Nelly Grönfors/
Jukola muistelee

Minua pyydettiin kertomaan puolitoista vuotta sitten lapsuudestani Karjalassa 2004 seurakunnan ikäihmisten kevätjuhlassa. Sain silloin aikaa 10 minuuttia. Kirjoitin syntymäpäivävieraitani varten jutun uudelleen lisäillen yhtä sun toista. Kolmannen kerran 27.12.2005 kirjoittaessani sen uudelleen olen lisännyt tekstiä ja kertonut lisää henkilöistä, heidän tekemisistään ja ominaisuuksistaan. Niiden asioiden luulen ja toivon kiinnostavan Mailan ja minun jälkikasvua.

Olen syntynyt Koivistolla, Mannolan kylässä. Koiviston nimihän on tuttu, sillä sen luonnon syväsatamaa käyttävät venäläiset öljynkuljetuksiin, josta on paljon puhuttu. Koiviston kauppala, nykyinen Primorsk, sijaitsee Viipurin lahden rannalla 60 km Viipurista etelään.

Tämä Karjalan kannaksen merenranta-alue ei ollut maastoltaan tyypillistä Karjalaa, ainakaan sellaista, josta kerrotaan "Karjalan kunnailla" -laulussa. Maasto oli melko tasaista. Poikkeuksena oli vähän kauempana kylämme reunalla, mannerjäätikön sulaessa muodostunut hiekkaharju. Sen korkeinta kohtaa nimitettiin Laikonmäeksi. Sinne menimme vappuna vihkoinemme laulamaan ja leikkimään. Talvella sen rinteillä laskettelimme mäkiä. Ja aina kauppalasta asti johti sinne hiihtolatuja.

Meri oli meillä tärkein elementti. Mannolan kylä sijaitsi 5 km päässä kauppalasta Koiviston salmen rannalla. Mantereen edessä olivat suuret Koiviston saaret. Kylän rantaviiva oli pitkä ja rannan muotoja oli monenlaisia, joten uimarantoja riitti jokaisen makuun. Kylän läpi virtasi aika lähellä meitä pienehkö Valtin joki, jonka suulle oli muodostunut hiekkaranta. Juhannuksena väki kokoontui sinne kokkoa polttamaan. Jokeen nousi nahkiaisia. Pyydystimme niitä käsin ja saman tien heitimme takaisin. Mannolassa ei sitä herkuksi ymmärretty.

Ennen kaikkea meri oli tärkeä elannon kannalta. Kylä muodostui lähes kokonaan mökkiläisistä ja pienviljelijöistä. Pelkästään maan antimien varassa toimeentulo olisi ollut monelle niukkaa. Lisäsärvintä saatiin mm. kalastamalla. Meidän perheelläkin silakkaverkot olivat ahkerassa käytössä. Silakkaa saatiin usein yli oman tarpeen, silloin ylimäärä savustettiin pienessä savustusrakennuksessa ja pakattiin laatikoihin. Isoisä Simo, jota Karjalassa kutsuttiin äijäksi, lähti mielellään myymään savusilakoita kauppalaan. Ja meistä tuntui joskus, että hän oli enemmän omillaan kauppahommissa kuin maanviljelijänä. Myös ankeriaita pyydystettiin pitkällä siimalla. Olimme kalastettaessa usein Mailan kanssa soutamassa venettä. Se oli suuri merikelpoinen vene. Sen soutaminen oli varsinkin tuulella niin raskasta, että istuimme veneen tuhdolla vierekkäin, ja kumpikin kiskoi kahdella kädellä airoaan. Näin veneen suunnassa pitäminen oli melko vaikeaa.

Tärkein tulonlähde kyläläisille oli kuitenkin Koiviston satama. Lähes joka talossa oli mies tai pari lastaamassa laivoja. Myös meidän perheellemme satama oli hyvin tärkeä tulolähde, sillä isä Johannes oli siellä tullimiehenä. Sellaisina työpäivinä, jolloin satamassa laivat oli tullattu eikä uusien tulosta ollut vielä tietoa, isä sai olla kotona ja autella kotitöissä.

