Panimoteollisuuden lyhyt historia

Kun Tyrvään seudulla ei ollut muuta tunnettuja luonnonvaroja kuin metsänsä ja kun puu kannatti enemmin uittaa sellaisenaan Poriin sekä jalostaa vasta siellä, seudun teollistaminen sujui aluksi perin hitaasti. Alueella ei 1880 -luvun alkaessa itse asiassa ollut muuta teollisuudeksi nimitettävää, kuin neljä pientä sahaa ja parikymmentä koskipaikkoihin rakennettua myllyä. Vuoden 1881 alkupuolella aloitti näiden lisäksi toimintansa Tyrvään Oluttehdas.

Olut ja muut mallasjuomat tunnettiin paikkakunnalla vanhastaan, niin kuin Antero Vareliuksen pitäjänkertomuksesta (1853) näkyy: "Juomana on kalja tavallinen joka päivä: sitä laittaa jokainen itsellensä - jos vesi on tuopissa, niin huonosti on laita. Kaljaa tehdään peräjauhoista ja juur harvoin katajanmarjoista, pannaan vaan vähän mallas- taikka viljajauhoja höystöksi. Pidoiksi ja isommiksi juhliksi pannaan sahtia ja oluttakin. Viinaa nauttii enimmäkseen miesväki: Muutamat niin paljo, kun saavat, toiset vaan aamu- ja ruokaryyppynsä, toiset maistavat vähän, toiset eivät ollenkaan."

Vanha perinne jatkui 1800 -luvulla sellaisenaan, mutta parissa kohden tilanne oli perusteellisesti muuttunut. Kotitarpeen viinanpoltto oli 1866 alkaen lailla kielletty. Väkevät alkoholijuomat olivat nyttemmin myös maanomistajille rahalla maksettavaa tavaraa, joka kaiken lisäksi oli noudettava kaupungeista saakka. Tämä loi markkinarakoa saksalaistyyppiselle tehdasoluelle, jota Suomessakin oli 1850 -luvulla alettu valmistaa. Pyrkiessään raitistamaan Suomen kansaa hallitusvalta näki mielellään oluen astuvat aiemmin runsaasti viljellyn viinan tilalle. Se edistikin omasta puolestaan olutteollisuuden kasvua myöntämällä yrittäjille edullisia lainoja.

Edellisinä vuosina toteutunut puunhinnan nousu oli osaltaan luonut entistä paremmat edellytykset sellaisille kotimarkkinateollisuuden haaroille kuin panimoteollisuus oli. Metsäkaupoista, hakkuista ja kuljetuksista saadut rahat olivat lisänneet tuntuvasti maaseutuväestön ostovoimaa. Yhdessä kaikki nämä seikat johtivat panimoteollisuuden nousuun. Painoonsa nähden huokeaa tavaraa ei heikoissa liikenneoloissa kannattanut kuljetella kovin kauas, joten aluksi syntyi suurehko määrä pienehköjä yrityksiä eri puolille maata. Olut- ja portteritehtaita oli 1860 -luvun puolivälissä viitisenkymmentä ja parikymmentä vuotta myöhemmin ainakin 86.

Tyrvään seudulla ensimmäisen panimohankkeen takana oli talollinen Fredrik Paavi Tyrväänkylästä. Paavin talo sijaitsi Turun ja Tampereen välisen postitien varressa ja sinne oli yleensä sijoitettu kestikievari. Kievari taas oli paikka, jossa oluen anniskelu oli sallittua. Panimon sai todellisuudessa ilma lupaakin perustaa kuka maanomistaja tahansa, mutta Paavi anoi ja sai marraskuussa 1876 aikomukselleen varmuuden vuoksi kuntakokoukselta luvan. Lähteiden vaitiolosta päättäen hanke tuskin koskaan toteutui. Paremmin ei käynyt maakauppias Gustava Branderin Tyrvään kirkonkylään suunnittelemalle tislaamolle. Leskirouva jätti senaattiin keväällä 1878 anomuksen saada valmistaa kotimaisesta paloviinasta tisleitä teknisiin ynnä muihin tarkoituksiin. Pannun oli määrä vetää kerralla enintään 30 kannua (78 l), joten yritys oli ollut mittasuhteiltaan melko vaatimaton. Kunta, jolle tarjoutui antaa asiasta lausuntonsa, ei tarkastellut hanketta etupäässä taloudelliselta kannalta, vaan torjui sen lähinnä moraalisin perustein. Kirkonisäntä Antti Sipin ikiomalla tyylillään laatimassa lausunnossa todettiin, että "sen lainen tehras on Kunnan Sivistykselle ja yhteiselle Kansale Wahinkoksi sillä se on Nähtty misä vaan viinatehlaita on siinä on ain Kansa Rakures ja suuri julkinen pahuus". Viinanpolttimoiden tarkastaja Albert Hjelt, joka Karkussa asuen tunsi hyvin paikalliset olosuhteet, suhtautui ajatukseen täysin torjuvasti samoin kuin kruununvouti August Rydmankin. Rouva Branderia oli näet täytynyt jo aiemmin sakottaa väkevien luvattomasta kaupittelusta myymälässään. Kruunvouti oli tämän perusteella varma, että jos hän nyt saisi pyytämänsä oikeudet, hänen myymälästään kehkeytyisi ennen pitkään täydellinen kapakka. Kielteisten lausuntojen perusteella senaatti hylkäsi leskirouva Branderin anomuksen.

