väliin ajettiin mopolla ympäri, tehtiin reikiä jäähän ja mulittiin. Yhdenlainen harraste oli "sammakkolammen aikaan" semmoinen, että "kuka uskaltaa juosta jään yli". Jäätä heikennettiin tekemällä siihen reikiä metrin välein. Sitten juostiin siitä yli. Jos kaikki pääsi yli mulaamatta, tehtiin uusia reikiä ja sama peli uudelleen. Hommaa jatkettiin, kunnes joku mulahti jäihin. Sille sitten naurettiin porukalla"!

Selinin Jukkis muutti Vammalaan siten, että meni Muistolaan kolmannelle. "Koikkariin mentiin heti! Siinä oli vielä semmonen lisämauste, että mun isän äiti eli mamma asui Liitin talossa Varikontien varressa. Koikkarissa pystyin oleen pidempiäkin aikoja, kävin vaan siinä välissä Mammalla tankkaamassa".

"Koikkarin maalit oli sillain hyvät, että veskari pysty istuun niitten päällä, jollon ei tarvinnut seistä koko aikaa. Ne oli tukevat ja jämäkät takaosastaankin, joten Killiä pysty pelaan maalin ympäri. Mulle sattu kerran semmonen haaveri, että lämmäsin ja kiekko lensi Varikontien yli suoraan Koivuniemen Svantten kellarin ikkunaan. Ikkunassa oli kanaverkkovuoraus, mutta rikkihän se meni. Pari yötä nukuin aika huonosti, jonka jälkeen oli pakko mennä tunnustaan. Svantte ymmärsi asian ja se saatiin sovittua"!

"Kentällä nähtiin muitakin mailamerkkejä, kuin vaan Eerilän "nimettömiä". Niitä oli itse asiassa aika monta merkkiä ja mallia. Topesta oli neljä mallia: Tope Vesa, Tope Junior, Tope Minor ja Tope Senior. Torontosta ja Fighterista taisi molemmista olla Junior ja Senior mallit. Sitten oli yksittäismerkkejä: Montreal Professional, Colorado, Cortina ja Black Hawks. Muutama vähän eksoottisempikin löytyi, kuten Roismalassa Juurikiven puusepän verstaalla tehty Masi, sitten oli Ala, jonka nimihistoriasta mulla ei oo mitään mielikuvaa. Oppikoulun puutyönopettaja Aarne "Käpy" Talvioja teetätti meillä umpipuisen mailan, mutta se ei juuri paria ekaa lämmiä enempää kestänyt".

 

.Kentänkäyttäjiä pramilla!

Yllä on toistaiseksi ainoa 60 -luvun kuva Koikkarista! Kuvassa takana vasemmalta Mäkisen Ismo, Mäkisen Arto, edessä vasemmalta Vaaterin Eija , Pohjan Pelle, Pohjan Veli ja Mäkisen Mauri. Kuvan takana, Varikontien toisella puolella, näkyy Koivuniemen veljesten autotalli. Eija ja Veli istuvat luistinradoilla tuohon aikaan yleisesti käytetyn "puisen maalin" päällä, johon kiekkoa laukomalla pelattiin Killiä.

Kunnaksen Mauri: "mä olin forsblummin paulin kans samalla luokalla kansakouluajan 1-4 lk ja pääsin yhteiskouluun syksyllä 61. siinä koikkarin kentän paikalla oli vaan se "kuusisen pellon" pää. pelto jäi siihen, tai sen yläosa. pellolle istutettiin koivuja about v 59 (tai sinne päin) jolloin se ei enää ollut kunnon pelto. siinä pellolla pelattiin nelimaalia asemanmäen porukoissa, siis mä olin pienemmästä päästä niissä peleissä. juoksut veistettiin lepän kylkeen ja yks semmonen leppä oli siinä vielä aika myöhään, vaikka n 80-luvulla. en tiä vaik olis viäkin. se bensa-asema ja tie hävitti sen pellon lopullisesti. pellon alapää oli hiton märkä eli keväisin se oli usein kokonaan veden peitossa. pellossa oli näitä ojia. ihan siinä härmänkadun ja sen varikontien kulmassa oli semmoinen metkan muotoinen Sammakkolampi, hevosenkengän muotoinen prunni jonka keskelle jäi ikäänkuin saari. se jäi koikkarin alle".

"mun ongelma oli että mä en osannut luistella kun meillä ei ollu kunnon luistimia. veljeni oli 11v vanhempi ja tietysti mä perin kaiken siltä. ikäero oli kuitenkin sen verran iso että luistimet oli muuttunut lujasti. ne meijän luistimet oli semmoset vetelät, se nahka oli vetelämpää kun vepon talvikengissä. ei minkäänmoista tukee. muistan että teki nin pirusti mieli luistella kun se koikkari tuli ja joskus salmin ekun kans kokeilin niitä klempsuja pimeessä kun muita ei ollu lähellä. ei niillä voinu muuta kun seisoo hangessa. -hei, siis sillon ei ollut viä valoo...mutta jotenkin väittäisin että tolppa oli...??? ehkä se valo sammutettiin joskus klo 10 tai jotain ja mä kokeilin luistelua 10nen jälkeen...  olisin voinut olla 4llä tai tyl:n 1lla. tyl ekoilla voikkatunneilla en kuitenkan luistellut kun ei ollu kunnon luistimia. onneks siä oli joitakin maalaisia jotka ei myöskään luistellu. oltiin köyhiä, ku ISÄ OLI JUOPPO ninkun lööpit kertoo. sain luistimet kai sit 62 (vai oliko se 61?) tästä en o ihan varma. mutta kyllä siinä koikkarilla jo luisteltiin ennen mua. eli 61-62 se oli täydessä käytössä. olis se voinu olla jo edellisenä talvenakin. mut sitä en muista että siinä olis ollu touhua ennen jäätä. ehkä syksyllä ennen jäitä, tarttihan se kentän pohja olla valmis ennen talvee. ehkä patse muistaa semmosta aikaa".

"pohjan pelle oli kentän vakiokäyttäjä, samoin mäkisen mauri, salmin ekku ja aholan jyke. rintalan markku, terosen pojat (sit kun muuttivat siihen), raittilan markku, sirkiän kalevi, pinagaaga, eerilän jukka, rehakan tane, laihon jukka... semmonen likka siinä oli kun kapasen hannele tai anneli, nätti, valkotukkainen likka. päivärinnan velkku ja patekin välillä. mulla on semmoinen kirja kuin 12 lahjaa joulupukille jossa on jonkunsortin kuvitteellinen kuva koikkarin kentästä, tolppa ja ne maalit.. tausta on toisenlainen".

