Äkäslompolo 1959 - 1960  

Veli Hämäläinen  
Haluan esitellä teille kylän Lapista, joka teki minuun voimakkaan vaikutuksen, kun siihen ensikerran nuorena sain tilaisuuden tutustua, kahtena vuotena peräkkäin, vaikuttava se on edelleen.

Tässä retken jälkeen aurinkoa ottamassa. Olin silloin elämäni parhaassa kunnossa vaikka ns. rehkiminen olikin lääkärin kieltämä. Jälkiseurauksia ei tullut kummankaan matkan jälkeen, tärkeää oli saada tarpeeksi lepoa. Ensimmäisellä matkalla tuli yöt nukuttua oikein hyvin vaikka oli 13 henkeä,  samassa tilavassa salissa, verhojen takana, miehet ja naiset. Toinen matka jäi vähemmille unille, samassa huoneessa ahtaasti 10 miestä.

Tässä muistelen niitä kahta ensimmäistä, talvella 1960 ja 1961 vietettyjä viikkoja. Olin silloin nuoruuden parhaimmassa kunnossa kun tunturin huippuja valloitettiin. Viimeiset käynnit 2000-luvulla ovat olleet metsissä hiihtoa valmiiksi "höylätyillä" laduilla. Haikeina katselen valkoisena hohtavia tunturien lakeja joita ei enää kykene "valloittamaan". Pahoittelen vain että väliin jäi 39 vuotta, ettei tullut palattua Äkäslompoloon. Syyksi sanoisin, että Lapissa tuli 1980-90-luvuilla käytyä useinkin, ryhmien mukana joita eivät Äkäslompolon maisemat kiinnostaneet.

Itse Äkäslompolosta.

Äkäslompolo sijaitsee länsi Lapissa, Kolarin kunnassa, noin 35 km itään Suomen länsirajasta, Muonionjoesta. Lompolon, järven ympärillä on Suomen upein tunturialue, viisi korkeampaa, paljaslakista ja yksi pienempi vaara. Etelässä Ylläs, eteläisen Lapin korkein, Idässä Kesänki- ja Lainio-tunturit. Lännessä Kuertunturi ja pohjoisessa Kukastunturi matalampi vaara, sen ja Lainion takana Pyhätunturi hieman kauempana pohjoisessa. Näiden tunturien kainaloon jää järvi Äkäslompolo.

Äkäslompolon kylä säästyi toisen maailmansodan hävitykseltä sattumalta, syrjäisen sijaintinsa vuoksi jonne ei johtanut edes kunnon tietä. Kylän harvalukuiset miehet olivat saaneet vihiä saksalaisten tulosta ja alkoivat ammuskelemaan ilmaan. Pieni, taloja polttamaan komennettu saksalaisryhmä luuli kylässä olevan suomalaista sotilaita ja palasivat takaisin. Näin kerrotaan. (Maila Alatalo). Suurin osa kylän asukkaista oli evakkona Ruotsissa.

Äkäslompolon kylä sai kunnon autotien vasta 1950-luvun alussa, sitä ennen kesällä kuljettiin veneillä Äkäsjokea myöten Äkäsjokisuuhun. Talvelle oli hevostie Kolarin keskukseen.

Äkäslompolo, järvi, saa pääosan vedestään pohjoisesta Äkäsjärvestä, Lainion ja Kukastunturien välissä virtaavaa Äkäsjokea pitkin. Äkäsjoki oli aikoinaan huomattava tukinuitto-joki, nykyisin suosittu keväinen melontaretti. Huomattava osan vedestä tulee myös toisesta joesta, Kesänkijoesta, se virtaa Ylläksen ja Kesänkitunturin välissä olevasta Kesänkijärvestä. Kesänkijärvi puolestaan saa vetensä valtavasta, tunturialueen itäpuolella olevasta, erämaa- ja suoalueelta joka koillisessa rajoittuu Aakenuksen pitkään tunturiin.

Äkäslompolosta vesi virtaa Äkäsjokea myöten länteen, Ylläksen ja Kuertunturin välistä, Äkäsjokisuuhun ja aina Suomen ja Ruotsin rajajokeen, Muonionjokeen, asti.

Lomanviettäjiä Äkäslompoloon alkoi tulla jo ennen kuin oli edes kunnon tietä, jo ennen sotia. Muutamat talot majoittivat heitä kamariinsa, pitivät täysihoidossa, saaden siten sivutuloja. Muuten kylä sai toimeentulonsa maataloudesta ja metsätöistä ja osittain poronhoidosta.