Vuonna 1879 säädetyn elinkeinovapauslain myötä panimoteollisuuden historiassa seurasi lyhyt ja erikoinen vaihe, jonka kestäessä Sastamalankin alueelle syntyi olutpanimo.  Maakauppiaat, jotka siihen saakka olivat saaneet myydä olutta vapaasti, tarvitsivat tähän nyttemmin kunnan suostumuksen, jota esimerkiksi Tyrväässä oli mahdoton saada. Oluen valmistajalla oli sen sijaan oikeus myydä tuotteitaan rajoituksetta suoraan panimolta sekä muista myyntipaikoista. Seurauksena oli, että panimot perustivat omia myymälöitään kaikkialle ja että mallasjuoman kulutus maassa miltei kaksinkertaistui muutamassa vuodessa. Valitus oluttulvasta ja sen aiheuttamista haitoista pakotti kuitenkin valtiovallan pian astumaan askeleen taaksepäin. Kesäkuun alusta 1884 olutta sai myydä kunnan luvatta ainoastaan suoraan panimolta ja sieltäkin vain koreittain.

Tyrvään kunta oli johdonmukaisesti kieltänyt maakauppiailta oluenmyynnin, mutta vuoden 1879 elinkeinonvapauslaki jätti sen tehdasmyymälöiden edessä voimattomaksi. Olutta oli syksyllä 1880 tarjolla kunnan alueella seitsemässä tai kahdeksassa tehtaanmyymälässä. Mallasjuomia rahdattiin erityisesti Kokemäeltä, missä lähin panimo ilmeisesti sijaitsi. Tavara oli kuitenkin hintaansa nähden painavaa ja sitä oli huonokuntoisilla teillä hankala kuljettaa. Niinpä äskettäin kuolleen porilaisen panimomestarin Gustav Johanssonin leski Wilhelmiina päätteli, että Tyrvään nopeasti kasvava kirkonkylä voisi tarjota edellytykset pienen panimon menestymiselle. Hän onnistui vuokraamaan sitä varten tontin, jolla Tyrvään yhteiskoulu sittemmin sijaitsi. Lehtitietojen mukaan laitosta rakennettiin marraskuussa 1880 jo "aika vauhdilla", ja seuraavana vuonna tuotanto oli täydessä käynnissä. Toiminta ei rouva Johanssonin kaudella voinut olla kovin laajaa, koskapa viralliset tilastot eivät ensinkään tunteneet hänen pnimoaan ja kunta asetti sille taksoituksessaan vain 16 veroäyriä, mikä vastasi keskikokoisen maatalon verokuormaa.

