Mallisivu

Anja Dammert

                                 Runoja ja proosaa elämän varrelta

Onnea Laikonmäellä

Syyskuun alussa koitti se hetki, jota oli hartaudella odotettu jo pitkään, tehtiin retki kotiseudulle Koiviston Mannolaan. Retken vetäjänä toimi Väinö Mannonen.

Ennen Koivistolle menoa yövyimme Viipurissa. Istuimme ja vietimme iltaa iloisessa ilmapiirissä,  kukin meistä riemuitsi nähdessään tuttuja entisiä kyläläisiä, joita eivät vuosikymmenetkään olleet muuttaneet. Koimme yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, oli kuin jossakin syvällä sisimmässämme olisi pieni kipinä puhaltamalla leimahtanut iloiseen lämpimään liekkiin. Jokainen meistä tunsi kuuluvansa Karjalan heimoon, jonka juuret ovat syvällä synnyinseudulla.

Seuraavana aamuna suuntasimme matkan päätepisteeseen Mannolaan. Mannolassa auto pysähtyi muutaman kerran, ihmiset lähtivät kulkemaan pienissä ryhmissä kukin entistä kotitaloaan etsien. Kaikkien kodista ei enää ollut mitään jäljellä, mutta pääasiahan oli nykyisen Mannolan näkeminen.

Koulu oli siinä samalla paikalla, sitä me lähes kaikki olimme käyneet. Rakennusta oli ajanharmaus purrut, mutta pystyssä koulumme kuitenkin oli. Kasvillisuus oli rehevää, ei ollut luonnossa syksyn tuntua. Pellot vain olivat kadonneet, ne kasvoivat viljelemättöminä metsää. Tuttuja kujasia ei enää ollut. Kylä oli kutistunut niin pieneksi, se ikäänkuin piileksi metsän kätkössä. Vastaantulijat olivat meille outoja. Mutta huomasimme, että kaikki he tervehtivät meitä hymyillen kuin arvaten tunteemme ja kaipuumme.

Pysähdyspaikkamme oli sikapetäjikkö. Siihen pysäköimme auton ja astuimme Mannolan maaperälle. Se oli juhlahetki, 50 vuoden kaipauksen taakka oli pudonnut hartioilta. Siinä seisoivat petäjät jykevinä, salaperäisinä, vuosikymmenten tapahtumat nähneinä. Kukaan meistä ei surrut mennyttä, otimme nykyhetken riemuiten vastaan.

 Erkanimme omille tahoille etsimään ja tunnistamaan tuttuja paikkoja, ehkä raunioita, joissa kerran oli ollut rakkaat! kodit. Me suuntasimme matkamme kohti Konnulaa. Tie oli täysin samanlainen, tuntui kuin vasta eilen olisimme kulkeneet siinä. Metsä oli jylhää, vain muutamat hongat olivat kulottuneet. Kuljimme ja tulimme Laikonmäkeen. Mäenrinteessä kasvoi sianpuolukoita ja variksenmarjoja. Hiekka oli ruskean keltaista pehmeää, siinä asustivat nuo lukemattomat hietahärät, joita lapsena puhaltelimme esille.  

Hiekkahärkien tekemiä kuoppia

 

Alla Laikon mäen keskeinen aukea ja juhlien paikka.

Yllä

Tällaisena laikonmäki jatkui pitkälti.

Onnentunteellani ei ollut rajoja. Notkossa vasemmalla oli poikien talvisten riemujen, napakiikun paikka. Laskeuduimme kotiin johtavalle polulle. Laikon pelto oli muuttunut mitättömän pieneksi. Ei näkynyt enää rajanaapurimme Hilma Tarnasen peltoa. Muistan, miten hän suurella turvekuokalla hameen helman vyötärölle kietaistuna kuokki pellonpientareita. Ja minä hänelle vilkuttelin palatessani koulusta.

Ensimmäisenä kotipihastamme tuli eteen perunakuoppa ammottavine oviaukkoineen. Piha oli muuttunut ruusutarhaksi, punaiset ruusunkukat hehkuivat joka puolella levittäen huumaavaa tuoksuaan. Mieleeni muistui opettajani Nestori Pietilän opettama laulunpätkä "Majan rakennan mä ruusutarhaan, jossa linnut laulaa aamuvarhain. . ."

Kotia ei enää ollut, seisoimme raunioilla, mutta mielikuvituksessani näin kotini harmaat hirsiseinät ja pieniruutuiset ikkunat, joista olin lapsena katsellut ulos. Kivikulppa, jossa äiti piti luutahavua sen jälkeen kun oli leipomispäivänä puhdistanut tuhkat uunista, oli siinä missä muistelin sen olleen. Nyt kulpassa ei ollut enää vettä. Syvä hiljaisuus lepäsi kaiken yllä, näkemiin Konnula, joka kerran olit tarjonnut turvallisen, onnellisen lapsuuden. Emme voi unohtaa tätä käyntiämme tantereillasi koskaan.

Saavuimme sitten kylään. Tapasimme tiellä Putuksen Leenan, joka oli käynyt kotonaan ja saanut ystävällisen vastaanoton. Jatkoimme rantaan, meri oli mahtava ja tyyni. Vesi oli kirkasta ja houkuttelevaa. Mutta tyydyimme vain katselemaan ulappaa kaivaten mennyttä aikaa.

Punainen silta oli samalla paikalla, mutta vain saanut erilaisen maalin. Oja muistutti vain pientä puroa. Näimme myös, että Mannoscn Elman koti oli paikoillaan ja asuttu. Määttäsen paikkeille oli rakennettu pitkä matala rakennus. Hämäläisen Siirin koti oli paikallaan samoin Laineen Airin sekä Pätsikän Onnin. Ylhäällä oikealla ennen kauppaa oli taloja, joiden nimet olin unohtanut.

Nousimme autoon paljon nähneinä, ehkäpä pettymyskin kalvoi rintaa, Manola oli niin muuttunut  mutta olimmehan mekin vanhentuneet. Mutta toivon kipinä lämmitti mieltä, ehkä jo ensi kesänä teemme uuden retken.

Kiitokseksi kaikille mukana olleille riimittelin muistiin pienen runon:

Väinö retken vetäjä               

oli meillä oikea,

muisti tutut tiet ja paikat

josta kiitokseksi laitan

pikku runonpätkän tään.

 

Saavuimme jo Mannolaan,

auto purkaa lastiaan,

tunnelma on korkealla

olemmehan Karjalassa. 

Kaikki etsii kotiaan

vaikka raunioita vaan,

ei voi olla syksy tää,

kaikki vihreänä nään.

 

Kukat kukkii, päivä paistaa,                                                                  

meren hajun voin jo haistaa.

Sirkat merenrannalla

soittelevat viuluja

toivottaen meille vaan

tervetuloa Mannolaan. 

Ehkä ensi kesällä

voimme jälleen tavata.

      Anja Dammert  1991

Takaisin pääsivulle Al la ĉefa paĝo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco

Takaisin Mannola sivulle      

Takaisin Dammertin sivulle

Takaisin Muistelmia sivulle --- Al la Diversaj paĝoj