Talvella 1965-1966 tuli Mantsuun laidat, jolloin koikkarin vanhemman pään poijille aukes kiekkotaivas! Sinne ne lähti höntsään suurin laumoin ja alkoi Koikkarin seuraava vaihe, jossa 60 -luvulla syntyneet alkoivat pikku hiljaa täyttää areenan.

Vainiomäen Veijo vaikutti Koikkarissa aina 70 -luvun puoliväliin saakka, jolloin siirtyi Sylväälle yläasteelle ja Koikkarissa käynnit jäivät vähemmälle. "Kenttä kolattiin pääosin itse. Muutamana vuonna Veijon isä, Taisto, toimi kentän hoitajana. Siihen kuului jäädytystä ja kentän putsausta aamuin, illoin kaupungin piikkiin. Normaalisti kenttä jäädytettiin ajamalla tankkiautolla kenttä ympäri. Tulihan sieltä vettä hyvin, mutta yleensä raskas auto ehti rikkoa tuoreen jääpinnan, joten mikään biljardipöydän pinta siitä ei koskaan tullut. Kerran tankkiauton kuski Järvinen peruutti vahingossa Kasken Pekan pyörän päälle niin, että se meni ihan solmuun ja menopeliä siitä ei enää koskaan tullut".

Pyymäen Leksa: "Koikkarin kenttä ansaitsee toki myös arvonsa mukaisen kunnioituksen. Siellä on tullut ensimmäistä kertaa kokeiltua luistelua Muistolan koulun ekaluokilla. Nahoilla kyllä vedettiin alussa, mutta nousihan se siitä myöhemmin terille. Niemisen Lotan ohjauksessa mentiin urheilutunnit silloin". Leksa sai Koikkarissa reenattua nilkkansa niin hyviksi, että niillä on jaksanut suunnistaa ja taas tuli yksi Suomen mestaruus entisten joukkoon Soukossa syyskuussa 2009!

Rantasen Pete: Itsekin muistan ensimmäiset sirklaukset tehneeni Koikkarilla. Vaikka asuinkin 8 vuotiaaseen asti Sepänviirissä, niin en muista esim. Kalssussa käyneeni. Päinvastoin Koikkarilla pyöri käytännössä koko Käsityökadun ja Varikontalojen porukka enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Ilmeisesti alkuun varsinkin se porukka, jolla ei usko, taito tai halu kantanut Mantsuun saakka. Meidän isän lisäksi muistan hyviä "tukijoita" olleen etenkin Valkkarin Masan ja Heikkisen Juhan. Niin, ja mulauksia tuli tehtyä urakalla, vaikka kai ne talvet oli sillon kunnon pakkastalvia!

 

Koikkari tänään!

Tältä näyttää Koikkari tänään! Reidenvahvuista puuta on kokolailla paljon kentän tukkeena. Semmosta juttua kerrotaan, että Kunnaksen Mauri olisi raaputtanu johonkin kentän laidan puuhun puukkon kärjellä kuvatekstin: "Mauri & insinöörin plikka". Tapahtunutta Mauri ei myönnä, mutta ei myöskään kiistä! Lupas kuitenkin kuvatekstin löytäjälle pullakahvit!

 

Tammisen Pirjo Koikkarissa!

Kuvan jääprinsessa on Pirjo Tamminen (nyk. Riekkinen). Kuvan on kentän eteläpäästä, takana näkyy Varikontie keskustan suuntaan ja polkupyörän takana Härmänkatu oikealle Nakken pirtin suuntaan.

 

Puujalka-Fosperi

Koikkarin pohjoispuolella oli Moision talo, vaikka ei siihen aikaan enää Moisio ollut. Sitä sanottiin Kuusisen taloksi, koska Kuusis-Jussi oli sitä asuttanut. Koikkarin aikaan talon isäntänä oli Puujalka-Fosperi. Fosperin nimi kirkonkirjoissa oli FORSBERG, mutta Tyrväällä Fosperi. Nimen etuosa tuli tietenkin siitä, että Fosperi oli joissain elämänsä vaiheessa menettänyt toisen jalkansa. Kun siinä sitten oli proteesi, niin Tyrväällä sitä tietenkin sanottiin puujalaksi!

Ennen Fosperia talossa oli asunut Hilja Elonen (os. Henriksson) miehensä Kallen kanssa. Hiljaa sanottiin Kanapiiaksi, sillä hän oli ammatiltaan kanakonsulentti, Suomen ensimmäinen alallaan. Myöhemmin Hilja piti talossa mm. Kassin kenneliä. Eikä tietenkään sovi unohtaa talossa majaillutta, Kallen veljeä, verhoilija Oiva "Torpo" Elosta.

Fosperi teki töitä Nälkälän puusepän verstaissa, parhaimmillaan hän oli pöydän kansien hionnassa. Siinä hommassa hän oli kolleegojensa yläpuolella. Vapaa-ajalla Fosperilla tapasi olla pikkasen happamat harrastukset ja aina toisinaan ne tuppas venähtään. Mukuloitten näkövinkkelistä Fosperi oli semmonen arvaamaton kaveri, hän tuppas suuttuun herkästi. "Me ärsytettiin sitä tahallaan, kunnes hän suuttui". Monet kerrat kentällä pelatessa ja Fosperin taluttaessa pyöräänsä kentän ohi, hän huusi ja sätti meitä ja lupas tappaa meidät kaikki. "Yleensä Fosperi uhkas ampua suolapyssyllä perseeseen". No, ei hän sitä kyllä koskaan tehnyt, mutta monta kertaa kävi niin, kun Fosperin pinna petti, että Koikkari tyhjeni pelureista ja liukkaasti! Nykyisellään sitä voisi verrata pommiuhkaustilanteeseen. "Fosperin talon ohi mentiin lujaa pyörällä, kun tiedettiin siellä asuva pelottavan miehen".