Meillä oli puhelin, kylän harvoja, siksi, että laivojen tullessa kaakosta päin isälle ilmoitettiin puhelimella sen tulo. Jos laiva tuli luoteesta, siis Koiviston salmeen, se jo salmen suulla puhalsi niin mahtavan äänen, että sen kuuli jokainen. Isä tiesi siis lähteä ajamaan polkupyörällä kiireesti satamaan. Jonkun oli oltava puhelinvahtina. Kaikki muut siihen kelpasivatkin paitsi isoisän äiti Nanna. Hän oli niin vanha, ettei hän oppinut käyttämään puhelinta tai luultavasti pelkäsi sitä. Jos hän oli yksin kotona puhelimen soidessa, hän nosti luurin ja huusi siihen "meil ei oo kettää koton".

Monista perheistä lähti poikia merimiehiksi. Näin teki myös isän nuori veli Aulis. Kävi nimittäin niin, että kun kauppalaan perustettiin keskikoulu, Aulis pantiin siihen. Hän ei kuitenkaan ollut lukumiehiä. Niinpä hän karkasi merille neljänneltä luokalta. Hän kaatui sodassa.

Maatilamme historia oli lyhyt. Perhe ehti asua Mannolassa noin 20 vuotta, kun sota syttyi ja oli lähdettävä evakkoon. Jukolan väki oli nimittäin kotoisin Suomenlahden ulkosaaresta Seiskarista. Isoisä omisti siellä purjelaivan. Sillä seilattiin kiviä Pietariin, ja palatessa oli lastina viljaa. Venäjän vallankumouksen jälkeen tämä kaupankäynti tyrehtyi. Isoisä myi laivan ja osti Mannolasta pienen tilan. Mielestäni muutto oli rohkea, sillä he olivat kaikki aluksi aivan avuttomia maan ja karjan hoidossa. Avuliaat naapurit tulivat neuvomaan ihan kädestä pitäen, ja niin ahkera ja yritteliäs perhe pystyi melko pian itse selviämään töistä. Voin sanoa että 30-luvulla tilamme oli kylän parhaita. Oli myös rakennettu paljon uutta ja ostettu lisää maata.

Isoisä oli kaikin puolin toimelias mies. Hän oli mm. alullepanemassa kylään perustettua maidonmyyntiosuuskuntaa ja sonniyhdistystä. Hän kasvatti myös varsoja, ja hänellä oli pieni kettufarmikin.

Perheemme oli aika pieni. Jo mainittujen lisäksi oli äiti Elina ja isää 8 vuotta nuorempi Helvi-täti. Aulis kävi kotona meriltä silloin tällöin ja viipyi vain lyhyitä aikoja. Yksi parhaimmista muistoistani hänestä on se, kun hän toi tuliaisiksi kirkkaan punaisen silkkikankaan, josta äiti ompeli meille tytöille kauniit leningit. Äiti teki meille aina samanlaiset vaatteet. On hämmästyttävää miten tavallinen kansan nainen, mitään ompeluoppia saamatta, saattoi ommella hyvin istuvat ja kauniin malliset leningit. Ja tietenkin hän ompeli myös tietyt alusvaatteet. Nehän tehtiin flanellista, ja olivat tosi lämpimät talvella. Saimme joka talveksi samanlaiset villalangasta koneella valmistetut värikkäät leningit. En tiedä missä ne kudottiin. Esim. sellaiset ovat koulukuvassa päällämme.

Kansakoulukuva vuodelta 1931. Olen oikealla reunalla toisessa rivissä. Maila seisoo vasemmalla. Meillä on samanlaiset esiliinat. Meillä on samanlaiset kudotut villapuvut.