Turistiaika oli aikoinaan kevättalvi ja alkukesä, talvella hiihdettiin, varsinkin jos sattui sopivat ”hankikannot” että voi hiihtää käytännöllisesti missä vain. Keväällä vaellettiin ja kalastettiin. Keskikesä ei itikoiden vuoksi ollut turistiaikaa, vähemmän myös myöhäissyksy ja alkutalvi. Samat ajat ja harrastukset ovat edelleen, kalastus lienee vähentynyt ja muut ovat lisääntyneet ja jatkuvat lähes koko vuoden. Ruska-aika syksyllä on nykyisin suosittua aikaa.

Nykyisin Äkäslompolossa on useita hotelleita ja satoja vuokrattavia yksityisiä korkeatasoisiakin huviloita ja rivitaloja. Huvituksia on kuin kaupungeissa. Silloin ennen huvia palveli pieni lato "Riemuliiteri" jossa tanssittiin gramafonin tahdissa ja tietysti jokaisessa majassa retkeläisten huvit tarpeiden mukaan.

Valmiiksi tehtyjä latuja on nyt lähes 300 km. Ylläksen laskettelurinteet ovat ”pilanneet” rinteet niin, ettei niille paikoille, joista kerron, ole enää lupa tavallisilla suksilla mennä. Ns. tunturihiihto ei ole enää muotia, tehdyt ladut kulkevat vain metsissä, vain matalan Kukastunturin ylittää valmislatu. Myös Kesänki-tunturin metsärajalle johtaa valmislatu Tahkokurua pitkin, jossa on laavu taukoa varten. Ylös tunturiin on siten helppo nousta halutessaan. Samaiselle tunturille voi nousta myös Kesänki-järven puolelta jyrkkää Pirunkurua myöten jos voimat ja rohkeus sallivat.

Myöskään aikoinaan tuntureilla yleisiä nk. tunturisuksia tai retkisuksia ei ole nykyisin mahdollista käyttää kapeiksi tehdyillä laduilla.

Vuonna 1959, jolloin minä olin ensikerran Äkäslompolossa, kylässä ei ollut yhtään hotellia. Joku piti ruokalapalvelua turistiaikana ja joku oli rakentanut vierasmajoja, antaen täyden palvelun. Yksityisiä huviloita oli rakennettu jo sata kunta, pääasiassa suuret yritykset henkilökuntaansa varten. Juuri sellaisessa minäkin olin ensikerralla 1960. (Wärtsilä Yhtymä)

Olin siihen aikaan työssä Wärtsilä-Yhtymän Nuutajärven Lasitehtaalla. Yhtymässä oli sellainen kuntoilua suosiva järjestelmä,  7 km kävelystä tai 10 km hiihdosta sai pisteen ja 10 pisteestä sai arvan. Päivittäin sai vain yhden suorituksen tammi- helmikuun aikana eli oli mahdollista saada kuusi arpaa. Voittoina oli 10 pv tunturimatka tai urheiluvälineitä. Koko yhtymässä oli jaossa 50 matkaa ja se jaettiin kuntoilijoiden suhteessa koko tehtaan henkilökuntaan. Pienenä tehtaana Nuutajärven oli helppo saada suhdeluku suureksi ja saada neljä matkaa kun sitä vastoin henkilökunnaltaan suuri Helsingin Telakka ei saanut kuin yhden, vaikka kuntoilijoita oli Nuutajärveä huomattavasti enemmän.
   
Matkat tehtiin pääsiäisen aikaan ja 10 päivän matkasta 5 päivää vähennettiin pois kesälomasta. Vuonna 1950 minulla ei ollut arpaonnea mutta 1960 voitin matkan.

 Sukset on rasvattava ennen retkelle lähtöä.

Valokuvia en silloin paljon ottanut, filmit kalliita ja kamera kookas ja lainattu sekä harvoin retkellä mukana.

Vuoden 1959 Äkäslompolon matkan maksoin itse ja se matka on ikimuistoinen minulle. Ryhmämme käsitti 13 sopuisaa henkilöä, enempää ei ollut lähtijöitä koko yhtymästä. Lähellä Kesängin tunturia olevaan kämppään mahtui 20 henkeä. Wärtsilä omisti kämpän ja meitä oli Nuutajärveläisten lisäksi, henkilöitä ja pariskuntia Vaasasta, Kokkolasta ja Helsingistä.

Asuimme kookkaassa pirtissä jossa kerrossängyt olivat pitkillä sivuilla verhoilla eristettyinä, pirtissä myös aterioitiin. Aamupesu tapahtui pesuhuoneessa, pihalla ollut sauna lämmitettiin joka päivä. Keittiö oli pirtin vieressä sen vieressä emännän huone. Emäntä palveli meitä lähes vuorokauden ympäriinsä, päivällä kävi tekemässä tarpeelliset lisäostokset Jounin kaupasta ja iltapäivällä alkoi jo lämmittää saunaa ja pilkkomaan puita. Me yritimme auttaa häntä puiden pilkkomisessa. Valaistuksena Petromax öljylamppu. Siihen aikaan muoviset pesuvadit alkoivat olla muotia, sellaisia meilläkin oli käytössä. Aivan alussa emännälle kävi vahinko, hän oli jättänyt vadit liian lähelle saunan uunia ja ne sulivat muodottomaksi. Keräsimme keskuudestamme rahat ja emäntä kävi Jounin kaupasta ostamassa uudet, näin hänelle ei oppirahat tullut liian kalliiksi.