Vuoden 1885 lopulla rouva myi yrityksensä panimomestari Johan Lindbergille, joka suurensi sitä kesällä 1886 tuntuvasti. Lindbergin kuoltua tuotantolaitos siirtyi joulukuussa 1897 edelleen Edward Carlsonille, joka oli aiemmin palvellut panimomestarina Hultmanin panimossa Tammisaaressa. Carlson oli jo siellä saavuttanut kuuluisuutta vahvan oluen eli portterin valmistajana ja otti tämän tuotteen nyt oman tehtaansa tuotevalikoimaan. Tehdas toimikin tässä vaiheessa nimellä Tyrvis Porter- & Ölbryggeri. Mallasjuomien valmistusmäärät vaihtelivat tavallisesti 50.000 ja 100.000 litran välillä, minkä ohella valmistettiin valkoista, keltaista ja punaista limonaadia sekä simaa. Huippuvuonna 1900 mallasjuomia tuotettiin yhteensä 122.000 litraa ja lisäksi virvoitusjuomia 80.000 pulloa. Lähimarkkina-alueeseen kuuluivat ainakin Tyrvää kappeliseurakuntineen, Karkku, Punkalaidun, Vesilahti ja Urjala. Säännöllisen rautatieyhteyden avauduttua oluttakin alettiin viedä myös Tampereelle ja Helsinkiin. Panimo työllisti Lindbergin aikana kymmenkunta henkeä ja Carlsonin aikana parikymmentä. Mallasjuomiin vuosittain tarvitut raaka-aineet - muutamia satoja hehtolitroja hyvänlaatuista ohraa - hankittiin lähiympäristöstä.

Ympäristö ei kuitenkaan jaksanut iloita oluttehtaan eli "prykin" menestyksestä, vaan kiinnitti huomion oluttulvan kielteisiin sivuvaikutuksiin. Panimo kulutti ensinnäkin kallisarvoista viljaa, jota ei suinkaan ollut vielä liikaa, sekä köyhdytti lisäksi asiakaskuntaansa. "Sillä tavalla tulee paljo köyhiä pitäjään, kun oluttehdas imee rahat kansalta, kuten mehiläinen imee meden kukkasesta", valitettiin. Etenkin työväki näytti viettävän aikansa olutpullon ääressä. Pulloja kallistettiin jopa kirkonkylän raitilla, ja moni heräsi alkoholin tuottamasta huumauksesta säälittävässä kunnossa. "Rahat ovat kukkarosta kadonneet, vaatteet on joko juomaveljet repineet tai rapakossa rypiessä tulleet mitättömiksi - pää on kipeä, kasvot naarmuilla ja ruumiilla yhdessä ja toisessa paikassa työn tuottamia hedelmiä". Näin surkuteltiin vuonna 1888 sanomalehdessä.

Kunta ryhtyi vähitellen taisteluun ensin oluenmyyntiä ja sitten itse tehdastakin vastaan. Maakauppiaiden anomukset saada myydä olutta puodeistaan hylättiin säännöllisesti. Asetukset mahdollistivat 1890 -luvun puolivälissä anniskelun kieltämisen kestikievareissa, ja näin meneteltiin yleisesti koko maassa. Kohta matkustavaiset saivat nauttia ateriansa maidon ja piimän kera myös kaikissa Tyrvään kihlakunnan kievareissa. Vuoden 1903 lopulla kuvernööri suostui kunnan anomuksesta kieltämään suoraan panimolta koreittain tapahtuneen myynnin tori- ja markkinapäivinä sekä kaikkena muinakin päivinä, joina väkeä tavallisesti oli koolla. Raittius- ja juomalakkoliikkeen vaikutuksesta kulutus supistui tähän aikaan koko maassa. Panimoiden välinen kilpailu kiristyi ja monet niistä joutuivat vaikeuksiin. Tyrvään Portteri- & Olutpanimon tuotteiden vienti rautateitse kaupunkeihin pieneni pienenemistään, kunnes yritys ajautui konkurssiin sekä lopetti toimintansa. Kunta järjesti vuokramaalla sijainneelle panimolle häädön, puratti koko laitoksen sekä lahjoitti tontin yhteiskoululle. Oluttehtaasta ei pian ollut jäljellä muuta kuin ikävä muisto, kuten raittiusväen rintamassa tarmokkaasti taistellut paikallislehti tyytyväisenä totesi. Alkoholittomien virvoitusjuomien valmistusta jatkoi tehtailija Carlsonin konkurssipesästä ostamillaan laitteilla sorvari ja kievarinisäntä Herman Ulvén. Apteekkari O. A. Bäckman oli jo vuodesta 1892 lähtien kilpaillut oluttehtaan kanssa limonaadimarkkinoilla tuottamalla vuosittain noin 20.000 pulloa mineraalivettä ja hiilihappopitoisia virvoitusjuomia. Lähde: Juhani Piilonen (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860-1920. ISBN 951-97691-02, sivut 130-133

 

Paluu panimotarinaan