Kun Maila meni kansakouluun, olin 5-vuotias ja halusin mukaan. Opettaja pani minut istumaan kaksin istuttavan pulpetin keskelle. Maila valitti äidille ja isälle ahtaudesta pulpetissa ja pyysi, ettei minua päästettäisi kouluun. Niin kävikin. Sain talvipäivät kulumaan hiihdellessä ja mäkeä laskiessa Valtin joen matalahkoilla rinteillä. Isä nimittäin teki minulle tanakat puusukset, ja Helvi-täti kutoi punaisesta villalangasta hiihtopuvun. Niinpä äiti saattoi ikkunasta katsoessaan nähdä punaisen puvun vilahtavan ja havaita, että kaikki oli kunnossa.

Pääsin kouluun seuraavana vuonna, siis 6-vuotiaana. Neljän kansakouluvuoden jälkeen pyrin ja pääsin 9-vuotiaana kauppalan oppikouluun. Maila oli siellä toisella luokalla. Matka oli jo tuo mainittu 5 kilometriä. Siitä oli selvittävä omin neuvoin, milloin pyörällä, milloin hiihtäen tai kävellen. Ajattelen nyt, että täytyi olla kova halu oppimiseen. Kuitenkin, jos kotoa ei olisi ollut tukea ja rahallista kannatusta, ei koulun jatkamisesta olisi tullut mitään.

Isä halusi antaa meille tytöille mahdollisuuden jatkaa koulutusta pitemmälle kuin Koivistolla oli mahdollista. Niinpä vuonna 1938 isä haki ja pääsi Viipurin tullilaitokseen palvelukseen. Me tytöt pääsimme Viipuriin uuteen yhteiskouluun, jossa oli lukio. Sota kuitenkin katkaisi opiskelun siellä.

Kerron vielä isästä lisää. Hän oli vain kansakoulun käynyt, mutta kehitti itseään opiskellen ruotsia jo Mannolassa kaksikielisen kaupanhoitajan kanssa. Myöhemmin hän opiskeli englantia niin, että selvisi laivoilla työtehtävistään. Muuten töissään isä oli tarmokas ja tunnollinen, ja monipuolisesti taitava osallistuessaan kotitöihin vapaa-aikanaan. Hän mm. paikkasi kengät eli ompeli pikilangalla kenkiin pohjalliset. Vieläpä hän auttoi äitiä pyykinpesussa. Silloin pyykki pestiin korkeajalkaisessa lahantkassa, eräänlaisessa paljussa jossa pyykit hierottiin. Aluksi ei ollut pyykkilautaakaan. Mutta luonteeltaan isä ei ollut sosiaalinen, niin kuin naisväkemme ja isoisä, vaan valitsi tarkkaan henkilöt, joiden kanssa seurusteli. Niitä ei ollut kylässä paljon.

Mailan kanssa istuimme ja äitikin joskus naapurin mökin pitkällä penkillä mökin lasten kanssa kuunnellen jännittyneenä heidän äitinsä Topi-Anton Etlan kertomia kummitusjuttuja.

Kesällä olimme Mailan kanssa ihan pienestä pitäen muiden mukana maatalon töissä. Sain viisivuotiaana ensimmäisen isän tekemän heinäharavan. Sen koko kasvoi iän mukana. Vilja niitettiin aluksi sirpillä, jolloin saatiin helposti siistit lyhteet. Se työ vaati vahvaa selkää. Myöhemmin otettiin viikate avuksi. Sitä oli ennen käytetty vain heinän niittämiseen ja lopulta niitto suoritettiin niittokoneella. Oljet kerättiin lyhteiksi niin viikatteen kuin niittokoneenkin jättämistä lu'oista (luoko). Lyhteet pystytettiin kuhilaiksi pellolle kuivumaan.