Tässä perusryhmä, puuttuu vaasanmies ja valokuvaaja

 
Ilonen emäntämme.


Retkellä pitää olla makkara tuokio.

Aamiaisen jälkeen teimme eväät retkeä varten. Retken jälkeen saunoimme ja söimme päivällisen, illalla vielä saimme ilta teen. Emäntämme teki päivittäin maittavaa kotikaljaa, sitähän hiihdon jälkeen tarvitaan paljon.

Hiihtovälineenä minulla oli tavalliset retkisukset, nykyisiä suksia hiukan leveämmät. Ns. tunturisuksia ei ollut kuin helsinkiläisellä pesäpalloilijalla, hänkään ei niitä käyttänyt, olivat liian raskaat hiihtämiseen, mehän hiihdettiin pääasiassa maastossa. Siteenä ns. rotanloukut joita siihen aikaan pidettiin varmimpia. Ohjeiden mukaan sidoimme sukset siteistä narulla jalkaan noustessamme tunturiin, jotta ne eivät kaatuessa pääsisi karkaamaan.

Matkamuisto vuodelta 1959

Itse retkistä 1959

Retkiemme päämäärä oli ”valloittaa” joka päivä jokin Äkäslompolon viidestä tuntureista, Kuertunturin (440 m) Äkäslompolon läsi laidalla päätimme jättää käymättä.

Majamme oli lähellä Kesängin tunturia ja ensimmäiseksi ”valloitimme” sen huipun. Nousimme avonaista rajalinjaa pitkin Tahkokuruun ja kahden huipun välistä laaksoa korkeimmalla vasemman puoleiselle huipulle. (520 m). Nykyinen latu seuraa samaa linjaa, mutta kaartuu alas tullessa vasemmalle turvallisempaa reittiä myöten. Nykyään kurussa on laavu lähellä metsärajaa ja konelatu ulottuu hiukan ohi laavun.

Nousimme rauhallisesti ja siksi nousu tuntui mukavalta. Ryhmällemme ei ollut määrätty vetäjää, mutta se lankesi kuin luonnostaan vaasalaiselle lapin konkarille, 60-vuotiaalle miehelle, joka tunsi tunturit ja avuliaasti hän meitä opasti ja neuvoi ettei tunturille nousta hurjasti rehkien. Se oli hyvä neuvo. Oli kiva lasketella Kesängin huippujen välistä ”kattilaa” ja sillä lailla hiljalleen tulla alas tunturilta. Tämä oli ensimmäinen ja mahtava kokemus minulle.

Ryhmän kestävin oli Helsingistä, yhdeksänkertainen pesäpallon Itä-Länsi-ottelun pelaaja, joka oli lopettanut hiljattain aktiivisen pelaamisen. Minulla itselläni oli nuoruuden suunnistusharrastuksen ja tammi- helmikuun jokapäiväisen lenkkeilyn ja hiihdon antama peruskunto, mikään kova hiihtäjä en katsonut olleen.

Valmiita latuja ei silloin ollut, oli odoteltava että joku innokkaampi lähtee liikkeelle samalle alueelle ennen meitä tai avattava itse latu, vuorottelimme tarvittaessa ladunaukaisijaa. Muistaakseni silloin joku paikallinen teki latuja, ehkä omille asiakkailleen ja tietysti toiset hakeutuivat samoille laduille ja eikä lapissakaan aina lunta sada. Ladun teko koski metsähiihtoa, tunturillahan oli aina hankikanto ja aivan laella jääkeli.

Viikon aikana tein joinakin päivänä vielä pikalenkin yhteisen retken jälkeen ja nousin jonkin matkaa ylös edellä mainittua Kesängin linjaa ja laskin vauhdilla alas. Tämä tapahtui jos päivän lenkki oli jäänyt lyhyeksi, niin ehdin hyvin naisten saunan aikana sen tehdä. Joskus pesäpalloilija oli mukana.