Niin siinä sitten kumminkin kävi, että Fosperin talossa tapettiin 11.5.1964 Otto Telkinen niminen mies. Syylliseksi tapahtumasta tuomittiin Fosperi itte. Ei pelit kentällä siihen loppuneet, eikä siinä mitään kriisiapua mukuloille annettu. Syynä saattoi tietenkin olla, että tappo tapahtui toukokuussa ja silloin ei Koikkarilla ollut enää jäitä! Forsbergin talo purettiin 1967. Fosperin serkkupoika oli kuuleman mukaan muuttanut Örnsköldvikiin Ruotsiin 50 -luvun taitteessa. Serkun pojanpoika Peter tykkäs ainakin nuorempana tahkota kovasti kiekon kanssa. Mitäköhän siitäkin pojasta on mahtanut tulla?

 

Tammisen Pirjo ja Puujalka-Fosperin talo!

Kuva on kentän pohjoispäästä, Varikontie pilkahtaa oikeassa reunassa. Jääprinsessan luistelu-ura on vaiheessa, jossa odotetaan nilkkojen suoristuvan ja etenemisen helpottuvan. Tärkeintä kuitenkin tässäkin on harrasteen hauskuus! Pirjon takana näkyy Puujalka-Fosperin talo ja sen edessä ulkohuussi. Jälkimmäinen lienee ollut melko kalsa paikka helmikuun kipakoilla pakkaskeleillä.

 

Pohjoispuolen kenttia 50 ja 60 -luvulla!

Kartasta näkyy 1950/1960 -lukujen kenttien ja luistelupaikkojen sijainnit (koordinaatit eivät ole sata prosenttisia). Härmän prunneja, Likkojen rantaa sekä Meijerin lahtea ei ole erikseen merkitty.

 

Varikon kenttä

Ahon Heikki: "Kenttä tehtiin siihen kohtaan, jossa on nykyiset Varikon asuintalot. Hankkeen päämestarina toimi Varikon sen aikainen päällikkö evl Sajari. Varikon aidan sisälle tehtiin paljon erilaisia varastorakennuksia, joiden perustuksiin tarvittava hiekka haettiin Houhajärveltä. Näihin reissuihin liittyen Sajari ajatti hiekkaa myös kentän pohjaksi. Kenttä valmistui joskus 50 -luvun alkupuolella ja sitä käytettiin siihen 60-luvun alkuun. kunnes ne asuintalot rakennettiin".

Hakoahon Erkki: "Varikon kenttä avattiin siinä 50 -luvun puolivälissä. Siellä kävi poikia joka puolelta Vammalaa, esimerkiksi Muurosen Jarmo kävi Kukkurista saakka".

Carl-Heinz "Hessu" Ikäheimo: "Asuin Varikolla siinä esikunnan takana olevassa talossa "metsän" puolella, toinen asunto oli Varikon päällikön käytössä. Muistan hyvin sen luistinradan, sen "isä" taisi olla majuri Sajari. Lapsuuden leikki- ja tappelukavereita olivat Ahon Heikki ja Salakarin Lasse ja Timo. Erityisesti mieleeni on jäänyt "Tappikoulun" opettajan Lotta Knuuttin JOVET JAVELIN -merkkinen auto. Vaaterin peilitehtaan mukulat Ulpu ja Tuija olivat mm. saattamassa minua asemalla, kun muutimme Raumalle kesäkuun alussa 1960. Likoilla oli muistaakseni Kisan verkkaripuserot".

Varikon kenttä tehtiin alunperin varikon ja vammaksen mukuloiden käyttöön.

Varikon mukuloita kentällä!

Kuvassa on varikon mukuloita ilmeisesti jääriehan yhteydessä talvella 1958. Keskellä kuvassa ovat Hessu Ikäheimo ja Erkki Hakoaho. Hessu kuuluu muuten avaruuden ritareiden eli radioamatöörien kunniakkaaseen joukkoon tunnuksella OH6XY.

Sirkku taituroi!

Hakoahon Sirkku keikistelee kuvaajalle! Kuvattavan ilme kertoo paljon "käyttäjätyytyväisyydestä"!

Hakoahon Erkki Varikon kentällä!

Hakoahon Erkki Varikon kentällä. Tämän päivän kiekkovalmentaja kiinnittäisi huomion pelaajalle pikkaisen pitkään mailaan! Saha käteen ja yläpäästä pätkä pois, niin vastustajan kikkailu on huomattavasti helpompaa!

Hakoahon Lasse Varikon kentällä!

Hakoahon Lasse (OH3WD) näyttää kentän kunkulta! Veljesten asustus kuvaa hyvin aikaansa. Pipo, anorakki tai villapaita, hiihtohousut ja pitkät villasukat housun päällä. Lassen luistimet ovat tyypillistä 50/60 -luvun mallia, jossa teräosan päällä oleva kenkä on pehmeää ja ei kovin tukevaa nahkaa, joten pelurilla pitää olla hyvät nilkat hoitaakseen hommat! Markkinoilla oli runsaasti tsekkiläisiä luistimia, joissa käytettiin Kovopol -teriä. Osa niistä oli sen verran pehmeitä, että kova syöttö saattoi vääntää terän lenkulle. Lassen luistin on vielä sellaista mallia, jossa ei ollut kärjessä suojausta, vaan pelkkä nahka. Ai perhana, kun luistimenkärkeen  sai kiekon tai mailan iskun!

 

Vanerin kenttä (Vännin kenttä)

Vanerin kentästä on käytetty vuosien saatossa kahta eri nimeä. 50 -luvulla se tunnettiin Vanerin kenttänä ja 60 -luvulla käytettiin nimitystä Vännin kenttä. Selitys tähän nimikirjoon lienee siinä, että Vaneritehdas on rakennettu Vännin talon maille ja jostakin syystä nimitys ”vännin” on tullut 60 -luvun kentänkäyttäjien puheeseen ”vanerin” sijaan. Vännin talo sijaitsi Kummitehtaan ja radan välissä ja purettiin joitakin vuosia Kummitehtaan rakentamisen jälkeen.  

Jorma Piirainen: "Kenttä rakennettiin lentopallokentän pohjalle. Sen puuhamiehenä hääri pääosin Rolf Ahlfors, jolla oli jääpallotaustaa. Lähellä oli kaivo, josta haettiin vesi ämpärillä. Kyllä sen hoidossa oli kaikki perheet mukana: Eskot, Lahdet, jne. Talot olivat silloin täynnä mukuloita, jotka siinä pelaili. Minulla on monoihin kiinnitetyt luistimet eli Nurmekset. Kesäisin kentällä hypättiin pituutta ja seivästä sekä työnnettiin kuulaa, Eskon pojilla oli kaikenmoisia elättejä linnuista lähtien". 

