Mallisivu

Anja Dammert

                                 Runoja ja proosaa elämän varrelta

Lapsena kokemani sodanpelot

 Se kesä oli lämmin ja kaunis, Kävin kolua Koiviston Mannolassa, Koulupäiviä varjosti sodan kauhu. Kevät kesästä aina tunnilla opettajamme Nestori Pietilän komennuksesta paeta metsään kun hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Kun hälytyssireenit alkoivat ulvoa Koiviston kauppalassa ja raskaat pommikoneet jylistä taivaalla, pommit putoili ja ilmatorjuntatykit alkoivat ampua. Lapsen sydän jyskytti rinnassa  pelosta, säilyykö koulu selviämmekö taas tästä päivästä terveinä.

Sitten kun koulupäivä loppui ja lähdimme reput selässä koteihimme, niin kauan oli turvallista kun kuljimme yhdessä isossa joukossa, kunnes jäin yksin ja piti kulkea kaksi kilometriä rakkaaseen Konnulan kotiin. Pelkäsin ylittää pelkoaukean, olin keräämässä rohkeutta  metsässä ison kuusen juurella, päätin lähteä juosten, tämä jäi vain yritykseksi, taivaalla lensi kolme vihollisen konetta raskaassa pommilastissa. Pommit putoili hälytyssireenit ilmoitti ilmavaarasta, ilmatorjuntatykit ampuivat kauppalassa, vapisin kauhusta, en uskaltanut ylittää peltoaukeaa kuin illansuussa. 

Oli kylmä ja nälkä jota vielä lisäsi pelko sekä kauhu sodan julmuudesta, se riitti pienelle tytölle. Äiti hätäili kotona että missä minä olen kun ei kuulu kotiin, juoksin äitini helmaan silmät kyynelissä. Kiedoin käteni äitini kaulaan, se syli oli turvallinen ja lämmin. Sitten kerroin että en uskaltanut tulla, olin kuusenjuurella metsässä piilossa, äiti kysyi etkö pelännyt tesantteja, vastasin en osannut edes sellaista ajatella. syksyllä kun tuli pimeä sen turvin tulin kotiin, usein piilouduin tyhjiin perunakuoppiin turvaan, katossa oli reikä jonka tukin oljilla. Niinkuin koneet olisivat nähneet kuopan katossa olevan aukon, tämä kuvaa sitä sodan pelkoa jota tunsin. Laikonmäen alla oli nämä kolme perunakuoppaa, äitini sanoi etkö pelännyt että kuopassa olisi ollut piilossa tesantteja. Sellainen ei edes tullut mieleeni vastasin, kun ilta pimeässä kuljin kotia kohti, ajattelin vain onko koti ehjä ja vanhemmat sekä täti elossa, myöskin sisareni ja hänen kaksi pientä lastaan. Tuvassa paloi valot ja pimennysverhot oli ikkunoissa, ei meillä ollut sähkövaloja, öljylamput ja karpiidi lamppu valaisivat huoneitamme.

Kesällä pudotettiin lentokoneista laskuvarjolla tesantteja. Sotilaita tuli meidän pihaan he sanoivat, asutteko näin kaukana kylästä, ettekö voi mennä sinne turvaan täällä teillä on turvatonta. Äitini vastasi mihinkä me kodistamme lähtisimme. Sotilailla oli pitkät päästä teroitetut rautapiikit joilla kertoivat pistelevänsä latojen olki ja heinäkasoja. Jos tesantteja olisi piiloutunut olki ja heinäkasoihin ne olisivat tulleet esille piikkien iskusta. He toivottivat meille vain hyvää lykkyä tesanttien suhteen. Tämä oli pelottava kokemus, mutta turvauduin kotiväkeeni ja rauhoituin kun vanhempani vakuuttivat, ei meillä ole mitään hätää kotonamme.

Keväällä istutimme pihaan kauniita kukkia. Humaljoelta haimme kulleroita siskoni ja tätini kanssa, ne kasvoivat suolla. Laitoimme pihamaalle uuden kasvimaan, taimet itivät kauniisti penkeissä. Pihamme oli todella kaunis ahkeroimme aamusta iltaan uskossa että sota päättyisi ja saisimme asua kauniissa Karjalassa.

Niin ei kuitenkaan käynyt, muistan kuutamoyön, nukuimme kaikessa rauhassa, koiramme Popi alkoi haukkua täti laski koiran ulos, silloin oli toinen sisaristamme lomalla, hän oli lottana. Kerttu nosti pimennysverhoa ikkunasta ja totesi, sieltä tulee maassa vatsallaan edeten joku musta ehkä tesantti. Nyt olemme kaikki vaarassa, kota tule käsikranaatti ikkunasta sisään hetkemme ovat luetut, minä pillahdin itkuun, koiran haukunta kiihtyi kunnes lähestyi tuota mustaa kohdetta. Nyt laukesi jännitys tuo musta möykky nousi jaloilleen ja oli suuri musta koira ehkä kylästä tullut, mikä helpotus. Kutsuimme Popin silloin sisälle ja jatkoimme kuutamoöistä untamme.