Toisena päivänä yritimme valloittaa Lainion. Nousimme loivasti pitkää länsirinnettä, mutta ennen huippua alkoi tuulla ja tuiskuta. Kuten tiedämme, tuntureilla tuulee aina ja joskus jopa vaarallisen kovaa. Lisäksi Lainion huipulla oli vähän lunta, saimme kierrellä ja väistellä kiviä. Lopuksi emme tienneet olimmeko edes olleet huipulla (600 m). Huipun merkkejäkin eli kivikasoja oli useampia, mikä niistä lienee ollut oikea, näkyvyys oli niin huono.


Tässä ryhmämme nuorimman ja vanhimman tyylinäyte.


Poroja emme paljonkohdanneet ja nekin harvat näyttivät meille peräpeilinsä.

Niin laskeuduimme alas Lainion juuressa olevaan Karhu-kammioon jossa tiesimme naisten odottavan, he palasivat jo metsärajalta takaisin. Karhu-kammio oli maakuoppa, tehty retkeilijöiden lepoa varten hyvin tiiviiksi ja havuilla vuorattu taisi olla istuimilla taljatkin, tulisijaa siinä ei ollut mutta lämpimältä se tuntui. Siellä olisi voinut vaikka yöpyä.

Mainittakoon, että pienessä ryhmässämme kaikki eivät nousseet jokaiselle tunturille, sinne nousimme vain minä ja hesalainen pesäpalloilija. Ikä haitarimme oli 23-60-vuotta.

Kolmantena päivänä valloitimme Kukastunturin, se on matalin alueen tuntureista (460 m) ja ei aivan paljaslakinen. Nykyisin Kukastunturin ylittää leveä hiihtoväylä ja konelatu.  

Valokuvaus kiinnosti jo silloin kovasti, mutta omaa kameraa ei vielä ollut, laina kameralla ja sen ajan tekniikalla laatu ei ollut kovin tasokas.

Tämä kuva on otettu Kukastunturilta, oikealla on Lainio ja vasemmalla Pyhätunturi, keskellä siintää Aakenus 20 km päässä. Kukastunturin huipulla kasvava harvinainen puusto johtuu 1750 luvun puolessa välissä vallinneesta lauhoista vuosista. Kuvan puun ikä on v 2004 tutkittu 248 vuoden ikäiseksi eli v 1959 kun kuvasin sen, se oli 204 vuotias.

Koska Kukastunturista selvisimme hyvissä ajoin, päätimme valloittaa vielä viereisen Pyhätunturin. Laskeuduimme Kukastunturilta viistosti alas kohti Pyhätunturia ja nousimme lännestä sen huipulle. Mukana oli vain perusryhmä eli helsinkiläiset, vaasalaiset ja nuutajärveläiset. Nousu kävi mukavasti ja rauhallisesti. Päätimme tulla alas eteläsivulta Pyhätunturin ja Lainion väliseen solaan. Se rinne on vähän nousemaamme rinnettä jyrkempi, mutta koska lunta oli paksulti katsoimme, että pääsisimme vaaratta alas.

Niin tapahtuikin, mutta iltapäivän aurinko oli pehmentänyt rinteen hanget eikä se kantanut tarpeeksi, sukset upposivat joskus puolen metrin hankeen vaivaiskoivikossa. Siitä oli sukset saatava ylös ja etsittävä taas hiukan pitävämpää kohtaa. Joukkomme naiset pärjäsivät kevyempänä paremmin. Alatulo kesti yhtä kauan kuin ylös nousukin. Vihdoin viimein olimme laakson pohjalla valmiilla ladulla. Olipa kokemus.
    Jatkoimme
hiljalleen Karhu-kammioon ja lepäilimme tunnin, rasvailimme suksiamme ja väsyneenä saavuimme ”kotiin”.

Neljäntenä päivänä päätimme valloittaa korkeimman tunturin Ylläksen. Päivä oli ihanteellinen, aurinko paistoi, pakkasta alle 10 ­C.

Edessä kaivomme Kesänkijoessa, takana Ylläs. Vasemmalta: Kellostapuli, Keskinenlaki ja IsoYlläs.

Suunnistimme opastettuja polkuja pitkin, viitoitettuja vaelluspolkuja oli jo silloin, Varkaankurun alaosaan, ladut oli jo avattu. Siihen aikaan kuru pidettiin avoimena hiihtää ja laskea aina Kesängin järven lähellä kulkevaa viitoitettua polkua. Nousimme kurua myöten siihen asti jossa se tasaantuu ja levenee, mutta jatkuu pian jyrkkäreunaisena päätyen jyrkkään nousuun. Nykyisin tasanteella on hissi-asemat. Siinä kohtaa nousimme oikealle sivulle ja kurun reunaa myöten ylöspäin. Nykyinen huipulle vievä tie lienee niillä paikoilla.

Varkaankuru loppuu jyrkkään nousuun ja muuttuu laajaksi kattilaksi jonka oikean sivun kautta kiersimme huipulle. Huipulla oli palovartijan torni ja maja joka oli peittynyt tuulen muovailemaan lumeen.