Markku Esko: "Kentän käyttäjäkunta koostui kolmen Vaneritehtaan talon mukuloista. Joka talossa asui neljä perhettä, yhteen aikaan niissä asui luokkaa 30 mukulaa".

Miksi kenttä rakennettiin? "Siinä kävi sillä tavalla, että me käytiin luistelemassa Härmän lammilla, siitä vähän niistä pohjoiseen olevalla lammella ja toisinaan Likkojen rannassa. No, siellä tietenkin mulittiin ja monesti tultiin märkinä kotiin. Vanhemmat alkoivat pelätä, että meille voisi sattua jotakin, vaikka hukuttaisiin kylmään veteen. Kaukalon rakennuspuuhat aloitettiin Ahlforsin Rolfin johdolla, koska hänellä oli tuntumaan jääurheilulajeihin. Rakennusmateriaali saatiin Vanerilta".

"Ensin tehtiin kehikko ja sitä sitten alettiin täydentää. Päädyt olivat viisi lautaa korkeita ja laidat kolme lautaa korkeita. Jäädyttäminen alkoi heti ensimmäisten pakkasten tultua. Kenttää jäädytettiin aluksi öisin ja jatkettiin päivisin, kun pakkasta alkoi olla ympäri vuorokauden. Isät ja äidit olivat mukana hommassa. Sillä kentällä oli jäät ennen, kuin missään muualla Vammalan alueella. Maalit sinne tehtiin Vanerilla, ne olivat vähän normaalia pienemmät. Kehikot tehtiin putkesta ja siihen vielä lisäksi metalliverkkovuoraus päälle. Aluksi sovittiin, ettei kohotella, mutta eihän se sopimus käytännössä toiminut. Tämän jälkeen alettiin käyttää suojuksina sanomalehtiä ja myöhemmin oikein ostettuja polvisuojia. Aika monet Kansalehdet ja Aamulehdet saivat parempaa käyttöä peliareenalla. Kun jäätä paljon käytettiin, niin huonoksihan se meni ja erityisesti pakkasella se alkoi hilseillä.  Joku keksi passelin keinon jään parantamiseksi! Puuhelloilla lämmitettiin kattiloissa vettä, mikä sitten valutettiin käsin jään päälle. Näin saatiin hyvälaatuista ja kestävää jäätä! Kaikki perheet siinä oli mukana, lämmitykseen saatiin puuta Vanerilta vähän halvemmalla".

"Me muutimme niihin taloihin 1953 ja sieltä pois 1959. Veikkaan, että kenttä olisi avattu ensimmäisen kerran talvella 1953. Se oli semmoista hommaa, että kun koulusta kotia tultiin, niin reppu heitettiin nurkkaan ja mentiin pelaamaan. Ei meillä mitään vaihtoja ollut, paitsi silloin, kun piti käydä kotona syömässä".

Edesmennyt Pekka Saarela: ”Vännin kenttä oli Vännin talojen asukkaiden talkootyönä tekemä noin 20 m x 30 m kokoinen kenttä. Siellä pelattiin useimmiten jalkapelejä, joissa ei saanut kohottaa, koska suojuksia ei ollut. Kentälle ei päässyt omin lupinensa, talojen ulkopuoliset pelaajat kutsuttiin sinne erikseen. Mukaanotetut ulkopuoliset olivat pääsääntöisesti rautatien asemanmäen puolelta. Kentän vakiokäyttäjiä olivat mm. Tourosen veljeskaarti, Lindholmin Timo ja Esa sekä Määttäsen Pekka. Kentän merkitys väheni, kun sen puuhaihmiset alkoivat muuttaa pois ja Mantsuun tuli kaukalo”.

Kimmo Touronen: "Aloittelin itse pelaamisen nurmeksilla Vännin talojen kentällä. Pelattiin mm. Vaneritehdas - Varikko otteluja. Maalivahtien suojuksina käytettiin Apu -lehtiä - ei ihan viimisempiä”.

 

Aseman kenttä

Erkki Hakala: "Mielestäni aseman kaukalo oli Vammalan tai oikeastaan Tyrvään ensimmäinen laatuaan. Idea ja into kentän rakentamiseen kumpusi kaiket kiikkalaisia vastaa siitä, kun kävimme ahkeraan Tampereen Koulukadulla katsomassa sen aikaisia jääkiekko-otteluja. Rautatieläisillä ja heidän perheenjäsenillään oli vapaalippuoikeus juniin, joten kävimme Tampereella usein. Lähdimme arki-iltoinakin katsomaan otteluita Koulukadulle".

"Aseman kenttä sijaitsi Asemarakennuksen Kiikan puoleisessa päädyssä, sen ja henkilökunnan asuntojen välissä. Ihan tarkkaa rakentamisvuotta en muista, mutta uskoisin olleeni siinä 14 - 15 -vuotias, kun kenttää alettiin tehdä, joten vuosi 1955 ei kauas heitä. Puuhamiehenä olivat pääosin rautatieläisten lapset ja muutamia vanhempiakin, kuten meidän Matti, Hellevaaran Tauno, Ahtikosken Harri, Välimäen Ilkka sekä monta muuta. Kenttä tehtiin ”laajennetun” lentopallokentän pohjalle. Siinä oli oikein laidallinen kaukalo. Laitojen korkeus oli reilusti polveen asti. Rakennusmateriaali käytiin lainaamassa Asemalta, joskus varastettiinkin lautoja. Tai ei me ehkä varastettu, vaan kyse oli paremminkin vilpittömällä mielellä hyvään tarkoitukseen tehty luvaton käyttöönotto. Kenttä jäädytettiin "käsipelillä" kantamalla vesi viereisestä ojasta tai läheisestä kaivosta, loppuvaiheessa taisi olla jonkinlainen "letkuhommakin" käytössä".