Ohra, vehnä ja kaura puitiin 30-luvulla jo koneella. Mutta ruislyhteet kuivatettiin hyvin lämmitetyn riihen ylhäällä olevilla parsilla. Puimaan mentiin varhain, usein aamulla viideltä. Muistan selvästi, miten hyvältä tuntui astua korkean kynnyksen yli riihen lämpöön elokuun viileästä aamuyöstä. Ruislyhteitä pudotettiin orsilta vähän kerrallaan. Ne avattiin ja levitettiin lattialle, ja puinti saattoi alkaa. Jotta jyvät irtosivat oljista, lyhteitä hakattiin eli puitiin varstalla. Varstassa oli pitkä varsi, johon nuoralla oli kiinnitetty noin puolen metrin pituinen raskas puunuija. Puiminen tapahtui tietyllä rytmillä. Kun riihessä oli pari kolme aikuista puimassa, kuului siitä hauska rytmikäs ääni. Varstan käytössä vaadittiin oma taitonsa. Me Mailan kanssa teimme kaikenlaista kevyempää työtä, kuten olkien käsittelyä ja lakaisemista. Työ oli hyvin pölyistä ja hikistä, joka näkyi kasvoilla. Riihipäivänä lämmitettiin aina sauna. Rukiin suoria olkia tarvittiin patjojen täytteeksi. Osa leikattiin navetan ylisillä olleella silppurilla eläinten alustoiksi. Ne, kuten heinätkin lehmille, pudotettiin luukun kautta navettaan. Hevoset vetivät heinäreet leveää siltaa pitkin navetan ylisille.

Useimmiten olimme mielellämme peltotöissä ja riihelläkin, mutta pitkien turnipsisarkojen haraaminen rikkaruohoista oli raskasta. Isoisä oli nimittäin edistyksellinen ja harrasti vuoroviljelyä. Mutta kun heinäpelto käännettiin kasvimaaksi, rikkaruohoja riitti ahkerasta perkaamisesta huolimatta. Siitä emme pitäneet. Kitkeminen oli toisinaan väsyttävää ja pitkästyttävää. Sitä joutui tekemään päivät pitkät kuuminakin kesäpäivinä. Naapurin lapset saivat käydä uimassa päivälläkin - me vasta illalla. Saadakseen meidät paremmin viihtymään, äiti kertoi keksimiään tarinoita. Ne olivat tosi mielenkiintoisia. Kerrankin hän kertoi liikuttavan tarinan kahden tytön, Lilan ja Lalin, ikävästä kokemuksesta Seiskarissa. Tyttöjen isä oli mennyt muiden miesten matkassa kauan ulapalle talvikalaan. Siellä viivyttiin useita päiviä yöpyen putkissa. Kun tuli myrsky, naiset odottelivat rannalla peloissaan, sillä miehet olivat viipyneet tavallista kauemmin. Syntyi suuri ilo kun lyhtyjen valot alkoivat näkyä, ja miehet saapuivat rantaan. Mutta Lilan ja Lalin isä ja muutama muu mies eivät olleetkaan palaajien joukossa. Nämä olivat pudonneet railoihin, joita syntyi kun alkoi kovin tuulla. Pimeässä yössä heitä ei pystytty pelastamaan. Tarinan lopussa selvisi, että äiti oli kertonut oman isänsä hukkumisesta. Äiti oli silloin vielä ihan pieni tyttö. Maila oli perinyt äidiltä kertomisen lahjan. Tätä taitoa hän käytti myöhemmin omien niin kuin kirkon kerhon lasten viihdyttämiseen. Minulla puolestani ei ole ollut mielikuvitusta minkäänlaisten tarinoiden aikaansaamiseksi.

Meillä oli tärkeää, että sunnuntaina ei koskaan menty pellolle, olivatpa säät mitkä tahansa.

Tilalla oli kaikkia tavallisia kotielämiä, joiden hoito kuului enimmäkseen Helvi-tädille. Lypsämässä kävi äitikin. Maito vietiin 1930-luvulla perustettuun maidonmyyntiosuuskunnan keräilyrakennukseen ja sieltä kuorma-autolla kauppalan meijeriin. Maidon jäähdytys ja viileänä pitäminen onnistui maitohuoneessa jäiden avulla. Ne oli talvella sahattu meren jäältä. Jääkappaleet säilyivät hyvin sulamatta ulkona aittarakennusten pohjoispuolella sahajauhoihin hyvin peitettynä. Maidon puhtaus ja rasvapitoisuus tutkittiin tarkkaan. Sen suoritti tarkastuskarjakko Hilma Huttunen Lemiltä. Ystävystyimme häneen ja hänen kotiväkensäkin kanssa niin, että paetessamme äidin kanssa Viipurin pommituksia heti sodan alkaessa, menimme Lemin kylän Kilkinmäki -nimiseen maataloon. Se oli Hilman ja hänen sisarustensa koti. Opin siellä sotatalvena lypsämään. Ei siellä laiskoteltu vaan tehtiin kovasti töitä ruokapalkalla. Äiti laittoi ruuat. Olimme siellä töissä, Helvi-täti, Maila ja minä, vielä koko seuraavan kesän.