Ylläksellä (718 m) oli sopivasti lunta joten pääsimme kattilan laitoja edestakaisin lasketellen mukavasti alapäin. Kun kattila loppuu ja kutistuu niin Varkaankuru putoaa jyrkähkösti alas, se oli sinä päivänä hyvin laskettavissa, kunhan huusi varoituksen nousijoille. Siitä saikin sitten lasketella saamaa kyytiä alas tasamaalle asti. Aikaa siinä kului n. pari minuuttia. Olipa hieno ja ihana kokemus.


Ylläksen huipun palovartijan maja. Kuva otettu palovartijan tornista.


Äkäslompolon tuntirijono. Kellostapuli, Kesänki ja Lainio näkyvät parhaiten huonossa kuvassa.

Sitä tietysti täytyi saada lisää. Kiipesin uudelleen ylös, kaunis päivä oli houkutellut hiihtäjiä Ylläkselle paljon. Tunti nousussa kului, mutta nyt laskettelin ylhäällä kattilassa ainakin tunnin ja kurun jyrkännettä alas vauhdilla. Alhaalla tapasinkin osan ryhmäämme, he olivat ottaneet aurinkoa ja hiihdelleet hiljalleen alas.

Kurun alkuputous oli naisväelle liian raju, mutta siitä oli mahdollista tulla varovasti ylhäältä katsoen oikeaa rinnettä myöten, se oli vasenta loivempi. Harmi ettei nykyisin niille rinteille päästetä tavallisia hiihtäjiä, ehkä laskettelualueen kiertäen se olisi mahdollista.

Siihen aikaan siellä oli jo vaijerihissi, mutta oli kuulemma aina epäkunnossa. Vaijerihissin alapää sijaitsi Varkaankurun jyrkän putouksen kohdalta n. 50 m ylöspäin ja suoraan palovartijan majan suuntaan.

Se oli ikimuistettava päivä. Palasimme vielä kerran Ylläkselle viimeisenä päivänä.

Viidentenä päivänä päätimme tehdä pitkän vaelluksen aina Aakenukselle asti. 20 asteen yöpakkanen oli tehnyt hanget pitäviksi. Matkaan lähti jälleen vain perusryhmä.

Suunnistimme Kesänkin järven päästä suoraan yli soiden ja metsien, auringon paistaessa kirkkaasti kohti valossa kylpevää Aakenus-tunturia. Se on mahtava näky ensikertalaiselle, matkaa sinne on 20 km, harvan metsäisen korven yli se näkyy kerrassaan mahtavana.

Saavuimme Aakenukselle sen eteläkärkeen ja rauhallisesti nousimme sen etelähuipulle (520 m).  Jatkoimme ylhäällä rinnettä myöten tunturijonon puoleen väliin ja vähitellen tulimme alas alaville maille. Minulla teki mieli myös korkeammalle pohjoishuipulle, mutta katsoimme kuitenkin että matkastamme tulee liian pitkä, nytkin sille tuli n. 42 km.

Suuntasimme Pyhäjärven eteläpäähän jossa tiesimme olevan autiotupa. Olin sinä päivänä varannut varavaatteita ja autiotuvassa vaihdoin kuivan aluspaidan. Se on turhaa sanoivat kaverit, hetkenpäästä se on yhtä hikinen kuin aikaisempikin. Olivat oikeassa, hiihtäessä kastuu, rauhallisesti hiihtäessä se myös kuivuu, ruumiin lämpö sen tekee. Taukopaikalla se oli kyllä ihan hyvä ratkaisu.

Ryhmä saapuu Aakenukselta Pyhäjärven autiotuvalle.

Autiotuvalta matka jatkui suoraan Pyhätunturin ja Lainion väliseen solaan. Lähestyessämme solaa sanoin ryhmälle, että koska emme saavuttaneet Lainion huippua ensimmäisellä yrittämällä, niin nyt ajattelin nousta Lainiolle idästä, se on auringon takana eikä hanki varmaan ole pehmennyt, onneksi se ei ollut kovin paksu. Omalla vastuullasi saat yksin lähteä, kukaan ei tule mukaan, sanoivat. Lupasivat odottaa toisella puolelle Karhu-kammiossa.

Niin lähdin kiipeämään, kieltämättä oli pieni jännitys olemassa, kuinka jaksan, olihan kierros Aakenuksella takana. Kiipeäminen sujui hyvin, siksi loivaa lähdin nousemaan, en yrittänytkään pohjoiselle huipulle.