"Pelureita oli paljon jo omasta takaa. Karsinta oli kova, että ylipäätään pääsi kentälle – piti olla ”näyttöjä”. Kenttä sai kovan maineen, siellä kävi kavereita keskustasta ja Muistolasta saakka. Vakioporukkaan kuuluivat asemalaisten lisäksi mm. Järvenkylän Timo, Väänäsen Jussi, Toivosen Raimo ja sen pikkuveli, Hietamon Pekka, Kallion Jorma ja Markku. Varsinaisen Nälkälänmäen puolelta ei ollut ketään mukana. Kenttä hiipui 60 -luvun lopussa.  Ei meillä oikein mitään nimeä ollut, mutta nykypäivän termeillä oltaisiin varmaan oltu "Assan jengi” tai ”Steissin porukka”".

"Kiekkokausi aloitettiin aina Härmän prunneilta, kunnes saatiin jää omalle kentälle. Siinä oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut enää mulia pelatessa. Pelasimme sillä porukalla Vaneria ja . Kerran käytiin pelaamassa ”Assan jengillä” vierasottelu Linnavuoren joukkuetta vastaan Siurossa. Tämä tapahtui 50 -luvun loppupuolella, matka taitettiin tietenkin junalla".  

"Taunoa lukuun ottamatta, kaikki asemalaiset jatkoivat jääkiekon pelaamista VaPS:n riveissä, kun sen jääkiekkotoiminta pääsi alkuun talvella 1957/1958. Monet vuodet VaPS:n yhden vahvan kentällisen muodostivat hyökkääjät Markku Kallio, Pekka Hietamo ja Erkki Hakala sekä puolustajat Matti Hakala ja Jorma Kallio. Maalissa huseerasi myöhemmin sotilasuralla pärjännyt Risto Rasku". Voidaankin sanoa Palloseuran kiekkoilun geneettisen pohjan osaltaan perustuvan juuri näihin ”assan jengiläisiin”!

Aseman kenttä 50 -luvun puolivälissä. Hakalan Matti ja Välimäen Ilkka vääntävät. Kuvasta näkee mainiosti, että kaukalon laidat on tehty luovaa näkemystä hyödyntäen!

 

Välimäen Ilkka poseeraa!

Nykypäivän kaukaloissa eivät saranat ole enää kentän puolella.

 

Hakalan Matti näyttää mallia!

Radan toisella puolella näkyy harjakorkeudessa oleva Kumitehdas. Tellingit näkyvät olevan vielä paikallaan.

 

Hakalan Matti poseeraa!

Matti poseeraa!

 

Välimäen Ilkka ja Hakalan Matti kaverikuvassa!

Ilkka ja Matti kaverikuvassa!

 

Seija Rautajoki: Aseman kupeessa asuminen oli kuin "lottovoitto" lapselle. Meitä lapsia oli paljon, aina löytyi kavereita pihapiiristä. Meillä oli iso upea piha ja sitä hoitamassa ikioma puutarhuri. Valtavia puita, joihin kiivetä, laittaa keinua, kerätä käpyjä. Jännittävät aseman halkovajat, jonne tehdä "majoja".

Ja sitten oma kenttä, joka kesäisin toimi tenniskenttänä ja talvisin luisteltiin, pelattiin jääkiekkoa, mustaamiestä jne. Nurmeksilla aloitettiin luistelu ja vieläkin muistan kohmeiset kädet, kun kiristettiin nurmeksia monoihin. Useimmiten kiristysavaimet olivat vielä hukassa. Se, että meillä oli oma kenttä, oli kyllä Hellevaaran Taunon ansiota. Hän oli kova urheilumies ja kiritti aina kilpailemaan. Nurmeksien jälkeen tuli kaunoluistimet. Isä Martti osti kerralla kunnon kokoiset, menisivät varmaan vieläkin. Jääkiekkoa pelattiin monenlaisilla yhdistelmillä. Muistan, että olin usein maalivahtina. Oli lapsia Hellevaaralla, Ojansivulla, Hakalassa, Pihkalassa, Karlsoneilla jne.

Kesällä kenttä oli tenniskenttänä. Ajatella oma tenniskenttä siihen aikaan. Muistan, että sain oman tennismailan vanhemmiltani, kun tulin hyväksytyksi oppikouluun. Tenniskentän ympärillä oli kuulantyöntö-, pituushyppy- ja korkeushyppypaikat.

Pihkalan Hannu

Pihkalan Hannu näyttää pelimiehen mallia.

Matti Karlsson: "Asuin muutaman vuoden asemaa vastapäätä siinä kouluun menon molemmin puolin, menin Muistolaan syksyllä 1965. Siinä oli jo nyt purettu rakennus, jossa oli sekä Pihkalan kauppa että Satakunnan Osuusteurastamon ostoasiamiehen asunto. Isäni hoiti ostoasiamiehen hommaa siihen aikaan.

Ensimmäiset maalini olen siellä tehnyt, ihan tarkkaan en enää pistepörssin saldoa muista. Plusmiinus saldo taisi jäädä pakkasen puolelle, kun muut olivat sen verran vanhempia. Tämä oli varmaan se mistä mulle kipinä näihin peleihin syntyi. Hellevaaran Tauno sen aina jäädytti ja hoiti viimeisen päälle. Luistimet laitettiin kotona jalkaan ja siitä vain Asemakadun yli luistelin kentälle peleihin. Ojansivun Poku oli kuvioissa mukana, mielestäni Rehakan Tane, Kirjavaisen Julle ja Jarmo, Ojansivun Olli (ehkä Outikin) Nälkälänmäestä siellä roikku aina joku. Me muutettiin joskus 1965 tai 1966 pois sieltä, ja myöhäisempää en muista.

Siellä oli sellaiset hassut maalit, vähän niin kuin telkänpöntöt tai tietyömaan tötsät. Yhdeltä sivulta auki, mitat varmaan jotain: korkeus 60 cm, alhaalta leveys 45 cm ja kapeni ylöspäin eli ehkä 20 cm vähän niin kuin pyramidi. Sen päällä oli hyvä istuakin ja vaihtaa vaikka luistimet jalkaan. Laidat oli tehty ratapölkyistä, matalat mutta kestivät varmaan joka jätkän vedot. Kenttä sijaitsi Ojansivun Pokun kotitalolta alas Kiikkaan päin noin 50 metriä, siellä se oli Hellevaaran puutarhan edessä ja ratamiesten varaston takana. Mielestäni siellä taisi olla myös jonkinlaiset päätyverkot. Hiilimurskalle jäädytetty, kesällä sitä käytettiin tenniskenttänä, ei muistaakseni verkkoa ollu vai oliko edes mailoja.