Me Mailan kanssa olimme joskus paimenessa. Se oli tylsää. Muistan erään tapauksen, mikä liittyi paimenessa oloon. Ollessamme melko pieninä Holapoin niityllä, saimme Mailan kanssa ensimmäiset ja viimeiset piiskat äidiltä tai keltään muultakaan. Äiti oli viereisessä metsässä marjoja poimimassa. Hän kuuli, kuinka me kovaäänisesti riitelimme kun ei kumpikaan halunnut mennä ajamaan lehmiä pois kielletyltä alueelta. Oli kuuma elokuun päivä, joten olimme vähissä pukeissa. Äiti tuli metsästä vitsa kädessään ja itki meitä vitsalla piiskatessaan. Meitä ei kumpaakaan itkettänyt, joten ei se piiskaus kovin tehokasta tainnut olla. Myöhemmin kyllä vertailimme Mailan kanssa ohuen vitsan jättämiä punaisia jälkiä ihollamme. Meidän lapsien osuudesta lehmien hoidossa vielä sen verran, että jouduimme hoteloimaan niitä, jos ulkona lypsettiin. Tämä merkitsee sitä, että karkotimme paarmoja ja kärpäsiä lehtevillä oksilla, etteivät lehmät potkineet ämpäriä nurin lypsettäessä.

Jukolan karjaa 1937
Haka. Äiti on tullut lypsämään lehmiä ja isä hoitamaan hevosta. Muistan lehmien nimiä, Sunna, Sanna, Heluna ja Hertta.

Äiti laittoi ruuat. Tuvan suuressa uunissa kypsyivät niin karjalanpiirakat, laatikot kuin karjalanpaistikin. Erikoisen suurena herkkuna muistan rusupiirakan. Se oli uunipannulla tehty litteä iso piirakka, jonka sisällä oli sianlihaa ja perunaviipaleita. Saattoi olla sipuliakin. Sitä syötiin aina lauantaina saunan jälkeen ja juotiin kuumaa vettä ja maitoa. Vain isoisän äiti joi kahvia, mihin piti laittaa paljon sikuria. Pottilohko oli tehty samoista aineksista, mutta haudutettu potissa eli saviruukussa. Erikoisherkkuani oli hapanlohko. Se oli perunalohkoista ja ruistaikinasta tehty eräänlainen puuro. Parasta se oli voin ja kerman kanssa.

Jouluna oli omat herkkunsa. Ennen joulua teurastetun sian suolista tehtiin ryynimakkaroita. Suolten täyttämisessä saimme Mailan kanssa olla mukana. Muistan niiden ihanan tuoksun, kun ne otettiin uunista ruskeina ja rasvaisina. Sian päästä tehtiin sylttyä eli hyytelöä. Lipeäkala, kinkku ja laatikot kuuluivat myös jouluun. Siansorkat pestiin huolellisesti ja suolattiin laskiaisrokkaa varten. Muistan että pullaan tehtiin vain suuriksi pyhiksi. Niinpä esimerkiksi pääsiäisenä sitä ja kananmunia sai syödä niin paljon kuin jaksoi.

On ihan pakko kertoa oikeanlaisesta virpomisesta. Pajun oksat koristettiin kauniiksi kreppipaperista tehdyillä kukilla. Naapurin tyttöjen kanssa kilpailtiin, kuka osasi tehdä kauneimmat. Maila oli erittäin taitava tekemään ruusuja ja koristamaan oksat myös kreppipaperilehdillä. Hän oli hyvin näppärä käsistään silloin ja koko elämänsä ajan. Minulta ne taidot ovat aina puuttuneet. 