Lähestyessäni tunturin harjannetta näin Lainion tunturin luoteessa olevassa kurussa valtavan porotokan ja sekin huomasi minut, kellokkaiden äänet alkoivat kuulua kirkkaana, alkoivat liikehtiä. Säikähdin jos ne lähtevät liikkeelle, nopeasti laskeuduin alaspäin itärinnettä niin, ettei porotokka näkynyt. Hiihdin sitä pitkin jonkun matkaa ja pian tulinkin Lainion huipulle. Porot olivat pysyneet paikallaan eikä kellotkaan enää kilkattaneet.

Alastulo olikin sitten helppoa, ei muuta kuin siksakaten alas ja niin pitkälle että latu tulee vastaan ja Karhu-kammio löytyy sen varrelta. Sen verran jo tunsin paikan, etten lähtenyt väärään suuntaan kammiota etsimään, sekin oli hetken mielessä. Kammiossa ei enää ollut kuin vaasanmies, muut olivat levähdettyään jatkaneet matkaa majapaikalle.

Lainion ylitys oli elämäni seikkailu, olen siitä erittäin iloinen että tein sen ja yksinäni. Ei sen takia että tuli käytyä Lainionkin huipulla, vaan sen tähden että rohkenin tehdä sen. Mahdollista myös oli, että ei koskaan tulisi uutta tilaisuutta. Ja ei ole tullutkaan eikä tule, nyt sen tietää yli 70-vuotiaana.

Tässä hiihdän (filmaan) majamme läheisellä niityllä 1959, takana Ylläs, vasemmalla Kellostapuli, oikealla näkyy osa IsoYllästä ja keskellä Keskinen laki.

Toinen poseeraus kuva.

Viimeisenä päivänä lähdimme vielä kerran Ylläkselle. Toinen kerta ei enää tuntunut kivalta, hanki oli jäinen ja epätasainen, lumi oli kasautunut ja kovettunut. Laskin kerran alas kuruun ja vauhti oli pelottava jo ennen kurun yläputousta, pysähdyin ennen kuin laskin alas auraten, muut eivät alas tulleet, jäivät ihailemaan maisemia ja laskettelivat yläosan kattilassa. Palasin takaisin ylös ja tunturin laella pysähdyin minäkin ihailemaan komeita maisemia, Pallastunturi näkyi kirkkaassa auringon paisteessa loistavana valohuippuna. Auringonkylpy ylhäällä viimassa on voimakasta, illalla kasvoissa tuntuu rusketuksen kiristävä tunne.

Ylläksen huipulta koilliseen on matalampi huippu, Keskinenlaki (600 m) ja siitä pohjoiseen on Kellostapuli (450 m) jyrkkäreunainen huippu. Minulla alkoi Kellostapuli kiinnostaa, kukaan muu ei ollut kiinnostunut, taas varoittivat leikkimästä rohkeaa, sanoivat että se on kauempana kuin luuletkaan. Sanoin että lähden sinnepäin kuitenkin pienen matkaa ja harkitsen tilannetta. Laskin hiljalleen Keskinenlaen suuntaan ja totesin hangen olevan varsin epätasaista, kinokset jopa puoli metriset. Päätin luopua yrityksestä ja laskin varovasti Keskinenlaen länsirinnettä Varkaankuruun. Alhaalla pysähdyin syömään viimeisiä eväitä ja toiset tulivatkin hetken kuluttua seuraani. Naisilla oli alastulo hiukan vaikeampaa kuin minulla ja aviomiehet olivat turvana.


Ensimmäinen retki tunturissa on tietysti erilainen kuin toinen, sen muistaa parhaiten, sen kokee voimakkaammin koska kaikki on ennen näkemätöntä ja kokematonta.

Mahtavan vaikutuksen koki jo matkalla ensikertaa tullessa. Tulimme bussilla Aavasaksasta ja kun lähestyimme tunturilappia ja ensimmäinen paljaslakinen tunturi alkoi näkyä linja-auton ikkunasta, valkeana loistaen, niin johan tuntui mahtavalta. Nykyisin matka on sattunut niin, että saavumme pimeässä eikä sitä tunneta pääse kokemaan.

Ei lappi minulle aivan vieras ollut, tutustuin lappiin Yrjö Kokon ”Neljän tuulen tie” teoksesta ja siitä syntyi voimakas tarve päästä sinne käymään. Kullervo Kemppisen ”Lumikuru” kirjasta mielenkiinto vain lisääntyi. Etsin jo 1950-luvun lopulla mahdollisuutta matkatoimistojen kautta, mutta ainakaan Turusta matkoja ei järjestetty. Sanottiin, että ryhmämatkoja järjestävät vain yritykset henkilökunnalleen. Yksityisesti en aikonut matkalle lähteä, tuttavapiirissä ei ollut ketään saman henkistä.