Jos pelattiin pallolla, niin veskarilla oli käytössäpesäpalloräpylä. Hellevaaran Taunolla oli räpylöitä ja pesäpallomailoja ihan hirveät määrät jemmassa. Maalivahdin paikasta käytiin kisa aina ennen pelaamista siten, että jokaiselle vedettiin kuteja ja eniten maaleja tehnyt pääsi veskaan. Halusin sinne, mutten koskaan päässyt, kun isommat jannut oli aina parempia - paitsi kerran! Taas oli kisa käynnissä ja minä veskassa. Joku veti kovan kudin suoraan mua nokkaan, verta tuli aivan helvetisti! Jotenkin se veskarin paikka kääntyi sillä kertaa mun eduksi"!

Seija, Hannu, Timo ja Matti potretissa

Joukkuekuvassa takana vasemmalta: Seija Kirjavainen ja Hannu Pihkala, edessä vasemmalta Timo "Poku" Ojansivu ja Matti "Masa" Karlsson.

 

Kummitehtaan kenttä

Mikko Hakala: "Kummitehtaan henkilökunnan asunnot sijaitsivat Karhunpolulla, jossa asuntojen lisäksi oli tenniskenttä. Sitä käytettiin talvisin luistinratana eli yksinkertaisesti luistinrata tehtiin jäädyttämällä jääkerros tenniskentän päälle. Koska kenttä oli Kummitehtaan asuntoalueella, se oli tarkoitettu ainoastaan henkilökunnan lapsille". Karhunpolun asunnot rakennettiin 50 -luvun loppupuolella. Mikko muutti sinne kesällä 1957, mutta myöntää ettei muista erityisesti muutosta mitään! "Kenttä sijaitsee Karhunpolulla asuintalojen puolella, vähän talojen tasoa alempana. Kummitehtaan miehet kävivät jäädyttämässä kenttää säännöllisesti. Vesi otettiin läheisestä vesipostista, joskus myös vieressä olevasta kaivosta, jossa oli kirkas vesi. Kentälle oli tieltä pieni alamäki, joka myös jäädytettiin. Näin luistimet saattoi laittaa jalkaan jo kotona ja laskea melkoista vauhtia kentälle. Sitten se vasta hauskaa olikin, kun saman mäen pääsi laskemaan rattikelkalla"!

”Kummitehtaalla oli oma kenttä Karhunpolulla mutta se oli private club - members only.  Me vaan pällisteltiin pipot vinossa kun insinöörien plikat Lousajasta pyöräili Koikkarin ohi Kuminkentälle herrasväen hauskanpitoon”. Oheinen Maurin lausahdus liittyy läheisesti Unkurin plikkoihin!

Eija Leimu: "En pahemmin Koikkarin kentällä luistellut, se risteys oli muutoin tärkeä treffipaikka. Karhunpolun kenttä oli meikäläisen "peliareena". Muutimme Karhunpolulle 1959 Nokialta, isä oli Kumitehtaan eli alkuunsa Gummitehtaan insinöörejä samoin kuin Unkurin Leenan isä, josta Kunnas mainitsee. Sillä kentällä pelasimme mustaa miestä ja jääkiekkoa. Kohottaa ei saanut, kun tytöillä ei ollut mitään suojia. Kesällä oli käynnissä aina tenniksen peluuta. Kyllä siellä paljon kävi meitin kavereitammekin muualta Vammalasta pelaamassa. Isät olivat vähän ihmeissään, kun joululahjatoivomuslistalla on tärkeipänä jääkiekkomaila, plikoilla... Taklaukset oli kivoja, pojat aina kaato hankeen ja "mukkas" itse päälle. Kentällä käytiin pelaamassa vielä lukion alkuaikoinakin, sitten kulku kävi Kaalisaareen. Yo-puheessaan rehtori Miilunpalo selitteli A-luokan huonoa menestystä kirjoituksissa, kun pelattiin vaan jääkiekkoa, eikä paneuduttu opiskeluun. Ei kai niin". 

 

Keskuskentän luistinrata

Edesmennyt VeijoHenkaLyytikäinen kertoi jo 1996: "Ensikokemukset luisteluun Mantsun käyttäjät saivat Keskuskentällä jo 1950 -luvun puolivälissä, jolloin siellä pidettiin parina talvena luistinrataa. Hauskanpito kuitenkin loppui, koska jää poltti nurmikon, eikä siitä saatu kunnollista kesän aikana."

Maisa Hakala vahvistaa Henkan lausuman ja muistaa pistelleensä kaunoa komeasti Keskuskentällä siinä kymmenen korvissa.

Erkki Petman: "Kyllä siellä kenttä oli mutta koska se vahingoitti nurmea, kentästä luovuttiin. Olikohan se yhtä talvea enempää siellä. Muistan ajan sen mukaan, että neukkujen Sputnik Laika-koirineen oli ammuttu avaruuteen niin että makasimme jäällä selällämme ja katselimme Sputnikin lentoa illansuussa himmenevällä taivalla. Voisi olla vuosi 1957, jolloin olin 12-vuotias".

Nopea vilkaisus Wikipediaa kertoo seuraavaa: "Sputnik 2 (ven. Спутник-2) oli maailman kaikkien aikojen toinen satelliitti ja Sputnik 1:n seuraaja. Sputnik 2 laukaistiin 3. marraskuuta 1957 R-7-kantoraketilla. Sen pääsuunnittelija oli Sergei Koroljov. Satelliitti painoi 508 kg, joka jo oli selvä osoitus Neuvostoliiton aikeesta tehdä miehitettyjä avaruuslentoja. Sen pituus oli 4 metriä ja halkaisija 2 metriä. Se kuljetti mukanaan Laika-koiraa, joka oli ensimmäinen Maan kiertoradalle lähetetty elollinen olento. Laika kuoli satelliitin sisälle. Lisäksi aluksessa oli Geiger-mittari ja UV- (2 fotometriä) ja röntgenspektrometrit, joilla tutkittiin Aurinkoa ja kosmista säteilyä Radan perigeum oli 212 km ja apogeum 1660 km, radan inklinaatio oli 65 astetta. Satelliitti putosi takaisin Maan ilmakehään 14. huhtikuuta 1958. Lennon pituus oli siis 162 päivää.