Palmusunnuntaiaamuna virvottiin kotiväki ja lähimmät naapurit: "virpoi varpoi tuoreeks terveeks tulevaks vuueks. Muna kanastais, voilusikka lehmästäis, kakku taikinastais, siul virpa miul palkka" tai "Mie se virvon viisahasti, taputtelen taitavasti, nuoret virvon viisahiksi, vanhat ylen notkeiksi". Ja palkka haettiin pääsiäisenä, eikä suinkaan heti, niin kuin nykyiset noidiksi pukeutuneet virpojat vaativat. Nyt sekoitetaan karjalainen virpominen ja Länsi-Suomen trullit.

Nuorilla naisilla oli tapana lähteä pääsiäisaamuna varhain ennen auringon nousua hakemaan lähteeltä kasvoja kaunistavaa vettä. Helvi-täti oli tietysti aina mukana. Jos he ehtivät takaisin ennen lintujen heräämistä, he lauloivat "petin kuret, petin käret, petin vaivaiset varikset, petin pienet linnukkaiset."

Kylässä oli paljon Helvi-tädin ikäisiä, alle 30-vuotiaita nuoria. He kuuluivat kaikki nuorisoseuraan, Aurankukkaan. Seuran toiminta oli vilkasta. Saimme katsojina osallistua moniin iltamiin. Ohjelmaan kuului runoja, lauluja, kansantanhuja ja näytelmä. Kun tanssi alkoi, oli lasten aika lähteä kotiin. Helvi-täti toimi myös innokkaasti lottana, ja oli koko sota-ajan muonittamassa sotilaita. Mailakin ehti olla sodan aikana jonkin aikaa lottana Viipurissa sotasairaalassa. Helvi-täti oli 30-luvulla nuori ja vilkas luonteeltaan sekä nopsajalkainen. Muistan monta kertaa ikkunasta katsoneeni, kun hän meni kujasia pitkin naapurin tyttöjä tapaamaan. Ei hän malttanut kävellä, vaan juoksi vikkelästi sen matkan. Hänen iloisuudestaan puhuu tarina, jonka hän vanhana kertoi Kotkan radiossa. Hänellä oli aiheena saunailta. Siinä oli mm. kohta kun hän Mannolassa vei isoäitinsä Nannan saunaan kylpemään. Taluttaessaan vanhusta hän lauloi: "näin sitä mennään keikutellaan oman kullan rinnalla."  Nanna päivitteli ja sanoi: "voi sie senki suikas, koskaha sieki saat nuo syntis anteeks."
 Nanna oli harras uskovainen. Kuulimme usein, miten hän luki ääneen iltarukoustaan uunin takana olleessa sängyssään. Mieleeni on jäänyt tällainen pätkä raamatusta: en pelkää vaikka piirittäis mua satatuhat miestä ja verkkons kaikki viirittäis... (en muista enempää).

Maaseutu ja neljän sukupolven muodostama perhe oli mitä parhain kasvuympäristö meille lapsille. Perheemme oli sopuisa ja raitis. Meillä ei kirosanoja ja muita rumia puheita käytetty. Poikkeuksena oli, kun merimies tuli kotiin käymään. Meillä laulettiin paljon, myös virsiä, joita äiti säesti toisinaan urkuharmonilla. Radiosta kuunneltiin jumalanpalvelukset sunnuntaisin, jollei menty kirkkoon. Helvi-täti piti pyhäkoulua, johon hän oli saanut opetuksen kursseilla. Näin uskon asiat tulivat minulle tutuksi jo varhain.