Edellä mainitun vuoksi muisteluni koskee enemmän ensimmäistä matkaa, toisesta matkasta, varsinkin retkistä on muistissa hyvin vähän. Tuntuu kuin siinä ei ollut mitään hohtoa?

Toinen matkani 1960
Matkan erikoisuus oli ainoastaan siinä, että ryhmä oli suuri, 50 henkeä joista naisia vain kuusi. Vetäjiä oli neljä, joten retkiä oli tarvittaessa eri tasoisia, kullekin voimien ja tarpeiden mukaan.

Matkalla sattui minulle pieni haaveri, VR-linja-auton kuljettaja oli huolimattomasti heittänyt sukseni autoon ja kärki oli katkennut toisesta suksesta. VR-palvelualttiutta osoitti se, että kysyessäni korvausta niin kuljettaja käski tekemään anomuksen, mutta sanoi sen olevan byrokraattista ja turhaa. Ei sukset uusia olleet, olin ostanut ne 10 markalla kaverilta joka harrasti kilpahiihtoa ja myi minulle vanhat. Heti ensimmäisenä aamulla oli lähdettävä Jounin kauppaan uusia ostamaan, ja sitten vaan siteitä vaihtamaan, ei silloin ollut mitään palvelua. Ohjeissakin sanottiin, että Lappiin lähdettäessä on ruuveja ja ruuvimeisseli oltava mukana ja olihan ne. Matkan johtajalla oli tietysti kaikenlaista, varakärjestä alkaen. Hän oli suorittanut ns. Tunturisuden vaatimukset.

Asuntona ryhmällä oli tilava maatilan asuinrakennus Äkäslompolon pohjoisrannalla. Isäntäväki itse asui navetan avovintillä heinien ja porontaljojen joukossa kahden 4-5-vuotiaiaan pojan kanssa. Nämä lapset ovat nykyään matkailuyrittäjiä kotitilallaan.

Kaikissa huoneissa, alakerrassa että yläkerrassa oli ahtaasti kerrossängyt. Asukkaita oli myös kahdessa pienemmässä rakennuksessa. Ruokailutila oli keittiön vieressä alakerrassa ja sopivan kokoinen.

Ensimmäisellä käynnillä Äkäslompolon kylä jäi vieraaksi, kerran käytiin Jounin kaupassa tuliaisostoksilla. Minulla on vieläkin kahvimyssy ja koristeellinen patalappu. Toisella matkalla kävimme useamman kerran, Jounihan möi melkein mitä tahansa, sukset olin jo ostanut. Kauppa sijaitsi lähes samalla paikalla kuin nykyisinkin.
    Ja pitihän Riemuliiteriinkin tutustua, kylän ainoaan huvipaikkaan, edellisenä vuotena siitä vain keskusteltiin. Se oli lähellä tienristeystä, vasemmalla kun kylästä lähdetään, nyt siinä ei ole mitään. Nimi on säilynyt ja nykyinen liiteri on aivan kylän toisella laidalla ja komea rakennus.

Riemuliiteri oli pieni tanssilato jossa musiikista huolehti grammari, sen voimanlähde oli joskus sormi millä levyä pyöritettiin, ainakin silloin kun minä siellä piipahdin. Kamiina oli mutta kuumaa siellä tuntui olevan ilman sitäkin, polttopuista taisi olla puutetta koska kamiinan takaa näkyi ulos. Ehkä Riemuliiteri tyydytti pahemman tanssin halun ja seurustelun tarpeen. Kuka lienee ollut organisaattori, liekö turistien oma-aloitteellisuutta.

Retkiä tehtiin isommissa ja pienemmissä ryhmissä, huippu hiihtäjät hiihtivät pitkiä matkoja jopa Aakenukseen asti. Eräs tavoite oli käydä jokaisen edellä mainitun tunturin laella yhden päivän aikana, heitä oli useita. Minä en sellaiseen ryhtynyt. Muutama teki vieläkin pitemmän kierroksen, edellä mainittuun kierrokseen lisättiin vielä kaksi tunturia eli Kuertunturi ja Pyhätunturin pohjoispuolella oleva Iso Kukasvaara. Kaikki piti kiertää yhden päivän aikana. Ainakin helsinkiläinen maratoonari sen teki, hänellä oli toisessa jalassa minun entinen ehjäksi jäänyt sukseni josta hän antoi 10 markkaa.

Tämän ryhmän muistiin painavin retki oli nousu Kesängin huipulle Pirunkurua pitkin. Pirunkuru on alkuosaltaan hyvin jyrkkä, siinä onnistuu nousu vain sivuttain askeltaen. Paikalla oli lähes koko suuri ryhmä kun lähdettiin nousemaan ja ylös päästiin vaikka aikaa siinä meni, alku ja loppupään aika ero taisi olla lähes tunti, nopeimmat olivat jo lähteneen tunturilta Tahkokurun kautta alas. Minä olin siinä keskiryhmässä.
    Ylhäällä olikin edelliseltä vuodelta tuttu kahden huipun välinen kattila, hanki kova ja pehmeää lunta hangella, mikä ilo lasketella. Kävin matalammalla huipulla (500 m).