Sputnik 2 näkyi hyvin paljain silmin syksyn ja talven aikana. Lehdet julkaisivat karttoja sen ylilentojen ajoista ja reiteistä. Matalasta radasta johtuen sen ylilento oli verraten nopea, se oli näkyvissä tyypillisesti alle 5 minuuttia. Asian uutuuden takia korkeammilla paikoilla saattoi ylilennon aikaan olla paljon uteliasta väkeä, kymmenittäin ellei sadoittain. Talven mittaan väki väheni ja seuraavan talven satelliitit eivät enää houkutelleet väkeä". Sputnik lensi siis loppuvuoden 1957 ja alkutalven 1958, jolloin alla oleva veikkaus osuu kohdilleen!

Koska Keskuskentän luistinradan synnyn syistä ei ole mitään tietoa, niin sivistynyt arvaus lienee se, että se olisi avattu samoihin aikoihin Ammattikoulun käynnistymisen kanssa ja tehty erityisesti ammattikoululaisten liikuntakäyttöön, toisaalta se olisi palvellut sellaisenaan myös Muistolaa.

 

Pohjoispuolen muut luisteluareenat

Pohjoispuolella oli vielä kaksi muutakin luisteluareenaa: ”suuri” ja merkittävä oli tietenkin Mantsun kenttä, jonka arvo nousi pörssikurssimaisesti sfääreihin 60 -luvun puolivälissä. Tämän lisäksi, Välikadun ja Urheilukadun kulmassa sijainneen, vanhan tiilitehtaan savenottomontussa ovat muun muassa Lahtisen veljekset Antti ja Aarne sirklanneet nurmeksilla eräitäkin kertoja.

 

Lousajan kenttä

Lousajan kauppalanosa syntyi 60 -luvun alussa. Alunperin niillä nurkilla oli vain muutama maatalo, kuten Vieras, Perso ja Tuomisto sekä Lousajan talo. Kentästä puhuttiin myös Kannintien kentän nimellä.

Veli-Matti Saksi: "Lousajan luistinrataa hoiti aluksi kauppala ja sittemmin kaupunki aina 1970-luvun puolelle saakka. Erityisen hyvin rataa hoiti 1960-luvulla jo edesmennyt Kalevi Heinonen. Radalla oli useimmiten erinomainen jää ja kaksi puista maalia, jotka olivat oivia killinpeluuseen. Rataa valaisi alkuun keskellä jäätä jököttänyt valaisintolppa, jossa oli muistaakseni muutama lamppu. Myöhemmin valoja, muistaakseni, lisättiin myös laidoille. Eli kenttä oli nykyistä Sastamala-kotia vastapäätä kaupungin kerrostalojen alapuolella ja E-liikkeen kupeella. Kentällä kiekkoilivat virtuoosimaiset Tourosen veljekset, edesmennyt Lasse Ryyppä. Teuvo Rantanen yms. ja tietenkin minä muitten mukana".

 

Mitä höntsäilyn lisäksi tehtiin?

Milloin ei pelattu, mentiin Loiraa tai Mustaa Miestä. Käytännössä ne olivat sama leikki. Mustassa miehessä oli aluksi yksi kiinniottaja, joka meni luistinradan keskelle ja muut mukulat sitten kentän molempiin päihin, joissa oli turva-alue. Sitten kiinniottaja huusi: "kuka pelkää mustaa miestä"? Tämän jälkeen päädyissä olleet lähtivät luistelemaan kiinniottajan ohi toiseen päätyyn. Jokaisen, johon kiinniottaja sai läpättyä kädellä, piti jäädä keskelle kiinniottajan avuksi. Leikin voitti viimeisenä kiinnijäänyt ja hävisi ensimmäisenä kiinnisaatu, josta tuli seuraavan kierroksen kiinniottaja. Ei siellä kellään mitään mustia vastaan ollut, mutta kaipa se "mustanpelko" johtui yksinkertaisesti vain siitä, että kaikki mikä oli tuntematonta tai vähän outoa, vaikutti pelottavalta ja sen vuoksi piti "mustaa miestäkin" pelätä. Ilvesmäen Kallen ilmestyttyä Nälkälänmäkeen, siirryttiin kokonaan Loiraan. Kalle oli umpimusta kaveri, joka puhui selvää suomen kieltä, Suomessa kun oli syntynyt ja kasvanut. Näin Kallen viimeksi luokkaa 30 vuotta takaperin Helsingin rautatieasemalla hänen ollessaan Intissä. Myöhemmin olen kuullut, että Kallesta olisi tullut lentäjä. Tänä päivänä ei "Mustaa Miestä" passaisi mennä edes leikillään. Saisi kohta jonkun ulkomaalaisasiamiehen niskaansa ja kauheet syytteet vaikka mistä!

 

Miksi pohjoispuolella oli useita kenttiä?

Joku voi tehdä oikeutetun kysymyksen, miksi kauppalan pohjoispuolella olin noinkin monta kenttää? Johtuiko se siitä, että vanhemmat eivät halunneet lasten käyttävän samoja luistinratoja, ammattiylpeydestä, kateudesta, kunnan kykenemättömyydestä tuottaa lapsille tällaisia palveluja vai kaikista näistä yhteensä?

Koska tällä hetkellä ei ole tietoa kunnan liikuntatoimen sen hetkisistä päätöksistä, voisi asiaa lähestyä vaikkapa seuraavasti: usealla työnantajalla oli henkilökunnan asuintaloja, vanhemmat olivat aktiivisia ja kiinnostuneita jälkikasvunsa tekemisistä, jokaiselle kentälle oli mukuloita jo omasta takaa paljon ja ei haluttu mukuloiden lähtevän kauas ja mahdollisesti vaarallisiin paikkoihin.

 

Mitä Koikkari merkitsi nälkälän mukuloille?

Forsblomin Pauli: "Varikon kenttä tuli jo 50 -luvulla, me ei oltu siellä koskaan, sillä se oli tarkoitettu pääsääntöisesti vain "retuperäläisille". Ulkopuoliset eivät olleet toivottuja"!

Mauri Kunnas: ”varikonkentällä kävi rohkeet asemanmäkiläisetkin kuten pelle pohja ja ehkä peili-mäkisen pojat ennen koikkaria. varikkolaiset oli perinteisiä asemanmäkiläisten vihollisia. kumitehtaalla, karhunpolulla oli joku kenttä koska nää insinöörin likat pyöräili lousajasta koikkarin ohi luistimet pyöränsarvessa”.