Joskus käytiin hevosella Koivistolla, harmaasta graniitista rakennetussa kirkossa. Joulukirkko oli odotetuin. Koska kirkolle oli tuo 5 kilometrin matka, lähdettiin sinne ajoissa jo kello viiden maissa. Jonkun piti jäädä kotiin vuorollaan huolehtimaan ikkunoille sytytetyistä kynttilöistä. Niitä oli kaksi jokaisella, sekä alakerran että yläkerran, ikkunalla. Oli onnellista saada istua vällyjen alla reessä, kun hevonen juoksi kulkuset kilisten. Matkan varrella oli kynttilöitä joka mökin ja talon ikkunoilla. Oli ihanaa laulaa kirkkokansan mukana: enkeli taivaan lausui näin. Takaisin tultaessa oli tapana kilpailla muiden hevosmiesten kanssa, kuka sai ajaa ensimmäisenä kotikylään. Meillä oli tiettyyn aikaan erittäin hyvä juoksija. Sen juoksukykyjä tarvittiin, kun kieltolain aikana isä muiden tullimiesten mukana oli takaa-ajamassa Suomenlahden jäällä viinatrokareita. Tullimiehillä oli aseet, joilla saatiin trokarit tottelemaan. Yhden kerran muistan, kun hevoset viinalasteineen oli tuotu meidän katolliseen avotalliin. Niitä oli siellä useita, ja se oli jännittävää.

Kirkko oli myös sisältä mieliin painuvan kaunis. Alttarin takana oli Lennart Segerstrålen maalaama aivan upea lasimaalaus. Siinä oli kuvattu Jeesus siunaamassa kansaa. Lapsen mieltä järkytti maalauksen alaosa, jossa pelikaani syötti poikasiaan sydänverellään. Kirkkosalin takaosassa olivat tsaari Nikolai II:n lahjoittamat juhlavat urut. Kristallikruunut olivat koivistolaisten varakkaiden perheiden lahjoittamia. Erikoisena kalleutena oli kuningas Kustaa III:n lahjoittama kultainen kalkki.

Muistot ovat tietenkin ajan kultaamat. Mutta mielestäni ei missään esimerkiksi sireeni ja tuomi tuoksu niin hyvältä kuin Karjalassa puukeinun vieressä - juhannusruusuista puhumattakaan. Muistan hyvin myös lehmihaan valtavat valkovuokkokentät. Näitä kukkia kerättiin äidille ja koristeltiin kansakoulu äitienpäiväjuhlaa varten. Siellä me Mailan kanssa toisinaan lauloimme kahden.

Naapurin lapset ovat jälkeenpäin muistelleet, miten he tulivat meille radiosta Markus-setää kuuntelemaan ja ihailemaan nukkejamme, joita kapteenit olivat isän pyynnöstä tuoneet Saksasta. Olimme Mailan kanssa enimmäkseen hyviä kavereita. Meillä oli yläkertaan johtavien portaiden vieressä melko tilava, vain kesällä lämmin leikkipaikka. Siellä säilytimme kauniit nukkemme ja muut leikkitavaramme.

Vain täällä Koiviston salmen rannalla tuntui, että olimme Mannolassa. Siinä kohdassa ei ollut mikään muuttunut. Kesä 1.8.98 Koivistolla. Vasemmalta: Maila ja Jenny

Lämpimistä muistoista huolimatta en ole kaivannut takaisin Karjalaan. Sotilaat polttivat kylän lähes kaikki rakennukset perääntyessään talvisodan aikana, meidänkin koko kotimme, josta ei ollut evakoitu mitään pois. Lehmätkin ammuttiin navettaan. Niiden maitoa oli tarvittu sotilaiden muonituksessa. Käydessämme Mailan kanssa kotikylässämme 1998, se oli täysin tuntematon. Oli vaikea löytää edes kodin paikkaa. Polven korkuinen heinä kasvoi kaikkialla.

Otin valokuvan, missä Maila seisoo sementistä valetun lehmien syöttöpöydän pienen osan kohdalla. Se ei ollut kelvannut kenellekään rakennusmateriaaliksi. Sen perusteella saattoi kuvitella rakennusten paikat. Maila seisoo navetan kohdalla.
Maila seisoo nykyisen, "pienentyneen", Valtin joen rannalla.
 Sivun pitäjän lisäys.
Valtinoja ja Kärrioja yhtyvät n. 100 m ennen laskua mereen, kuvan oja on siis Suurojaksi sanottu. Kuva on otettu "Punaiselta sillalta".

 Mannolan pääsivu