Pirunkuru on yksi Äkäslompolon alueen koetinkivi turistille, se täytyy jokaisen kokea. Rauhallisesti sivuttain nousten se onnistuu, välillä leväten, ei siinä urheilijan kuntoa tarvita, ehkä hiukan rohkeutta jos katsoo taakseen, niin jyrkkä se on.

Eräs tapahtuma on jäänyt mieleen. Hiihtelimme myöhään illalla kylälle nuutajärveläisen kaverin kanssa, se oli samalla kertaa kun kävimme tutustumassa Riemuliiteriin. Palatessamme näimme komeat revontulet, ne olivat aivan keskellä taivaan lakea ja roikkuivat myös alhaalla, ja mikä ihmeellisintä. kuulimme molemmat voimakasta suhinaa. Kylä oli hiljainen, pakkasta 20 astetta, kello ehkä 21, laskeuduimme Äkäslompolon jäälle ja seurasimme taivaan loimua kokoajan hiihtäessämme yli lompolon, ääntä emme enää kuulleet vaikka pysähtelimme kuuntelemaan.

Toinen matka taisi olla jo rutiinia tai joukossa ei tapahtunut mitään erikoista, koska muistiin ei ole paljon jäänyt. Edellä kuvatun ensimmäisen matkan muistot on pysyneet aina samanlaisina muistossa. Kaikenlaista jutustelua isossa joukossa iltaisin kuuli, mutta useimmat eivät liittyneet retkeilyyn.

Matkasta on säilynyt suksien lisäksi osanottolista, asumiskaavio ja vapaalla kädellä tehty kartta. Kartan lienee kopioinut joku piirustuskonttorin puhtaaksipiirtäjä kuullolle ja kopioitu ammoniakkikoneella, mielenkiintoisia muistoja nekin.

Näin koin ensimmäiset lapin matkani. Veli Hämäläinen 

Alla kuvia vuoden 1960 matkalta. Oli uusi kamera, pieni EXA ja ensimmäinen väridiafilmi, kalliita filmejä raaskin osaa vain yhden. Kaikki oli harjoittelua ja ilman valotusmittaria, vain muutama tyydyttävä kuva. Turistin on kuvattava sellaisella säällä joka sattuu olemaan.


Talo jossa ryhmämme asui, sijaitsi Äkäslompolon takana kylästä katsoen, omistajan nimen olen unohtanut. Navetta lienee vielä jäljellä 2003 osana jotain suurempaa rakennusta, iso hotelli vieressä.

Äkäslompolon länsirannan ladon luona oli mukava ottaa aurinkoa. Oli varsinkin naisten suosiossa. Lato oli jäljellä vielä 2003, varsin huonokuntoisena.
Tässä tienviitat Pallakselle ja Äkäslompoloon, kuva otettu Varkaankuruun johtavalta ladulta.
Varkaankurussa oli lähde nyt näkyvissä, edellisenä vuotena 1960 se oli lumikannen peitossa, emme edes huomanneen, oli vain pieni pudotus.
Nousu Varkaankurussa, kuru kaartaa oikealle.
Kuva edellistä vähän korkeammalta ja vasemmalta, sama mänty nyt oikealla. Varkaankurun pohjalla näkyy ihmisiä. 

Aivan kuvan keskellä ylhäällä rinteessä silloinen vaijerihissi, ei ollut toiminnassa.

Varkaankurun yläpuolinen "kattila" joka oli ihanteellinen ja suosittu laskettelu paikka.

 

Koko Ylläs on nykyään varattu vain ns. laskettelijoille, molemmilta puolilta, valitettavasti. Kaukaa lännestä nousten saattaa huipulle päästä. Ehkä joku rohkenee mennä Keskiselle laelle ja siitä Ylläs-järven suuntaan. Kävelin siellä kesällä 2002, Yläs-järveltä Varkaankurun reunalle ja palasin takaisin..
  
Yllä kuvia Ylläksen huipun palovartijan tornista, se oli suosittu valokuvaus kohde. Palovartijan majan kulmaa näkyy eka kuvassa. Pienimmässä kuvassa etualalla istuu nuutajärveläinen mies, Ossi.

Yhden poron sain kuvattua, sekin liekassa oleva ajoporo.

Tämän linkin takana on kuvia myöhäisemmältä matkalta Lapin satumetsässä.


Takaisin pääsivulle
Al la æefa paøo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Sekalaista sivulle