Kuitenkin kesäkuun alussa tultiin kylästä sanomaan meille, kolmen päivän kuluttua on lähdettävä evakkomatkalle. Isäni teki laudoista isoja kolleja joihin pakkasimme tavaroitamme. Mutta koska asuimme vaikeakulkuisen tien takana kaikki jäi sinne pakkauksiin.

Viimeinen päivä rakkaassa Konnulassa oli meitä kaikkia järkyttävä. Äiti sanoi mene sinä Anja hakemaan lähteelle vettä, keitetään vielä viimeiset korvikkeet ennen lähtöä. Ota tämä pieni maitohinkki tuo sillä vettä. Lähdin reippaasti otin Popi koiran mukaan, ennen lähdettä Popi alkoi haukkua vimmatusti, kieltelin koiraa Popi oli hiljaa. Loin katseeni metsän reunaan pellolle, siellä käveli tesantti ryssän suikka päässä ja karttalaukku olalla, tuli suotielle kaivoi laukustaan kartan jota luki kävellessään. Katsoi minuun päin, ajattelin, nyt minun on oltava rohkea, en saa alkaa juoksemaan enkä voi kääntyä takaisin, tesantti huomasi että tunnistin hänet. Kyyristyin ottamaan vettä lähteestä ja kävelin rauhallisesti koiran kanssa kotiin. Se oli todellakin tuskien taival sydän löi haljetakseen. Ajatteli, jos näyttäisin pelkoni olisimme kaikki vaarassa, hän ampuisi meidät. Tesantti jatkoi kulkuaan suotietä.

Avattuani tuvan oven kerroin kotona tesantista. Äiti kysyi pelkäsitkö kovasti, vastasin salasin pelkoni, koska tiesin vaaran mihin me kaikki olimme joutuneet, vapisin kuin tytenävati. Äiti sanoi nyt jäi korvikkeet keittämättä lähdetään heti kylään, emme osanneet ottaa mitään mukaan. Leikkitavara laatikkokin jäi sinne johon pakkasin minulle rakkaat esineet. Hyvästelimme vain rakkaan Konnulan kotimme, äiti anoi jos Jumala suo tulemme vielä takaisin, kyyneleet silmissä erosimme kodistamme.

Katsoin niin pitkään kuin vain suinkin näin kotini, ero riipaisi rintaa, tunsin pelon hädän ja tuskan, mihin taas joudumme, miksi piti käydä näin. Hädän vallassa takerruin äitiin, itkin lohduttomasti, äiti lohdutti älä itke Anja kyllä me selviydymme, onhan meillä jo yksi aikaisempi evakkomatka takana päin. Kylään saavuttuamme, kaikki olivat jo lähdössä pakoon, miehet sanoivat missä olitte näin viimetippaan, olimme jo lähdössä etsimään teitä. Koska meinasitte jäädä tänne nyt vain heti matkaan, minä pääsin hevosen kyytiin koska oli lapsi. Vanhempani kävelivät koko matkan jalat vesirakoilla turvoksissa. Matkan edetessä pommi putosi junaan, kuului valtava räjähdys, juoksimme tieltä metsään isojen kivien taakse turvaan. Oli hirveä ammunta, kuulat vihelsivät ohi korviemme, turvauduin äitiini itkien lohduttomasti, pelko valtasi mieleni. Mutta äiti oli ihana lohduttaja hänen lämmin olemuksensa rauhoitti mieleni. Äiti kuivasi kyyneleeni ja suukotti minua, se tuntui ihanalta. Jumala varjeli kukaan ei kuollut meistä. Tilanteen rauhoittuessa jatkoimme matkaamme, tämä oli onneksi ainoa hätätilanne matkan aikana johon jouduimme.

Koiramme Popi hävisi matkan aikana, kun lähdimme Konnulasta, Popi nosti jalkansa ikkunalaudalle ja valitti, kyyneleet valuivat virtanaan silmistä. Popi itki se oli surkeaa katsottavaa miten koira voi reakoida hädän näin voimakkaasti.

Matkamme eteni kovassa ja kylmässä vesisateessa vaikka oli kesäkuu, olimme läpimärkiä. Nuotion lämmössä kuivatimme vaatteitamme, liekkien loimu lämmitti. Näin eteni evakkojen pitkä kolonna, kohti turvallista maaperää pois sodan jaloista. Minä sairastuin, kyllä äiti oli minusta ihmeessä, nousi kova kuume päätä särki voin pahoin. Mutta minulle oli rakastava äiti hän jaksoi hoivailla. Terveyssisar kävi luonani ja lääkitsi minua, niin toivuin pikkuhiljaa. Angelniemen Kokkilassa olimme juhannusaattona, siitä alkoi uusi tulevaisuus. Mennyt oli unohdettava, mutta se säilyy mielessäni, en voi koskaan unohtaa kokemaani.

Anja Dammert  22.9.2007

Takaisin pääsivulle Al la ĉefa paĝo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco

Takaisin Mannola sivulle     

  Takaisin Dammertin sivulle

Takaisin Muistelmia sivulle --- Al la Diversaj paĝoj