Erkki Hakoaho: ”Ei kentille saanut tulla vapaasti. Toisaalta, kävihän siellä Muurosen Jarmokin Kukkurista saakka. Kyllä kai siellä oli jotain kahnausta poikien välillä aina silloin tällöin".

Jorma Piirainen: "En muista ihan tarkkaan, mutta oli meillä linnoitus mettässä, josta kattottiin tiukasti vihollisen suuntaan"!

Näin ne kaverit muistelivat, mutta veikkaan villisti syyn ”vieraalle kentälle pääsemättömyyteen” olleen vain ihan yksinkertaisesti se, että ajateltiin kentän olevan oman talon mukuloille, joita oli ihan riittämiin. Ei niistä kuitenkaan ketään sen tähden pois ajettu, että olisi ollut ”väärältä alueelta”. Miksi Koikkarin kenttä lampputolppineen aikanaan rakennettiin, on edelleen hämärän peitossa. Se ainakin käy selvästi ilmi, että nälkälän mukuloilla ei ollut ns. omaa kenttää, vaan päästäkseen nauttimaan jääliikunnan riemuista, piti uskaltaa ottaa rohkea askel ”vihollisen maaperälle”! Ei liene hirvittävän väärä veikkaus, jos olettaisi VePon miehillä, eli Pohjan veljeksillä Tatulla, Taistolla ja Vankalla olleen jollakin tapaa sormet pelissä asian eteenpäin viemisessä. Legendaa on kuitenkin se, että nälkälän mukuloiden (ja ympäristö) saatua ympärivuotisen areenan käyttöönsä, tuotti se heille runsaasti iloa, tyytyväisyyttä ja ylpeyden aihetta. Mantsun kentän saatua laidat, siirtyivät koikkarin ”sankarit” sinne ”isoiksi poijiksi”, joiden edesottamuksia me nuoremmat jantterat innokkaasti ja ylpeydellä seurasimme!

 

Mikä on muuttunut, vai onko mikään?

Jos miettii elämänmenon muuttumista 50/60 -luvulta tähän päivään, niin muutama oleellinen muutos ainakin tulee mieleen. Nälkälänmäen kenttien kulta-aikoina presidentit olivat kekkosia ja niillä oli vielä jotakin valtaa yhteiskunnan tapahtumien suhteen. Mukuloitten vanhemmista ainakin isä kävi töissä, joissain perheissä äidit alkoivat siirtyä työelämään. Tänään perheen molemmat isät tai äidit käyvät töissä. Ennen perheen tulo oli verotuksellisesti kestävämpää ja se riitti kulujen kattamiseen. Tänään on niinkin huonoa tuloa, ettei se kestä palkkatulon mukaista verotusta. Vanhemmat olivat kiinnostuneita mukuloittensa tekemisistä, nykyisin se on koulun, sosiaaliviranomaisen ja poliisin velvollisuutena. Talvisin oli pakkasia ja kentät jäässä, ei tunnettu mitään ilmastonlämpenemisiä. Näköradio teki tuloaan 50 -luvun loppupuolella. Nyt taivaalta tuuppaa sen sata erilaista satelliittikanavaa ympärivuorokautisine ohjelmineen. Henkilökohtainen kommunikointi hoidettiin kasvokkain puhumalla, tänään ”mesetetään” ja/tai lähetellään sähköposteja sekä roikutaan netissä.

Jokohan tänä jouluna Kaupunki ottaa asiakseen käynnistää koko perheen Tapaninpäivän rusettiluistelun, jossa entiset ja nykyiset tyrvääläiset voisivat kohdata toisiaan mukavan yhteisolon merkeissä!

 

Pappilan pelto 1955 tai 1956

Oheinen ilmakuva on mielenkiintoinen. Sen ottoajankohdasta ei ole varmuutta, mutta kun tietää Koskisen Heikin talon Kisakadulla valmistuneen 1955 ja että kuvassa ei näy 1957 valmistunutta Ammattikoulua (rakentaminen ei edes ole alkanut), voi päätellä sen ottoajankohdaksi joko 1955 tai 1956. Mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat mm. Urheilukadun metsäsaareke, erittäin hyvin näkyvät Härmän prunnit, Maatalo Härmältä opettaja Härman kautta Muistolaan menevä tie, joka menee maatalo Härmän pihan läpi.

 

Muistolan kansakoulussa 1964

 

Kaikkea näihin kenttiin liittyvää lisätietoa ja mahdollisia valokuvia otetaan mielellään vastaan!

 

Tiedonlähteinä ovat ystävällisesti toimineet:

Heikki Aho, Mauri Kunnas, Jorma Tervamäki, Leo Pyymäki, Veijo Vainiomäki, Teuvo Forsblom, Jukka Laiho, Aarne Lahtinen, Markku Esko, Jorma Piirainen, Tauno Rehakka, Pauli Forsblom, Mikko Hakala, Erkki Hakoaho, Jukka-Pekka Selin, Carl-Heinz Ikäheimo, Erkki Hakala, Maisu Hakala, Matti Karlsson ja Veli-Matti Saksi.

Kimmo Tourosen, Lyytikäisen Veijon ja Saarelan Pekan lainaukset: ”MANTSUN KAUKALO TURHANPÄIVÄINEN AJANVIETTOPAIKKA VAI URHEILULLISESTI JA SOSIAALISESTI MERKITTÄVÄ KOHTAAMISPAIKKA 1997”.

Kuvat: Jutussa esiintyvä kuvat ovat Forsblummin Teuvon, Rautajoen Seijan, Hakalan Matin ja Nälkälänmäen Urheilusosiologian laitoksen arkistoista.

Viitteitä kolmekymmentä- ja viisikymmentä luvun tapahtumiin löytyy vanhoissa kysymyksissä, esimerkiksi kysymysnumeroissa 25 ja 29 tai suoraan tyrvääläisen hokin pääsivulta.

 

Murreprofessori Vesterbackan kommentti sanasta mulata. ”Mulaamien on tyrvääläinen sana, jota käytetään tarkoittamaan jalan kastumista kengän sisällä. Mulaamista voi tapahtua niin kesällä, kuin talvella. Tässä merkityksessä mulaamista ei tunneta muualla Suomessa, vaan se ja sen synonyymi mulkkaaminen tarkoittavat ”ottaa lipat” eli kaatua”.


 

Paluu Pääsivulle